Tämä loukkasi Marieta, hän tuli aivan punaiseksi: »Minkätähden me
emme kehittyisi? Luonnollisesti en halua tulla sairaanhoitajaksi tai
postineidiksi, mutta voinhan silti kehittyä.»
Mutta Hilda nauroi äänekästä, hyväntahtoista nauruaan: »Tuon
postineidistä on isäni sanonut, sen tunnen. Ei, postineidiksi en
minäkään halua, löytyy niin paljon toisia aloja, niin, oikeastaan ovat
kaikki alat tarjolla, meidän pitää vain vallata ne. Meidän veljemme
eivät myöskään jää kotiin, vaan tulevat miksi tahtovat. Minkätähden
meidän tulisi aina pysyä tyttärinä? Tytär on niin kauhea sana. Tytär
on olento, joka oikeastaan on olemassa vain sitä varten, että hänet
illalla voidaan lähettää sisälle noutamaan vaippaa äidillensä, koska
ilma alkaa käydä viileäksi.»
Marie ei enää oikein kuunnellut, hän ajatteli vain sitä, oliko
tuolla viinimarjapensaan alla vielä sininen olento kätkettynä, ja
kun Hilda huomasi että hänen kuulijansa oli hajamielinen, vaikeni
hän. Niin kulkivat molemmat tytöt hetken ajatuksiinsa vaipuneina läpi
lehtivarjojen välkkyvän leikin ja auringonpaisteen isossa lehtokujassa.
Vihdoin kysyi Marie aivan odottamatta:
»Olitteko te tuo punainen tyttö keinussa, joka antoi upseerin keinuttaa
itseään, kun me ajoimme ohitse?»
»Olin», vahvisti Hilda, »upseeri oli serkkuni Barnitz, hän on hiukan
ihastunut minuun.»
»Tosiaankin? Kertokaa toki minulle», ahdisti Marie, »pidättekö te myös
hänestä?»
»Pidän kyllä, miksikä ei», vastasi Hilda, aivan kuin olisi ollut
kysymys jostakin aivan jokapäiväisestä asiasta, »hänen rakkautensa
on hyvin runollista. Hän lahjoittaa ruusuja, puristaa salaa kättäni
ja tekee rakkaudentunnustuksia. Joka ilta, kun kävelemme hämärässä
puutarhassa, tekee hän rakkaudentunnustuksen. Kun saavumme määrätyn
leukoijapenkin luo, alkaa hän.»
»Mitä hän sanoo?» tiedusteli Marie.
»Sitä en tiedä», vastasi Hilda, »rakkaudentunnustuksessa tulee
pääasiassa kysymykseen lämmin, laulava ääni, joka menee sydämeen.
Jumalani, niinkauan kuin he ovat meihin rakastuneita, ovat he kaikki
miellyttäviä; mutta niinpian kuin he huomaavat, että mekin tulemme
heikoiksi, muuttuvat he naurettaviksi; silloin näyttelevät he heti
kuninkaallista leijonaa, joka ravistaa harjaansa, ja meidän tulee olla
noina pieninä, paljaina naarasleijonina. Ei, silloin vasta miehet ja
naiset ovat samanarvoisia, kun mies voi suudella meitä ottamatta heti
päälleen tuota tyhmää suojelija-ilmettään.»