Rinteeltään saattoi Marie nähdä puutarha-aitauksen. Maantie kulki sen
sivutse nousten ylämäkeen ja yhtyen kylätiehen, jonka varrella sijaitsi
pieniä taloja ja puutarhoja. Aurinkoisena ja hiljaisena lepäsi se nyt,
ainoastaan koirat ja kanat kuljeskelivat siellä edestakaisin, ja joskus
joku nainen kiiruhti vesiämpäreineen kaivolle. Mutta sen takana eräällä
kukkulalla kohosi suurena ja valkoisena, välkkyvin akkunoin, Tirnow,
kreivi Dühnen'in linna. Marie ei päästänyt maantietä silmistään, sillä
joka päivä tähän aikaan kulkivat kolme Dühnen'in poikaa siitä sivutse
matkallaan purolta, jossa olivat käyneet uimassa. »Siinä he ovat!»
huudahti Marie ääneensä. Kaikki kolme sinisissä liinapuvuissaan,
kosteat uimapyyhkeet hartioilla, ja kasvot niin auringonpaahtamina,
että heidän vaalea tukkansa näytti melkein valkoiselta. Siinä oli
Felix, kuusitoistavuotias kadetti, pitkä ja hoikka, Bruno kauniine
tytönkasvoineen sekä Coco, huonosti kasvatettu seitsenvuotias
nulikka. Molemmat vanhemmat pojat tervehtivät naisia. Coco pysähtyi,
painoi kasvonsa aitausta vasten ja laski: »Kolme kaalinpäätä, kolme
salaatinpäätä, kolme prinsessaa.» Sitten juoksi hän tiehensä. Marie
seurasi tarkkaavasti silmillään poikia, kun he astuivat ylös kylätietä,
kävivät yhä pienemmiksi ja lopulta hävisivät kokonaan. Ja joka kerran
tuntui hänestä, ikäänkuin jokin olisi raskauttanut sydäntä, ikäänkuin
tuolla ulkopuolella vapaa, iloinen elämä olisi kulkenut hänen ohitsensa.
Kreivitär Dühnen oli tosin kerran ollut poikineen linnassa, mutta
silloin oli Felix univormussaan ollut jäykkä ja teeskennelty, ja
molemmat toiset tukka sileäksi kammattuna ja valkeat kaulukset kaulassa
äänettömiä ja hämillään. Ja kaikki kolme aivan toisia olentoja kuin
ne pojat, jotka väljissä liinapuseroissaan, kuumina ja vielä kylvystä
kosteina kulkivat puutarha-aidan ohi. Surullisena kääntyi hän taasen
luumujensa puoleen. Kun hän heitti silmäyksen Roxaneen, huudahti hän:
»Mutta, Roxane, minkä näköinen sinä olet, sinähän olet itkemäisilläsi,
sinähän jo itket.»
Tosiaan olivatkin Roxanen posket kosteina kyyneleistä. Hän hymyili. »Ei
se ole mitään», sanoi hän, »minusta tuntui vain äkkiä niin omituiselta,
että minä muutaman päivän jälkeen en enää ole näkevä mitään tästä
kaikesta, että se on oleva kaukana, kaukana poissa, aurinkoinen pieni
paikka, jota tulen kaipaamaan.»
Marie kohautti olkapäitään. »Nämä vanhat karviaismarjapensaat», tuumi
hän, »ovat kai viimeiset, joita minä tulen kaipaamaan.»
Pienet vaunut ajoivat maantietä aitauksen ohi ja Marie ilmoitti taasen:
»Hyvä Jumala! siinä hän tulee.» Se oli kaupungin lukion professori
Wirth, joka saapui kaksi kertaa viikossa linnaan pitämään prinsessoille
luentoa historiassa. Marie ojenteli ja venytteli itseään ajatellessaan
tulevan tunnin pitkäveteisyyttä. »Se on myöskin siunausta,
kihlauksen tuomaa siunausta», sanoi hän, »että pääsee eroon näiden
historiantuntien kurjuudesta. Tule, Lore, Roxane on onnellinen, hän voi
jäädä tänne ja ajatella Dimitriään.» Huoaten nousivat molemmat tytöt ja
lähtivät haluttomasti ja hitaasti astumaan linnaa kohti.
Kello neljä seisoi musta nelivaljakko linnan edustalla. Tähän aikaan
oli ruhtinattarella tapana tehdä ajeluretki tyttärineen. Marie ei
paljoa välittänyt näistä retkistä, ne tehtiin enimmäkseen vaijeten,
ja tie oli liiaksi tuttu. Joka tapauksessa se oli tilaisuus,
jolloin saattoi hengittää ulkomaailman ilmaa ja heittää silmäyksen
muiden ihmisten elämään. Ensiksi oli kylätie. Kun vaunut kulkivat
sivutse, pistivät naiset päänsä pienistä akkunoista, lapset istuivat
puutarhanaidoilla suut ammollaan, miehet tervehtivät, koirat
haukkuivat, syntyi iloinen ja meluava hälinä. Kirkon vieressä oli
pappila. Puutarhassa seisoi pastorin rouva kahden tyttärensä kanssa,
he pitelivät suuria vateja, joihin he noukkivat viinimarjoja. Heidän
sileät, ruskeat tukkansa välkkyivät auringossa. Kun he huomasivat
vaunut, tarttuivat he molemmin käsin vateihinsa ja niijasivat syvään.
Sitten tuli Tirnow. Kaikki akkunat olivat avoinna, sisällä soitettiin
pianolla valssia, kirsikkapuissa muurin vierellä istuivat pojat; kolme
sinistä olentoa kaiken vihreän ja punaisen keskellä. Coco heilautti
olkihattuaan ja huusi jotakin vaunujen jälkeen. Kuumana paahtoi aurinko
maantielle, tomupilvi seurasi vaunuja, seutua peitti himmeä, keltainen
verho, suuret takkiaislehdet tienvarsilla olivat tomunharmaat kuin
imupaperi, ja vastenmieliset, suuret kärpäset surisivat ajelevien
nenän ympärillä. Marien silmäluomet kävivät raskaiksi, ja hän alkoi
taasen epäillä näiden ajeluretkien hauskuutta. Mutta vielä oli jotakin
nähtävää. He ajoivat Schlochtin'in, parooni Üchtlitz'in, maatilan
ohitse. Ja sepä olikin koko ajelun huippukohta. Varjoisana lepäsi
tuo punainen rakennus mahtavien, vanhojen lehmustensa keskellä.
Puutarhassa, tenniskentällä, juoksentelivat nuoret tytöt kirjavissa
päähineissään ja nuoret herrat vaaleissa puvuissaan, heidän äänekäs
puhelunsa kuului aina maantielle saakka. Puiden välissä riippui
keinu, ja siinä istui punapukuinen tyttö, vieressä seisoi upseeri
ja keinutti. Napit hänen tummassa sotilastakissaan välkkyivät kuin
tuli. Ja kun tyttö lentäessään korkealle oksien väliin päästi pienen,
kimeän kirkaisun, taivutti hän päätään taaksepäin ja nauroi. »Ihanaa»,
ajatteli Marie ja huokasi.
Nyt kääntyivät vaunut metsään, eikä ollut enää mitään, mistä hän
olisi saattanut iloita. Jäykkinä ja säännöllisinä seisoivat männyt
loputtomissa riveissään, metsä täynnä jättimäisiä lyijykyniä, ja
vinosti paistoi iltapäiväaurinko latvojen läpi. »Miten hyvälle
tuoksuaa», sanoi Eleonore. Hän sanoi niin joka kerta, Marie tiesi
että se oli tuleva. Ja sitte näyttäytyi muutamia metsäkauriita puiden
runkojen välissä ja Roxane sanoi: »Katsokaa, metsäkauriita!» Tämä
tapahtui myöskin säännöllisesti kuin käen ilmestyminen vanhasta
käkikellosta, jonka neiti von Dachsberg, kotiopettajatar, oli perinyt
äidiltään; kello surisee, käki näyttäytyy ja sanoo: »Kukkuu», kello
surisee, ja Eleonore sanoo: »Miten hyvälle tuoksuaa», kello surisee,
ja Roxane sanoo: »Katsokaa, metsäkauriita.» — Metsä oli nyt lopussa
ja pitkä poppelikujanne alkoi. Sen päässä häämöitti linna, suurena
ja harmaana kaarevine päätyineen, paksuine pylväineen ja vihreine
kuparikattoineen. Ulkoportailla seisoi Böttinger, pieni siniseen ja
hopeaan verhottu olento, ja odotti.
Ennen päivällistä kokoonnuttiin vihreään huoneeseen. Se hetki oli aina
miellyttävä, siinä oli juhlatunnelmaa. Nuo kolme tyttöä esiintyivät
valkopukuisina ruusut vyössä, mademoiselle Laure de Bouttamcourt,
mustakiharainen ranskatar, pukeutui mielellään vaaleaan silkkiin. Hän
keskusteli kreivi Streith'in kanssa, taivutti päätään taaksepäin ja
katseli keimailevasti häneen mustilla silmillään. Neiti von Dachsberg,
kotiopettajatar, jonka tukka oli aivan vaalea, kasvot kalpeat ja
kärsivälliset, seisoi hiukan syrjässä ja keskusteli puoliääneen
majurin kanssa. Parooni Fürwit laski leikkiä prinsessojen kanssa.
Hän oli ollut hovimarsalkkana ruhtinattaren isän luona ja luuli
täälläkin olevansa samassa asemassa, mutta itse asiassa oli ruhtinatar
vain halunnut valmistaa hänelle suruttoman vanhuuden, ottaessaan
hänet taloonsa. »Kunniani kautta», sanoi hän, »näin unta, että
kolme valkoista naista tuli vastaani. Sanon itselleni, että ne ovat
enkeleitä. Mutta heti johtuu mieleeni: jos he menevät linnaan, miten
on minun heidät esiteltävä? Miten esitellään enkeleitä?» Hän nauroi,
sipsutteli pienillä jaloillaan ja siveli kaunista, ruskeaksi värjättyä
poskipartaansa. Vihdoinkin saapui ruhtinatar, seurassaan paroonitar
Dünhof, hänen ystävättärensä ja seuranaisensa, pieni, hengenahdistusta
poteva nainen, jolla oli suuret, punakat kasvot ja lumivalkoinen
tekotukka. Voitiin käydä pöytään. Ruhtinatar otti kreivi Streith'in
käsivarren, kolme prinsessaa seurasivat häntä, Parooni Fürwit johti
paroonitar Dünhofia, majuri neiti von Dachsbergiä, mademoiselle
Laure kulki yksin. »Kun mennään pöytään», oli Marie kerran sanonut
mademoiselle Laurelle, »ovat kaikki kauniisti puettuja, pöytä, valkeaan
ja hopeaan katettuna, on kuin alttari, hiukan väristen asetutaan
sen ääreen ja odotetaan kaikkia hyviä herkkuja, silloin voi toki
jonkunverran iloita siitä, että on prinsessa.»
»Ah, ma pauvre petite!» [Voi pikku raukkaa! — Suom.] oli mademoiselle
Laure vastannut.
Pöydässä johti kreivi keskustelua. Ruhtinatar kuunteli häntä, ja
hänestä saattoi huomata, että hän oli mieltynyt ja tyytyväinen kreivin
puheluun. Paroonitar Dünhof ja parooni Fürwit lausuivat myös joskus
jotakin, neiti von Dachsberg puheli puoliääneen majurin kanssa,
prinsessat istuivat suorina tuoleillaan ja vaikenivat.
»Niin», sanoi kreivi, »eilen oli parooni Üchtlitz luonani. Vanha herra
näytti olevan vallan poissa suunniltaan. Ajatelkaa, sanoi hän, meidän
Hildamme haluaa lähteä pois kotoaan ryhtyäkseen johonkin työhön.
Haluaako hän hoitaa sairaita, haluaako hän lueskella, haluaako ruveta
postineidiksi? Mistä minä tiedän. Hän ei voi kehittää itseään kotona,
sanoo hän. Oletteko milloinkaan kuullut, että meidän aikanamme jokin
nainen kehittäisi itseään? Ei — mutta hänen täytyy pois. Hän sanoo,
ettei hän halua prinsessan tapaan istua kotona ja odottaa kruunua.»
Tämä herätti iloisuutta koko pöytäseurassa. »Hän ei minusta milloinkaan
ole ollut miellyttävä», huomautti ruhtinatar, ja paroonitar Dünhof
arveli: »Kun nuo naiset lopulta ovat kehittäneet itsensä, ei enää olla
selvillä, miten heidän kanssaan menetellä.»
»Ja kaikki päättyy lopulta mielettömään avioliittoon», sanoi parooni
Fürwit. Paroonitar nyökäytti päätänsä ja selitti varmuudella, että
naisen paikka on kodissa.
Marie kävi miettiväiseksi. Oliko Hilda ollut tuo punainen tyttö
keinussa, joka oli sallinut upseerin keinuttaa itseään? Hän oli aina
ihaillut Hildaa, hänen vilkkaita, harmaita silmiään, hänen vaaleita
palmikoitaan, ja toisinaan oli Hildalla tapana puhua vanhemmista
ylimalkaan, rakkaasta Jumalasta tahi rakkaudesta tavalla, joka saattoi
kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää, se oli kauheata, mutta kuitenkin
miellyttävää. Ruhtinatar nousi pöydästä.
Seurue lähti puutarhasaliin. Täällä peittivät vihreät pitsiverhot
lamppuja, lasiovet olivat auki, ja kesäyö täytti salin viileällä,
suloisella tuoksullaan. Ruhtinatar antoi siirtää pari nojatuolia oven
viereen, sinne hän istuutui ja kreivi hänen viereensä. He puhelivat
keskenään, kreivi hiljensi ääntään, antoi sille pehmeän, laulavan
soinnun, välistä kuultiin heidän yhdessä nauravan tahi vaikenivat he
ja katselivat ulos yöhön. Silloin laski ruhtinatar kevyesti kätensä
kreivin käsivarrelle ja sanoi: »Streith, tähtiä.»
»Niin, hm, tähtiä», vastasi kreivi ja koetti etsiä jotain erityistä,
mitä voisi sanoa.
»Oikeastaan tulisi niiden tehdä meidät hermostuneiksi, noiden alati
valaistujen naapuritalojen, joista emme tiedä, kuka siellä asuu.»
Paroonitar Dünhof pelasi parooni Fürwit'in kanssa halmaa ja majuri
katseli vieressä. Toiset menivät ulos puutarhaan. Eleonore asetti
kätensä Roxanen vyötäisille, ja molemmat kulkivat alas leveätä,
hiekoitettua tietä. Nyt, kun ero oli lähellä, oli heillä paljon
puheltavaa keskenään, eivätkä senvuoksi kaivanneet kolmatta. Neiti von
Dachsberg ja mademoiselle Laure seurasivat prinsessoja jonkun matkan
päässä. Marie tunsi itsensä poissuljetuksi ja laiminlyödyksi. Mitä
hänen oli tehtävä. Hän tarttui mademoisellen käsivarteen ja veti hänet
eräälle sivukäytävälle.
»Tulkaa», sanoi hän, »kertokaa minulle taas kasvatuslaitoksesta ja
miten te kiipesitte ulos akkunasta kävelläksenne ylioppilaiden kanssa.»
»Ce n'est rien pour les petites princesses» [Se ei sovellu pikku
prinsessoille. — Suom.], vastasi mademoiselle Laure jäykästi.
Marie tiesi sen. Kun ranskatar oli hyvällä tuulella, kertoi hän pelkkiä
sellaisia juttuja, jotka eivät olleet pikku prinsessoja varten,
mutta jos hän oli surullinen ja kaipasi kreiviä, jonka kanssa oli
ollut salakihloissa, ja joka oli jättänyt hänet, silloin oli kaikki
sopimatonta.
Hyvä, Marie jätti hänet yksikseen ja poikkesi toiselle tielle.
»Prinsessa Marie!» kuuli hän takanaan huudettavan, mutta hän ei enää
siitä välittänyt, nyt tahtoi hän olla yksin ja onneton. Miellyttävää ei
kylläkään ollut harhailla yksin pimeydessä, mutta hän tahtoi kärsiä.
Yö hänen ympärillään oli sysimusta; jos hän katsoi ylöspäin, tuikkivat
tähdet niin levottomasti, että häntä pyörrytti. Kylätieltä kuului vielä
hiljaista laulua ja naurua, vaunut kulkivat maantietä pitkin, öisen
hiljaisuuden läpi kuului niiden jyrinä kauan aikaa, ja se synnytti
Mariessa tunteen äärettömästä, synkästä lakeudesta.
Puiston synkistä puuryhmistä kuului hiljaista kohinaa, tuntui
kamalalta. Vieläpä kukatkin, joiden ohi hän kulki ja jotka hän tunsi
niiden tuoksusta, ruusut ja leukoijat, tuntuivat vierailta, ja kun
hän kumartui niiden puoleen, tuntuivat ne kylmiltä ja kosteilta ja
poistyöntäviltä.
»Prinsessat istuvat kotona ja odottavat kruunua», tämä välähti nyt
hänen mieleensä ja hän lausui sen ääneensä pimeydessä. Se kuului
oikeastaan surulliselta, se kuului oikeastaan kaamealta, hän ei tiennyt
miksi, mutta se kuului kaamealta, ja pitkin askelin kiiruhti hän taloon
takaisin.
Puutarhasalissa valmisteltiin lähtöä. Kreivi Streith otti jäähyväisiä,
toisetkin halusivat vetäytyä pois, ja toivoteltiin hyvää yötä
toisilleen. Ainoastaan mademoiselle Laure puuttui; hän kuljeskeli vielä
pimeässä puutarhassa ja muisteli kreiviään.
Prinsessat nukkuivat kaikki suuressa, valkeassa huoneessa. Kaikki
oli täällä valkoista, seinät, vuoteet, pukeumapöydät ja nuo monet
musliiniverhot. Marie antoi Alvinen, vanhan kamarineitsyen, riisua
itsensä, kuin äänettömän, liikkumattoman nuken. Hän halusi nukkua,
hän halusi saada tämän ilottoman päivän loppumaan. Kun hän lepäsi
vuoteessa ja kamarineitsyt oli lähetetty pois, istuivat Eleonore ja
Roxane vielä vieretysten ja kuiskailivat. Marie kuuli äänten soinnusta,
että keskustelu oli sydämellistä ja liikuttavaa, se liikutti myöskin
häntä. Äkkiä yhtyi hänkin puheeseen: »Minä en vieläkään voi ymmärtää,
minkätähden minä en saa lähteä mukaan häihin.»
»Koska olet liian nuori», vastasi Roxane lempeästi.
»Liian nuori», toisti Marie suuttuneena, »se ei ole syynä. Häissä voi
kyllä olla mukana, vaikka ei olekaan täysikasvanut. Se on puvun takia,
ja se on minusta kovasti pikkumaista.» Kun ei mitään vastausta tullut,
sulki hän silmänsä, mutta katkeruus ei suonut hänelle lepoa. Huoneessa
kävi hiljaiseksi. Eleonore oli mennyt vuoteeseensa, ja Roxane istui
kuvastimensa ääressä, harjasi kaunista, mustaa tukkaansa, ja tuijotti
kynttilänliekkiin. Niin teki hän joka ilta, ja jouduttuaan kihloihin,
kesti tätä usein myöhään yöhön. Mutta tänään näytti Mariesta tämä
olento, joka väsymättä harjasi pitkää, mustaa tukkaansa, ja tuijotti
liekkiin, niin sydäntäsärkevän surulliselta. Hän alkoi itkeä.
»Itketkö sinä, pienokainen?» kysyi Roxane. Hän nousi ylös, ja astui
Marien vuoteen luo: »Minkätähden sinä itket?»
»Koska sinä lähdet pois», nyyhkytti Marie, »ja koska kaikki on niin
surullista.»
Roxane suuteli sisarta otsalle: »Nuku vain», sanoi hän, »siltä tuntuu
välistä, sitten on kaikki taas hyvin.» Näin sanoen palasi hän takaisin
peilin luo, ja Marie painoi kasvonsa pielukseen ja itki, kunnes nukkui.
Karlstadt'iin lähdön aamu koitti. Marielle olivat edelliset päivät
jo olleet ikävät. Toisilla oli ollut kaikenlaista puuhaa, puhuttiin
puvuista, matkalaukuista, junien lähtöajoista, hänellä vaan ei ollut
mitään tehtävää, hän saattoi mennä kävelemään kotiopettajattarien
kanssa ja yksinään kuunnella professori Wirth'in historian luentoa.
Kun lähdön hetki tuli, riippui Marie Roxanen kaulassa ja itki
katkerasti, mutta hän oli jotenkin yksin suruineen. Ei edes Roxane,
joka oli kärsinyt matkan aiheuttamasta levottomuudesta, osottanut
syvempää liikutusta. Niin he sitten lähtivät. Marie meni huoneeseensa,
heittäytyi vuoteellensa ja nyyhkytti. Joskus tuli Alvine häntä
katsomaan, seisoi vieressä ja koetti lohduttaa: »Mitä kannattaa itkeä?
Eihän kestä kauvan, ennen kuin pikku prinsessa itse viettää häitä.»
Mutta se ei voinut lohduttaa Marieta. Aamiaisella näyttäytyi hän
itkettynein silmin, istui äänettömänä ja oli harmissaan, että neiti
von Dachsberg, majuri, mademoiselle Laure, kaikki, jotka muulloin
tavallisesti vaikenivat tai puhuivat vaan puoliääneen pöydässä, tänään
keskustelivat hyvin äänekkäästi. Aamiaisen jälkeen meni hän ulos
puutarhaan ja heittäytyi ruohikkoon vanhan luumupuun alle. Hän makasi
siellä aivan hiljaa, kimalaiset surisivat syvällä, rauhoittavalla
äänellä aivan hänen korvansa juuressa, sudenkorennot istuutuivat hänen
rinnalleen, mutta hän ei liikauttanut itseään, hän makasi siinä kuin
kuollut. Sen hän olisi suonutkin heille tuolla linnassa. Jospa hän
todella olisi ollut kuollut, kuollut yksinäisyydestä ja pettymyksestä.
Äkkiä hypähti hän ylös, Dühnen'in poikien täytyi pian tulla. Hän päätti
tänään odottaa poikia aitauksen luona, se oli sopimatonta, hän tiesi
sen, mutta juuri sitä hän tahtoi. Hän nousi ylös ja asettui aitauksen
viereen. Tuolla he jo tulivat, kääntyivät juuri maantielle, edellä
Coco, kädet täynnä pieniä kiviä, joita hän heitteli aitausta vasten.
Kun hän huomasi Marien, jäi hän hämmästyneenä seisomaan.
»Hei!» huusi hän, »tänään on vain yksi.» Myöskin molemmat toiset pojat
pysähtyivät ja tervehtivät.
»Oletteko tänään yksin?» kysyi Felix ja punastui.
Myöskin Marie punastui: »Olen», vastasi hän, »äitini ja sisareni ovat
matkustaneet pois.»
Kun Felix ei enää osannut sanoa mitään, jatkoi Marie keskustelua:
»Oletteko olleet uimassa?
Kyllä, he olivat uineet.
»Eivätkö prinsessat käy uimassa?» kysyi Coco.
Marie ei vastannut siihen mitään, vaan kääntyi uudelleen Felix'in
puoleen: »Onko se paikka kaukana, jossa te käytte uimassa?»
»Ei», vastasi tämä, »se on aivan tuon pienen niityn kulmauksen takana
metsän reunassa.»
»Onko siellä kaunista?» tiedusteli Marie edelleen.
»Ettekö tunne sitä?» kysyi Felix hämmästyneenä, »kun menette tästä tien
yli, olette heti siellä», ja äkkiä valaisi viekas pojanhymy Felix'in
muuten niin vakavia kasvoja. »Me saatamme teidät sinne», esitti hän.
»Miten minä uskallan?» änkytti Marie ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.
»No», arveli Felix, »me juoksemme kiireesti tien yli ja niityn poikki,
metsässä ei meitä näe kukaan.»
Marieta huimasi, kuin ihmistä, joka äkkiä tekee päätöksen sokeasti
heittäytyä vaaraan. »Odottakaa», huusi hän ja juoksi pienelle
puutarha-aitauksessa olevalle veräjälle, ja niin seisoi hän maantiellä.
»Hän tulee! Hän tulee!» riemuitsi Coco.
»Nyt eteenpäin!» komensi Felix, ja he alkoivat juosta. Maantieltä
poikkesivat he pienelle niitetylle niitylle. Maa oli siellä kosteata,
joka askeleella kuului hiljainen, kuriseva ääni, ja vähän mustaa
vettä roiskahti kengille. Siinä lepäsikin pieni joki, välkkyen
auringonpaisteessa, korkeitten, vihreitten ruohojen reunustamana.
Tuoksui vedeltä, ruovoilta ja kostealta maalta. »Harvinaisen kiihottava
seikkailuilma», ajatteli Marie. Ja vihdoinkin olivat he metsän
reunassa, Marie jäi seisomaan, pani käden rinnalleen ja veti henkeä.
»Oivallisesti juostu», huomautti Felix.
Marie koetti hymyillä: »Ei se mitään tee», sanoi hän, mutta itku oli
lähellä.
»Nyt voimme kulkea hitaasti», arveli Felix. Bruno ja Coco juoksivat
edellä, keräsivät kuusenkäpyjä ja heittelivät niillä oravaa, joka
eräästä puusta pilkallisesti katseli heitä. Felix kulki Marien rinnalla
ja esitti kohteliasta metsän isäntää. Vanhat kuuset majesteetillisesti
alaspäin taipuvine oksineen ja harmaine naavapartoineen seisoivat
tienvierillä, kauempana tuli tiheätä nuorta metsää, mahtavia juuria
kiemurteli pitkin maanpintaa, jota peitti vihreä ja punainen sammal.
Aurinko säihkyi kuusenneulasilla, ja ilman täytti lämmin pihkan tuoksu.
»Juuria täytyy täällä varoa», sanoi Felix, »niitä ei huomaa, ja silloin
niihin kompastuu. Tuolla on sisilisko, pyydystänkö sen? Sillä on
keltainen maha.»
»Oi ei», pyysi Marie.
»Se ei tee mitään pahaa», sanoi Felix. »Niin, mustikoita löytyy täällä
myöskin, mutta me tulemme paikalle, jossa niitä kasvaa enemmän, siellä
voimme syödä itsemme kylläisiksi.»
Marie pysähtyi ja jäi kuuntelemaan ääntä, joka metsän läpi tunkeutui
hänen luoksensa. »Mitä se on?» kysyi hän.
»Ne ovat kyyhkysiä», selitti Felix. »Aamusin, kun asettuu kuivuneen
puun alle ja houkuttelee niitä, tulevat ne.» Ja Felix alkoi matkia
metsäkyyhkysen huutoa.
»Te teette sen hyvin», sanoi Marie ihaillen.
Felix kohautti olkapäitään: »Minä osaan houkutella vielä useita
muita lintuja», sanoi hän. Varmasti oli tämä metsä paljon
mieltäkiinnittävämpi kuin se, jonka läpi Marie iltapäivisin ajoi
vaunuissa tai jossa hän neiti von Dachsbergin kanssa käveli,
palvelija kintereillään. Ja miten kotiutuneita pojat olivat täällä,
Bruno ja Coco juoksentelivat ympäri kuin suuressa leikkituvassa, ja
Felix puhui kuusista ja sisiliskoista kuin tovereista, ja tuntui
nöyryyttävältä, että hän ei kuulunut tähän kaikkeen, vaan kuljeskeli
kuin vieraissakävijä. Nyt saapuivat he pienen puron luo, joka kaivoi
uomansa mustan maan läpi; sen vesikin oli mustaa, ainoastaan siellä
ja täällä peitti vedenkalvoa vihreä kasvipeite. Lahonnut lauta oli
asetettu sillaksi puron yli. Coco ja Bruno juoksivat varmasti yli ja
keinuttivat lautaa.
»Pääsettekö yli?» kysyi Felix kohteliaasti.
»Oi kyllä», vastasi Marie luottavaisesti, mutta hänen sydämensä
jyskytti, lauta oli liukas ja keinuva, hän pelkäsi putoavansa, ja
— silloin hän jo putosi, seisoi keskellä mustaa, haaleaa vettä, ja
rannalla korottivat Bruno ja Coco raikuvan naurun. Apua etsien katsoi
hän Felix'iin, mutta tämänkin kohteliaat kasvot olivat vääristyneet
leveään, pilkalliseen pojannauruun. Suurella lehdellä istui paksu
sammakko ja katseli häntä jäykästi ja kiusoittavasti, ja hänen
yläpuolellaan nauroivat metsäkyyhkyset puiden latvoissa.
»Tämähän on kuin hyvin, hyvin pahaa unta», ajatteli Marie, ja hän alkoi
itkeä.
Vihdoin juoksi Felix hänen luoksensa, ojensi hänelle molemmat
kätensä ja sanoi hyväntahtoisesti: »Tulkaa nyt.» Vaivalla sai hän
hänet rannalle, siinä hän nyt seisoi, puku mustana ja märkänä, jalat
painavina liejusta. Hän itki yhä, ja Coco nauroi yhä hurjaa nauruaan,
mutta Felix kävi vakavaksi ja miettiväiseksi. »Tämäpä oli hullua, mitä
me nyt teemme?» sanoi hän. Hän mietti ja teki päätöksensä. »Prinsessa
Marie, olkaa hyvä ja käykää tänne», kääntyi hän taas kohteliaana
Marien puoleen ja vei hänet tiheikköön, pienelle sammalta ja kanervaa
kasvavalle aukeamalle, jota joka taholta ympäröivät nuoret kuuset.
»Olkaa hyvä ja laittautukaa täällä kuntoon», jatkoi Felix, »täällä
ei kukaan näe teitä ja täällä ovat uimapyyhkeemme, olkaa hyvä. Minä
juoksen nopeasti kotiin ja katson, voisinko siepata jotakin kuivaa.
Olen pian taas täällä, voitte olla aivan rauhallinen.»
Niin hän meni. Marie vaipui huolestuneena alas sammalelle. Hän tunsi
itsensä hyvin onnettomaksi, nyt oli hänellä omantunnonvaivoja, mitä he
tuolla kotona tulevat sanomaan; kaikki rohkeus, kaikki seikkailuhalu
oli poissa, ja hän oli vain pieni tyttö, joka pelkäsi nuhteita.
Koneellisesti alkoi hän riisua sukkiaan ja kenkiään, pudotti märät
hameet päältään ja kääri uimapyyhkeet ympärilleen. Kiihtymystä seurasi
suuri väsymys ja synkkä masennus. Etäältä kuuli hän molempien poikien
äänet, Coco lauloi: »Olen nähnyt prinsessan jalat!» Hän ojentautui
pitkälleen sammaleen, hänen yläpuolellaan keinuivat kuusenlatvat
hitaasti edestakaisin vaalean sinistä taivasta vasten, oksalta oksalle
hänen ympärillään keinuivat pienet hämähäkit välkkyviä rihmojaan
pitkin, ja tiaiset lentelivät äänettöminä sinne tänne kuin pienet,
harmaat sulkapallot; kaikki oli niin rauhallista ja huoletonta,
oli melkein nöyryyttävää maata täällä omantunnontuskissa. Metsä
lauloi hänelle laulujaan, tikka työskenteli väsymättömästi jossain
läheisyydessä, ja tuontuostakin kuului närhin räikeä ääni. Marie
ojenteli itseään, aurinko paistoi nyt lämpimästi hänen paljaille
jaloilleen. »Ellei se olisi ollut niin kamalata, voisi se olla
hauskaakin», ajatteli hän, noukki muutamia mustikoita, jotka kasvoivat
läheisyydessä, ja söi ne. Männynoksalle hänen yläpuolelleen laskeutui
suuri, sininen lintu, rauhallisena se siinä istui ja katseli Marieta.
Mutta hän piti sitä kunniana, että tuo kaunis lintu silmäili häntä
kuin jotain tuttua ja metsään kuuluvaa. Hän sulki silmänsä, hän ei
enää ajatellut linnaa eikä neiti von Dachsbergiä, tuo kaikki tuntui
hänestä nyt kovin kaukaiselta, hän ei ajatellut enää mitään, suloinen
olemassaolon lämpö virtasi hänen jäsenissään, hänestä tuntui ikäänkuin
hän auringon valaisemien kuusenoksien lailla huojuisi hiljalleen
sinisessä avaruudessa, tahi keinuisi pienten hämähäkkien lailla
hopeanhohtavissa rihmoissa.
Hän heräsi siitä, että jotakin putosi hänen päälleen. Hän nousi,
tyytymättömänä siitä, että häntä oli häiritty. Hänen sylissään
lepäsi sanomalehteen kiedottu kääre, ja kun hän avasi sen, löysi hän
parin lyhyitä pojansukkia sekä puhtaaksipestyt siniset liinahousut.
Neuvottomana silmäili hän esineitä, sitten heittäytyi hän uudelleen
pitkälleen ja alkoi nauraa, hän nauroi niin, että koko hänen ruumiinsa
vapisi ja hän vallan lämpeni. Tämä antoi hänelle uutta rohkeutta.
Hyvä, kävipä laatuun näinkin. Hän veti sukat jalkaansa, pujahti
liinahousuihin, veti niiden päälle märät hameensa ja astui sitte ulos
tiheiköstä. Nuo kolme poikaa vastaanottivat hänet vakavina, ankarin
ponnistuksin pitivät he kasvonsa ja huulensa kurissa. »Eikö totta,
prinsessa», sanoi Felix kohteliaasti, »näinhän käy laatuun, muuta ei
ollut saatavissa.»
»Kyllä, kiitos», vastasi Marie, nyt jälleen kokonaan prinsessana, »näin
on aivan hyvä.»
Huolellisesti talutettiin hänet vaarallisen portaan yli, ja metsän
läpi kuljettaessa neuvoi Felix, miten hän kenenkään näkemättä
pääsisi linnaan. Hän teki tämän suurella asiantuntemuksella, joka
osotti, miten perehtynyt hän oli luvattomiin hankkeisiin. Niityllä
alkoivat he uudelleen juosta, kiiruhtivat maantien yli ja pysähtyivät
puutarha-aitauksen portilla.
»Kiitän teitä», sanoi Marie taas hieman hämillään, »se oli kuitenkin
hyvin hauskaa.»
»Silloin teemme sen uudelleen», arveli Felix, sitten he erosivat.
Varovasti hiipi Marie karviais- ja viinimarjapensaitten läpi ja
puksipuuaitausta pitkin linnaan päin, joka vielä lepäsi äänettömänä
päivällislevossaan. Ellei märkiä vaatteita ja pahoinpideltyjä kenkiä
olisi ollut, olisi hän luullut uneksineensa, niin uskomattomalta tuntui
kaikki keskellä tätä tuttua, juhlallista hiljaisuutta. Kenenkään
näkemättä pääsi hän linnan takaovelle ja sitä tietä huoneeseensa.
Sieltä soitti hän Alvinea, joka kyllä nuhtelisi häntä, mutta ei antaisi
ilmi. Sitä ennen hän kuitenkin veti liinahousut jaloistaan ja piilotti
ne.
Kun Alvine saapui ja sai kuulla, mitä oli tapahtunut, nuhteli hän
hyvinkin ankarasti: »Prinsessa, joka juoksee metsässä vieraitten
poikien kanssa, onko sellaista milloinkaan kuultu! Sehän oli
täydellinen häväistys! Siitäpä tulee kaunis kuningatar. Tahtoisinpa
nähdä sen kansan, joka huolii sellaisesta kuningattaresta.» Marien
täytyi paneutua vuoteeseen ja jäädä rauhallisesti lepäämään, Alvine
ilmottaisi, että prinsessalla oli päänsärkyä ja ettei häntä saisi
häiritä.
Kun vanhus oli mennyt, sulki Marie silmänsä, ei, hän ei katunut mitään,
hän oli vain hyvin väsynyt, ja hymyhuulin hän nukahti.
Marie heräsi iloisena ja virkistyneenä. Hänen täytyi ensin miettiä,
mitä oikein oli tapahtunut, mutta sitten hän sen ymmärsi, hänen
yksinkertaiseen prinsessan elämäänsä oli sukeltautunut salaisuus,
iloinen merkillisyys, joka nauraa hihitti hänelle joka kerran, kun
hän sitä ajatteli. Ja hän ajatteli sitä usein. Hän ajatteli sitä, kun
parooni Fürwit vei hänet päivällispöytään, hän ajatteli sitä aterian
aikana keskellä ruokasalin juhlallisuutta, ruokapöydän valkealta ja
hopealta hohtavan alttarin ääressä, ja silloin tunsi hän selvästi
suomaan, pihkan ja kuusien tuoksun. Illalla käveli hän mademoiselle
Lauren kanssa pimeässä puutarhassa edestakaisin, ja mademoiselle kertoi
kasvatuslaitoksesta ja ylioppilaista. Kun hän meni nukkumaan, pyysi
hän Alvinea viipymään jonkun aikaa luonaan, sillä hän pelkäsi yksinään
suuressa, valkoisessa huoneessa. Tuntui suloiselta katsella vuoteesta
Alvinen rauhallisia kasvoja, jotka suuret silmälasit nenällä lampun
kirkkaassa valossa kumartuivat sukkakutimen ylitse.
»Alvine», sanoi Marie, »olitko kaunis, kun olit nuori?»
»Sitä en tiedä», vastasi Alvine harmistuneena, »pikku prinsessan tulee
nyt nukkua.»
Mutta Marie kysyi edelleen: »Alvine, juoksitko sinäkin vieraitten
poikien kanssa metsässä?»
»Sellaista eivät pikku prinsessat kysele», vastasi vanhus.
Marie katseli ylös kattoon. Jokaisen yksilön todellisen elämän
muodostavat hänen salaisuutensa, sen Marie nyt ymmärsi. Kaikilla on
omat salaisuutensa, kaikilla, koko linna oli täynnä niitä. Mademoiselle
Laure oli kerran kertonut, että kun hän aamupäivällä vetäytyy
huoneeseensa ja sulkee oven jälkeensä, tanssii hän usein kokonaisen
tunnin, sillä, sanoi hän, elämä linnassa ei ollut mitään elämää,
»on etouffe». Niin, niin se oli, niin tekivät he kaikki, koko linna
juhlallisuuksineen oli täynnä tuollaisia suljettuja ovia, joiden takana
ihmiset salaa tanssivat. Kaikki tekivät siten, vanha parooni Fürwit,
surumielinen neiti von Dachsberg, majuri, pieni parooni Dünhof ja äiti
— niin, myöskin äiti. Ja tämä ajatus kiihotti niin Marieta, että hänen
koko ruumiinsa ponnahti kuin kala vedessä.
»Tänään on pikku prinsessa tuhma», murisi Alvine. Seuraavana päivänä
puolenpäivän aikaan istui Marie paikallaan luumupuun alla, paperiin
käärityt liinahousut vieressään, ja odotti.
Ensimmäisinä tulivat Coco ja Bruno. Coco painoi nenänsä aitaa vasten ja
huusi: »Hän tulee jälestä. Sitten juoksi hän pois ja rallatti: »Hän on
prinsessaan rakastunut!»
Marie otti pakettinsa ja asettui puutarhaveräjälle. Sieltä tuli jo
Felix'kin hitaasti astellen, uimapyyhe olkapäillä. Hän pysähtyi ja
nauroi. »Onko se tehnyt teille hyvää», kysyi hän.
»Kyllä, kiitoksia», vastasi Marie, »halusin antaa nämä teille
takaisin.» Hän avasi portin ja lisäsi punastuen ja hyvin kohteliaasti:
»Ettekö astuisi vähäksi aikaa sisään? »Tännekö?» kysyi Felix
hämmästyneenä.
»Oh, kukaan ei näe meitä», vakuutti Marie, »meidän pitää vain asettua
viinimarjapensaiden suojaan.»
»Se muuttaa asian», sanoi Felix ymmärtäen ja astui puutarhaan.
Marie kulki edellä osottaen tietä keskelle karviais- ja
viinimarjapensastiheikköä. Suuren viinimarjapensaan edessä hän pysähtyi
ja sanoi: »Olkaa hyvä, täällä.»
Felix'in täytyi heittäytyä sinne pitkäkseen ja Marie istuutui hänen
viereensä. Molemmat istuivat vakavina kuin vastaanottohuoneessa. Heidän
ympärillään ja yläpuolellaan riippuivat oksat täynnä läpikuultavia,
punaisia terttuja, auringonpaahteen kuumentamina, ja pensaat olivat
täynnä hiljaista surinaa ja helinää, ikäänkuin poreilisivat ja
kiehuisivat kypsät marjat täällä kuumuudessa. Senlisäksi välähteli ilma
lukemattomista välkkyvistä siivistä ja kiiltävistä ruumiista.
»Syöttekö viinimarjoja?» kysyi Marie.
»Syön mielelläni», vastasi Felix, ja hänen ruskea pojankätensä monine
naarmuineen ja hyttysenpuremineen tarttui terttuihin.
»Oliko kylpy kylmää tänään?» jatkoi Marie keskustelua.
Ei, kylpy ei ollut kylmää, tähän aikaan se ei milloinkaan ollut kylmää.
»Osaatteko uida?» tiedusteli Marie edelleen.
Kyllä, Felix osasi uida, siihen heidän täytyi oppia kadettikoulussa. Ja
nyt kysyi Felix vuorostaan:
»Osaatteko te uida?»
»En», vastasi Marie, »haluaisin oppia, mutta lääkäri on sen minulta
kieltänyt.»
»Oletteko sairaloinen?» tiedusteli Felix kohteliaasti.
Marie punastui: »Oi ei», sanoi hän, »se on ainoastaan sentähden, että
minä talvella yskin.»
Felix kohautti olkapäitään: »Lääkärit ovat aina niin turhantarkkoja»,
virkkoi hän halveksivasti.
Sitte he eivät vähään aikaan tienneet, mitä sanoisivat toisilleen,
Felix söi viinimarjoja, ja Marie katseli tarkkaavasti vierastaan, tuota
pojanvartaloa, joka niin mukavasti ja laiskasti venytteli väljässä
liinapuvussaan, ruskeita kasvoja, joissa siniset silmät loistivat
niin vaaleina ja hampaat niin häikäisevän valkoisina. Merkillinen oli
suu lyhyine, kaarevine ylähuulineen, se saattoi lujasti sulkeutua
ja näytti silloin harvinaisen vakavalta, mutta kun hän avasi sen ja
nauroi, silloin nauroivat koko kasvot mukana, hillitöntä, äärettömän
kevytmielistä naurua.
Äkkiä löi Felix Marieta kädelle: »Anteeksi», sanoi hän, »hyttynen».
»Kylläpä te lyötte lujasti», huomautti Marie.
»Onko se punainen», kysyi Felix ja tarttui Marien käteen ja piti
sitä hetken kuumassa pojankädessään. »En näe siinä mitään», sanoi
hän ja antoi sen pudota. Ja sitten täytyi molempien lasten hymyillä
toisilleen, he eivät tienneet miksi.
»Nyt on kai minun jo aika lähteä» — sanoi Felix, ja kun ei Marie siihen
mitään sanonut, ryömi hän vikkelästi kuin lumikko pensaitten alitse
puutarha veräjälle. Mutta Marie istui vielä kauvan viinimarjapensaan
alla, poimi miettivänä viinimarjoja ja muisteli lämpimin tuntein
kulunutta, merkillistä hetkeä.
Marien mielestä oli päivässä enää yksi ainoa tunti, kuuma, kultainen
tunti. Nuoren sydämen taidolla tuhlata pyyhki hän pois kaikki muut
elämykset tämän ainoan elämyksen tähden. Hänestä oli senvuoksi
yhdentekevää, kuunteliko hän professori Wirthin historianluentoa,
tahi ajeliko hän iltapäivällä yksin neiti von Dachsbergin kanssa.
Pääasia oli, että puoli päivän aikaan pitkä pojanvartalo lepäsi
viinimarja pensaan alla, kuumana kävelystä, tukka kosteana,
vaatteissa vielä jotakin veden ja kaislojen tuoksusta, ja heidän
ympärillään viinimarjojen hapahko tuoksu ja keskipäivän kuohuva elämä.
Keskustelukin sujui jo paremmin.
»Onko totta», kysyi Marie, »että te olette hurjaluontoinen?»
»Kuka niin on sanonut?» kysyi Felix vuorostaan terävästi.
»Kreivi Streith sanoi niin», vastasi Marie, »hän sanoo, että teiltä
puuttuu alistuvaisuutta.»
Felix nauroi tyytyväisenä: »Niinpä niin», arveli hän, »aina ei
voi antaa pakottaa itseään.» Ja nyt tulivat historiat salaisista
tupakoimisista, juomingeista ja ikkunan kautta kulkemisista, aina
välistä hiljaisen, pilkallisen naurun keskeyttämänä.
Marie kuunteli tarkkaavaisena ja nauroi myöskin tuota hiljaista,
pilkallista naurua. Felixin nauru oli liian tarttuvaa, hänen täytyi
nauraa mukana, tuntui kuin joku olisi kuljettanut höyhentä hänen
kasvojensa yli ja kutkuttanut häntä. Hyvältä tuntui myöskin silloin,
kun ei heillä ollut mitään toisilleen sanottavaa, kun Felix lakkaamatta
antoi punaisten terttujen hävitä kauniiden huultensa taakse ja vain
silloin tällöin löi jonkun hyttysen kuoliaaksi Marien kädeltä.
Silloin valtasi Marien suloinen ahdistus, hengitys kävi hiukan
raskaaksi ja kädenselkää poltti. Kerran oli kuitenkin vaara lähellä.
He kuulivat läpi keskipäivän hiljaisuuden äkkiä neiti von Dachsbergin
äänen, joka valittavalla diskantillaan huusi: »Prinsessa Marie!»
Felix paneutui aivan pieneksi ja ryömi viinimarjapensaan alle kuin
siili. Marie oli hyvin pelästynyt. »Menkää te vain, minä jään tänne»,
kuiskasi Felix.
Silloin sukelsi Marie esille, punaisena ja kuumana, pieniä lehtiä
pörröisessä tukassa. Etäämpänä vadelmapensaitten luona seisoi naisia
vaaleissa puvuissa, ja neiti von Dachsberg huusi ja viittasi. Marie
tunsi paroonitar von Üchtlitz'in ja hänen tyttärensä Hildan.
»Mutta prinsessa», sanoi neiti von Dachsberg surullisesti, »tähän
aikaanhan ei olla ulkona.»
Mutta paroonitar hymyili ja arveli: »Tähän aikaan maistuvat marjat
parhaalta, sen minä tiedän. Olen tuonut teidän luoksenne tyttäreni
Hildan, prinsessa Marie, hän pitää teille vähän seuraa.»
Paroonitar oli pitkä, kaunis nainen, joka kulki hyvin suorana ja
liikutteli vielä nuorekasta päätään hyvin varovasti, ikäänkuin tuo
vaalea tukkalaite olisi ollut kruunu, joka saattoi milloin tahansa
pudota. Hänen vieressään seisoi Hilda, myöskin pitkänä ja suorana.
Kreivi Streith oli sanonut: »üchtlitziläiset naiset kulkevat kuin
haarniskoidut sotilaat». Hildalla oli komea, tuhanvärinen tukka, hyvät
värit ja leveä, hyvin punainen suu.
Marie oli niin kiihtynyt, että hän ei tiennyt, mitä sanoi, yksi asia
oli hänellä kuitenkin selvillä: heidän täytyi täältä poistua. Hän
tarttui Hildan käsivarteen ja sanoi: »Menkäämme lehtokujalle, siellä on
varjoa.» Molemmat tytöt kulkivat edellä, ja vanhemmat naiset seurasivat
hitaasti jälessä.
Marie puhui paljon ja nopeasti aivankuin kuumeessa, hän kiitti Hildaa
rajusti, että tämä oli tullut. »Minähän olen niin yksin. Häihin ei
minua ole otettu mukaan, se on kuitenkin häpeällistä, eikö totta?»
Hilda kuunteli ääneti, hiukan ylimielinen hymy huulillaan, ja katseli
koko ajan tarkkaavaisesti Marieta. »_Te_ olette muuttunut, prinsessa»,
sanoi hän, _Te_ olette niin elämänhaluinen ja vilkas.»
»Todellakin», kysyi Marie, »kenties olen kehittynyt?»