Ruhtinatar istui vielä hetken väsyneenä ja alakuloisena paikallaan,
vaikkakin musteesta ja tomuisista tilikirjoista lähtevä tuoksu ja
suuren kärpäsen alakuloinen surina tekivät hänelle tuon huoneen niin
sanomattoman vastenmieliseksi. Vihdoin päätti hän jättää huoneen.
Hän kulki läpi talon pitkän huonerivin. Kaikki oli hiljaista, sillä
tähän aikaan oli talon asukkaitten tapana vetäytyä päivällislevolleen.
Ainoastaan suuressa salissa kulki Böttinger, vanha valkohapsinen ja
ryppykasvoinen kamaripalvelija, hiljaa edestakaisin, tarkaten, olivatko
akkunaverhot keskipäivä-auringon vuoksi alaslasketut. Ruhtinatar
pysähtyi ja katseli miettivänä tuolien pronssinvärisiä silkkipäällyksiä.
»Böttinger», sanoi hän, »arvelen, että annamme liinapäällisten olla
uusien huonekalujen päällä iltapäivään asti, muuten aurinko vaalentaa
ne.»
»Niinkuin teidän korkeutenne käskee», mumisi Böttinger.
Ruhtinatar jatkoi matkaa omaan huoneeseensa. Täällä hän hengähti,
täällä pienessä huoneessa alaslaskettuine, keltaisine silkkiverhoineen,
johon suuret, kuihtuvat ruusut kristallimaljakossa levittivät
suloista tuoksuaan, täällä ympäröi häntä ilma, jota hän oli tottunut
hengittämään, ja jossa kanslian jättämä vastenmielinen vaikutus
haihtui. Hän ojentautui leposohvalleen, otti englantilaisen romaanin,
mutta ei kuitenkaan heti sitä avannut, vaan sulki silmänsä nauttiakseen
hetken ympäröivästä suloisesta, lepoatuottavasta hiljaisuudesta.
»Täytyy ikäänkuin irrottautua varsinaisesta elämästään», mietti hän,
»voidakseen nauttia hiljaisesta hetkestä.»
* * * * *
Ulkona hedelmäpuutarhassa istuivat prinsessat. He kokoontuivat
mielellään sinne tähän aikaan, jolloin kotiopettajattaret nauttivat
päivällislepoa. Neliömäisessä notkelmassa kasvoi karviaismarja-,
viinimarja- ja vadelmapensaita sekä muutamia hedelmäpuita. Paahtavan
kuumana valaisi niitä keskipäivän aurinko, lehdet ja hedelmät
tuoksuivat kuumuuttaan, ja ylempänä sijaitsevasta keittiökasvitarhasta
toi tuulenhenki silloin tällöin tullessaan sellerin ja purjon väkevää
tuoksua. Nuo kolme tyttöä olivat asettuneet rinteellä kasvavan vanhan
luumupuun juurelle. Kaikilla kolmella oli valkea- ja punaraitaiset
batistipuvut sekä pienet valkeat olkihatut. Roxane istui suorana
nojaten puun runkoon, kädet ristissä helmassa ja silmäili suoraan
eteensä keskipäivän kimaltelevaan kirkkauteen. Hän oli saanut äitinsä
ylevän kauneuden, nuo suuret, ruskeat silmät, mutta piirteiden ankara
puhtaus oli noissa nuorissa kasvoissa muuttunut melkein ilmeettömäksi
rauhallisuudeksi. Eleonore lepäsi puun varjossa ja tuijotti kohden
taivasta. Kukoistavat, pyöreät kasvot, joissa äidin sfinksinsilmät
olivat muuttuneet ystävällisiksi, ruskeiksi tytönsilmiksi. Nuorin,
Marie, oli heittäytynyt kirkkaaseen päivänvaloon. Hän makasi
vatsallaan, nojasi päätään käsiinsä, takoi keltaisten kenkäinsä
kärjillä kuoppia nurmikkoon ja söi puusta pudonneita, puoliraakoja
hedelmiä. Ollakseen kuusitoistavuotias oli hänen vartalonsa harvinaisen
kehittymätön, hoikka ja kulmikas, ja kasvot olivat leveät lapsenkasvot,
posket punaiset ja silmät avoimet ja siniset. Kihara, hunajankeltainen
tukka peitti suurimmaksi osaksi matalan otsan. Kaikki kolme olivat
hetken vaijenneet, häikäisevä valo ja voimakas tuoksu teki pään
raskaaksi ja antoi ajatuksille väsyneen, uneliaan hitauden. Äkkiä
katsahti Marie Roxaneen, sylkäsi luumunkiven suustaan ja kysyi:
»Ajatteletko nytkin suuriruhtinastasi?»
Roxane kohotti hieman kulmakarvojaan ja vastasi torjuvasti: »Kaikkea
sinä kyseletkin.»
»No niin», jatkoi Marie, »minä tarkoitan vain, että sinulla nyt on
jotakin ajateltavaa. Meillä ei ole.»
Roxane ei ollut kuulevinaan tätä huomautusta, vaan sanoi: »Älä sylje
kiviä suustasi noin sopimattomasti.»
»Sopimattomasti?» Marie katsahti hämmästyneenä sisareensa, »mutta
sinähän olet ennen tehnyt aina niin. Kun minäkin joudun kihloihin
jonkun suuriruhtinaan kanssa, en minäkään enää tee niin. Sitäpaitsi,
onhan aivan tietämätöntä, miten Venäjällä menetellään.» Kun Roxane ei
vastannut, jutteli Marie edelleen: »Minähän pidän sinun Dimitriäsi
ihastuttavana, hänellä on hyvin kauniit silmät pitkine ripsineen,
hänen viiksensä ovat ikäänkuin pronssinväristä silkkiä ja hänen
saksankielensä kuuluu hyvin hauskalta, on aivan kuin hän oikeastaan
aikoisi laulaa. Hän käyttää kyllä vähän liian paljon hajuvesiä,
mutta kyllä hyviä, Peau d'Espagnea ja jotakin imelää, luullakseni
heliotrooppia.»
»Hänen silmänsä ovat kauniit», huomautti Eleonorekin. »Silloinkin, kun
hän nauraa, ovat ne surulliset.»
»Niin, surulliset ne ovat», sanoi Roxane juhlallisesti. »Dimitrihän on
niin iloinen ja hauska, mutta syvemmällä hänen olennossaan on jotakin
surullista. Jo hänen äänensä. Kun hän kertoo kotimaastaan, kukkivista
aroista, tataareista kieroine silmineen, aina on siinä jotakin
alakuloista.»
»Tietysti», sanoi Eleonore, »kun kuulen sanan Venäjä, ajattelen suurta
tasankoa, jolla hämärtää. En voi ajatella, että aurinko paistaisi
siellä, siellä on aina hämärä, ja kaukana on suuri kaupunki ikkunat
valaistuina, ja jossakin hämäryydessä joku laulaa tahi nauraa.»
»Mademoiselle Laure sanoo», ilmoitti Marie, »että Pietarin hovi on
Euroopan kevytmielisin hovi.»