-- Ja tapellakin on epämukavata, katsos vaan!
He laskivat leikkiä, se merkitsi että viha oli pois. Missä on naurua,
siinä on ihmistäkin; peto ei naura.
Kostin vei minut hiukan sivulle:
-- Sinä, Matvei, -- sanoi hän, -- ole varovaisempi sellaisten sanojen
kanssa, niiden takia pääset vielä vankilaankin, sellaista tapahtuu!
Minä kummastuin.
-- Mitä?
-- Vankilaan... Etkö tiedä? Hän nauroi.
-- Minkä tähden?
-- No katsos, arvostelun takia!
-- Lasketkos leikkiä?
-- Kysy Mihaililta, -- sanoi hän, -- vaan minun täytyy nyt lähteä
työhön!
Hän lähti. Minä olin kovasti ihmeissäni enkä uskonut koko asiaa,
vaan illalla Mihail vakuutti kaiken oikeaksi. Koko illan hän kertoi
minulle miten julmasti ihmisiä vainotaan; kuulin, että sellaisten
puheitten takia, kuin minä olin pitänyt, oli ihmisiä telotettu ja
tuhansia oli kuollut Siperiassa pakkotöissä, eikä Herodeksen vaino
vieläkään ollut lakannut, vaan uskovaisten luku kasvoi kuitenkin
salassa.
Silloin sielussani kaikki kohosi ja tuli valoisaksi, kaikki Mihailin
ja hänen toveriensa puheet saivat toisen merkityksen. Ennen kaikkea,
jos ihminen uskontonsa vuoksi on valmis kadottamaan vapautensa ja
elämänsä, niin se merkitsee, että hän uskoo koko sielullaan ja on
niiden ensimäisten marttyyrien kaltainen, jotka kärsivät Kristuksen
opin vuoksi.
Kaikki Mihailin sanat liittyivät toisiinsa, puhkesivat kukkimaan ja
painautuivat sieluuni sinä hetkenä.
Minä en tahdo sanoa, että olisin paikalla ottanut ne vastaan ja
olisin jo silloin käsittänyt koko niiden syvyyden, vaan ensikerran
tunsin vasta sinä iltana miten läheistä sukua ne olivat sielulleni
ja koko maailma näytti minusta silloin Betlehemiltä, joka oli
täynnä verta. Minä käsitin nyt jumalanäidin palavan halun, kun hän
nähdessään helvetin, rukoili pääenkeliä Mikaelia:
-- Pääenkeli! Päästä minua tuleen kärsimään! Minäkin tahtoisin tulla
niitten piinasta osalliseksi!
Mutta tässä minä en nähnyt syntisiä, vaan pyhimyksiä; he tahtoivat
hävittää helvetin maan päältä ja olivat sen takia valmiit kärsimään
mitä tuskia tahansa.
-- Kenties sentakia ei olekaan enää pyhiä erakoita, koska ihminen nyt
menee maailmaan eikä enää pois maailmasta? -- kysyin minä Mihaililta.
-- Todellinen uskonto, -- vastasi hän, -- on välttämättömästi
toiminnan lähde!
-- Ottakaa minutkin siihen toimintaan! -- pyysin minä.
Kaikki minussa paloi.
-- Ei, -- vastasi hän. -- Odottakaa ja miettikää, teille se on vielä
liian aikaista! Jos te, teidän luonteellanne nyt satutte vihollisen
solmuun, niin vedätte sen itse vielä kiinnemmäksi. Päinvastoin,
tuon teidän puheenne jälkeen täytyy teidän lähteä pois täältä.
Teillä on vielä paljon ratkaisematonta meidänkin työtämme varten
-- te ette vielä ole vapaa. Teitä innostuttaa ja viehättää sen
kauneus ja suuruus, vaan te näette sen nyt kaikessa sen voimassa,
te seisotte nyt ikäänkuin torilla ja näette sen keskellä koko tuon
loistavan temppelin kaikessa sen kauneudessa ja suuruudessa, vaan
sitä rakennetaan hiljaisella ja salaisella jokapäiväisellä työllä,
ja jos te nyt, kun vielä huonosti tiedätte sen yleistä suunnitelmaa,
alatte myös rakentaa, niin teiltä häviävät temppelin piirteet, tuo
näkö, joka ei vielä ole vahvistunut sielussanne, hajoaa ja vaivanne
näyttävät teistä mitättömiltä voimiinne nähden.
-- Miksi te sammutatte minua? -- kysyin minä tuskastuneena. --
Minä olin löytänyt paikan itselleni, olin iloinen, nähdessäni että
voimiani tarvittiin...
Vaan hän puhui rauhallisesti ja surullisesti:
-- Minä en luule että te kykenette elämään suunnitelman mukaan,
joka teille ei ole selvä; minä näen, ettei teidän sielussanne vielä
ole hereillä käsite siitä, että se on yhteensidottu työläiskansan
sielun kanssa. Minusta te olette jo nytkin elämän hieronnan
hijoma, sen esiinnostama kansan ajatus, vaan te itse ette vielä
katso itseenne sillä tavalla. Omasta mielestänne te olette vielä
sankari, joka on valmis jakamaan heikoille almuja ja apua voimiensa
yltäkylläisyydestä. Te olette jotain erityistä, joka on ainoastaan
itseänsä varten olemassa; te olette mielestänne alkuja loppu, ettekä
ole kauniin ja suuren ikuisuuden jatko!
Minä alan käsittää, miksi hän minua likistää maahan, tunnen hänen
sanoissansa minulle vielä epäselvää totuutta.
-- Teidän täytyy uudelleen lähteä matkalle, jotta näkisitte uusilla
silmillänne kansan elämää, -- sanoi hän. Kirjoja te ette ota vastaan,
lukeminen antaa teille liian vähän, ette vieläkään usko, ettei
kirjoissa ole ihmisen järkeä, vaan että niissä loppumattomasti
eri tavalla ilmaantuu yhtenäinen kansan hengen vapauspyrkimys;
kirja ei hae valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa teille aseita
itsevapautuaksenne, mutta te ette vielä osaa ottaa käsiinne sitä
asetta!
Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras sinä aikana.
Minä olin tottunut kirkon kirjoihin ja käsitin hyvin vaikeasti
maallisia ajatuksia, -- elävä sana antoi minulle paljon enemmän
kuin painettu, ne ajatukset, jotka minä sain kirjoista, asettuivat
kevyesti sieluuni ja hävisivät pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät
vastanneet pääkysymykseeni: minkälaisten lakien alle alistuu Jumala,
miksi hän alentaa minua, jonka hän on luonut omaksi kuvakseen,
itsensä kaltaiseksi, alentaa minua vastoin minun tahtoani, joka on
Hänenkin tahtonsa?
Ja tämän vieressä elää toinen kysymys vallan sopusoinnussa ensimäisen
kanssa: onko Jumala astunut taivaasta alas maan päälle, tahi onko
ihmisten voima nostanut Hänet maasta taivaaseen? Ja tässä juuri
polttaa ajatus jumalanrakentamisesta, kuin koko kansan ikuisesta
asiasta.
Sieluni repeytyy kahtia: minun tekee mieleni jäädä näiden ihmisten
luokse, ja taas toisaalta vetää minua maailmalle tarkistamaan uusia
ajatuksiani, hakemaan tuota tuntematonta, joka on riistänyt vapauteni
ja on hämmentänyt henkeni.
Setä Pjotrkin alkoi minua kehottaa:
-- Matvei, sinun täytyy lähteä pois joksikin ajaksi, koska sinun
puheistasi kulkee vaarallinen huhu...
Ja piankin asia tuli ratkaistuksi ikäänkuin ilman minun tahtoani:
jostain toisesta tehtaasta tuli yöllä ratsumies ja ilmotti, että
heidän tehtaassansa santarmit käyvät kotitarkastuksilla ja että
niillä on aikomus tulla meidänkin tehtaaseen.
-- Oi, liian aikaista! -- sanoi Mihail surullisena. Alkoi hälinä ja
melske ja setä Pjotr huusi minulle:
-- Hei, Matvei, veli! Et sinä täällä mitään voi tehdä, et sinä ole
keittänyt tätä soppaa, eikä sinun kannata ryypiskellä sitä!
Ja Mihailkin neuvoi vallan lujasti, katsoen minua silmiin:
-- On parempi että lähdette pois. Teidän läsnäolostanne ei ole mitään
hyötyä, vaan voi olla vahinkoa!
Minä ymmärsin, että he tahtoivat saada minut pois ja loukkaannuin.
Vaan samassa minä tunsin, että pelkäsin santarmeja; en vielä nähnyt
niitä vaan jo pelkäsin! Tiesin, ettei ole hyvä lähteä pois ihmisten
luota, kun ne ovat hädässä, vaan kuitenkin alistuin heidän tahtonsa
alle.
He saivat minut ulos. Lähdin ylös vuorelle kantojen yli, kompastuin,
ikäänkuin joku olisi tarttunut kantapäihini, minun takanani kiiruhti
vaitelias nuorukainen Ivan Bykov, iso taakka selässä, hän oli
lähetetty peittämään kirjoja metsään.
Me saavuimme metsän rannalle, hän löysi siellä salapaikkansa ja
asetti sinne taakkansa. Sitten tuli hän vallan levolliseksi. Vaan
minua kammotti. Kyselin häneltä:
-- Eivätkö ne tule tänne myöskin?
-- Kuka ne tietää! -- sanoi hän. -- Kenties, ne tulevat tännekin.
Täytyy pian laittautua kuntoon!
Hän oli hyvin kömpelö poika, ikäänkuin tammen rungosta kirveellä
hakattu, pää oli iso, toinen olkapää korkeammalla kuin toinen, kädet
olivat tavattoman pitkät ja äänensä oli synkkä.
-- Pelkäätkö sinä? -- kysyin minä.
-- Mitä?
-- Jos ne tulevat ja ottavat sinut kiinni?
-- Jos ne vaan eivät löytäisi sitä, mikä on kätketty, muuten ottakoot
vaan!
Hän pani kaiken kunnollisesti aukkoon, kaivoi sen kiinni, tasotti
maan, heitti sinne puunoksia päälle, istui sitte alas ja kun hän
huomasi, että minä aioin poistua, sanoi hän:
-- Odota, sinulle tuodaan paikalla kirje mukaan vietäväksi!
-- Mikä kirje?
-- En tiedä!
Minä katselin puitten takaa laaksoon, tehdas narisi, ikäänkuin olisi
joku tukehuttanut voimakasta ihmistä. Näytti kuin kylän teillä
ihmiset ajaisivat toisiaan takaa pimeydessä, ikäänkuin siellä
tapeltaisi, kuorsattaisi vihasta, murrettaisi toistensa luita.
Ivankin alkoi vähitellen laskeutua.
-- Mihinkäs sinä?
-- Kotiin.
-- Vaan jos ne ottavat sinut kiinni?
-- Minä en ole kauvan ollut mukana hommassa, minua luultavasti ei
tiedetä, vaan joskin ottavat minut, mitäs siitä? Vankilassa ihmiset
viisastuvat.
Yhtäkkiä joku kysyi minulta vallan selvästi ja äänekkäästi:
-- Mitenkäs sinä Matvei, Jumalaa sinä et pelkää, vaan santarmeja
pelkäät?
Minä katsoin Ivaniin. Hän seisoi ja katsoi ajatuksissaan alas.
-- Mitä sinä sanoit?
-- Vankilassa... luetaan paljon.
-- Eikö mitään muuta?
-- Onko sitä vielä vähän?
Minussa hehkuu jonkinlainen valhe ja häpeälliset kysymykset
leimahtavat pistävillä tulisäteillä. Yö oli viileä, vaan minun oli
kuuma.
-- Minä menen myös kanssasi!
-- Sinua ei käsketty! -- sanoi Ivan ankarasti. -- Sinut otetaan
varmasti kiinni, -- sinun puheittesi takiahan koko hälinä on alkanut!
-- Miten niin?
-- Pappi on lähettänyt ilmiannon Verhoturjeeseen.
Minä istuuduin maahan, ja sanoin kuitenkin:
Silloin minun täytyy lähteä!
Vaan pelkoni pidätti minua.
-- Tänne juoksee joku! -- kuiskasi Ivan hiljaa. Katselin alas, tiheät
varjot ryömivät vuorelle ylös, taivas oli pilvessä, kuu joko ilmestyi
pilvien alta tahi hukkui taas niihin, koko maailma ympärillä liikkui
ja hiljainen liike minua iletti ja pelotti vielä enemmän. Seurasin
silmilläni, miten varjojen virrat vuosivat maata myöten kätkien
kannot ja minun sieluni mustaan vaippaan. Pensaissa vilkahti eräs
pää, se hyppi oksien välissä kuin pallo.
Ivan vihelsi hiljaa ja sanoi:
-- Se on Kostja!
Minä tunsin Kostjan, -- hän oli noin viisitoistavuotias poika,
sinisilmäinen ja valkotukkainen, heikko veikari. Hän oli lopettanut
koulun kaksi vuotta sitten. Mihail valmisti hänestä itselleen
apulaista, myös opettajaa.
Minä ymmärsin, että vartavasten ajattelin sitä: tahdoin tukehuttaa
häpeätäni ja pelkoani näillä sivuajatuksilla.
Kostja hypähti esiin pensastosta, hän oli hengästynyt, äänensä
katkonainen.
-- Tulivat jo! Kyselevät sinua, munkki! Kas tuossa... Setä Pjotr
kirjotti kirjeen ja käski minun saattamaan sinua Lobanovin erakkojen
asuntoon, mennään!
Minä nousin ja sanoin Ivanille:
-- Hyvästi, veli, tervehdi kaikkia; sano, että antaisivat anteeksi
minulle!
Vaan Kostja tuuppasi minua ja komensi ankarana:
-- Sinä, marss' vaan! Ketä siellä pitäisi tervehtiä? Luultavasti
napataan kaikki kiinni, ikäänkuin kanat markkinoille!
Lähdettiin menemään. Kostja käveli edellä ja kertoi hiljaa, mitä hän
siellä alhaalla oli nähnyt; minä astuskelin hänen perässään, vaan
kaikkialta minua temmattiin, liepeistä, hihoista, ikäänkuin joku
kyselisi:
-- Mihin sinä? Sait ihmiset satimeen ja nyt karkaat itse!
Juttelin ääneen itselleni:
-- Siis minun takiani joutuivat ihmiset kiinni...
Poika vastasi:
-- Ei sinun vaan totuuden takia! Oletkos sinä totuus? Kas, mitä se
vielä tahtoo olla!
Hänen sanansa olivat huvittavia, hän oli pikkuinen, vaan kuitenkin
ärsytti hän minua jollain. Minun teki mieleni puolustautua hänen
edessänsä ja aloin ladella hänelle ajatuksiani, ikäänkuin kerjäläinen
leivänpalasia pussistaan.
-- Niin näetkös, tässä nyt näkyy miten suuri valhe minussa elää --
Vaan hän murisi ja vastasi jokaiseen sanaani kuin omatunto:
-- Vai onpa se jo suuri! Kaikkea sinä tahdot itsellesi enemmän kuin
muille!
-- Nämä ovat vieraita sanoja, -- ajattelin minä.
-- Eipä Kostin turhaan sinua sanonut kellotorniksi, -- kertoi hän,
-- sinä et ole sellainen kellotorni joka oikeaan aikaan kutsut
jumalanpalvelukseen, vaan sellainen, joka vaan aina itsekseen soi,
koska se on rakennettu vinoon ja koska kellot siinä ovat huonosti
kiinni, niin sanoi Kostin...
Hän oli vaiti ja ilmotti sitten yhtäkkiä:
-- Minä en pidä sinusta, munkki, sinä olet jonkinlainen vieras...
-- Minkälainen?
-- En tiedä... Sinä kai et ole venäläinen? Olet niin paha...
Jonakuna toisena aikana olisin minä suuttunut häneen, vaan nyt --
olin vaiti. Ja yhtäkkiä tulin niin heikoksi, väsyin kuolemaan saakka.
Meidän ympärillämme oli metsä. Puitten väliin oli tiheästi
kasaantunut märkää pimeyttä, ei osannut erottaa missä oli puu, missä
yö. Ylhäältä loisti joskus kuutamon säde, murtautui pimeyden liassa
ja hävisi. Oli hiljaista. Ainoastaan jalkojemme alla narisivat oksat
ja rutisivat kuivat risut.
Poika ei pelännyt lausua totuutta. Kaikki tuollaiset ihmiset
Joonaksesta alkaen eivät tunne pelkoa ollenkaan. Muutamilla niistä
on paljon vihaa, toiset taas ovat aina iloisia; eniten on heidän
keskuudessaan vaatimattoman rauhallisia ihmisiä, jotka ikäänkuin
häpeävät näyttää mitä hyvää heissä on.
Vaan Kostja kulki polkua myöten, hänen valkonen päänsä
paistoi hiljaa. Muistelin pyhän lapsen Bartholomeuksen,
Aleksei-Jumalanihmisen ja muitten elämäkertoja... Vaan se ei ollut
sitä... Ajatukseni olivat ikäänkuin rantasipiä, jotka hyppivät suossa
mättäältä mättäälle.
Kysyin pojalta:
-- Oletko sinä lukenut pyhien elämäkertoja?
-- Kun olin pikkuinen, niin luin. Äiti pakotti. Mikä sitten?
-- Pidätkö sinä vanhurskaista?
-- En tiedä... Panteleimon minua miellytti, Georgi myöskin.
Hänhän taisteli lohikäärmettä vastaan. En tiedä mikä ilo se ihmisille
on jos kymmenkunta heistä on tullut pyhiksi?
Kostja kasvoi silmissäni.
-- Jos nyt kuninkaan tahi jonkun pohatan tytär alkaa uskoa
Kristukseen ja hänet piinataan kuoliaaksi, niin eiväthän kuningas
ja pohatta siitä ole tulleet paremmiksi ihmisiä kohtaan. Niissä
elämäkerroissa ei ole sanottu, että kuninkaat, kiusaajat olisivat
tulleet paremmiksi ihmisiksi! -- kertoi Kostja.
Sitten pienen vaitiolon jälkeen hän sanoi:
-- Enkä minä tiedä mitä varten Kristuksen tarvitsi kärsiä. Hän tuli
voittamaan hätää, vaan lopuksi...
Hän mietti hiukan ja lisäsi:
-- Lopuksi siitä ei tullut mitään!
Minun teki mieleni syleillä häntä: minun oli sääli Kostjaa ja
Kristusta ja niitä ihmisiä, jotka jäivät tuohon tehtaaseen -- oli
sääli koko inhimillistä maailmaa. Ja itseänikin. Missä on minulle
tilaa? Mihin minä menen?
Lyhyen kesäyön pimeys harvenee, ylhäältä, mäntyjen oksien välistä,
vuotaa hiljaista valoa.
-- Etkö sinä ole väsynyt, Kostja?
-- Minäkö? -- sanoi poika reippaasti. -- En. Minä pidän kävelemisestä
yöllä, tuntuu kuin kulkisi yön lävitse jossain erityisessä maassa.
Minä pidän saduista.
Aamun koittaessa panimme maata. Kostja sukelsi uneen ikäänkuin
jokeen, vaan minä kuljin ajatuksissani kuin kerjäävä tattari talvella
kirkon ympärillä: ulkona on kylmää ja lumimyrsky, vaan kirkkoon
Muhamet ei anna lähteä.
Aamulla minä keksin jotain, ja kun poika heräsi, sanoin minä hänelle:
-- Anna anteeksi, että turhaan olet kulkenut kanssani, minä en lähde
erakkojen luo, en tahdo paeta!
Hän katsoi totisena minuun ja huomautti;
-- Vaan sinähän olet jo paennut! Hän heilautti oksalla, eikä katsonut
minuun.
-- No, hyvästi, kyyhkyseni! Hän nyökäytti päätään.
-- Hyvästi!
Minä lähdin pois. Katselin takasin, hän seisoi puitten välissä,
saattoi minua silmillään.
-- Hoi, -- huusi hän. -- Hyvästi!
Ja minun tuli hyvä, koska hän toisti tuon sanan nyt ystävällisemmin.
Useita päiviä minä kuljeskelin kuin sairas, täynnä painostuttavaa
ikävää. Sielussani oli hiljainen, hehkuva tulipalo, sieluni paloi
kuin kulovalkea ja ajatukset joko ryömivät varjoina edessä tahi
kulkivat takana kirpaisevana savuna. Häpesinkö minä tahi oliko siinä
jotain muuta, -- en muista enkä voi sanoa. Minussa syntyi eräs musta
ajatus ja se kiemuroi jossain ulkopuolella minua kuin yölepakko.
-- Jumalattomia, vaan ei jumalanrakentajia!...
Vaan painostuttavampi ja kiusaavampi kuin kaikki ajatukseni oli,
muistaakseni, jonkinlainen autio hiljaisuus, laiska lepo, joka oli
syvä kuin sekava pohjaton suovesi ja siinä, sen syvyydessä uivat
raskaasti mykät ajatukset, kuin pelkurimaiset kalat, ne kiemurtelivat
siellä eivätkä voineet sukeltaa ylös valoon siitä tukehuttavasta
pohjavedestä.
Ulkoapäin en saanut minkäänlaisia vaikuttimia, ikäänkuin unessa
muistan tavanneeni ihmisiä.
Jossain Omskin läheisyydessä minä satuin kylän markkinoille ja siellä
minä heräsin.
Tien vieressä, tomussa istui sokea ja lauloi laulua; sokean taluttaja
oli polvillaan hänen vieressään ja säesti ukkoa harmonikalla. Vanhus
katseli taivaaseen tyhjillä silmillään ja kaukaisella ruosteisella
äänellä hän lauloi vanhoista ajoista:
-- Tsaari Ivan Vasiljevin luona...
-- U-u-u...
Minä laskeuduin polvilleni sokean viereen, hän ojensi minulle
kätensä, piti sitä, päästi sitten taas pois käteni ja lauloi
lakkaamatta:
-- Ja olipa Jermak Timofein poika...
-- A-a-a... -- toisti harmonikka ja hiljakseen kokoontui laulajan
ympärille paljon miettivän näköisiä ihmisiä, jotka totisina
kuuntelivat vanhoja tarinoita, silmät maahan painettuina.
Minun ympärilläni tuntui lämpöä, huomasin, miten uteliaat silmät
säteilivät ja joku kysyi:
-- Eikö tämä laula?
-- Hän laulaa myöhemmin, odota vaan!
Minä olin usein kuullut ryövärien lauluja, vaan en tiennyt, kuka
niiden sanat oli sepittänyt, kenenkä sielu niissä säteili, vaan
tällä kertaa minä käsitin sen: tämän laulun kautta puhuivat minulle
tuhannet vanhan kansan suut:
-- Ihminen, minä annan sinulle pienenkin palveluksen edestä kaikki
suuret syntisi minua vastaan anteeksi!
Kansa katseli yhä uteliaampana minuun, sytytti sieluani.
Kun vanhus lopetti laulunsa, nousin minä ja sanoin:
-- Oikeauskoiset! Katsokaa, elipä kerran ryöväri, joka riisti
kansaa, sorti sitä... Hänen omatuntonsa heräsi lopuksi ja hän
lähti pelastamaan sieluansa, -- hän tahtoi palvella kansaa rajulla
voimallaan ja palvelikin -- -- --
Ihmiset kokoontuivat tiheämmin ympärilleni, ikäänkuin syleilivät
minua, heidän huomionsa kohotti sanani voimaa, kauneutta, se soija
minä upposin puheessani ja unohdin kaikki; tunsin ainoastaan, että
vahvistuin maan päällä ja ihmisissä, -- he kohottivat minua ylös
korkealle ja muistuttivat vaieten:
-- Puhu! Puhu koko totuus, kuten itse tiedät!
Tietysti ilmestyi polisi, huusi: "hajotkaa!" kyseli miksi siinä
huudettiin, vaati passiani. Kansa suli vähitellen kuin pilvi
auringossa; polisi tahtoi tiukasti tietää, mitä minä olin puhunut.
Muutamat vastasivat:
-- Jumalasta...
-- Niin vaan, monenlaista...
-- Jumalasta enimmiten...
Vaan joku ulkotyöläisen näköinen mies seisoi sivussa vaunujen luona,
katseli minuun terävästi ja hymyili ystävällisesti. Polisi tarttui
kuitenkin kaulukseeni; minun teki mieleni ravistaa hänet, vaan
huomasin miten ihmiset katselivat minuun vinosti kulmiensa alta
ikäänkuin kysyen:
-- Mitä sinä nyt sanot?
Minä köyhdyin heidän epäluottamuksestansa.
Kuitenkin oikaisin itseni vielä aikoinaan, vein esivallan käden pois
niskastani ja sanoin polisille:
-- Tahdotteko tietää mitä minä puhuin?
Ja taas minä aloin kertoa kohtuuttomasta elämästä, -- taas kasaantui
markkinaväki lukuisana joukkona kuuntelemaan, polisi hukkui siinä,
kansa sysäsi sen syrjään. Muistelin Kostjaa ja tehtaan poikia, tunsin
itsessäni ylpeyttä ja suurta iloa -- taas minä olin voimakas ja
ikäänkuin unessa... Polisi vihelsi, silmieni edessä välähti erilaisia
kasvoja, paloi lukemattomia silmiä, heilui kuuma ihmisaalto, minua
tuupattiin ja olin niin kevyt heidän joukossansa. Joku tarttui sitten
olkapäähäni ja kuiskasi korvaani:
-- Mene, riittää jo, mene nyt!
Ja minua tuupattiin ja työnnettiin... Kas, olinkin yhtäkkiä jossain
pihassa; vieressäni seisoi eräs mustapartainen mies ja poika, joka
oli ilman lakkia. Musta komensi:
-- Kiipeä aidan yli!
Kiipesin sen ja vielä toisenkin aidan ylitse; minun oli oikein hauska.
-- Jahah! -- ajattelin minä, -- sitäpä te siis olettekin?
Mutta mustapartainen yhä vaan kiiruhteli:
-- Pikemmin, toveri, pikemmin!
Matkalla, minä kysyin häneltä:
-- Minkälaisiin te kuulutte?
-- No, sellaisiin, niihin! -- sanoi hän.
Tuo lakiton poika kulki perässäni ja vaikeni. Me pääsimme tarhoista
ja laskeuduimme vuorenrotkoon, -- sen pohjassa juoksi oja,
pensastossa näkyi polku. Musta tarttui käteeni, katsoi silmiini ja
sanoi nauraen:
-- Noh, onnellista matkaa! Fedjuk saattaa sinut varmalle tielle,
lähtekää nyt!
Poika sanoi hänelle:
-- Vaan mene sinä itse pian tiehesi...
Musta köyristyi ja kiipesi vuorelle takasin, vaan minä ja Fedjuk
jatkoimme matkaamme.
-- Mikä ihminen se on? -- kysyin minä.
-- Karkotettu, seppä. Myöskin politikan takia.
-- Sellaisia kyllä tunnen!
Minä olin niin iloinen. Vaan hän oli vaiti.
Minä katselin nuorukaista: hänellä oli pyöreät kasvot, ikäänkuin
raudasta hakatut, nykänenä ja harmaat, ulkonevat silmät. Hän puhui
kumeasti, käveli hiljaa ja suoraan, ikäänkuin hän kuuntelisi jotain
tahi ikäänkuin joku suuri voima tempaisi häntä ylöspäin. Hän piti
käsiään selän takana niinkuin ennen appi-isäni.
-- Oletko sinä täältä kotoisin.
-- Olen papin renki.
-- Missä sinun lakkisi on?
Hän koetti päätään, katseli minuun ja kysyi:
-- Mitä sinä sillä teet?
-- Niin vaan. Tulee kylmä ilta...
Hän vaikeni, sitten hän mutisi vastenmielisesti:
-- Piru vieköön lakin, jos vaan pää on paikallaan! Rotko syventyi yhä
enemmän, oja soi kuuluvammin, ilta nousi pensaitten takaa.
Sielussani oli kaikki epäselvää, vaan hauskaa, teki mieleni puhua
ihmisen kanssa.
-- Onko teillä vaan yksi ainoa karkotettu? -- kysyin minä.
Tässä poika avautui kokonaan, ikäänkuin olisi repinyt auki turkkinsa
ja hitaasti, kumeasti täristi hän:
-- Neljä niitä on. Eräs herrasmies Moskovasta ja kolme työmiestä
Donin seudulta. Kaksi on hiljaista, nöyrää, juovat viinaakin, vaan
herrasmies ja tämä Ratkov, he puhuvat! Salaa. Muutamille. Vaan koko
kansanjoukolle eivät vielä ole uskaltaneet tähän saakka. Heitä on
täällä paljon. Nimittäin lähiseuduilla. Minä itse olen Birista,
Fedor Mitkov. Olen jo viidettä vuotta täällä. Sinä aikana on heitä
yksitoista ollut täällä. Oleshinassa -- kahdeksan, Shirokovassa --
kolme...
Hän laski kauvan, tuli kuuteenkymmeneen; sitten hän lopetti, mietti
ja puhui taas, liikuttaen sormiaan:
-- Myös muutamia talonpoikia on heidän joukossansa. Kaikki he puhuvat
yhtä: sellainen elämä ei kelpaa! Se ahdistaa! Minä elin rauhallisesti
ennen kuin kuulin siitä. Vaan nyt huomaan, vaikken juuri paljon
ole kasvanut pitemmäksi, että kuitenkin täytyy taivuttaa päätäni,
nähtävästi on tosiaankin täällä liian ahdasta!
Poika puhui hyvin vaikeasti, ikäänkuin veti sanoja ulos jalkojenpa
alta.
Hän käveli edessäni voimakkaana, hartiakkaana, ei katsahtanut
kertaakaan taakseen minuun. Minä kysyin:
-- Osaatko lukea?
-- Osasin, vaan olen unohtanut. Nyt opiskelen alusta taas. Ei se
mitään tee, voinpas vielä. Jos täytyy, niin voinkin. Ja täytyy,
täytyy... Jos vain herrat puhuisivat elämän ahtaudesta, niin piru
ne vieköön, niillä on aina ollut toinen uskonto! Vaan jos oma veli,
köyhä, työläisihminen jo on alkanut, niin kai se on totta! Ja sitten
-- on jo niin, että joku yksinkertainen ihminen näkee jo kauvemmaskin
kuin herrat. Se merkitsee siis, että jotain yleistä inhimillistä on
tullut. He sanovatkin juuri niin: yleinen inhimillinen. Ja minä olen
ihminen. Se tahtoo sanoa, että minunkin matkani on sama. Kas, näin
minä ajattelen...
Minä kuuntelin häntä ja sanoin itselleni:
-- Opi, Matvei!...
Vaan sitten minä sanoin hänelle:
-- Mitä siitä miettisi? -- Se on Jumalan asia!
Hän pysähtyi, ikäänkuin seipäänä iskeytyi hän maahan, niin että
minä töksähdin hänen selkäänsä, -- sitte käänsi hän kasvonsa minun
puoleeni ja kysyi ankarasti: