häntä ja minua huvitti se huomaavaisuus! Mitä voivat nämä nuoret
elämänidut ymmärtää hänen puheistansa? Muistelin omaa opettajaani:
hän löi lapsia viivottimella päähän ja oli usein juovuksissa!
-- Elämä on täynnä kauhua, -- sanoi Mihail, -- keskinäinen viha
syö ihmisen hengenvoimat. Elämä on ruma! Vaan antakaa lapsille
aikaa kasvaa vapaasti, älkää tehkö heistä työeläimiä, ja vapaina ja
reippaina he valaisevat koko elämän teidän sisässänne ja ulkopuolella
teitä sielun nuoren uljuuden kauniilla liekillä, lakkaamattoman
toiminnan suurella kauneudella!
Meidän ympärillämme oli kaikkialla keltaisia päitä, sinisiä
silmiä, punasia poskia, ikäänkuin eläviä kukkia tumman vihreässä
havumetsässä, oli naurua ja iloisten lintusten, uuden elämän
ennustajien sointuisia ääniä.
Ja kerran ahneus tallaa likaan koko tämän elävän kauneuden. Mitä
järkeä siinä on? Syntyy rakas lapsi, iloiten kasvaa kaunis poika, ja
kas sielläpä se aikaihmisenä kiroo haukkuu inhottavilla sanoilla,
voivottelee katkerasti, lyö vaimoaan ja tukehuttaa tuskansa viinalla.
Ja ikäänkuin vastaten ajatuksiini, lausuu Mihail:
-- He hävittävät kansan, elävän Jumalan, ainoan todellisen temppelin
ja hävittäjät itse hukkuvat raunioitten alle, katselevat ilkityötään
ja huutavat: kauheata! He kiitävät ympäri maailmaa ja ulvovat: missä
on Jumala? Ja he itse ovat tappaneet sen.
Minä muistelin Joonaan puheita Venäjän kansan jakaantumisesta ja
ajatukseni kulkivat helposti ja hauskasti Mihailin sanojen rinnalla.
Vaan minä en käsittänyt miksi hän puhui niin hiljaa, ilman vihaa,
ikäänkuin koko tämä vaikea elämä olisi jo eletty?
Maa hengitti lämpimästi ja hellästi juovuttavaa pihkan ja kukkien
tuoksua. Linnut lentelivät ja lauloivat.
Lapset hyörivät ja pyörivät, voittivat metsän ja sen hiljaisuuden ja
minulle selvisi yhä enemmän, etten tähän päivään saakka vielä ollut
käsittänyt heidän voimaansa, enkä ollut nähnyt heidän kauneuttaan.
Niin kauniilta näytti se Mihail heidän keskellään, rauhallinen hymy
kasvoilla.
Sanoin hänelle hymyillen:
-- Lähden hiukkasen etemmäs, minun täytyy miettiä!
Hän katseli minuun, hänen silmänsä säteilivät, kulmakarvansa
vapisivat ja minun sydämeni vavahti hänelle vastaukseksi.
Minä olin harvoin saanut osakseni hellyyttä, osasin pitää sitä
arvossa ja sanoin hänelle:
-- Olettepas te hyvä ihminen!
Hän häpesi hiukan, painoi silmänsä alas ja minä jo tulin siitä
kovasti hämilleni. Seisoimme vaieten. Sitte minä lähdin. Hän huusi
minun jälkeeni:
-- Älkää lähtekö liian kauvas, voitte eksyä!
-- Kiitos!
Minä käännyin metsään, hain itselleni paikan ja istuuduin. Lasten
äänet hukkuivat etemmäs, nauru katosi tiheässä metsän vihreässä,
metsä huokasi. Oravat nirskuttelivat minun yläpuolellani,
viheriävarpunen lauleskeli. Minä tahdoin sielullani syleillä kaikkea
mitä tiesin ja olin kuullut viimeisinä päivinä, vaan se kaikki
sulautui sateenkaareen, syleili minua, aaltoili hiljaa ympärilläni,
täytti sieluni; se kasvoi rajattomasti ja minä unohdin itseni ja
hukuin äänettömien ajatuksien kevyeen pilveen.
Yöksi minä lähdin kotiin ja sanoin Mihailille, että minä tahtoisin
asua heidän kanssaan, kunnes oppisin tuntemaan heidän uskontonsa ja
pyysin, että Pjotr hakisi minulle työtä tehtaassa.
-- Älkää te juuri hätäilkö! -- sanoi hän, -- levätkää, ja täytyyhän
teidän lueskellakin!
Minä luotin häneen.
-- Antakaa minulle kirjojanne!
-- Ottakaa.
-- Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa minulle itse jotain
mikä minulle olisi välttämättömintä, esimerkiksi Venäjän historiaa?
-- Ihmisen täytyy tietää kaikkea! -- sanoi hän ja katsoi kirjoihin
yhtä hellästi kuin lapsiin.
Ja nyt minä aloin lukea; luin kokonaisia päiväkausia. Minun oli
vaikeata ja suorastaan kiukutti. Kirjat eivät väitelleet kanssani,
ne eivät yksinkertaisesti tahtoneet tuntea minua. Eräs kirja
vaivasi minua kovasti: siinä puhuttiin maailman ja ihmisen elämän
kehityksestä ja se oli kirjotettu raamattua vastaan. Kaikki se oli
hyvin yksinkertaista, käsitettävää ja välttämätöntä, vaan minulla ei
ollut tilaa siinä yksinkertaisuudessa, minun ympärilleni nousi koko
joukko mitä erilaisimpia voimia ja minä olin niiden keskellä kuin
hiiri loukussa. Minä luin sen kahteen kertaan: luin ja vaikenin,
tahdoin itse siinä löytää jonkun aukon, jonka kautta olisin voinut
kiivetä vapauteen, vaan en löytänyt.
Kysyin opettajaltani:
-- Mitäs tämä merkitsee? Missä on ihminen?
-- Minusta tuntuu myöskin ettei se ole totta, -- sanoi hän, -- vaan
en voi selittää missä olisi virhe! Kuitenkin se on hyvin kaunis, kuin
aavistus maailman suunnitelmasta!
Minua miellytti hänen sanansa "en tiedä", "en voi sanoa", ja se
vei minut niin kovasti lähelle häntä, sillä siinä näkyi hänen
rehellisyytensä. Jos opettaja uskaltaa myöntää tietämättömyytensä,
niin se merkitsee, että hän tietää paljon! Hän tiesi paljon, josta
minulla ei ollut aavistustakaan ja kertoi kaikesta kummallisen
yksinkertaisesti. Hän puhui joskus siitä, miten aurinko, tähdet ja
maa tulivat luoduiksi ja tuntui ikäänkuin hän itse olisi nähnyt tuon
tuntemattoman ja viisaan käden tulisen työn!
Minä en ymmärtänyt hänen Jumalaansa, vaan se ei häirinnyt minua. Hän
kutsui jonkinlaista ainetta maailman päävoimaksi, vaan minä asetin
ajatuksissani aineen sijaan Jumalan ja kaikki meni hyvin.
-- Jumalaa ei ole vielä olemassa! -- sanoi hän hymyillen.
Jumalakysymys oli alituinen kiistan aihe Mihailin ja hänen setänsä
välillä. Niin pian kuin Mihail lausui sanan "Jumala", suuttui setä
Pjotr.
-- Kas se alkoi taas! Älä sinä usko sitä, Matvei! Se on häneen
tarttunut äidiltään!
-- Varoppas, setä! Jumala on Matvein pääkysymys!
-- Älä valehtele Mishka! Heitä sinä se helvettiin, Matvei! Ei
minkäänlaisia Jumalia! Uskonto, kirkko ja muu tuon kaltainen on pimeä
metsä, pimeä metsä, jossa ovat ryövärit sisällä! Petosta vaan!
Vaan Mihail väitti itsepäisesti:
-- Se Jumala, josta minä puhun, oli silloin olemassa, kun ihmiset sen
loivat ajatuksen aineesta, valaistakseen olemisen pimeyttä; vaan kun
kansa jakaantui orjiin ja herroihin, kappaleisiin ja palasiin, kun se
katkaisi ajatuksensa ja tahtonsa, -- silloin Jumala hukkui, Jumala
hävisi!
-- Kuuletkos, Matvei? -- huutaa setä Pjotr iloisena, -- Levätköön hän
rauhassa!
Vaan veljenpoika katsoi häntä suoraan silmiin ja jatkoi matalalla
äänellään:
-- Elämän herrojen päärikos on siinä, että he ovat hävittäneet kansan
luomisvoiman. Tulee aika, jolloin koko kansan voima taas yhtyy yhteen
pisteeseen; silloin siinä syntyy ihmeellinen ja vastustamaton voima
ja Jumala nousee haudasta! Hän on juuri se, jota te haette, Matvei!
Setä Pjotr heilutti käsiään kuin puunhakkaaja.
-- Älä usko häntä, Matvei, hän valehtelee!
Ja kääntyen veljenpoikansa puoleen haukkui hän tätä:
-- Sinä, Mishka, olet nokkinut niitä kirkollisia ajatuksia ikäänkuin
olisit varastanut kurkkuja vieraasta tarhasta, ja nyt sinä sekotat
ihmisiä! Jos sinä sanot, että työläiskansa on kutsuttu uusimaan
elämää, niin uusi, äläkä noki ylös sitä minkä papit ovat pitäneet
rikki ja ovat heittäneet pois luotaan!
Minua huvitti kuulla näitä ihmisiä ja he ihmetyttivät minua
sillä, että he yhtä paljon kunnioittivat toisiaan; he väittelivät
kiihkeästi, vaan eivät kuitenkaan loukanneet toisiaan ei vihalla eikä
haukkumisella. Setä Pjotr joskus tuli veripunaseksi ja vallan vapisi,
vaan Mihail alensi ääntään ja painoi tuon ison miehen ikäänkuin
maahan. Nämä kaksi ihmistä kilpailivat edessäni ja kumpikin oli
täynnä todellista uskontoa, vaikka he kielsivätkin Jumalan.
-- Vaan mikä on minun uskontoni? -- kyselen itse itseltäni, -- enkä
osaa vastata.
Sinä aikana kun elin Mihailin kanssa, hävisivät minun ajatukseni
Jumalan paikasta ihmisten keskellä, heidän voimansa hukkui, niistä
hävisi entinen itsepäisyyteni, useat toiset ajatukset tunkivat ne
ulos. Ja tuon kysymyksen sijaan: missä on Jumala? -- nousi toinen:
mikä minä olen ja miksi olen olemassa? Siksikö, että hakisin Jumalaa?
Ymmärrän, että se on järjetöntä.
Iltasin kävi työmiehiä Mihailin luona ja silloin syntyi aina
huvittava keskustelu. Opettaja puhui heille elämästä ja paljasti
sen hävittäviä lakeja, -- hän tiesi ne ihmeellisen hyvin ja osotti
ne vallan selvästi. Työmiehet olivat enimmäkseen nuoria, tulen
kuivattamia, heidän ihonsa sisään oli noki imeytynyt, kaikilla oli
tummat kasvot ja tulehtuneet silmät. Kaikki ahnehtivat totista
puhetta, kuuntelivat vaieten ja vakavina. Alussa he näyttivät minusta
surullisilta ja aroilta, vaan myöhemmin minä huomasin, että elämässä
nämä ihmiset kyllä osasivat myöskin laulaa ja tanssia ja huvitella
tyttöjen kanssa.
Mihailin ja hänen setänsä puheet koskivat aina vaan yhtä asiata:
rahan valtaa, työläisten alennustilaa, välttämättömyyttä hävittää
ihmisten jakaantuminen säätyihin. Vaan minä en ollut työmies enkä
myöskään isäntä, minun sieluani nämä puheet eivät liikuttaneet.
Minusta vaan näytti, että nämä ihmiset panevat liian paljon huomiota
pääomiin ja alentavat sillä itsensä. Aloin väitellä Mihailin kanssa,
-- todistelin, että ihmisen ensin täytyy löytää henkinen isänmaa ja
silloin hän löytää myös paikkansa maailmassa, löytää vapautensa.
Minä puhuin paljon ja innokkaasti, työläiset kuuntelivat puhettani
hyväntahtoisesti ja tarkkaan, rehellisinä tuomareina, vaan ne, jotka
olivat vanhempia, olivat joskus samaa mieltä kanssani.
Mutta niin pian kuin minä lopetin, alkoi Mihail puhua rauhallinen
hymyilynsä kasvoillaan, ja pyyhkikin pois minun sanani.
-- Sinä olet oikeassa, Matvei, kun sanot, että ihminen elää
pimeydessä, eikä tiedä, onko Jumala ja sen henki vihollinen tai
ystävä, vaan sinä et ole oikeassa, kun väität, että me, orjat,
raskaan jokapäiväisen työn kahlehtimina, voimme vapautua ahneuden
vankeudesta, hävittämättä tuon aineellisen vankilan... Ennen kaikkea
meidän täytyy oppia tuntemaan tarkemmin vihollisemme voima ja
sen rikkaudet. Sitä varten meidän täytyy löytää toisemme, täytyy
jokaisessa avata se mikä kaikille on yhteistä ja se yhteinen on
meidän voittamaton, sanon ihmeitä tekevä voimamme! Orjilla ei
ole koskaan ollut Jumalaa, he ovat jumaloineet ihmisten lakeja,
jotka heille ulkoapäin ovat annetut, eikä orjilla koskaan tule
olemaan Jumalaa, koska Hän syntyy siinä suuressa tunnelma-liekissä,
jossa jokainen käsittää henkisen sukulaisuutensa kaikkien kanssa!
Temppeleitä ei rakenneta puupalasista ja kivikappaleista, vaan
vahvoista, kokonaisista kivistä. Yksinäisyys on tunne siitä, että
sinä olet pois revitty omasta kokonaisuudestasi, se on sielun
voimattomuuden merkki ja sen sokeus; kokonaisuudessa sinä löydät
kuolemattomuuden, yksinäisyydessä välttämättömän orjuuden ja
pimeyden, lohduttamattoman tuskan ja kuoleman.
Ja kun hän puhui sillä tavalla, niin minusta näytti, että hänen
silmänsä näkivät kaukana suuren valon, hän veti minunkin piiriinsä,
kaikki unohtivat minut ja katsoivat ilolla häneen.
Alussa se loukkasi minua; minä ajattelin, että minun ajatukseni
otetaan huonosti vastaan, eikä kukaan tahdo niihin syventyä yhtä
mielellään kuin Mihailin ajatuksiin.
Joskus lähdin vallan heidän huomaamattaan pois heidän luotansa,
istuuduin johonkin nurkkaan ja juttelin hiljaa ylpeyteni kanssa.
Tulin hyväksi ystäväksi koulupoikien kanssa; pyhäpäivinä he
piirittivät minut ja setä Pjotrin kuin varpuset ruissitomet, hän
mestaroi heille jonkinlaisia kapineita, vaan minulta lapset kyselivät
kaikkea, mitä minä olin nähnyt maailmassa, Kiovaa ja Moskovaa ja
muuta. Mutta usein joku niistä asetti minulle sellaisen kysymyksen,
että minä kummastuneena vaan jäin silmiäni räpyttämään.
Siellä oli eräs Fedja Satshkov, hiljainen ja totinen poika. Kerran
minä kävelin hänen kanssaan metsässä ja puhuin sille Kristuksesta,
vaan yhtäkkiä hän lausuu oikein aika totisena:
-- Eipäs ymmärtänyt Kristus koko elinijäkseen jäädä pieneksi, noin,
esimerkiksi, minun ikäisekseni! Olisipa hän jäänyt sellaiseksi,
olisi elänyt, nuhdellut rikkaita ja auttanut köyhiä, niin ei häntä
olisikaan ristiin naulittu, koska hän olisi ollut pikkuinen!
Olisivatpa säälineet häntä! Vaan nyt, kun hän on niin tehnyt, on
ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan olemassa...
Fedja oli yksitoistavuotias, hänen pikkuiset kasvonsa olivat kalpeat
ja läpinäkyväiset ja silmänsä olivat epäluuloiset.
Toinen, Mark Ljubov, oli jo korkeammalla luokalla, hän oli vallaton
ja terävä poika, tavaton hulivili ja tappelupukari: hän vihelsi
hiljaa, nipisteli, hakkasi, tuuppasi lapsia kuten pikkuinen
paimenpoika tekee lampaille. Kerran minä satuin näkemään, miten hän
kiusasi erästä hiljaista poikaa joka pian alkoi itkeä.
-- Mark, -- sanoin minä, -- vaan jos hän puolestaan lyö sinua?
Mark katsoi minuun ja vastasi nauraen:
-- Hän ei lyö takasin! Hän on hiljainen ja kiltti poika.
-- Miksi sinä sitten loukkaat häntä?
-- Niin vaan, -- sanoi hän.
Ja sitten lisäsi hän, viheltäen:
-- Hän on niin nöyrä!
-- Mitäs sitte? -- kysyin minä.
-- Mitä varten sitten nöyrät elävät maailmassa?
Hän sanoi tämän kummallisen rauhallisena, -- nähtävästi oli tämä
kaksitoistavuotias ihmisenalku jo vakuutettu siitä, että nöyrät
ihmiset ovat olemassa loukkauksia varten.
Jokainen lapsi oli tavallaan viisas ja yhä enemmän he huvittivat
minua, yhä useammin minä rupesin ajattelemaan heidän kohtaloansa.
Millä nämä lapset ovat ansainneet tuon raskaan, loukkaavan elämän,
joka heitä odottaa. Muistelin Kristusta ja omaa poikaani ja
sielussani heräsi ilkeä ajatus:
-- Kenties sentakia kiellättekin naisia vapaasti synnyttämästä, koska
pelkäätte, ettei maailmaan vaan syntyisi joku vaarallinen ja teille
vihamielinen henkilö? Ehkä te sentakia teettekin väkivaltaa naisen
tahdolle, koska pelkäätte sen vapaata poikaa, jota eivät mitkään
siteet sido teihin? Kasvattaessanne lapsianne ja opettaen heille
elämää, on teillä aikaa ja oikeus pimittää heitä, vaan te pelkäätte,
ettei vain lapsi, joka ei kuulu kenellekään, kasvaisi kaukana teidän
tarkastusvallastanne, ettei siitä vaan tulisi teidän leppymätön
vihollisenne!
Olipa siinä tehtaassa myös sellainen ihminen, joka ei kuulunut
kenellekään, nimensä oli Stepa. Hän oli musta kuin sysi,
rokonarpinen, ilman kulmakarvoja, silmänsä pikkuiset. Muuten hän oli
hyvin taitava ja iloinen nuorukainen.
Meidän tuttavuutemme alkoi sillä, että hän eräänä pyhäpäivänä tuli
luokseni ja kysyi:
-- Munkki! Sinä kuulemma olet avioton lapsi? Minä olen samanlainen!
Ja sitte hän käveli rinnallani. Hän oli noin kolmetoistavuotias, oli
jo päässyt koulusta ja teki työtä tehtaassa. Hän käveli, pilkistäen
silmiänsä ja kyseli:
-- Onko maailma suuri?
Minä selitin hänelle miten vaan osasin.
-- Vaan mitäs sinä sillä teet?
-- Tarvitsen! Mitäs minä sitten samassa paikassa tulisin istumaan?
En ole puu. Katsos, kun vaan oikein osaan lukkosepän ammatin,
niin lähden Venäjälle, Moskovaan, ja mihinkäs sitten vielä olisi
lähdettävä? -- Kaikkialle minä lähden!
Hän puhui niinkuin hän olisi uhannut jotakuta:
-- Minä -- tulen!
Tämän perästä minä aloin katsella tuota poikaa ja huomasin, että
poika pitää totisista asioista. Missä vaan Mihailin toverit
juttelivat keskenään, siellä oli hänkin, kuunteli ja pilkisteli
silmillään, ikäänkuin tähdäten mihinpäin vaan suuntaisi itsensä.
Ja hänen kepposensakin olivat erityisiä: hän koetteli vaan kiusata
niitä ihmisiä, jotka olivat paremmissa suhteissa esivaltaan, -- hän
kätki niiden työvälineitä, särki niiltä jotain, riputteli niille
hiekkaa sorvauspenkkeihin.
Kerran päivällisen aikana hän sanoi minulle:
-- Täällä on niin ikävätä, munkki!
-- Miksi?
-- En tiedä. Ihmiset elävät niin vetelästi! Ainoastaan työtä ja
huolia! Jospa vaan pikemmin oppisin ammattini, niin kylläpä minä
täältä lähtisin!
Ja kun hän puhui tulevasta sotaretkestänsä, niin hänen silmänsä
avautuivat, katselivat rohkeasti etemmäs ja hän näytti voittajalta,
joka ei usko mihinkään, paitsi omiin voimiinsa. Minua miellytti tämä
olento ja hänen puheissaan minä tunsin kypsyyttä.
-- Tämäpä ei huku! -- ajattelin minä joskus, katsellen häntä.
Ja sieluni ikävöi poikaani: minkälainen hän on ja mikä on hänen
kohtalonsa maailmassa?
Aloin huomata itsessäni uusien tunteitten lievää värinää, ikäänkuin
joka ihmisestä kävisi minuun terävä ja hieno valonsäde, ja yhä
herkemmin otti sydämeni vastaan niitä salaisia säteitä. Joskus
työmiehet kokoontuivat Mihailin luokse ja ikäänkuin hengittivät
siellä kokoon sellaisen ajatusten pilven, joka kätki minut kokonaan
ja nostatti minut ylös niin eriskummallisesti. Yhtäkkiä kaikki
käsittivät minut puolesta sanasta, minä seisoin ihmisten keskellä ja
he olivat ikäänkuin minun ruumiini, vaan minä olin heidän sielunsa ja
tahtonsa sinä hetkenä. Ja minun puheeni oli heidän äänensä. Joskus
tunsin itsenikin jonkun ruumiin osaksi, kuulin sieluni huudon toisten
suista ja niinkauvan kuin kuuntelin sitä, oli minun hyvä olla, vaan
muutaman ajan päästä se vaikeni ja minä olin taas yksin, vain itseäni
varten.
Muistelin entistä yhtymistäni Jumalaan rukouksissani: oli niin
hyvä, kun minä hävisin muististani, lakkasin olemasta! Vaan
yhteensulautumisessani ihmisten kanssa minä en poistunut itsestäni,
vaan ikäänkuin kasvoin, kohosin yläpuolelle itseäni ja sieluni voima
lisääntyi monenkertaiseksi. Tässäkin oli itsensä unhottamista, mutta
se ei hävittänyt minua, vaan ainoastaan sammutti katkeria ajatuksiani
ja minun levottomuuttani yksinäisyyden takia.
Tämä aavistus tuli minulle heikkona ja epäselvänä: tunsin että
sielussani iti uusi siemen, vaan en voinut käsittää sitä; huomasin
vain, että jokin minua veti ihmisiin yhä itsepäisemmin. Niinä päivinä
minä työskentelin tehtaassa ja sain neljäkymmentä kopeekkaa päivässä,
vedin hartioillani ja kärryillä kaikenlaista, malmia, kuonaa ja
tiiliä -- ja vihasin tuota helvetin paikkaa ja kaikkea sen likaa,
melua, kiljuntaa ja sen ruumista vaivaavaa kuumuutta.
Tehdas oli tarttunut kiinni maahan, oli likistänyt sen kokoon,
ja täyttymättömän ahneena se imi sitä yöt ja päivät, hengästyen
ahneudesta se kiljui ja sylki ulos tulisesta kuonostaan tulista maan
verta. Tämä jäähtyi, musteni, vaan tehdas sulatti sen taas, kumisi,
tömisi, likistäen punasta rautaa, räiskytti säteitä ja vavahtaen
kokonaan veti se pitkiä eläviä kaistaleita, ikäänkuin suonia maan
ruumiista.
Minä näin siinä villissä työssä jotain kauheata, melkeinpä
mielipuolista. Ulvova hirviö tyhjensi maan sisintä, kaivoi kuilua
alleen ja tietäen, että se kerran putoaa siihen, inisi se vihaisena
tuhansilla äänillä:
-- Nopeammin, nopeammin, nopeammin!
Tulessa ja jyrinässä, tulisäteitten sateessa työskentelivät
mustentuneet ihmiset, -- näytti siltä kuin heillä ei olisi siellä
tilaa, koska kaikki heidän ympärillänsä uhkasi tehdä heidät tuhaksi,
likistää heidät raskaalla raudalla; kaikki teki kuuroksi ja
pimitti, sietämätön kuume kuivatti verta, vaan kuitenkin tekivät he
rauhallisina tehtäviänsä, hommasivat isäntien varmuudella kuin pirut
helvetissä; he eivät pelänneet mitään, tunsivat kaiken.
He käänsivät vahvoilla käsillään pieniä vipuja ja kaikkialla niin
ihmisten ympärillä kuin heidän päittensä päällä liikkuivat nöyrinä
ja kamalina konehirviöitten leuat ja käpälät, märehtien rautaa...
Oli vaikeata ymmärtää kenenkä tahto ja järki siinä pääasiallisesti
hallitsi! Joskus näytti, että ihminen oli asettanut suitsiin
tehtaan ja johti sitä niinkuin halusi, vaan joskus taas luulin,
että niin ihmiset kuin koko tehdas tottelivat pirua, joka nauraa
hohotti juhlallisesti ja ilkeästi, katsellen tuon raskaan homman
järjettömyyttä, jota ahneus ohjasi.
Työmiehet sanoivat toisilleen:
-- Nouskaa työhön, hoi!
Vaan minä en käsittänyt, kulkivatko ihmiset työn päällä, tahi työkö
likisti ja sorti niitä -- minä en ymmärtänyt! Työ oli raskasta ja
valtavaa, vaan olipa ihmisenkin järki terävä ja taitava.
Joskus siinä helvetin töminässä ja koneitten jyrinässä yhtäkkiä
voittavana ja huolettomana leimahti iloinen laulu, -- sitte minä
hymyilin sielussani, muistelin Ivanushkaa -- tyhmeliiniä, joka oli
matkalla taivaaseen ihmeellistä tulilintua hakemaan.
Minä pidin ihmisistä siinä tehtaassa: he olivat kaikki jyrkkiä,
rohkeita, ja vaikka he kirosivatkin paljon, juoksivat hameitten
perässä ja juopottelivat, olivat he kuitenkin vapaita ja pelottomia.
He olivat vallan toisenlaisia kuin ne pyhiinvaeltajat ja maan orjat,
joiden arkuus, sieluntoivottomuus, voittamaton tuska ja pikkumainen
petollisuus Jumalan asioissa ja heidän omassa keskuudessaan
loukkasivat minua.
Nämä ihmiset olivat rohkeita ajatuksiltaan, ja vaikka he olivatkin
alinomaan vihaisia tuon pakkotyön takia, vaikka he riitelivät
keskenään, jopa tappelivatkin, vaan jos esivalta rikkoi kohtuutta
vastaan, nousivat he kaikki yksimielisinä esivaltaa vastaan.
Vaan ne pojat, jotka kävivät Mihailin luona, olivat aina kaikkien
edellä, juttelivat kovemmin kaikista, eivätkä pelänneet kerrassaan
mitään. Kun minä ennen ajattelin kansaa, niin en huomannut ihmisiä,
vaan nyt minä katselin niitä ja yhä vaan koetin löytää erilaisuutta
niiden välillä, jotta jokainen seisoisi erikseen edessäni. Joskus
se onnistui vaan toisinaan taas ei: heillä oli erilaisia puheita ja
jokaisella oli eri kasvot, vaan heillä kaikilla oli yksi uskonto
ja sama aikomus kaikilla, -- hätäilemättä, vaan yhteisesti ja
innokkaasti rakensivat he jotain.
Jokainen heistä oli ihmisten keskellä valoisa ja hyvä, niinkuin
niitty on tiheään metsään eksyneelle; jokainen veti puoleensa niitä
työläisiä, jotka olivat järkevämpiä ja kaikki Mihailin pojat pitivät
aina yhtä puolta sekä muodostivat tehtaassa jonkinlaisen henkisen
piirin ja valoisain ajatusten lieden.
Alussa he olivat epäystävällisiä minulle, huusivat ja pilkkasivat:
-- Hei sinä punanen kärpänen! Pyhä kirppu! Loiseläin! Selässä
kannettava!
Joskus joku tuuppasikin minua, vaan sitä minä en voinut sietää
enkä sellaisissa tapauksissa säälinyt nyrkkiäni. Ja vaikka voima
miellyttääkin ihmisiä, ei kuitenkaan nyrkillä juuri voi hankkia
itselleen kunnioitusta eikä huomaavaisuutta, ja minä olisin kai
aika tavalla saanut selkääni, jos erääseen minun riitaani ei olisi
sekaantunut Gavrilo Kostin, Mihailin ystävä, nuori valaja, hyvin
kaunis ja huomattava poika tehtaassa.
Noin kuusi miestä hyökkäsi päälleni, eivätkä ne juuri hellyyttä
uhanneet kylkiluilleni, vaan hän asettui rinnalleni ja sanoi:
-- Miksi te, toverit, ärsytätte ihmistä? Eikö hän ole samanlainen
työläinen kuin me kaikki? Se on kohtuutonta, toverit, eikä se ole
hyvä teille! Meidän voimamme on keskinäisessä ystävyydessämme...
Hän ei sanonut montaa sanaa, vaan hyvin ja yksinkertaisesti hän ne
sanoi. Samaten kaikki Mihailin toverit käyttivät jokaista tilaisuutta
hyväkseen kylvääkseen hänen ajatuksiansa. Minun viholliseni tulivat
hämilleen Kostinin sanoista ja minunkin sydämeeni; ne sattuivat, --
minäkin aloin puhua:
-- Näettekös, en minä mennyt munkiksi sentähden, että olisin
tahtonut paljon syödä, vaan koska sieluni oli nälässä! Minä elin
ja huomasin, että kaikkialla oli ikuista työtä ja jokapäiväisintä
nälkää, petollisuutta ja ryöstöä, surua ja kyyneliä, eläimellisyyttä
ja kaikenlaista sielun pimeyttä. Kuka sen kaiken on asettanut, missä
on meidän oikeudellinen ja viisas Jumalamme; näkeekö Hän ihmistensä
ikuista, loppumatonta piinaa? Meidän ympärillemme kokoontui paljon
ihmisiä, he kuuntelivat totisina, kun minä lopetin, niin olivat
kaikki vaiti. Sitte sanoi vanha metallityöläinen Krjukov Kostinille:
-- Kenties tuo munkki näkee vielä syvemmälle kuin sinä ja toverisi!
Hän alkaa kaiken alkujuuresta; kuulitko?
Minun oli hauska kuulla sellaisia sanoja ja Krjukov taputti minua
olkapäälle ja sanoi:
-- Sinä, veli, puhu, se on hyvä! Vaan hiuksesi sinä kuitenkin
leikkaa, vaikka arshinan verran: sellainen läjä tulee likaiseksi ja
ihmisetkin tekevät pilkkaa!