ajattelen. Koska on sanottu; kunnioita isääs! Ja esivallastakin on
sanottu, että se tulee Jumalasta. Se on ihmeillä vakuutettu. Se
merkitsee, että jos vanha laki muuttuu, niin täytyy taas ihmeitten
tapahtua! Vaan missä ne ovat? Eikö ole uusiin oloihin viittaavia
ihmeitä? Ei minkäänlaisia. Kaikki on vanhalla tavalla. Katsos,
Nishnissa löydettiin pyhät jäännökset, nähtiin ihmeitä; kyllä
puhuttiin, etteivät ne olisi samoja jäännöksiä, että Serafiimilla
muka olisi ollut harmaa parta vaan ne näyttivät ruskeata. Mutta
asiahan ei riipu parrasta, vaan ihmeistä. Onko ollut ihmeitä? On! He
eivät myönnä sitä. He luulevat että kaikki ihmeet ovat petoksia. Tahi
he sanovat -- uskonto tekee ihmeitä. Ja joskus on niin, että tekisi
mieli hakata niitä, jotteivät hämmentäisi sieluani.
Taas hän seisahtui ja hänen ympärillään nousee yö maasta. Polku
putosi jyrkemmin alas, oja juoksi nopeammin ja pensaat kahisivat,
hiljaa heiluen.
Minä sanoin hiljakseen tuolle ihmiselle:
-- Jatketaan matkaamme, veli!
Hän lähti. Eikä hän kompastunut pimeässä, vaikka minä aika-ajottain
työntäydyin hänen päälleen.
Hän vieri alas kuin kivi ja hiljaisuudessa soivat hänen pelottavat
sanansa:
-- Ja jos minä lopullisesti uskon heihin -- niin on loppu! Minä en
tunne armoa, en! Minulla oli veli sotaväessä, hän hirtti itsensä;
sisareni oli palvelijana kumysin kauppiaitten perheessä Birskin
läheisyydessä, hänellä on lapsi heiltä ja sillä on vinot jalat, se on
neljä vuotta vanha eikä kävele vielä. Niin on tyttö hukassa herrojen
leikin takia. Mihinkä se enää lähtisi? Isä on juoppo ja vanhin veli
on riistänyt itselleen koko maapalstan. Tässä minä nyt olen...
Me pyörimme hänen kanssaan pensaissa ja kosteassa pimeydessä, oja
joko putosi syvyyteen tahi vieri taas jalkojemme alla. Meidän
päittemme päällä lensivät yölinnut hiljaa, niiden yllä säteilivät
tähdet. Minun teki mieltä kulkea nopeammin, vaan ihminen edessäni ei
kiiruhtanut, vaan mutisi lakkaamatta, ikäänkuin laskien ajatuksiansa
tahi punniten niiden painoa.
-- Se musta Ratkov on hyvä ihminen! Hän elää jo uuden lain mukaan.
Hän puolustaa niitä, joita loukataan. Poliisi hakkasi minua kepillä,
hän löi poliisin paikalla maahan. Siitä hän istui vankilassa
viisitoista päivää. Se oli meidän ensimäinen tuttavuutemme. Kun
hän tuli ulos vankilasta, niin minä kysyin häneltä: "mitenkä sinä
voit sillä tavalla vastustaa esivaltaa?" Hän kertoi minulle sitten
paikalla oman lakinsa. Minä lähdin heti papin luo. Vaan pappi sanoi:
"Jaha, katsos minkälaisia mietteitä sinä pyörität päässäsi!" Ratkov
vietiin kaupungin vankilaan, siellä hän istui kolme kuukautta, vaan
minä yhdeksäntoista päivää. Siellä kysyttiin minulta: "mitä hän
puhui sinulle?" "Ei mitään". "Mitä hän opetti?" "Hän ei opettanut
mitään." "Enhän minäkään ollut tyhmeliini!" Ratkov tuli sitte takasin.
Minä rukoilin: "anna anteeksi, minä olin hullu". Hän nauroi vain.
"Roskaa!" -- sanoi hän!
Oppaani oli jonkun aikaa vaiti ja jatkoi sitte hiljaa, ikäänkuin
uudella äänellä.
-- Hän sanoo kaikesta että "roskaa"! Hän yskii verta, se on myös
roskaa!
Hänellä ei ole mitään syötävää, sekin on roskaa!
Yhtäkkiä hän päästi aika joukon hirveitä kiroussanoja, kääntyi minuun
päin ja vihelsi hampaittensa välistä:
-- Minä voin kaikkea käsittää. Veljeni hukkui, -- sitä tapahtuu usein
sotapalveluksessa. Sisarenikaan asia ei ole mikään harvinainen.
Vaan miksi tätä ihmistä on kiusattu, piinattu vereen saakka, sitä
en voi käsittää. Minä juoksen hänen perässään kuin koira, minne
hän vaan käskee. Hän kutsuu minua "maaksi"... "Maa!" -- sanoo hän
ja naureskelee. Ja se, että häntä aina kiusataan, se on veitsi
sydämessäni!
Ja taas hän päästi inhottavia kiroussanoja, ikäänkuin päihtynyt
munkki.
Vuorenrotko loppui, avautui kedolle päin, sen seinät köyristyivät,
sulivat pimeyteen.
-- Noh, -- sanoi oppaani, -- hyvästi nyt!
Hän osotti minulle tien Omskiin, sitten kääntyi takasin ja hukkui
pimeyteen. Ja ilman lakkia!
Kun hänen askeleensa hukkuivat hiljaisuuteen, istuuduin minä. Ei
tehnyt mieli kulkea etemmäs!
Tumma yö lepäsi maan yli ja nukkui tuoreena, sakeana kuin voi.
Taivaassa ei ollut tähtiä, ei kuuta eikä ainoatakaan tulta ollut
ympäristössä, vaan minun oli lämpönen ja valoisa olla. Muistissani
soivat oppaani raskaat sanat ja hän näytti kellolta, joka oli kauvan
maannut maassa, oli ihan mullassa, ruosteen syömänä, ja vaikka se soi
kumeasti, oli se kuitenkin uutta. Edessäni seisoi maalaiskansa, joka
totisena ja herkkänä kuunteli puhettani, ja välähtelivät huolestuneet
kasvot, jotka kätkivät minut esivallan silmiltä.
-- Kas, mitä se oli? -- mietin minä kummastuneena, ja oli vaikeata
uskoa, että kaikki niin oli tapahtunut.
Ja taas minä ajattelin:
-- Tuo nuorukainen hakee ihmeitä, -- hän on itse ihme, jos hän
on elämän kauhuissa osannut säilyttää rakkauden ihmiseen. Ja se
kansanjoukko, joka minua kuunteli, sekin oli ihme, koska se vielä
ei ollut tullut kuuroksi ja sokeaksi, vaikka sitä jo kauvan ja
tarmokkaasti oli huumattu ja pimitetty. Ja vielä suurempi ihme oli
Mihail ja hänen toverinsa.
Rauhallisesti ja sujuvasti virtaavat ajatukseni; se on minulle
tavatonta ja odottamatonta. Tarkastan itseäni varovaisesti, hiljaa
haen sydäntäni, tahdon sieltä löytää hälinää ja riitaisia epäilyksiä.
Hymyilen äänettömässä hiljaisuudessa ja pelkään liikahtaa, jotten
vaan pilaisi tätä tuntematonta iloa, jota sydämeni on täynnä ääriä
myöten. Uskon ja taas epäilen tätä ihmeellistä sielun täyteläisyyttä,
tuota odottamatonta löytöäni.
Tuntuu kuin joku valkonen lintu, joka jo kauvan sitten oli syntynyt,
olisi uinaillut sieluni sumussa, mutta minä en tiennyt, enkä tuntenut
sitä. Vaan, kas, vallan aavistamatta olin koskenut siihen, se heräsi
ja lauloi hiljaa aamutervehdystä -- sen kevyet siivet vapisivat
sydämessäni ja epäilykseni jää suli tuosta palavasta laulusta ja
muuttui kiitollisiin kyyneliin. Minun teki mieleni puhua jonkinlaisia
sanoja, nousta, nousta, juosta, laulaa, tavata ihmistä ja syleillä
sitä ahneesti!
Näin edessäni Joonaan säteilevät kasvot, Mihailin rakkaat silmät,
Kostjan ankaran naurahduksen: kaikki tutut, rakkaat ja uudet ihmiset
elvystyivät, kokoontuivat rintaani ja levittivät sitä, -- oli niin
äärettömän hyvä!
Niin minä ennen joskus rakastin itseäni ja ihmisiä
pääsiäisaamujumalanpalveluksessa. Istuin nyt ja ajattelin vavahtaen:
-- Jumalani! Sinäkö se olet? Oletko sinä se, kauneuksien kauneus,
iloni ja onneni?
Ja minä silitin maata käsilläni, tyhmänä taputin sitä kämmenilläni,
ikäänkuin se olisi hevoseni ja tuntisi hellyyteni.
En voinut istua, nousin ja kuljin etemmäs, läpi yön, muistelin
Kostjan sanoja, näin edessäni hänen lapsellisten silmiensä
ankaruuden, kuljin etemmäs ja juopuneena ilosta kävelin myöhään
syksyyn saakka maailmaa myöten, kooten sieluuni sen uusia auliita
antimia.
Omskissa minä näin asemalla siirtolaisia, vähävenäläisiä; paljon
maata peittivät he ruumiillaan, tämä suuri työvoiman armeija. Minä
kävelin heidän joukossaan, kuuntelin heidän pehmeätä puhettaan ja
kyselin:
-- Ettekö te pelkää lähteä niin kauvas?
Eräs niistä, harmaa työn köyristämä vanhus, vastasi:
-- Jos vaan maa olisi jalkojemme alla, on sen päällä kaikki niin
läheistä! Ihmiseni, niin ahdasta on maan päällä sille, jonka täytyy
elää omalla työllään; oi, niin ahdasta!
Ennen tuli tuskan ja surun sanoista tuskaa sieluuni, vaan nyt ne
sytyttivät sitä terävällä säteellä, koska kaikkien suru on nyt myös
minun suruni ja kansan vapaudenpuute ahdistaa minuakin.
Ihmisillä ei ole tilaa eikä aikaa kasvaa henkisesti ja se on
katkerata ja vaarallista sille, joka on kansan edellä, koska hän jää
yksin, ihmiset eivät näe häntä, eivätkä voi tukea häntä voimillaan,
ja yksinäisenä, hyödyttömänä palaa hän poroksi halujensa tulessa.
Minä puhuin vähävenakoille, koska osasin heidän lempeätä kieltään.
-- Vuosisatoja jo kulkee kansa maata myöten sinne ja tänne ja hakee
paikkaa, jossa se vapaasti voisi käyttää voimaansa rakentaakseen
oikeata elämää; vuosisatoja te kuljeskelette maata myöten, te, maan
lailliset isännät -- ja miksi? Kuka riistää maan kansalta, maailman
kuninkaalta, kuka karkottaa sen valtaistuimelta, paikasta paikkaan,
maasta maahan, sitä kaiken olemassaolevan luojaa, sitä kaunista
puutarhuria, joka on kaivattanut kaikki maan kauneudet?
Ihmisten silmät säteilivät, niissä loisti ihmisen herännyt sielu,
ja minun näkönikin tuli laajemmaksi ja herkemmäksi kun huomasin
ihmisten kasvoissa kysymyksen; vastasin siihen paikalla. Kun huomasin
epäluottamusta, taistelin paikalla sitä vastaan. Ammensin voimaa
niistä sydämistä, jotka olivat avoinna edessäni ja sillä voimalla
yhdistin ne kaikki yhdeksi sydämeksi.
Jos, puhuessani ihmisille, kosketan sanani siihen, mikä on kaikille
yhteinen, siihen tosi-inhimilliseen mikä on salaa ja syvästi kätketty
jokaiseen sieluun, niin vuotaa ihmisten silmistä säteilevä voima,
joka täyttää sinut ja kohottaa sinut korkealle. Vaan älä ajattele,
että se olisi sinun tahtosi, joka on nostanut sinut, vaan sinun
sielussasi ovat yhtyneet kaikki voimat, jotka ulkoapäin syleilevät
sinua, sinä olet vahva siitä voimasta, jonka ihmiset sinuun juuri
ovat antaneet, se antaa sinulle siipiä; jos ihmiset hajoavat, häviää
heidän henkensä ja sinä olet taas samanlainen kuin kaikki muut.
Sillä tavalla alotin minä vaatimattoman saarnani, kutsuen ihmisiä
uuden elämän nimessä uuteen jumalanpalvelukseen, tuntematta vielä
uutta Jumalaani.
Slatoustissa puhuin minä taas torilla jonakuna juhlapäivänä, taas
sekaantui polisi puheeseeni, pyydysteli minua, vaan kansa kätki minut
taaskin.
Siellä minä tutustuin suuremmoisiin ihmisiin, yksi oli niistä
Jasha Vladykin, ylioppilas, joka nyt on paras ystäväni ja tulee
sitä olemaan koko elinikäni! Hän ei usko Jumalaa, vaan pitää
kirkkomusiikista kyyneliin saakka, soittaa virsiä harmoonilla ja
itkee. Sellainen rakas tyhmeliini hän on.
Minä usein kyselen häneltä nauraen:
-- Miksi sinä ulvot, kerettiläinen, jumalansalaaja? Vaan hän huutaa
minulle, heiluttaen käsiään:
-- Ilosta itken, itken koska aavistan niitä suuria kauneuksia,
jotka tulevat luoduksi! Jos sellaisessakin turhanpäiväisessä ja
mitättömässä elämässä mitättömät yksilöiden voimat ovat kyenneet
luomaan niin suuria kauneuksia, -- niin mitä sitten vielä tulee
tehdyksi maan päällä, kun koko henkisesti vapautettu ihmiskunta
ilmaisee suuren sielunsa liekit virsissä ja musiikissa?
Hän alkaa puhua tulevaisuudesta, joka on kummallisen selvä hänelle,
ja hän itse ihmettelee tarkkaa näköään! Minä olen paljon velkaa sille
ystävälleni, samaten kuin Mihailillekin.
Olen nähnyt kymmeniä ihmeellisiä ihmisiä, he lähettivät minua yksi
yhden, toinen toisen luo, kaupungista kaupunkiin, -- minä kuljin kuin
tuliviittain opastamana ja kaikki ne viitat paloivat saman uskonnon
liekillä. Mahdotonta on kertoa kaikkien niiden ihmisten erilaisuutta
ja ilmaista sitä iloa, mitä tunsin, kun näin, että he henkisesti
kaikki olivat yksi.
Suuri on Venäjän kansana sanomattoman kaunis on elämä!
Kasanin läänissä minä sain viimeisen iskun sydämeeni, sen iskun, joka
lopullisesti valmistaa temppelin.
Se oli Sedmioserin luostarissa juhlakulkueessa ihmeitätekevän
Jumalanäidinkuvan takana. Sinä päivänä odotettiin Jumalanäidinkuvan
palauttamista kaupungista luostariin, -- oli suuri juhlapäivä.
Minä istuin kukkulalla järven vieressä ja katselin, miten koko
ympäristö oli täynnä ihmisiä ja tummissa aalloissa virtasi kansan
ruumis luostarin porttien luo, kiemuroi sen seinien ympärillä --
aurinko laskeutui ja sen syysillan säteet olivat heleänpunasia.
Kellot värisivät kuin linnut, jotka ovat valmiit lentämään laulunsa
jälkeen ja kaikkialla punersivat auringossa ihmisten paljaat päät,
ikäänkuin täysinäiset valmut.
Luostarin porttien luona odotettiin ihmettä; pienessä vaunussa makasi
nuori tyttö liikkumattomana; hänen jähmettyneet kasvonsa näyttivät
valkoselta vahalta, hänen harmaat silmänsä olivat puoleksi auki ja
koko hänen elämänsä näkyi ainoastaan pitkien silmäripsien hiljaisessa
värinässä.
Sen vieressä seisoi isä, pitkä, kaljupäinen ja harmaapartanen mies,
isonenänen, -- sitten tytön äiti, lihava, pyöreäkasvoinen nainen;
hän oli nostanut kulmakarvansa, silmät suurina katsoi hän suoraan
eteenpäin, liikutellen sormiaan, ja näytti ikäänkuin paikalla olisi
valmis läpitunkevaan, räikeään kiljuntaan.
Ihmiset kulkivat ohi, katselivat sairasta kasvoihin, ja isä puhui
heille tahdikkaalla äänellään, täristäen partaansa:
-- Säälikää, armahtakaa oikeauskoiset, rukoilkaa onnettoman edestä,
jalattomana ja kädettömänä se makaa jo neljättä vuotta; rukoilkaa
apua Jumalanäidiltä ja Jumala kyllä palkitsee teidät pyhien
rukouksienne vuoksi, auttakaa isää ja äitiä heidän hädässään.
Nähtävästi on hän jo kulettanut kauvan tytärtänsä luostarista
luostariin, ja on jo hukannut kaikki toiveensa sen terveeksi
tulemisen suhteen; lakkaamatta lauleskelee hän aina vaan samoja
sanoja, ja ne soivat kuolleilta hänen suussansa. Ihmiset kuuntelevat
hänen rukoustansa ja tekevät huoaten ristimerkkejä, ja tytön
silmäkarvat yhä vaan vapisevat, ikäänkuin siivet tuskastuneilla
silmillä.
Kenties jo kaksikymmentä heikontunutta tyttörukkaa minä olin nähnyt,
kymmeniä uskonhulluja naisia ja muita voimattomia, ja aina minä
tunsin omantunnonvaivoja ja olin loukkaantunut niiden takia, -- oli
sääli niiden voimattomia ruumisraukkoja, oli sääli niiden turhaa
ihmeen odotusta. Vaan en minä vielä koskaan ollut tuntenut niin
voimakasta sääliä kuin tällä kerralla.
Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tytön vaaleille,
puolikuolleille kasvoille ja äänetön tuska täytti äidin. Minun tuli
vaikea olla, astuin tuonnemmas, vaan kuitenkaan en voinut unohtaa
sitä.
Tuhannet silmät katsoivat kauvas ja ympärilläni ui kuin pilvi
lämpönen ja yhä uudistuva kuiske:
-- Jo tuovat, jo tuovat!
Raskaasti ja hitaasti nousee kansa vuorelle, ikäänkuin musta
meren aalto, punasena vaahtona palaa sen harjalla lippujen kulta,
räiskyttäen heleitä sädekimppuja, notkeasti keinuu, liehuu
Jumalanäidinkuva auringonsäteissä, ikäänkuin tulinen lintu.
Kansan ruumiista nousee sen valtava huokaus, tuhatääninen laulu:
-- Suuren Jumalan äiti, puolustajamme, ainoamme!
Kumeat huudot keskeyttävät laulun:
-- Astu! Nopeammin! Nopeammin!
Sinisen metsän keskellä hymyilee järvi valoisasti, punanen aurinko
sulaa, hukkuu metsään, kellot soivat iloisina. Vaan yltympäri on
kärsiviä kasvoja, hiljaista ja surullista rukouksien kuisketta,
kyynelien pimittämiä silmiä, ja siellä täällä välähtelevät kädet,
jotka tekevät ristinmerkkejä.
Minä olin niin yksinäni. Tämä kaikki oli minusta surullinen erehdys,
täynnä voimatonta epätoivoa, väsynyttä armonodotusta.
Ihmiset alhaalta lähestyvät; heidän kasvonsa ovat tomussa, hiki
virtaa heidän poskiansa myöten, he hengittävät raskaasti, katselevat
kummallisesti, ikäänkuin he eivät näkisi mitään, ja tuuppivat
toisiaan, horjuen jaloillaan. On sääli heitä, on sääli tuota
uskonvoimaa, joka tuntuu ilmassa.
Ei ole loppua ihmisvirralla!
Kiihtyneenä, vaan synkkänä ja ikäänkuin syyttäen, kaikuu ilmassa
valtava huuto:
-- Iloitse, kaikkein autuain, iloitse! Ja taas:
-- Nopeammin, nopeammin!
Tomupilvessä näkyi satoja mustia kasvoja, tuhansia silmiä, ikäänkuin
linnunradan tähtiä. Ja minä huomasin, että kaikki nämä silmät olivat
kuin yhden ainoan sielun tulisäteitä, joka intohimoisesti odotti
tuntematonta iloa.
Ihmiset kulkivat kuin yksi ainoa ruumis, lujasti kiinni toisissaan,
käsikädessä, ja he astuivat niin nopeasti, ikäänkuin heidän matkansa
olisi hirveän pitkä ja he kuitenkin olisivat paikalla valmiit
kulkemaan lepäämättä loppuun saakka.
Minun sieluni värisi, vavahti, jonkun käsittämättömän levottomuuden
tähden; kuin salama syttyi muistissani Joonaan suuri sana:
-- Jumalanrakentaja-kansa!?
Minä hyökkäsin kansan sekaan, hyppäsin mäeltä sen joukkoon, lähdin
sen kanssa ja lauloin koko rinnastani:
-- Iloitse sinä siunattu, sinä kaikkien voimien voima!
Minut temmattiin mukaan, syleiltiin, ja ihminen ui ja suli
suunnattomissa polttavissa hengähdyksissä.
Ei ollut maata jalkojeni alla, ei ollut minua eikä ollut aikaa
silloin, oli ainoastaan iloa, niin suunnatonta iloa kuin taivas. Minä
olin liekkivän uskon hehkuva sysi, olin huomaamaton ja suuri kuin
kaikki, jotka ympäröivät minua yhteisen lentomme aikana.
-- Nopeammin!
Ja vastustamatta lentää kansa maan yli valmiina astumaan yli kaikkien
esteitten ja kuilujen, kaikkien epäilyksiensä ja mustien kauhujensa
yli.
Muistan, miten sitten kaikki pysähtyi ympärilläni, syntyi hämminki,
meteli, olin yhtäkkiä tuon vaunun vieressä, jossa makasi sairas,
muistan huutoja ja nurinaa:
-- Messua, messua!
Vallitsi ääretön kiihtymys: vaunua tuupattiin, tytön pää kiikkui
heikkona, voimatonna, isot silmänsä katselivat pelokkaasti. Sadat
silmät vuodattivat sairaaseen säteitään, tuhansia voimia yhtyi sen
heikontuneella ruumiilla, voimia, joita kutsui esiin valtava halu
nähdä sairaan nousevan makuusijaltaan, ja minäkin katsoin sairaan
katseen syvyyteen ja niin sanomattomasti minä tahdoin, kuten kaikki,
hänen nousevan, ei minun eikä hänen takiansa, vaan jonkun muun takia,
jonka edessä niin minä kuin hän olimme ainoastaan linnun höyheniä
tulipalon tulessa.
Kuten sade täyttää maan elävällä kosteudella, niin täytti kansa tytön
kuivettuneen ruumiin omalla voimallaan, se kuiskasi ja huusi niin
minulle kuin hänelle:
-- Nouse, sinä rakas, nouse! nosta kätesi, älä pelkää! Sinä nouse,
nouse, ilman pelkoa. Kipeärukka nouse! Rakas! Nostahan kätesi!
Sadat tähdet syttyivät hänen sydämessään ja vaaleanpunaset varjot
hänen kuolleilla kasvoillaan, yhä enemmän avautuivat hänen
kummastuneet ja iloiset silmänsä ja hitaasti liikahdellen hartioitaan
hän nosti nöyrästi vapisevat kätensä ja ojensi ne tottelevasti
eteenpäin -- hänen suunsa oli auki ja hän näytti linnunpojalta, joka
ensi kertaa lentää ulos pesästään. Silloin kaikki ympärillä huoahti,
-- ikäänkuin maa olisi vaskikello ja joku Svjatogor-sankari iskisi
siihen kaikella voimallaan, -- kansa vavahti, horjui ja kaikki
sekaisin huusivat, kiljuivat:
Jaloillesi! Auttakaa häntä! Nouse, tyttö, jaloillesi! Nostakaa hänet!
Me tartuimme tyttöön, nostimme hänet, asetimme hänet maan päälle ja
pitelimme häntä kevyesti. Hän horjui kuin tähkä tuulessa ja huudahti:
-- Rakkaani! Herra Jumala! Voi haltiattareni! Rakkaat!
-- Kävele, -- huusi kansa, -- kävele!
Muistan tomusia kasvoja, hiessä ja kyynelissä ja kyynelien kosteuden
lävitse säteili valtavana ihmeitätekevä voima -- usko omaan valtaan,
usko valtaan tehdä ihmeitä.
Hiljaa kulki terveeksi tullut keskuudessamme, luottavaisesti nojautui
se elvystyneen ruumiinsa kansan ruumiiseen, hymyili ihan valkosena
kuin kukka ja lausui:
-- Päästäkää minut, minä kävelen yksin!
Hän pysähtyi, horjui ja käveli. Hän kulki kuin veitsiä myöten, jotka
leikkasivat hänen varpaitaan, vaan kuitenkin hän kulki yksin, hän
pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi ja kansakin hänen ympärillään
oli iloinen ja hellä sille kuin pienelle lapselle. Hänen ruumiinsa
kuohui, vapisi, hän ojensi kätensä etemmäs, nojaten niillä ilmaan,
joka oli täynnä kansan voimaa ja kaikkialta häntä tukivat tuhannet
valoisat säteet.
Luostarin portilla minä kadotin hänet silmistäni ja toinnuin hiukan,
katselin ympärilleni: kaikkialla oli juhlaa ja juhlamelua, kellon
ääntä ja kansan valtavaa keskustelua, taivaassa paloi heleänä
iltarusko ja järvi oli pukeutunut sen punaisiin heijastuksiin.
Minun ohitseni kulki eräs ihminen, se hymyili ja kysyi:
-- Näitkö sinä?
Minä syleilin ja suutelin häntä kuin veljeäni pitkän erossaolon
jälkeen, eikä meillä löytynyt sanaakaan sen enempää sanottavaa
toisillemme; hymyillen erosimme me ja vaieten.
... Yöllä minä istuin metsässä järven rannalla, taas yksin, nyt jo
sielultani ainaiseksi ja katkeamatta sidottuna kansan sieluun, maan
herraan ja ihmeittentekijään.
Minä istuin ja kuuntelin miten kaikki, mitä olin nähnyt ja saanut
tietää, kasvoi minussa ja paloi yhtenäisellä tulella ja minä
heijastin tätä valoa taas maailmaan ja kaikki siinä leimahti suurta
merkillisyyttä, pukeutui ihmeelliseen pukuun, ja minä tahdoin niellä
koko maailman, niinkuin se oli niellyt minut, ja se antoi sielulleni
siivet.
Minulla ei ole sanoja kuvatakseni tämän yön iloja ja ihastusta,
kun minä yksin pimeydessä syleilin koko maailmaa rakkaudellani,
asetuin kaiken koetteeni huipulle ja näin maailman elävien voimien
tulivirtain kaltaisena, jotka myrskyisesti vuotavat, sulautuakseen
yhteen ainoaan, jonka päämäärä oli minulle saavuttamaton.
Vaan iloisena ymmärsin minä, että päämäärän saavuttamattomuus on
henkeni loppumattoman kasvamisen lähde, ja siihen loppumattomuuteen
sisältyy elävän ihmishengen ilojen lukemattomuus.
Aamulla näytti aurinkokin minusta vallan uudelta: näin miten sen
säteet varovaisesti ja hellästi sulattivat pimeyttä, sytyttivät sen,
paljastivat maailman yön peitteistä ja, kas, siinä se seisoi edessäni
kirjavissa ja komeissa syyskoristeissa -- ihmisten suurten leikkien
jalokivikenttä, tappelukenttä, jossa taistellaan ihmisten leikkien,
vapauden edestä, pyhässä juhlakulkupaikassa kauneuden ja totuuden
juhlina.
Näin sen, äitini, avaruudessa tähtien välillä, miten se ylpeästi
katseli valtamerisilmillään kaukaisuuksiin ja syvyyksiin; näin
sen maljana, joka oli täynnä heleänpunasta, lakkaamattomasti
kiehuvaa, elävää ihmisverta ja näin sen hallitsijan, kaikkivoivan,
kuolemattoman kansan.
Se antoi siipiä äitini elämälle, sen toimien ja yritysten
suuruudelle, ja minä rukoilin:
-- Sinä olet Jumalani ja kaikkien jumalien luoja, joka on synnyttänyt
ne oman henkensä kauneuksista etsimisensä tuskalla ja vaivalla!
-- Ja älköön olko maailmassa muita jumalia, Sinun kaltaisiasi, koska
Sinä olet ainoa Jumala, joka tekee ihmeitä!
-- Niin minä uskon ja tunnustan!
... Ja sentakia minä palaan sinne, jossa ihmiset vapauttavat
lähimäistensä sielut pimeyden ja epäuskon vankeudesta, kokoavat
kansan yhteen, valaisevat hänen edessänsä hänen salaisia kasvojansa,
auttavat sitä käsittämään, ymmärtämään tahtonsa voimaa, osottavat
ihmisille ainoan ja oikean tien yleiseen sulautumiseen suuren asian,
yleismaailmallisen jumalanrakentamisen vuoksi!