työskentele siellä sekä juttele ystävieni kanssa; et sinä sillä
mitään häviä, usko pois! Se on selväpäistä kansaa siellä, katsos,
minä olen oppinut niiden luona, ja näethän etten olekaan vallan
tyhmä, vai mitä?
Hän kirjotti jonkinlaisen kirjelapun ja pisti sen minun kouraani.
-- Tosiaankin, mene sinne! Kyllä näet, etten tarkota sinulle pahaa.
Siellä on uudestisyntynyttä ja elävää kansaa? Etkös usko?
-- Näetkös, pikkuiset silmät näkevät paljon, vaan onko se kaikki
olemassa, mikä heistä näkyy?
-- Sinä, -- huusi hän, -- katsoppas koko olemuksellasi, sydämelläsi,
sielullasi! Sanoinkos minä sinulle; usko? Minä sanoin -- hanki
tietoja!
Me suutelimme toisiamme ja hän lähti. Hän kulki kevyesti,
ikäänkuin hän olisi kaksikymmentävuotias ja ikäänkuin pelkät ilot
odottaisivat häntä tulevaisuudessa. Minusta tuntui niin ikävältä
seurata silmilläni tuota lintua, joka lensi minulta pois tietämättä
minne, johonkin, jossa hän taas tulee laulamaan laulunsa. Minun
päässäni oli hirveä epäjärjestys, ajatukset vetelehtivät siellä kuin
vähävenäläiset aamulla varhain markkinoilla; hitaasti, unisesti,
kömpelösti, eivätkä mitenkään löytäneet oikeata paikkaansa. Kaikki
oli omituisesti sekasin: minun ajatuksellani oli vieras loppu,
vieraalla ajatuksella minun alkuni. Minua kiukutti ja nauratti, olin
ikäänkuin survottu sisältäpäin.
Kun tulin pois Verhoturjeesta ja kysyin ihmisiltä mihin tie vie,
vastasivat he minulle:
-- Issetin tehtaaseen.
Sinne juuri lähetti minut vanhus, sentakia käännyin siltä tieltä
paikalla pois. Minua ei haluttanut lähteä sinne.
Kuljeskelin kyliä myöten, katselin. Kansa oli siellä paikkakunnalla
synkkämielistä ja korskeaa, eikä minua haluttanut puhua kenenkään
kanssa. Kaikki katselivat minua epäluulosesti, nähtävästi pelkäsivät,
etten vaan mitään varastaisi.
-- Jumalanrakentajia, -- ajattelin minä, katsellen rokonarpisia
talonpoikia. Kysyin heiltä: minne matka?
-- Issetin tehtaaseen.
-- Mitä nyt, vievätkös tässä kaikki tiet siihen tehtaaseen? --
ajattelin minä ja lähdin kiertämään kyliä ja metsiä, ryömin ikäänkuin
koppakuoriainen heinää myöten ja yhtäkkiä huomasin kaukaa tuon
tehtaan. Siitä nousi savu, vaan ei se houkutellut minua. Minusta
näytti että olin hukannut puolet itsestäni, enkä voinut ymmärtää mitä
minä tahdoin. Minun oli paha olla. Harmaa, laiska kiukku liikkui
sielussani, ilkeä nauru leimahti, kipinöi, teki mieleni loukata
kaikkia ihmisiä ja itseänikin.
Ja yhtäkkiä, vallan itsekin huomaamatta minä päätin: menen tuohon
tehtaaseen, piru vieköön menenkin.
Ja minä lähdin siihen likaiseen helvettiin: laaksossa, vuorien
välissä, joilta metsä oli hakattu pois, makasivat rakennukset;
kattojen alta kävi tuli ylös, pitkät savupiiput kohosivat taivaaseen,
kaikkialta herui höyryä ja savua, maa oli likaantunut noesta, vasara
ulvahteli kumeasti; ryske, vinkuna ja villi kitinä tärisyttivät
savuista ilmaa. Kaikkialla rautaa, puita, tiiliä, savua, höyryä ja
pahaa hajua ja siinä kuopassa, joka on täynnä kaikenlaista raskasta
ja painavaa, vilahtelevat ihmiset, mustat kuin kekäleet.
-- Kiitoksia vaari! -- ajattelin minä. -- Oletpas lähettänyt minua
oikeaan paikkaan!
Ensi kerran eläessäni näen tehtaan läheltä, tulen vallan kuuroksi
tottumattomuudesta ja on vaikea hengittää.
Kävelen katuja myöten, haen lukkoseppä Pjotr Jagihia. Kysynpä keneltä
tahansa, kaikki vastaavat karkeasti, ikäänkuin olisivat kaikki
aamulla tapelleet keskenään eivätkä vielä ole rauhottuneet.
Mietin itsekseni:
-- Jumalanrakentajat!
Tulipa vastaan mies, joka näytti ihan karhulta, hän oli liassa
kiireestä kantapäähän saakka, hänen vaatteittensa rasvanen lika
vallan säteili auringossa, -- minä kysyin häneltä, eikö hän tuntisi
lukkoseppää Pjotr Jagihia.
-- Ketä?
-- Pjotr Jagihia.
-- Mitä varten?
-- Tarvitsen häntä.
-- Minä se olen!
-- Päivää!
-- No, päivää! Mitäs sitte?
-- Tässä teille on kirjelappu.
Mies oli pitempi minua, hänellä oli leveä parta ja leveät hartiat,
kasvot noessa, pieniä harmaita silmiä tuskin näkyi tiheitten
kulmakarvojen alta, lakki oli takaraivolla, hiukset lyhyiksi
leikatut. Hän näytti talonpojalta eikä kuitenkaan näyttänyt siltä.
Hän luki nähtävästi suurella vaivalla, hänen kasvonsa rypistyivät
kokonaan, viiksensä vapisivat. Vaan yhtäkkiä kasvonsa sulivat,
valkoset hampaat pilkistivät esiin, avautuivat hyvät lapsensilmät ja
iho poskillaan alkoi kiiltää.
-- Jahah, -- huusi hän, -- onpahan elossa tuo Jumalan kukkanen! Hyvä.
Meneppäs poika tuota katua loppuun saakka, sitte käänny vasemmalle
metsään; päin, siellä on vuoren juurella talo, jossa on vihreät
ikkunaluukut, siellä kysy opettajaa, häntä kutsutaan Mihailiksi,
hän on veljenpoikani. Näytä hänelle tuo lappu; minä tulen pian itse
sinne, näkemiin!
Hän puhui ikäänkuin sotamies puhaltaa torvella merkinantoa, heilautti
kättään ja lähti pois.
-- Aluksi on tämäkin huvittavaa! -- ajattelin minä. Talossa otti
minut eräs kömpelö poika vastaan, jolla oli karttuunipaita päällä ja
esiliina edessä, hänen hihansa olivat ylöskäärityt, kätensä hienot ja
valkoset. Hän luki paperilapun ja kysyi:
-- Onko isä Joonas terve?
-- Jumalan kiitos, kyllä.
-- Eikö hän luvannut käydä täällä?
-- Hän ei puhunut siitä mitään. Kutsutaanko häntä Joonaaksi.
Nuorukainen katsoi minuun epäluulosesti ja luki vielä kerran tuon
lapun.
-- No mitenkä sitte? -- sanoi hän.
-- Hän sanoi itsensä Jehudiiliksi.
Nuorukainen hymyili.
Se on vaan lisänimi, niin minä häntä kutsun.
-- Katsos sinua, -- ajattelin minä.
Hänellä oli suorat, pitkät hiukset kuin papilla, kalpeat kasvot,
vesisiniset silmät ja hän oli joka suhteessa ikäänkuin jostain muusta
maailmasta kotoisin, ei ainakaan hänen oikea kotinsa ollut tässä
likaisessa maapalasessa. Hän käveli huonetta pitkin ja mittaili minua
silmillään ikäänkuin verkaa; minua se ei miellyttänyt.
-- Oletteko jo kauvan tuntenut isä Joonaan?
-- Neljä vuorokautta.
-- Neljäkö vuorokautta? -- toisti hän. Se on hyvä.
-- Miksi se on hyvä? -- kysyin minä.
-- Niin vaan! -- sanoi hän kohottaen olkapäitään.
-- Miksi teillä on esiliina edessänne?
-- Sidoin kirjoja? -- sanoi hän. -- Pian tulee setä, alamme syödä
illallista; kenties te tahdotte pestä itsenne, kun tulette matkalta?
Minun teki mieleni olla hänelle hävytön, -- hän näytti liian
vakavalta eikä se sopinut hänen iälleen.
-- Pestäänkö täällä itseänsä?
Hän kohotti kulmakarvansa.
-- Miten sitte?
-- En minä juuri nähnyt pestyjä! -- sanoin minä.
Hän räpytti silmiänsä, katsoi minuun ja sanoi ihan levollisesti:
-- Täällä ihmiset eivät ole tyhjäntoimittajia, vaan tekevät työtä;
niillä ei ole aikaa usein peseytyä.
Huomasin, etten ollut satuttanut oikeaan paikkaan, tahdoin vastata
hänelle, vaan hän kääntyi ja lähti pois. Istuin siellä vallan
narrina, katselin ympärilleni. Huone oli iso ja puhdas, nurkassa oli
pöytä ja sinne oli laitettu illallinen, seinillä oli kirjahyllyjä,
kirjat olivat enimmäkseen maallisia, vaan löytyi myöskin raamattu,
evankeliumi ja vanha slaavilainen virsikirja. Lähdin pihalle ja
peseydyin, sieltä tuli setäkin, lakki vielä enemmän takaraivolla,
heilutti käsiään ja kulki kuten härkä. -- No, minäkin yritän
peseytyä; -- sanoi hän, -- kaada minulle vettä.
Äänensä soi kuin torvi, kahmalonsa oli sopiva vati kaalisoppaa
varten. Hän pesi nokea jonkunverran pois ja sen alta ilmestyivät
punertavan vasken väriset kasvot, josta poskipäät aika lailla
ulkonivat.
He istuutuivat syömään, söivät ja keskustelivat asioistaan, kysymättä
kuka minä olen ja miksi olen tullut. Kehottivat minuakin syömään ja
olivat muuten ystävällisiä.
Heissä oli hyvin paljon jonkinlaista varmuutta, näkyi paikalla, että
maa oli vahva heidän jalkojensa alla. Vaan minä tahdoin että se
vavahtelisi, -- missä suhteessa he olivat minua parempia?
-- Oletteko te vanhauskoisia? -- kysyin minä. Mekö? -- sanoi setä. --
Emme.
-- Merkitseekö se, että olette oikeauskoisia?
Veljenpoika synkistyi, vaan setä kohautti olkapäitään ja hymyili.
-- Mihail, kenties meidän täytyy näyttää hänelle passimme?
Minä ymmärsin käyttäytyneeni tyhmästi, vaan kuitenkaan en tahtonut
siitä lakata.
-- Näettekös, minä en ole tullut katsomaan teidän passianne, vaan
ajatuksianne!
Setä alkoi kiljua:
-- Ajatuksiako? Paikalla, teidän ylhäisyytenne! Ajatukset, -- riviin!
järjestykää!
Ja hän nauroi ikäänkuin kolme aika isoa varsaa olisi hirnunut.
Vaan Mihail lausui rauhallisesti, kaataen teetä:
-- Minä kyllä tiedän, että te sentakia tulitte. Te ette ole
ensimäinen, kenenkä Joonas on lähettänyt luoksemme; hän tuntee
ihmiset eikä lähetä tänne tyhjiä päitä.
Vaan setä työnsi minua otsaan kämmenellään ja yhä vain kiljui:
-- Oleppas iloisempi? Äläkä paikalla rupea trumffaamaan, muuten
häviät koko pelin!
-- Nähtävästi he pitivät itsensä sangen varakkaina sieluina ja minä
olin heidän mielestänsä vain kerjäläinen, ja nyt he valmistautuivat,
ilman kiirutta, juottamaan janoavaa sieluani viisautensa lähteestä
Tekisi mieleni väitellä, riidellä heidän kanssaan, vaan en osaa enkä
näe mihin voisin käydä kiinni ja se ärsyttää minua vielä enemmän.
Kysyin niin vaan ilman minkäänlaista tarkotusperää.
-- Mikä on tyhjä pää? Setä vastasi:
-- Se jota millä tahansa voidaan täyttää!
Yhtäkkiä istuutui Mihail hiljaa lähemmäs minua ja tiedusteli
lempeällä äänellä:
-- Uskotteko te Jumalaa?
-- Uskon.
Vaan minä tulin hämilleni vastaukseni johdosta: ei se ollut sitä!
Uskonkos minä -- tosiaankin? Mihail kysyi uudelleen:
-- Kunnioitatteko te ihmisiä?
-- En, -- vastasin minä.
-- Eivätkö ne teidän mielestänne ole luodut Jumalan kuviksi ja Hänen
kaltaisikseen? -- kysyi hän.
Tuo setä, piru hänet periköön, hymyili kuin vaskinen vati auringossa.
-- Ei, ajattelin minä, -- niiden kanssa täytyy taistella
avomielisyydellä; hajotanpa itseni palasiksi heidän edessään, pankoot
he sitten taas kokoon!
Ja minä sanoin:
-- Tarkastaen ihmisiä, aloin epäillä Herran voimaa...
Eihän se taas ollut oikein: minulla oli epäilyksiä Jumalan suhteen
jo ennen kuin näin ihmisiä. Mihail katsoi minuun miettien silmät
pyöreinä, vaan setä käveli huonetta myöten raskain askelin, silitti
partaansa ja mutisi hiljaan. Minun oli paha olla, kun olin alentunut
valehtelemaan. Sielussani oli kaikki niin omituisen läpinäkyväistä.
Ajatukset hyörivät järjettöminä ja levottomina kuin pelästynyt
mehiläisjoukko ja minä aloin kiihtyneenä ajaa niitä ulos, teki
mieleni tyhjentää itseni kokonaan. Kauvan minä puhuin, huolimatta
siitä oliko puheeni johdonmukainen ja oikeastaan koetin sitä vallan
tarkotuksella joskus sotkea: jos he ovat viisaita, niin pääskööt itse
kaikesta selville. Sitten väsyin ja kysyin äreästi:
-- Millä ja miten te sitten hoidatte sairasta sielua?
Mihail vastasi hiljaa, katsomatta minuun:
-- Minä en lue teitä sairaaksi...
Setä taas nauraa hohotti, jyrisi ikäänkuin piru olisi pudonnut
uunilta.
-- Silloin vasta on ihminen sairas, -- jatkoi Mihail, -- kun hän ei
tunne itseänsä, tietää ainoastaan oman tuskansa ja elää sillä. Vaan
te ette ole nähtävästi kadottaneet itseänne: te haette elämän iloja,
-- sitä voi tehdä ainoastaan terve ihminen.
-- Vaan miksi sitten sieluani särkee?
-- Koska se teistä on hauskaa, -- sanoi hän.
Minä kiristin hampaitakin, en voinut sietää enää hänen
levollisuuttansa.
-- Näettekös, tiedättekö te varmaan, että se on niin hauskaa?
Hän katselee minua suoraan silmiin ja iskee ilman kiirettä nauloja
rintaani.
-- Avomielisenä ihmisenä teidän täytyy tunnustaa, että tämä sielunne
tuska on teille välttämätön, -- sanoi hän, -- se asettaa teidät
korkeammalle muita ihmisiä, ja te suojelette sitä, koska se erottaa
teidät jonkun verran muista ihmisistä; eikö se ole niin?
Hänen laihat kasvonsa kuivettuivat, vetäytyivät pitkiksi, silmänsä
tummenivat, hän silitteli poskiansa ja puhdisteli minua kuin vaskea
hiekalla.
-- Nähtävästi te pelkäätte sekaantua muitten ihmisten kanssa ja
sen takia ajattelette, kenties, vallan itsetiedottomasti; vaikka
ne ovatkin haavoja, niin ne ovat kuitenkin minun haavojani! Eikä
sellaisia haavoja ole kenelläkään muulla kuin minulla!
Teki mieleni vastata hänelle, vaan en löydä sanoja. Hän on nuorempi
ja heikompi minua, en voi uskoa että minä olisin tyhmempi häntä. Setä
nauroi kuin pappi saunan lauteilla.
-- Vaan se ei yhtään erota teitä ihmisistä, te erehdytte, -- sanoi
Mihail. -- Kaikki ajattelevat niin. Sentakia elämä onkin voimaton
ja ruma. Jokainen koettaa vaan päästä pois elämästä, koettaa kaivaa
maahan oman kuoppansa ja katsella siitä yksinäisenä maailmaa.
Kuopasta päin näyttääkin elämä matalalta, mitättömältä; ja yksinäisen
on edullista nähdä se sellaisena. Minä puhun niistä ihmisistä
nimittäin, jotka jostain syystä eivät kykene ratsastamaan lähimäisen
selässä ja ajamaan sen päällä sinne missä parhaiten ruokitaan.
Hänen sanansa kiukuttavat ja loukkaavat minua.
-- Tämä mitätön ja ihmisjärjelle arvoton elämä alkoi siitä hetkestä,
kuin ensimäinen ihmisolento repeytyi irti kansan ihmeitätekevästä
voimasta, irti joukosta, äidistään, ja pelosta yksinäisyytensä
ja voimattomuutensa edessä se pusertui mitättömään ja ilkeän
pikkumaisten halujen mykkyrään, joka sai nimekseen -- "minä". Kas
tämä "minä" juuri on ihmisen suurin vihollinen! Itsensäpuolustuksen
vuoksi ja vahvistaakseen maan päällä se on hyödyttömästi tappanut
kaikki sielun voimat, kaikki suuret ominaisuudet, joilla olisi voitu
luoda henkisiä hyveitä.
Minusta näytti, että kuulin jo tuttua puhetta ja sanoja, joita jo
kauvan salaa olin odottanut.
-- Se "minä" on hengeltään köyhä, on voimaton luomaan mitään. Se
on kuuro elämän suhteen, se on sokea ja mykkä, sen päämäärä on
itsepuolustus, rauha ja mukavuus. Se luo kaiken mikä on uutta ja
tosi-inhimillistä ainoastaan välttämättömyydestä, useitten ulkoapäin
tulevien työntien jälkeen, suurella vaivalla, eivätkä toiset "minät"
pidä sitä arvossa, vaan vihaavat ja vainoovat sitä. He vihaavat sitä,
koska kokonaisuudesta repeytynyt "minä", muistaa sukulaisuuttaan
tuohon kokonaiseen ja pyrkii yhdistämään särettyä ja revittyä
kokonaiseen ja suuremmoiseen.
Minä kuuntelin ja ihmettelin: kaikki se oli vallan selvää minulle,
eikä ainoastaan selvää, vaan se näytti vielä likeiseltä, oikealta.
Ikäänkuin minä itse jo kauvan olisin ajatellut sillä tavalla,
vaan siihen saakka ilman sanoja, mutta nyt löytyivät sanat ja
asettuivat järjestyksessä eteeni, ikäänkuin rappujen portaat, joita
myöten sopii nousta. Muistelen Joonaan puheita, ne elävät edessäni
selvinä ja monivärisinä. Vaan samassa minusta tuntuu levottomalta
ja epämukavalta, ikäänkuin minä seisoisin heikolla keväisellä
jääpalasella keskellä virtaa. Setä oli huomaamatta lähtenyt pois, me
istuimme kahden kesken; huoneessa ei ollut tulta, oli kuutamoinen yö
ja minun sielussanikin tuntui ikäänkuin kuutamon sumua.
Keskiyöllä lopetti Mihail puheensa, vei minut nukkumaan ulos, latoon;
panimme siellä heiniin maata, hän nukkui pian, vaan minä lähdin
ulos, portin taka ja istuin siellä jonkinlaisille hirsille. Katselin
ympärilleni...
Kuu ja kaksi isoa tähteä kulkevat vartioina taivaalla. Vuoren
yläpuolella näkyy selvästi sinistä taivasta vastaan hampaallinen
metsänranta, vaan itse vuorella on metsä kokonaan hakattu pois ja
hakattu palasiksi, maassa on mustia hautoja, ikäänkuin haavoja.
Alhaalla ahneesti irvistelee tehdas, osottaen punasia hampaitaan: se
meluaa, savuaa, sen kattojen alla ja yläpuolella kiitää tuli, nousee
ylös, vaan ei voi repeytyä irti ja hajoaa sauhuna. Haisee käryltä,
minua tukehuttaa.
Ajattelen ihmisen yksinäisyyttä. Mihail puhuu huvittavasti, hän uskoo
ajatuksiaan, minä näen että niissä on totuutta, vaan miksi minun
on kylmä? Minun sieluni ei sulaudu tuon ihmisen sieluun, se seisoo
yksinäisenä kuin keskellä erämaata...
Ja yhtäkkiä minä huomaan, että minä jo ajattelen Joonaan ja Mihailin
sanoilla, että heidän ajatuksensa valtavina elävät minussa, vaikkakin
syvällä sielussani liikkuu jotain heille vihollista, joka tarkastaa
kaikkia heidän sanojansa.
Missä minä olen ja mikä kuuluu minulle? Minä pyörin epäilyksissäni
kuin hyrrä, yhä vain nopeammin, niin että korvissani meluaa ja
viheltää.
Tehtaassa alkoi pilli soida, alussa kimeästi ja valittaen, sitten
vihlovasti kiljuen ja käskevästi. Vuorilta katseli aamu-unisena alas;
yö, joka hiljaa laskeutui laaksoon, nosti ohuen peitteensä puista,
kääri sen kokoon ja kätki sen sitten luoliin ja vuorenrotkoihin.
Riistetty maa paljastui, yltympäri oli kaikki poiskynitty ja nielty
ikäänkuin joku jättiläisnulikka olisi hyppinyt vuorenrotkossa olisi
repinyt ylös kokonaisia metsäpalstoja, iskien maahan syviä haavoja.
Umpilaaksossa makasi tuo tehdas, likaisena, rasvaisena, sauhun
peittämänä ja inisi. Kaikilta tahoilta kulki siihen mustia ihmisiä ja
se nieli ne yhden toisensa perästä.
-- Jumalanrakentajia! -- ajattelin minä --. Ovatpas rakentaneet
laitoksen!
Setä tuli ulos portista, hiukset pörrösinä, raappi itseänsä;
haukotteli niin että poskipäänsä ratisivat ja hymyili minulle.
-- Jaha, -- huusi hän, -- oletkos jo noussut?
Vaan paikalla kysyi hän hellästi:
-- Tahi etkö vielä olekaan pannut maata? Noh, ei se mitään tee,
makaat päivällä. Tule sisään, juodaan teetä!
Pöydässä hän kertoi:
-- En minäkään, veljeseni, nukkunut öitä ja oli aika jolloin
teki mieli iskeä kaikkia vasten naamaa! Minulla oli jo ennen
sotapalvelusta sieluni sekasin, vaan siellä minut tehtiin kuuroksi,
-- eräs upseeri löi korvalle, nyt en enää kuule oikealla korvallani
mitään. Mutta eräs välskäri auttoi minua, antakoon...
Hän aikoi nähtävästi lausua Jumalan nimen, vaan pysähtyi, nyki
partaansa ja hymyili. Minusta se näytti hiukan lapselliselta, ja
hänen silmänsäkin säteilivät lapsellisesti, niin yksinkertaisesti ja
luottavasti.
-- Kovin hyvä ihminen hän vaan oli! Huomasi minun haavani -- mitäs
tämä on? Minä vastasin: onko tämä inhimillistä elämää? Totta, vastasi
hän, -- kaiken täytyy muuttua! Annappas, Pjotr Vasiljev, minä tulen
sinulle opettamaan kansantaloustiedettä! Ja alkoikin opettaa. Alussa
minä en ymmärtänyt mitään, vaan sitten yhtäkkiä pääsin selville
kaikesta tästä jokapäiväisestä ja ikuisesta ilettäväisyydestä. Minä
tulin melkein hulluksi ilosta, -- voi teitä roistoja, kiljuin minä!
Tuo tiedehän avautuu aina yhtäkkiä: alussa kuulet ainoastaan uusia
sanoja, vaan sitten tulee sellainen silmänräpäys, jolloin ne kaikki
yhtyvät ja muuttuvat valoksi! Ja tuo silmänräpäys on kummallinen, se
on ihmisen todellinen uudestaansyntyminen.
Hänen kasvonsa tulivat iloisiksi, hänen silmänsä hymyilivät
lempeästi, hän nyökäytti kerittyä päätään ja sanoi:
-- Tämä kaikki on sinulla vielä edessä!
Oli hauska katsella häntä, hänessä yhä vaan lisääntyi lapsellisia
piirteitä. Ja minä olin jonkunverran kadekin.
-- Kaksi kolmannesta osaa elämästä olen elänyt kuin hevonen -- se
on surullista! Noh, ei mitään, koetan nyt saada takasin niin paljon
kuin mahdollista! Minulla ei ole vaan tarpeeksi järkeä vielä. Järki
on niin kuin käsi, joka vaatii harjotusta. Vaan minun käteni ovat
viisaammat kuin pääni.
Minä katselen häntä ja ajattelen.
-- Miksi nämä ihmiset eivät pelkää puhua kaikesta?
-- Sensijaan on Mishkalla järkeä kahta varten, -- jatkoi hän. --
Hän on kirjaviisas! Odota vaan, kyllä hän vielä näyttää itsensä!
Tehtaan pappi kutsui häntä kerettiläispiispaksi. Valitettavasti on
hänellä Jumalan suhteen jotain sekaannusta päässä. Se tulee hänen
äidistänsä. Minun sisareni oli kuuluisa nainen jumalisuuden asioissa,
hän jätti oikeauskoisuuden ja meni lahkolaiseksi, vaan ne karkottivat
hänet taas sieltä pois. Hän puhui ja valmistautui samassa työhön,
hommasi nurkasta nurkkaan ja kaikki hänen ympärillään järähti, tuolit
putosivat, lattia vapisi. Minua nauratti ja oli niin hyvä nähdä hänet
sellaisena.
-- Mitä ihmisiä ne ovat? -- ajattelen minä.
-- Saanko minä elää kolme päivää teillä?
-- Anna tulla, vaikka kolme kuukautta! -- sanoi hän! Voi sinua
kummaa! Eihän meillä ole ahdasta, Jumalan kiitos!
Hän raappi päätään ja lausui nauraen:
-- Katsos vaan, kuitenkin taas muistelen tuota Jumalaa! Voi
tottumusta!
Taas soi uudestaan tehtaan piippu ja setä lähti pois. Minä menin
latoon. Siellä makasi Mihail, kädet ristissä rinnalla, kasvot
punasina, kulmakarvat ankarasti rypistyneinä. Hän oli parraton,
ilman viiksiä, poskipäät ulkonivat siihen määrään että hän
kokonaisuudessaan näytti vain vahvalta luulta.
-- Mitä ihmisiä nämä ovat? Näin ajatellen minä nukahdin.
Kun minä heräsin, oli ympärilläni vaan melua, huutoa, vihellystä,
ikäänkuin olisivat kaikki pirut koolla. Katsoin ovesta ulos -- piha
oli täynnä pikkupoikia ja Mihail seisoi niiden keskellä valkosessa
paidassaan ikäänkuin purjelaiva pienien venheitten joukossa. Hän
seisoi ja nauroi. Pää oli selässä, suu auki, silmät puoleksi kiinni
eikä hän yhtään ollut eilisen paastoavan ihmisen näköinen. Lapset
sinisissä, punasissa ja vaaleissa paidoissa säteilevät auringossa,
hyppivät, huutavat. Minua veti jokin heidän joukkoonsa, kiipesin ulos
ladosta, eräs niistä huomasi minut ja huudahti:
-- Katsokaas pojat, munkki!
Ja ikäänkuin olisivat höylänlastut syttyneet palamaan leimahtivat
lapset, hyörivät ympärilläni, kiljuivat, säteilivät...
-- Katsos, mikä punatukka!
-- Oih, katsos hiuksia.
-- Varoppas, hän antaa sinulle selkään.
-- Jaah, piru vieköön, kun on vahva mies.
-- Se ei ole munkki, vaan kirkontorni!
-- Mihail Ivanitsh, kuka se on?
Opettaja tuli jonkun verran hämilleen, vaan nämä pirunpenikat vain
nauraa hohottivat. Minä en tiennyt, millä minä ne sain nauramaan,
vaan nauru tarttui minuunkin -- nauroin ja huusin:
-- Ush, hiiret!
Ja tässä oli aurinkoa ja ilmassa oli monenlaista melua -- tuntui
ikäänkuin kaikki ympärillämme, vapisten ja juopuneena ilosta,
kiitäisi johonkin huumaavalla vihurilla ja veisi minua mukanaan,
häikäisten minua valolla, käärien minut lämpimään vaippaan. Mihail
tervehti minua, likisti kättäni.
-- Me menemme metsään, -- sanoi hän, -- ettekö te tahdo tulla
kanssamme?
Se kaikki oli niin hauskaa: eräs lihavahko pikkupoika oli pistänyt
päähänsä minun patalakkini ja lensi nyt perhosena pihaa myöten.
Minä menin metsään tuossa hulivilijoukossa ja sitä päivää minä tulen
vielä kauvan muistamaan.
Lapset riensivät kadulle ja kevyesti, ikäänkuin höyhenet tuulessa
kiisivät he vuorelle, minä kuljin heidän opettajansa vieressä ja
minun täytyi tunnustaa, että ensikerran eläessäni näin niin hauskoja
lapsia. Mihail ja minä kävelimme heidän takanaan, hän komensi,
huusi, vaan lapset eivät kuunnelleet häntä, työnsivät toisiaan,
painivat, heittivät toisiansa männynkävyillä ja kiistelivät. Ja kun
he väsyivät, piirittivät he meidät, pyörivät jalkojemme välissä
ikäänkuin koppakuoriaiset, nykivät opettajaansa käsistä, kysyivät
häneltä jotain jonkinlaisista heinistä, kukista. Hän puhui kaikille,
ikäänkuin heidän kaltaisensa ja kohosi kuitenkin yläpuolelle heitä
ikäänkuin valkonen purje. Kaikki olivat reippaita lapsia, vaan
muutamat heistä, olivat ikäisikseen liiankin totisia ja miettiväisiä,
ja ne kävelivät enimmäkseen opettajan läheisyydessä ja olivat vaiti.
Myöhemmin hajaantuivat lapset jonkun verran ja silloin sanoi Mihail
minulle hiljaa:
-- Ovatkos nämä ainoastaan työtä ja juoppoutta varten maailmassa?
Jokaisessa niissä asuu elävä henki ja he voivat kiiruhtaa sen
ajatuksen kasvamista, joka meidät vapauttaa epäilyksiemme
vankeudesta. Vaan he astuvat tuohon samaan pimeään ja ahtaaseen
uomaan, jossa sekavina virtaavat heidän isiensä elämän päivät. Heitä
käsketään tekemään työtä ja heitä kielletään ajattelemasta. Useat
heistä ja kenties kaikki alistuvat kuolettavan voiman alle ja alkavat
palvella sitä. Maailman tuskan lähde on se, että ihmisen henki ei saa
kasvaa vapaasti!