kotivuorestaan; siinä kasvoi pensaita, jotka mustana peitteenä
riippuivat siitä alas, niiden lämpimään varjoon panimme maata.
Sytytimme nuotiotulen, keitimme teetä.
Minä kysyin sitten:
-- Mitäs sinä nyt kerrot minulle, isä?
Hän hymyili.
-- Kerron kaikki mitä tiedän. Vaan älä sinä vain hae sanoistani
kehotusta: minä en tahdo opettaa, vaan kertoa. Ne vain tahtovat
kehottaa ja vakuuttaa, joille elämän kulku on vaarallinen, joita
totuuden lisääntyminen vahingoittaa. He näkevät, että totuus palaa
yhä heleämmin, koska yhä useammat ihmiset pitävät yllä sen tulta
sydämissään, -- he huomaavat sen ja pelkäävät sitä. He kokoavat
kiireimmän kautta niin paljon totuutta kun se heille on edullista,
pusertavat sen pikkuiseen lippaaseen ja huutavat koko maailmalle:
tässä on totuus, puhdas hengenravinto, katsokaas, niin se on ja tulee
ikuisesti olemaan! Ja ne kirotut istuutuvat totuuden kasvoille ja
kuristavat sitä, tarttuvat sen kurkkuun ja estävät kaikella tavalla
sen voimia kasvamasta; ne ovat meidän ja kaiken olevaisen vihollisia!
Vaan minä voin sanoa ainoastaan yhden asian: tänä päivänä se on niin,
vaan miten se huomenna tulee olemaan, sitä en tiedä! Koska näetkös
elämässä ei ole oikeata laillista isäntää; hän ei ole vielä tullut,
enkä minä tiedä, miten hän tulee järjestämään asiat kun hän kerran
saapuu: en tiedä mitä suunnitelmia hän tulee vahvistamaan, mitä hän
hävittää ja minkälaisia temppeleitä hän tulee rakentamaan? Apostoli
Paavali on kerran sanonut: "kaikki mikä tapahtuu on parasta" -- useat
ovat ottaneet nämä sanat ikuiseksi totuudeksi ja ovat kadottaneet
voimansa niiden takia, koska he ovat pysähtyneet yhdelle paikalle!
Tämä kivi on voimaton, miksi? -- koska se on liikkumaton, veljeni!
Eikä saa sanoa ihmiselle: pysy tässä! vaan täytyy sanoa: -- lähde
etemmäs tästä!
Ensi kerran eläessäni kuulin sellaista puhetta ja se soi vieraalta
korvissani, -- sillä ihminen itse kielsi itsensä, vaan minä hain sitä
mikä ihmistä vahvistaisi.
-- Kuka sitten on se isäntä, onko se Jumala?
Vanhus hymyili.
-- Ei, -- sanoi hän, -- se on lähempänä meitä! Minä en tahdo sanoa
sen nimeä, on parempi että itse arvaat sen. Koska ennen muita ja
kaikkein voimakkaimmin uskoivat Kristukseen juuri ne, jotka tunsivat
Hänet sydämessään jo ennen kuin he tapasivat Hänet, ja heidän uskonsa
voimalla Hän nostettiin jumaluuden korkeuteen.
Hän piti minua ikäänkuin oven edessä, hän ei avannut ovea eikä
sanonut, mitä hän oli peittänyt tuon oven taakse. Minussa kasvoi
kärsimättömyys ja jonkinlainen harmi. Vanhuksen puheet näyttivät
hämäriltä ja vaikka ajoittain säteili jonkinlaisia herkkiä kipinöitä
hänen sanoissaan, niin ne ainoastaan pimittivät minua, valaisematta
pimeyttä sielussani. Oli kuutamoyö, mustat varjot ympäröivät meitä,
metsä päällämme kohosi vaieten ylös vuorelle, ja vuorten huippujen
yläpuolella, puunoksien välissä säteilivät tähdet, ikäänkuin tuliset
linnut. Jossain lähellä surisi oja, metsässä huudahteli silloin
tällöin huuhkain ja kaiken sen yli elää hiljaa yössä vanhuksen puhe.
Kummallinen ukko! Katsos, nyt hän ottaa poskeltaan jonkinlaisen
koppakuoriaisen, pitelee sitä kämmenellään ja kyselee:
-- Mihin sinä, hulivili? Ai? Juoksepas heinään, olentoseni!
Tämä miellytti minua, minä pidän myös kovasti kaikista
koppakuoriaisista ja aina minua huvittaa heidän salainen elämänsä
heinien ja kukkien keskellä.
Asetin erilaisia kysymyksiä vanhukselle, tahdoin että hän puhuisi
yksinkertaisemmin ja lyhyemmin, vaan sitte huomasin, että hän
kierteli arvotuksiani, ikäänkuin hypäten niiden yli. Minä pidän hänen
elävistä kasvoistaan, hellästi silittävät niitä nuotiotulen punaset
heijastukset ja ne ihan vapisevat tuolla rauhallisella ilolla, jota
minä niin haluaan. Kadehdin häntä; tämä ihminen on kokenut kaksin
kerroin sen mitä minä ja vielä enemmänkin, vaan hänen sielunsa on
nähtävästi kirkas.
Minä sanoin hänelle:
-- Eräs ihminen on sanonut minulle, että uskonto on ihmisten
keksintö, vaan mitä sinä sanot siitä?
-- Minä sanon, että se ihminen ei tietänyt, mitä hän puhui, --
vastasi hän, -- koska uskonto on suuri ja luova tunne! Ja se syntyy
ihmisessä sen elinvoimien yltäkylläisyydestä; voima on suuri tekijä
ja häiritsee aina ihmisen nuorta järkeä, kiihottaen sitä toimintaan.
Vaan ihminen on toiminnassaan sidottu ja ahdistettu, häntä estetään
kaikilla tavoilla ulkoapäin, yhä vaan tahdotaan, että hän hankkisi
leipää ja rautaa, eikä eläviä aarteita sielustaan. Ja ihminen on
vielä tottumaton, ei osaa käyttää kaikkia voimiaan, pelkää henkensä
kapinaa, luo hirviöitä ja pelkää epäsointuisan sielunsa heijastuksia
eikä ymmärrä sen olemusta; ihminen palvelee uskonsa muotoja, omia
varjojaan, sanon minä!
En tahdo väittää, että olisin ymmärtänyt häntä sinä silmänräpäyksenä,
vaan minä suutuin kovasti jostain syystä ja ajattelin:
-- No, nyt minä en päästä sinua mihinkään tästä paikasta ennenkuin
vastaat minulle peruskysymykseen!
Ja ankarana minä kysyin:
-- Miksi sinä kierrät Jumalaa?
Hän katseli minuun, kohottaen silmäkulmiaan ja sanoi:
-- Mutta, rakkaani, minä juttelen koko ajan Hänestä! Etkö sinä tunne?
Hän asettui polvilleen ja tulen valaisemana ojensi hän minulle
kätensä, lausuen hiljaa ja selvästi:
-- Kuka on ihmeitätekevä Jumala? Oletko sinä meidän sielumme isä tahi
poika?
Minä vavahdin ja muistan miten katselin ympärilleni, tuntui niin
tukalalta: näin vanhuksessa jotain hullua. Ja mustat varjot lepäsivät
ympärillämme kuunnellen; metsän kahina ryömii kaikkialta luoksemme
tukahuttaen sysien heikon ryskeen ja ojan hiljaisen äänen. Minun teki
myös mieleni asettua polvilleni. Hän puhui jo äänekkäästi, ikäänkuin
väitellen:
-- Ei ihmisen heikkous ole luonut Jumalaa, vaan sen voimien
yltäkylläisyys. Eikä hän asu ulkopuolella meitä, vaan meidän
sisässämme! Ihmiset ovat peloissaan sielun kysymysten edessä
vetäneet sen ulos meistä ja ovat asettaneet sen yläpuolelle meitä,
rajottaakseen ylpeyttämme, meidän tahtoamme, joka ei koskaan tyydy
rajotuksiin. Minä sanon: voima on muutettu heikkoudeksi sillä, että
sen kasvua väkivaltaisesti on estetty! Täydellisyyden perikuvia
asetetaan liian hätiköiden; se on meidän vahinkomme ja surumme.
Vaan ihmiset jakaantuvat kahteen rotuun: yhdet ovat ikuisia
jumalanrakentajia, toiset ovat ikuisesti tuon kahlehtivan pyrkimyksen
orjia, joka hakee valtaa noiden edellisten ja koko maailman yli. He
ovat anastaneet tuon vallan ja vahvistavat sillä Jumalan olemisen
ulkopuolella ihmistä, tuon Jumalan, joka on ihmisten vihollinen,
maailman tuomari ja herra. He ovat pilanneet Kristuksen sielun
kasvot, he ovat hylänneet Hänen käskynsä, koska elävä Kristus on
heitä vastaan, Hän ei tahdo että ihmisellä olisi valta lähimäisensä
yli!
Hän puhuu ja tuntuu ikäänkuin hän horjuttaisi kipeätä hammasta
sielussani ja tahtoisi temmata pois sen; minulle tekee kipeätä ja
tekisi mieli huutaa:
-- Se ei ole sitä!
Vaan hänen kasvonsa ovat juhlalliset ja hän on vallan juopunut ja
päihtynyt ilosta; minä näen hänen puheessaan hulluutta vaan ihailen
vanhusta, vaikka sieluani särkee ja tuskastuttaa; ahneesti kuuntelen
hänen puhettansa.
-- Vaan jumalanrakentajat elävät ja ovat kuolemattomia; nykyaikana he
luovat taas salaa ja innokkaasti uutta Jumalaa. Juuri sitä, mitä sinä
ajattelet, kauneuden ja järjen, oikeuden ja rakkauden Jumalaa!
Hänen puheensa tärisyttää minua, nostaa minua jaloilleni ja ikäänkuin
antaa aseen käsiini, kevyt varjo vavahtaa ympärilläni koskettaen
kasvojani siivillään, minua pelottaa, maa pyörii jalkojeni alla ja
minä ajattelen:
-- Vaan kenties on totta että piru koettelee ihmisiä kauniilla
puheilla ja tässä vanhus nyt sitoo viekkaita solmuja,
takerruttaakseen minua suurimman synnin verkkoihin?
-- Kuule, -- sanoin minä, -- ketä ovat ne jumalanrakentajat? Kuka on
se isäntä jota sinä odotat?
Hän nauroi hellästi kuin nainen ja vastasi:
-- Jumalanrakentaja on kansakulta! Lukematon maailman kansa! Se
suurempi marttyyri kuin kaikki ne yhteensä, joita kirkko kunnioittaa,
ja se on se Jumalakin, joka tekee ihmeitä! Kuolematon kansa, hänen
sieluunsa minä uskon, hänen voimaansa tunnustan; hän on ainoa ja
epäilemätön elämän alku; hän on kaikkien entisten ja tulevien
jumalien isä!
-- Vanhus on mielipuoli, -- ajattelin minä.
Tähän saakka minusta oli tuntunut siltä, että minä hitaasti, vaan
kuitenkin varmasti nousen ylös vuorelle; usein koskivat hänen
sanansa tulisilla sormillaan sieluuni, ja minä tunsin polttavia
vaan parantavia polttohaavoja ja pistoksia, vaan nyt yhtäkkiä
tuli sydämeni raskaaksi ja minä pysähdyin matkalla katkerasti
kummastuneena. Minun sielussani paloi erilaisia tulia, minun oli
tuskallista olla ja kuitenkin olin käsittämättömästi iloinen, vaan
samassa pelkäsin petosta ja olin hämilläni.
-- Puhutko sinä tosiaankin talonpojista? -- kysyin minä.
Hän vastasi äänekkäästi ja arvokkaasti:
-- Puhun, koko maailman työläiskansasta, koko sen voimasta, siitä
ainoasta ja ikuisesta jumalanluomisen lähteestä! Kas, tuossa herää
jo kansan tahto, yhtyy se suuri, väkivallalla hajotettu, useat jo
hakevat mahdollisuutta, miten sulattaa kaikki maailman voimat yhdeksi
ainoaksi voimaksi ja siitä sitten muodostuu valoisa ja kaunis, kaikki
käsittävä maan Jumala!
Hän puhui niin kovaa kuin ei yksin minun, vaan myöskin vuorten,
metsien ja kaiken mikä eli ja valvoi yössä, täytyisi kuulla häntä;
hän puhui ja vapisi kuin lintu, joka on lentämäisillään pois, ja
minusta näytti, että kaikki tämä oli unta ja tämä uni alensi minua.
Minä manaan muistostani esiin minun Jumalani perikuvan ja asetan
Hänen eteensä arkojen, ällistyneitten ihmisten hämärät joukot --
nämäkö luovat Jumalan? Muistelen niiden pikkumaista häijyyttä,
pelkurimaista ahneutta, niiden työn ja alennuksen taivuttamia
ruumiita, niiden surun himmentämiä silmiä, niiden henkistä
änkyttämistä, ajatuksen mykkyyttä ja niiden kaikenlaisia taikauskoja,
hekö, nämä hyönteisetkö voivat luoda uutta Jumalaa?
Minun sydämessäni syttyi viha ja katkera nauru. Ymmärsin, että vanhus
oli jo jotain riistänyt minulta ja sanoin hänelle:
-- Voi, isä! Oletpas sekottanut sieluni kuten pukki yrttitarhan,
siinäpä on sinun puheittesi tulos! Vaan uskallatko sinä tosiaan
kaikille puhua tätä? Minusta se on suuri synti, eikä sinussa ole
sääliä ihmisiä kohtaan! Hehän hakevat lohdutuksia eikä epäilyksiä,
vaan sinä kylvät epäilyksiä!
Hän hymyili.
-- Tuletpas kulkemaan minun tietäni! -- sanoi hän.
Minua loukkasi tämä hymy.
-- Valehtelet, -- näetkös. -- Minä en tule koskaan asettamaan ihmistä
Jumalan rinnalle!
-- Ei tarvitsekaan, -- sanoi hän, -- älä asetakaan, muuten asetat sen
paikalla herraksi yläpuolelle itseäsi!
Minä en puhu sinulle ihmisestä, vaan maailman hengen koko voimasta,
kansasta!
Minä suutuin; minua iletti tuo niinikenkänen jumalanluoja, joka oli
täynnä täitä, aina juovuksissa, aina tapettu ja piiskattu.
-- No, oleppas vaiti, vanha jumalanherjaaja ja mielipuoli! --
sanoin minä. -- Mikä on kansa? Se on likainen ruumiin ja ajatuksien
puolesta, se on kerjäläinen järjeltään ja leivältään, se myy
kopeekasta sielunsa...
Nyt tapahtui jotain ihmeellistä, hän hyppäsi jaloillensa ja huusi:
-- Vaiti!
Hän heilutti käsiään, tömisti jaloillaan maata, oli valmis sylkemään
minua kasvoihin. Kun hänessä oli jotain ennustavaa, seisoi hän
kaukana minusta, niin pian kuin häneen ilmestyi jotain naurettavaa,
tuli hän minua lähemmäs.
-- Vaiti! -- huusi hän, -- sinä patahiiri!... Näkyy tosiaankin että
sinussa on tuota mädännyttä herrasverta. Sinä kansan löytölapsi!
Käsitätkö kenestä sinä puhut? Kas, niin te kaikki, verenimijät,
loiseläjät ja maan ryöstäjät ette tiedä, ketä te haukutte, te
rupiset koirat! Olette syöneet kuittiin ihmiset, olette riistäneet
niiltä kaiken, ratsastatte niillä ja haukutte vielä, koska ne eivät
tarpeeksi nopeasti kuljeta teitä!
Hän hyppii minun ympärilläni, hänen varjonsa ikäänkuin putosi minuun,
iski minua kylmästi kasvoihin, minä siirryin kummastuneena etemmäs,
pelkäsin että hän lyö minua. Minä olin kasvultani kaksi kertaa häntä
pitempi ja voimia minulla oli kenties kymmenen kertaa enemmän,
vaan minulla ei ollut tahtoa pysäyttää tuota ihmistä. Nähtävästi
hän oli unohtanut, että ympärillämme oli yö ja erämaa ja että jos
minä koskisin häneen, niin hän jäisi siihen paikkaan makaamaan
hautaan saakka. Minä muistelen miten minua kerran haukkui vihreä,
peljästynyt rovasti, haukkui villi Mihail ja muut vanhan uskon
ihmiset. Kas tämäkin haukkui, vaan tämän viha paloi toisella tulella.
Ne olivat minua vahvempia, vaan heidän sanoissaan minä kuulin vain
yhä pelkoa, tämä taas on heikompi, vaan ilman pelkoa. Ja hän huutaa
minulle ikäänkuin lapsi ja samalla ikäänkuin äiti: kummallisen hellä
on hänen vihansa, ikäänkuin kevään ensimäinen ukkonen. Vanhuksen
käsittämätön rohkeus saattaa minut hämilleni ja vaikka hänen vihansa
on naurettava, on minun kuitenkin paha olla, koska olin ihmisen sillä
tavoin saattanut suuttumaan. Hän haukkui sangen loukkaavasti, sillä
minä ollenkaan en pitänyt siitä, että minua kutsuttiin löytölapseksi,
vaan hänen vihansa teki minulle hyvää, koska ymmärsin, että tässä
suuttui ihminen, joka vilpittömästi uskoi totuuteensa ja sellainen
viha tekee aina hyvää sielulle, siinä on paljon rakkautta, sydämen
makeata ruokaa.
Minä pyörin hänen jalkojensa välissä, vaan hän huutaa ylhäältä:
-- Mitä sinä tiedät kansasta? Sinä, sokea narri, tunnetko sinä
historiaa? Sinä, lueppas tuota elämäkertaa joka on korkeampi
kaikista, meidän pyhän isämme suurimman marttyyrin, kansan,
elämänkertaa! Sitten kenties onneksesi ymmärrät kuka sinun edessäsi
on, mikä voima kasvaa sinun ympärilläsi, sinä, suojaton kerjäläinen
vieraassa maassa. Tiedätkö mikä on Venäjä? Ja mikä on Kreikka,
entinen Hellas ja myös Rooma? Tiedätkö kenenkä tahto ja henki on
rakentanut kaikki valtiot? Kenenkä luilla seisovat kirkot? Kenenkä
kieltä puhuvat kaikki viisaat? Kaikki mikä on maailmassa ja sinun
muistissasi, kaikki se on kansan luoma, ja tuo valkonen luu on
ainoastaan poleerannut sen työtä...
Minä olin vaiti. Hauska oli nähdä ihmistä, joka ei pelännyt puolustaa
totuuttaan.
Hän istuutui, hengästyi, oli ihan punanen ja kokonaan hiessä, ja
näin kyyneliäkin hänen silmissänsä. Se hämmästytti minua, koska muut
entiset opettajani, joita minä olin loukannut, eivät koskaan olleet
näyttäneet minulle kyyneliään. Hän huusi:
-- Kuules, kulkuri, minä kerron sinulle nyt venäläisestä kansasta!
-- Katsohan, jos lepäisit hiukan...
-- Vaiti! -- sanoi hän, uhaten minua kädellään. -- Ole vaiti, muuten
lyön sinua!
Minä aloin nauraa, en voinut pidättyä.
-- Vaari, rakas! Sinä olet niin sanomattoman kummallinen! Anna Herran
tähden anteeksi, jos olen loukannut sinua!
-- Tyhmyri, millä sinä olisit voinut loukata minua? Vaan sinä sanoit
pahaa suuresta kansasta, sinä onneton sielu... Herrojen kyllä vielä
voi sallia haukkuvan kansaa, täytyyhän heidän sammuttaa omaatuntoaan,
he ovat vieraita maan päällä, vaan kuka olet sinä?
Hauskaa oli katsella häntä sinä hetkenä, -- hän oli arvokas, jopa
ankarakin, äänensä oli alentunut, syventynyt, hän puhui sujuvasti ja
laulellen, ikäänkuin olisi saarnannut, kasvonsa olivat taivaaseen
päin käännetyt, silmät ympyräisinä. Hän seisoi polvillaan, vaan
kuitenkin oli hän ikäänkuin kohonnut kasvultaan. Minä aloin kuunnella
hänen puhettansa epäluottavasti hymyillen, vaan pian muistui mieleeni
Antoniuksen kirja, Venäjän historia, ja tuntui ikäänkuin se taas
olisi ollut avoinna edessäni. Hän laulelee minulle ihmeellistä
satuaan, vaan minä seuraan tuota satua kirjan mukaan, kaikki on
oikein, vaan ainoastaan ajatus on toinen. Hän tuli Kievin Venäjän
hajoamiseen ja kysyi:
-- Oletkos kuullut?
-- En ole, kerro, -- sanoin minä.
-- No, tiedäppäs nyt: sellaisia sankareita ei ole ollut olemassa,
kansa itse on kuvannut omia urotöitään niissä henkilöissä, on sillä
tavalla pannut muistiin suuren työnsä Venäjän maan rakentamisessa.
Ja sitten hän jatkoi Susdalin maasta.
Muistan että jossain vuoren takaa jo nousi aurinko; yö piiloutui
metsiin ja herätti linnut; vaaleanpunaisia pilvenhattaroita liiteli
yllämme, vaan me istuimme kiven vieressä kasteisella heinällä ja
toinen meistä kutsuu muistiinsa vanhoja aikoja, vaan toinen laskee
ihmeellisesti ihmisten lukemattomia töitä eikä usko satuun vihollisen
metsämaan voittamisesta.
Vanhus on ikäänkuin itse nähnyt kaikki: raskaat kirveet tömisevät
voimakkaissa käsissä, ihmiset kuivaavat soita, rakentavat
kaupungeita, luostareita, siirtyvät yhä etemmäs kylmien jokien
virtauksia myöten paksujen metsien syvyyksiin, voittavat villiä
maita ja se tulee hyväksi, viljavaksi. Vaan ruhtinaat, kansan
herrat, leikkaavat, särkevät sitä pieniin palasiin, tappelevat
keskenään kansan nyrkeillä ja ryöstävät sitä. Ja katsos, tuli arolta
tatarilaisia, vaan ruhtinaissa ei löytynyt taistelijoita kansan
vapauden edestä, ei löytynyt ei kunniaa, ei voimaa eikä järkeä; he
kavalsivat kansan tatarilaisille, möivät sen kaaneille, ikäänkuin
eläimiä myödään, ostivat talonpojan veren hinnalla itselleen
kaaneilta vallan juuri tuon talonpojan yli. Vaan sitten kun he
oppivat kaaneilta miten täytyy hallita, niin alkoivat he lähettää
toisiaankin kaaneille tapettaviksi.
Yö ympärillämme oli hellä kuin meidän viisas vanhempi sisaremme.
Jopa keskeytyy vanhuksen ääni väsymyksestä, jopa aurinko katselee
häntä, vaan hän yhä vain kuljeksii menneisyydessä, valaisee minulle
totuutta palavilla sanoillaan.
-- Näetkös nyt, -- kysyi hän, -- mitä kaikkia kansa on tehnyt ja
miten sitä on vaivattu ja sorrettu kunnes sinäkin tulit haukkumaan
sitä tyhmillä sanoillasi? Minä olen tässä nyt kertonut enimmäkseen
siitä, mitä se on tehnyt pakosta, vaan kun olen levännyt niin kerron,
millä sen sielu on elänyt ja miten se on hakenut Jumalaa!
Hän kääriytyi palloksi ja nukkui kuin pikkuinen lapsi.
Mutta minä en voinut nukkua vaan istuin kuin tulisilla hiilillä.
Sitäpaitsi oli aamuaurinko jo korkealla, linnut lauloivat, metsä
peseytyi kasteessa ja kahisi hellänä ja vihreänä.
Tietä myöten kävi ihmisiä, vallan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka
kulkivat päät alaspainettuina, en nähnyt niissä mitään uutta, eivät
ne ollenkaan olleet nousseet silmissäni.
Minun opettajani nukkui ja kuorsasi, ja minä hänen vieressänsä
jähmetyin ajatuksissani; ihmiset kulkivat yksi toisensa perässä
meidän ohitsemme, katselivat meihin kierosti eivätkä nyökänneet
päätäänkään vastaukseksi tervehdykseeni.
-- Onko se mahdollista, -- ajattelin minä, -- että nämä ovat niiden
vanhurskaitten maan rakentajien lapsia, joista minä äsken kuulin?
Minun väsyneessä päässäni sekaantuivat uni ja todellinen elämä,
käsitin vain, että tämä kohtaaminen oli kohtaloni käännekohta.
Vanhuksen sanat Jumalasta kansan hengen lapsena tekivät minut
levottomaksi, minä en voinut myöntää sitä, en tuntenut muuta henkeä
kuin sen, mikä eli minussa itsessäni. Ja minä tarkastin muistissani
kaikkia talonpoikia, kaikkia ihmisiä, joita olin tuntenut; tongin
niistä läpi kaikki sopukat, muistutin mieleeni niiden puheet:
sukkelia sanan tapoja siinä oli paljon, vaan ajatuksia vähän.
Vaan toiselta puolelta näin elämän hämärän pakkotyölaitoksen,
lakkaamatonta työtä vain leivän vuoksi, nälkätalvia, tyhjien päivien
loppumatonta tuskaa ja kaikenlaista ihmisen alennustilaa, sen
syljettyä sielua.
-- Missä on Jumala tuossa elämässä, missä siinä on tilaa Häntä varten?
Vanhus nukkui. Minun teki mieleni ravistaa häntä ja huutaa:
-- Puhu!
Pian hän heräsi itsekin, räpytti silmiään, hymyili.
-- Ohoh, -- sanoi hän, -- aurinko on jo keskitaivaalla! Täytyy
minunkin lähteä!
-- Mihinkäs nyt tällaisessa kuumassa lähtisitkään? Meillä on leipää,
teetä ja sokeria. Enkä minä voikaan päästää sinua pois, anna ennen
se, minkä lupasit!
Hän nauroi:
-- En minä itsekään luovu sinusta, sinä äkäpää!
Sitten hän lausui miettivästi:
-- Kuule Matvei, heitäppäs tuo kulkeminen helvettiin; se on sinulle
liian myöhäistä ja liian aikaista! Täytyy lukea; kas se olisi oikein!
-- Eikö se ole jo myöhäistä?
Katsos minuun, -- sanoi hän, -- viisikymmentäkolme vuotta olen vanha,
vaan vielä tähän päivään saakka opin lapsilta lukutaitoa!
-- Minkälaisilta lapsilta? -- kysyin minä.
-- On sellaisia olemassa! Katsos, sinun pitäisi elää niiden kanssa
noin vuosi tahi pari. Lähdeppäs sinä täältä erääseen tehtaaseen, se
ei ole kaukana täältä, noin satasen virstaa, siellä minulla on hyviä
ystäviä!
-- Näetkös, kerro sinä ensin mitä aioit kertoa, sitten minä mietin
mihin lähtisin!
Me kävelimme polulla tien vieressä ja taas minä kuuntelin hänen
sointuisaa ääntänsä ja omituisia sanojansa.
-- Kristus, ensimäinen tosikansallinen Jumala syntyi kansan hengestä
kuin fenikslintu liekistä.
Ja samassa hän itse leimahti tuleen, heilutti pientä kättänsä
kasvojensa edessä, ikäänkuin hän olisi pyydystellyt ilmasta uusia
sanoja ja lauloi:
-- Kauvan on kansa kantanut hartioillaan yksityisiä ihmisiä,
lukemattomia kertoja se on antanut niille työnsä ja tahtonsa; on
kohottanut ne yläpuolelleen ja on nöyrästi odottanut, että ne
näkisivät niille laitetuista korkeuksista oikeuden ja kohtuuden
teitä. Vaan kansan valitsemat päihtyivät, noustuaan korkealle ja
turmeltuivat nauttien valtaansa, unohtivat sen, joka heidän oli
kohottanut, jäivät huipuille, vaan iloisen helpotuksen sijaan tulivat
he vaikeaksi sorroksi koko maailmalle. Kun kansa huomasi, että
hänen lapsensa, joita se oli imettänyt verellään, olivat tulleet
sen vihollisiksi, lakkasi se luottamasta heihin, se tahtoo sanoa,
kansa ei ruokkinut niitä enää vaan jätti hallitsijat yksinäisiksi ja
ne kaatuivatkin, sekä samalla hävisi heidän valtioittensa suuruus
ja voima. Kansa käsitti, ettei elämän laki ole siinä, että kun on
kohotettu yksi jäsen perheestä ja ravittu häntä kansan tahdolla,
sitte eletään hänen järjellään, vaan että elämän todellinen laki
on siinä, että kaikki itse nousevat korkeuteen, jotta jokainen
omilla silmillään näkisi elämän tiet, -- ja sinä päivänä jolloin
kansa käsitti välttämättömäksi, että kaikkien ihmisten pitäisi
olla samanlaisia, sinä päivänä syntyi Kristus! Useat kansat ovat
eri tavalla koettaneet kuvata unelmiaan oikeudesta ja kohtuudesta
elävässä henkilössä, ovat koettaneet luoda kaikille samanlaisen
Jumalan ja usein ovat yksityiset ihmiset, joita kansan ajatus siihen
on pakottanut, koettaneet takoa sitä vahvoihin sanoihin, jotta
se ikuisesti eläisi. Ja kun kaikki nämä ajatukset tulivat yhteen
liitetyiksi niin syntyi niistä elävä Jumala, kansan rakas lapsi,
Jesus Kristus!
Se, mitä hän puhui Kristuksesta, nuoresta Jumalasta, oli läheistä
minulle, vaan sitä kansaa, joka synnytti Kristusta, en voinut
käsittää.
Minä sanoin sen hänelle, vaan hän vastasi:
-- Jos tahdot tietää, niin kyllä kerran tulet käsittämäänkin, jos
tahdot uskoa, niin tulet tietämään!
Kolme vuorokautta me kävelimme pitämättä kiirettä ja koko ajan hän
opetti minua, jutellen menneistä ajoista.
Hän kertoi koko kansan elämäkerran siihen päivään saakka; kertoi
meteliajasta ja siitä miten kirkko vainosi narreja, iloisia
ihmisiä, jotka herättivät kansan muistoa ja kylvivät sille totuutta
leikinlaskullaan.
-- Ymmärrätkö, -- kysyi hän, -- kuka sinun Savelkasi on?
-- Kyllä huomaan!
-- Niin, niin! Muista: pieni tulee suuresta ja suuri on kokoonpantu
pienistä osista!
Saavuimme Verhoturjeen Stefanin luo, sitte sanoi ukko minulle:
-- Tästä käännyn minä pois ja sinun tiesi kulkee toisaalle päin!
Minun ei tehnyt mieleni erota hänestä, vaan huomasin että täytyi se
tehdä, koska hänen ajatuksensa masensivat minua, hän oli herättänyt
sieluni syvyyksiä myöten, hän oli kyntänyt sen ylös kuin keväisen
pellon.