kysyin:
-- Eikö tulta tulekaan?
Tyttö nauroi hiljakseen:
-- Minkälaista tulta? -- kysyi hän.
-- Voi sinuakin räsyä, -- ajattelin minä.
Ja olin vaiti. Tuskin näin tyttöä, pimeydessä hän näytti tummalta
pilveltä öisellä taivaalla.
-- Miksi te olette vaiti? -- kysyi hän. Ääni oli herrasmainen.
-- Onpa nähtävästi varakas, -- päätin minä ja sanoin:
-- Puhevuoro on teillä!
-- Sanoitteko vakavasti, että minä karkaisin?
Minä mietin miten voisin oikein myrkyllisesti vastata ja jonkun ajan
päästä sanoin oikein levollisesti, ihan roistomaisesti:
-- Ei, näettekös, minä vaan koettelin teidän vanhurskauttanne!
Taas hän sytytti tulitikun, kasvonsa leimahtivat, mustat silmänsä
katsoivat julkeasti. Minun oli hiukan tukalaa. Näin pimeydessä miten
hän seisoi solakkana ja mustana keskellä huonetta ja omituisen
suorana hän seisoi.
-- Minun vanhurskauttani ei kannattanut koetella, ei teitä sitä
varten tänne kutsuttu, ja jos ette ymmärrä, niin lähtekää pois, --
kuiskasi hän kiihkeänä.
Hänen kuiskauksensa oli raaka, ja siitä kuului jotain totisempaa
kuin leikinlasku. Seinässä minun edessäni oli ikkuna, ikäänkuin
uloshakattu käytävä yön syvyyteen, -- minun oli vastenmielistä
katsella sitä. Minun oli paha olla, tunsin, että olen erehtynyt
jossakin, ja yhä vaan tulee tilani tukalammaksi, jopa jalkanikin
vapisevat. Vaan hän sanoo:
-- Minulla ei ole paikkaa johon karkaisin, setäni on väkisin sulkenut
minut tänne... minulla ei ole voimaa elää täällä, hirtän itseni...
Sitten hän vaikeni, ikäänkuin hän olisi pudonnut kaivoon.
Minä olin vallan hämilläni, vaan hän tuli yhä lähemmäs minua,
raskaasti hengittäen.
-- Mitä te sitten tahdotte? -- sanoin minä.
Hän tuli vallan lähelle, asetti kätensä minun olkapäälleni, käsi
vapisi ja minä vavahdin myös, polveni taipuivat ja pimeys ryömi
kurkkuuni, tukehutti minua.
-- Kenties se on uskonhullu? -- ajattelin minä.
Vaan hän jo itki ja kuiskutteli, kuuma hengityksensä koski kasvoihini:
-- Minulle syntyi pikku poikanen, he ottivat sen pois minulta ja
ajoivat minut tänne, enkä minä jaksa olla täällä. He sanoivat, että
lapseni oli kuollut, setä ja täti sanoivat niin, he ovat holhoojiani.
Kenties he murhasivat sen, heittivät sen pois löytölapsena,
ajatteles, hyvä ihmiseni! Minun täytyy vielä kaksi vuotta olla heidän
vallassansa kunnes tulen täysi-ikäiseksi, vaan täällä minä en voi
olla!
Ja sillä tavalla hän nyyhkyttää, ruumiinsa vapisee; tunnen, että olen
syypää hänen edessänsä, minun on sääli häntä, vaan samalla pelkään
häntä, uskon häntä ja epäilen taas.
Vaan hän kuiskaa, läähättäin:
-- Minä tahdon lasta... Jos tulen raskaaksi, niin he karkottavat
minut täältä! Minä tahdon pienokaista, jos ensimäinen on kuollut,
niin tahdon synnyttää toisen, enkä enää anna ryöstää sitä minulta,
riistää sieluani! Minä pyydän armoa ja apua, hyvä ihminen: auta minua
voimallasi, anna minulle takasin se, joka riistettiin minulta...
Usko, Herran nimessä, -- minä olen äiti, enkä irstailija, en tahdo
syntiä, vaan poikaa; en tahdo huvia, vaan synnytystä!
Minä olin ihan kuin unessa. Minä uskoin häntä, mahdotonta oli olla
uskomatta, kun nainen sillä tavalla puolustaa oikeuttansa, että
kutsuu tuntemattoman ihmisen ja sanoo sille suoraan:
-- Minut kielletään synnyttämästä ihmistä, auta minua!
Ja minä muistelin tuntematonta äitiäni: kenties hänkin oli samalla
naisellisella voimallaan heitetty isäni valtaan? Minä syleilin tyttöä
ja sanoin hänelle:
-- Anna anteeksi että minä niin huonosti ajattelin sinusta...
Jumalanäidin nimessä -- anna anteeksi!
Vaan täytettyään pyhän avioliiton sakramentin hänen kanssaan, taas
paha ajatus hämmensi minua.
-- Vaan jos hän on pettänyt minua, enkä minä ole ensimäinen tässä,
jonka kanssa hän elää?
Hän kertoi minulle elämänsä. Hän oli lukkosepän tytär; setänsä oli
koneenkäyttäjän apulainen, juoppo ja ankara ihminen. Kesällä hän oli
laivalla ja talvella satamassa, eikä tytöllä ollut missä eläisi.
Isä ja äiti olivat kuolleet tulipalossa sellaisella lossilaivalla,
jota virta kulettaa; kolmetoista vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi
ja seitsemäntoistavuotiaana tuli raskaaksi eräästä herrasmiehestä.
Hänen hiljainen äänensä vuosi sieluuni, hänen lämmin kätensä lepäsi
kaulallani, päänsä minun olkapäälläni; kuuntelen häntä, vaan
inhottava mato imeytyy sydämeeni, minä epäilen.
Me olemme unohtaneet, että nainen on synnyttänyt Kristuksen ja on
nöyränä saattanut hänet Golgatalle; me olemme unohtaneet, että hän
on menneisyyden kaikkien pyhien ja kauniitten ihmisten äiti ja että
me kamalassa ahneudessamme olemme unohtaneet naisen arvon, käytämme
häntä huviksemme ja kotieläimeksemme työtä varten, sentakia hän ei
synnytäkään enää elämän pelastajaa, vaan kylvää siihen ainoastaan
ilkiöitä, heikkoutemme hedelmiä.
Hän kertoo luostarista, kuulen että useat siinä elävät pakosta. Ja
yhtäkkiä hän lausuu syleillen minua:
-- Minulla on täällä ystävätär, hyvä, puhdas tyttö rikkaasta
perheestä... voi miten vaikeata on hänelle, jos sinä tietäisit!
Katsos, hänenkin pitäisi tulla raskaaksi: jos hänet ajettaisi ulos
täältä, niin hän lähtisi kummiäitinsä luokse.
-- Herra Jumala! ajattelin minä. -- Voi onnetonta... Ja vielä
kerran vavahti uskoni Jumalan kaikkitietäväisyyteen ja lakien
oikeudenmukaisuuteen, -- voidaanko ihminen panna sellaiseen asemaan,
jotta laki tulisi täytetyksi?
Vaan Kristiina kuiskasi hiljaa korvaani:
-- Jos sinä voisit myöskin hänen kanssaan...
Hän murhasi minut niillä sanoillaan, olin valmis suutelemaan hänen
jalkojaan! Koska minä ymmärsin, että ainoastaan puhdas nainen, joka
tuntee äitiyden arvon, voi puhua sillä tavalla. Minä tunnustin
hänelle epäilykseni; hän työnsi minut pois ja alkoi itkeä pimeydessä,
enkä minä enää uskaltanut lohduttaakaan häntä.
-- Luuletko, ettei minua hävettänyt kutsua sinua? -- sanoi hän
nuhdellen. -- Minä olen kaunis ja terve, luuletko, että minun on
niinkään helppoa kerjätä mieheltä syleilyä kuin almua? Miksi minä
lähdin luoksesi? Huomasin, että sinä olit ankara ihminen, sinulla
olivat totiset silmät, puhuit vähän, etkä kiivennyt nuorten nunnain
kimppuun. Ohimollasi oli harmaita hiuksia. Vaan sitäpaitsi, en juuri
tiedä minkä tähden, vaan sinä näytit minusta hyvältä, ystävälliseltä.
Ja kun sinä niin pahasti sanoit tuon ensimäisen sanan, niin minä
rupesin itkemään, luulin että olin erehtynyt. Vaan sitten kuitenkin
päätin, Jumala siunatkoon! -- ja kutsuin.
-- Anna minulle anteeksi, -- pyysin minä. Hän suuteli minua.
-- Jumala antaa anteeksi!
Tässä koputteli akka ovelle, ja kuiskasi:
-- Lähtekää nyt, paikalla soitetaan aamujumalanpalvelukseen.
Ja kun hän saattoi minut käytävien läpi, sanoi hän:
-- Antaisitteko minulle ruplasen? Minä olisin mielelläni tappanut
hänet.
Noin viisi päivää elin Kristjan kanssa, vaan enemmän ei enää ollut
mahdollista: niin köörilaulajattaret kuin nunnatkin alkoivat kovasti
kiusata minua ja minun teki mieleni olla yksin ja miettiä tuota
tapausta. Miten voidaan naista kieltää lapsia synnyttämästä, jos
hän tahtoo niitä ja jos lapsia aina on ollut ja tulee olemaan uuden
elämän alkuna, uutten voimien kantajina. Oli vielä yksi seikka, jota
minun täytyi välttää; Kristja näytti minulle ystävättärensä: hän oli
vieno, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen tyttörukka, kovasti Olgan
näköinen. Kasvonsa olivat puhtaat ja äärettömän surullisena katseli
hän maailmaan. Kaikki veti minua hänen puoleensa ja Kristjakin
aina vaan kehotti. Vaan minusta oli hänen laitansa hiukan toinen:
Kristiinahan ei enää ollut tyttö, vaan Julia oli viaton ja hänen
miehensäkin täytyi olla samanlaisen. Enkä minä luottanut itseeni, en
tiennyt kuka minä olen; Kristjan kanssa se ei häirinnyt minua, vaan
sen toisen kanssa se voi häiritä; miksi, sitä en tiennyt, tunsin
vaan, että se voi. Sanoin hyvästi Kristjalle; hän itki hiukan, pyysi
että minä kirjoittaisin hänelle, tahtoi ilmottaa, jos hän tulee
raskaaksi ja antoi minulle salaisen osotteen. Piankin minä kirjotin
hänelle, hän vastasi hyvin hyvällä kirjeellä; sitten kirjotin taas,
vaan en enää saanut vastausta. Ja vasta puolentoista vuoden päästä
sain häneltä kirjeen Donin takaisilla seuduilla, se oli myös kauvan
maannut postissa. Siinä hän ilmotti, että hänelle oli syntynyt poika,
Matvei, se oli terve ja iloinen; setä oli juonut itsensä kuoliaaksi
ja hän asui nyt tätinsä luona. Nyt, kirjotti hän, olen itse herrani
ja käskijäni ja jos tulet, otan sinut ilolla vastaan. Minun teki
kyllä mieleni nähdä poikaani ja satunnaista vaimoani, vaan sinä
aikana olin juuri löytämäisilläni oikean tien enkä päässyt, lupasin
myöhemmin tulla.
Sitten hän meni naimisiin erään kirja- ja kuvakauppiaan kanssa ja
siirtyi Rybinskiin asumaan.
Kristiinassa minä tapasin ensi kerran ihmisen, jolla ei ollut
pelkoa sielussansa ja joka oli kaikin voimin valmis taistelemaan
olemassaolonsa edestä. Vaan silloin minä en vielä osannut pitää
täydessä arvossa sitä suurta piirrettä hänessä.
Sen tapauksen jälkeen Kristiinan kanssa koetin minä työskennellä
kaupungissa, vaan ei miellyttänyt siellä, oli ahdasta ja
tukahuttavaa. Työnjohtajat eivät miellyttäneet minua sielunsa
alastomuuden takia ja koska he noin avonaisesti antautuivat isännän
valtaan, jokaisen käytös ikäänkuin huusi:
-- Noh, ottakaa, syökää ruumistani ja juokaa vertani, minulla ei ole
mihin menisin maailmassa!
Minun oli tuskallista heidän kanssaan, he joivat, haukkuivat toisiaan
turhanpäiten, lauloivat tuskastuttavan surullisia lauluja, tekivät
työtä yötä päivää ja isännät lämmittelivät vaan rasvasia kylkiään
heidän vieressänsä. Leipomossa oli ahdasta, likaista, ihmiset
nukkuivat kuin koirat, viina ja irstaisuus oli heidän ainoa ilonsa.
Kun minä puhuin elämän epäjärjestyksestä, kuuntelivat he kyllä ilman
mitään, tulivat surullisiksi, myönsivät; kun minä sanoin, että meidän
pitäisi hakea Jumalaa, huokasivat he, vaan minun sanani eivät juuri
pysyväisesti tarttuneet heihin. Joskus he yhtäkkiä alkoivat laskea
leikkiä minusta, ilman, että käsitin miksi? Ja pilkkasivat hyvin
pahasti.
Kaupungeista minä en pitänyt. Minä en kärsinyt ihmisten ahnetta melua
ja huoletonta kaupantekoa kaikella ja kaikkien kanssa; suurkaupungin
melusta hullaantuneet ihmiset olivat vieraita minulle. Siellä oli
liiaksi kapakoita, liiaksi kirkkoja, oli rakennettu paljon ja suuria
taloja, vaan ihmisten oli ahdasta elää; ihmisiä oli paljon eikä
kukaan elänyt itseään varten, jokainen oli sidottu kiinni asiaansa ja
nähtävästi juoksee elinikänsä yhtä rataa myöten kuten koira ketjussa.
Kaikissa äänissä kuulen väsymystä; jopa kirkonkin kello soi
toivottomana ja koko sielullani tunnen, että kaikki ei ole juuri niin
kuin sen pitäisi olla, ei ole!
Joskus teen pilaa itsestäni, kas kun on olemassa vielä
sääntöintoilija! Vaan vaikka se on naurettavaa, ei se kuitenkaan ole
lystiä: näen ainoastaan virheitä kaikkialla enkä kumminkaan käsitä
järjelläni syytä siihen ja sitä enemmän se vaivaa. Vajoan pohjaan.
Öisin muistuu mieleeni vapaa elämäni ja erittäin selvästi yösijani
kentillä.
Kentällä on maa ympyriäinen, käsitettävä, rakas sydämelle. Makaat
joskus siellä kuin kämmenellä pikkuisena ja yksinkertaisena,
ikäänkuin lapsi, puettuna lämpöiseen sumuun, tähtitaivaan peittämänä
ja liitelet siellä sen kanssa tähtien ohi.
Väsynyt ruumis täyttyy voimakkaalla heinien ja kukkien tuoksulla;
tuntuu ikäänkuin makaisi kehdossa ja näkymätön käsi liekuttaisi sitä
hiljaa, nukuttaen ihmistä...
Varjot uivat, koskettelevat heinien varsia: yltympärillä on kahinaa
ja kuiskauksia; jossain on maamyyrä ryöminyt esiin kolostaan ja
viheltää hiljaa. Kaukana maan äärellä nousee jotain mustaa, kenties
on se joku hevonen, se seisoo ja sulaa sitten lämpösen sumun mereen.
Ja taas se ilmestyy toisessa paikassa, toisessa muodossa... Niin
liikkuu hiljakseen koko yön kentillä maan unen mykkiä vartijoita,
kesäöitten helliä varjoja. Tunnet, että sinun ympärillesi, koko
maailman ympärille on elämä piiloutunut, leväten herkässä puoliunessa
ja ihminen tuntee omantunnontuskia siitä, että se ruumiillaan on
lämännyt heinää.
Yölinnut lentävät hiljaa, palanen maata on saanut elämää, on
tempautunut pois maasta, on saanut siivet halultaan, ja lentää
täyttämään sen.
Heinät kahisevat... Joskus vierii käteni yli pikkuinen pehmoinen
hiiri, -- vavahdan ja vielä syvemmin tunnen elämän runsauden, jopa
maakin, mehukas maa elpyy allani, se tuntuu niin omaiselta.
Ja minä kuulen miten se hengittää, tekee mieli tietää, minkälaista
unta se mahtaa nähdä ja minkälaiset voimat salaa kypsyvät sen
syvyydessä, miten se huomenna katsoo aurinkoon, millä se ilahuttaa
aurinkoa, joka sitä kaunotarta rakastaa.
Tuntuu ikäänkuin koko ihminen sulaisi nojaten sen rintaan ja koko
ruumis kasvaa täyttyen lämpösellä ja tuoksuvalla mehulla rakkaan
äidin rinnasta; näen itseni lakkaamatta, ikuisesti maan lapsena ja
ajattelen kiitollisena: -- Minun omaiseni!
Maasta vuotaa näkymätön hyvien voimien virta, ilmassa värehtii
kirpeitä tuoksuja -- maa näyttää taivaan suitsutusastialta ja ihminen
on siinä sysi ja suitsutusaine.
Kiireesti palavat tähdet osottaakseen koko kauneutensa ennen kuin
aurinko nousee; uni ja rakkaus syleilevät minua, juovuttavat ja
sielusi kautta käy polttavan valoisa toivon säde: jossain on kaunis
Jumala! -- Hakekaa ja te löydätte -- se on hyvin sanottu ja niitä
sanoja ei pidä unohtaa, koska ne sanat ovat tosiaankin ihmisjärjen
arvoiset.
Niin pian kuin vaan kevät pilkisti kaupunkiin, lähdin minä tieheni;
olin päättänyt kulkea Siperiaan, koska kerran sitä minulle oli
kiitetty, vaan matkalla minut pysäytti ihminen, joka antoi sielulleni
siivet koko elinijäkseni ja osotti minulle oikean tien Jumalan luokse.
Minä tapasin hänet matkalla Permistä Verhoturjeeseen.
Makasin metsän reunalla, olin laittanut itselleni tulen ja keitin
vettä teetä varten. Oli puolipäivä, kovasti kuuma, ilma oli täynnä
puunpihkaa, tuntui öljyseltä ja paksulta, vaikea oli hengittää.
Linnuillakin oli kuuma, ne olivat paenneet syvälle metsään, iloisesti
rakentaen siellä elämätään. Oli hiljaista. Tuntui siltä kuin pian
kaikki sulaisi auringon alla ja maata myöten olisi virrannut
erivärisissä ojissa puita, kiviä ja minun kivettynyt ruumiini.
Yhtäkkiä kulkee Permin puolelta ihminen ja laulaa korkealla
värisyttävällä äänellä. Nostin pääni, kuuntelin ja näin: sieltä päin
astuskelee pikkuinen vaeltaja Valkosessa papinpuvussa, teekannu
vyöllä ja vasikannahkanen laukku sekä pieni pata selässä. Hän kävelee
reippaasti ja jo kaukaa nyökkää hän minulle päätään sekä hymyilee.
Hän oli vallan tavallinen kulkuri, sellaisia on paljon ja se on
vahingollinen ihmislaji: kulkeminen on heistä tuottava ammatti, ne
ovat tyhmiä, lörpöttelijöitä, valehtelevat aina kamalasti; juovat
paljon ja ovat valmiita varastamaankin. Minä vihasin heitä koko
sieluni voimalla.
Hän tuli luokseni, otti pois lakin päästään, ravisti päätänsä, niin
että hiuspalmikkonsa hyppi ja alkoi lörpötellä.
-- Rauha sinulle, ihmiseni! Onpas tämä kuumuutta, kaksikymmentäkaksi
astetta kuumempaa kuin helvetissä!
-- Koskas te sieltä tulitte? -- kysyin minä.
-- Kuusisataa vuotta sitten!
Hänellä oli reipas, iloinen ääni, pää oli pikkuinen, otsa korkea;
kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä, näytti siltä kuin hämähäkin
verkko olisi peittänyt ne; hänen partansa oli sellainen puhdas,
harmaa, vaan ruskeat silmänsä säteilevät kuin nuorella ihmisellä.
-- Katsos, -- mietin minä, -- mikä lysti sääskinen!
Vaan hän yhä vain jutteli:
-- Voi tuota Uralia!... Sehän vasta on kaunis! Onpa tuo Herra Jumala
suuri mestari mitä tulee maailman koristamiseen: mitenkä hän on
kaikki metsät ja joet ja mäet niin hyvin asettanut!
Hän riisui päältänsä matkatamineet, hyörii ja pyörii siinä pukin
tavalla; huomasi, että minun teekannuni kiehui, nosti sen paikalla
pois ja kysyi ikään kuin vanha toveri:
-- Panetko omaa teetäsi sisään, tahi juommeko minun teetäni?
Minä en vielä ennättänyt vastata, kun hän oli jo päättänyt asian:
-- Juodaanpas minun teetä, se on aika hyvää, eräs kauppiaanvaimo
lahjoitti sitä minulle, se on kallista teetä!
Minä hymähdin:
-- Oletpas sinä aika pukinnäköinen!
-- Mitäs siitä! -- sanoi hän. -- Tuo kuumahan kuolettaa, vaan
varroppas kun lepään, niin silitän kaikki ryppyni!
Hänessä oli jotain, mikä muistutti Savelkaa ja minun teki mieleni
laskea leikkiä hänen kanssaan.
Vaan jo viiden minuutin päästä minä kuuntelin suu auki hänen
puhettansa, joka tuntui niin kummallisen tutulta ja kuitenkin niin
uudelta, kuuntelin häntä ja tuntui kuin ei hän puhuisi, vaan minun
oma sydämeni laulaisi aurinkoisten päivien iloa.
-- Katsos... Eikö tämä ole juhlaa, eikö tämä ole paratiisi?
Juhlallisina kohoavat vuoret auringon puoleen ja nousevat metsät
vuorten huipuille; pikkuinen tomuteränen jalkojesi alla nousee
siivekkäänä elämän valoon, ja kaikki laulaa ilon psalmeja, vaan sinä,
ihminen, sinä maailman isäntä, miksi sinä istut synkkänä?
-- Mikähän kummallinen lintu tämä on, -- kysyin minä itseltäni ja
sanoin hänelle tutkivasti:
-- Vaan jos surulliset ajatukset vaivaavat? Hän osotti sormellaan
maahan:
-- Mikä tämä on?
-- Maa.
-- Ei! Katso korkeammalle!
-- Heinäkö?
-- Vielä korkeammalle!
-- Noh, varjoni!
-- Sinun ruumiisi varjo, -- sanoi hän, -- vaan ajatukset ovat sinun
sielusi varjot! Mitä sinä pelkäät?
-- Minä en pelkää mitään.
-- Valehtelet! Jos sinä et pelkäisi, niin olisivat ajatuksesi
reippaita. Pelko synnyttää surua, vaan pelko tulee uskon puutteesta.
Niin, niin! Juo teetä!
Hän kaataa teetä kuppeihin ja puhuu lakkaamatta:
-- Tuntuu ikäänkuin olisin sinut jo kerran nähnyt, mitä? Oletko sinä
ollut Walaamilla?
-- Olen.
-- Koska? Jahah, -- sitten se ei ollut siellä! Vaan minusta näytti,
että minä sinun punasen tukkasi olisin nähnyt siellä. Huomattavat
kasvot! Niin! Olenkos nähnyt sinut Solovetzkissa?
-- Minä en ole ollut Solovetzkissa.
-- Et ole ollut? Se on väärin se! Luostari on vanha ja hyvin kaunis.
Käy katsomassa!
-- Niinpä et olekaan nähnyt minua! -- sanoin minä ja tuntuu ikäänkuin
loukkaavalta, että asianlaita on sillä tavalla.
-- No mikä sitte! -- huudahti hän. -- Ennen en ole nähnyt, mutta
nytpäs näen! Vaan silloin oli nähtävästi toinen siellä, joka oli
sinun näköisesi. Eikö se ole sama?
Minä nauroin.
-- Mitenkäs se sitten olisi sama?
-- Miksi sitte ei?
-- Vaan minähän olen minä ja toinen on toinen!
-- Oletko sinä häntä parempi?
-- En tiedä.
-- Enkä minäkään tiedä.
Katselen häneen ja tulen kärsimättömäksi. Tahtoisin, että hän puhuisi
ja puhuisi lakkaamatta. Vaan hän ryyppäsi teetä ja muistutteli jotain
mieleensä:
-- Niin, vaan sehän oli raajarikko ja häpesi sitä sangen kovasti.
Kaikki nämä raajarikot, kierot, olkoot ne sitä sisältä tahi ulkoapäin
ovat luonnottoman itserakkaita! Katsokaa, minä olen kierosilmä, --
tahi siellä toinen sanoo: minäpä olen raajarikko, vaan te ihmiset
älkää huomatko, että minä olen sitä. Ja tuokin oli sellainen. Hän
kertoi minulle: "kaikki ihmiset ovat roistoja; he näkevät, että
minulla on yksi silmä ja sanovat minulle: sinä olet kierosilmä.
Ja sentakia ne ovat ilkiöitä!" Vaan minä sanoin hänelle: sinä,
velikulta, olet itse roisto ja ilkiö, ellet ole narri, valitseppas
kumpana tahdot olla mieluummin! Ymmärräthän: eihän se ole
tärkeätä, miten ihmiset katsovat sinuun, vaan se, miten sinä itse
katselet ihmisiin. Sentakia, ystäväni, olemmekin sekä kieroja että
sokeita, että yhä vaan katselemme ihmisiä, haemme niissä likaa ja
sammutammekin valomme toisten pimeydessä. Vaan valaise sinä valollasi
toisten pimeyttä ja sinun tulee hyvä olla. Ihminen ei näe hyvää
kenessäkään paitsi itsessään ja sentakia on koko maailma hänelle
surullinen erämaa.
Hän ilvehtii ja katselee minuun, vaan minä kuuntelen häntä ikäänkuin
metsään eksynyt kaukaista kellonääntä ja pelkään erehtyväni; ettei
vaan pöllö huutaisi kaukaa! Ymmärrän, että hän on paljon nähnyt, on
paljon rauhottanut itseään, vaan minusta näyttää, ettei hän pidä
minusta, laskee minusta leikkiä jollain käsittämättömällä tavalla,
hänen nuoret silmänsä hymyilevät. Sen jälkeen, kun olin kohdannut
Antoniuksen, oli minun vaikeata luottaa ihmisen hymyilyyn. Minä
kysyin häneltä kuka hän on.
-- Minua kutsutaan Jehudiiliksi, -- sanoi hän, -- ihmisille olen
iloinen narri, itselleni hyvä ystävä!
-- Pappissäädystäkö?
-- Olin pappina jonkun aikaa, vaan sitten riistettiin minulta arvoni
ja istuin kuusi vuotta Susdal-luostarissa! Sinä kysyt kai miksi?
Saarnasinpa minä kirkossa kansakullalle, vaan se käsitti minua sangen
jyrkästi sielunsa yksinkertaisuuden takia ja sitten sitä piestiin
sentakia, vaan minut tuomittiin, ja siihen asia päättyikin. En
enää muistakaan, mitä saarnasin. Olihan se aikoja sitten, siitähän
tulee jo kahdeksantoista vuotta -- kyllä sen voikin jo unohtaa.
Elin kaikenlaisissa ajatuksissa, eivätkä ne kaikki juuri mihinkään
kelvanneet.
Kun hän nauroi, niin jokaisessa hänen kasvojensa rypyssä leikki nauru
ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin juuri hän olisi luonut kaikki
mäet ja metsät.
Kun ilma tuli viileämmäksi, jatkoimme matkaamme yhdessä etemmäs ja
sitten hän kysyi tiellä:
-- Vaan mistä sinä olet kotoisin?
Uudestaan, kuten Antoniuksen edessäkin, teki mieleni asettaa kaikki
menneet päivät vielä kerran riviin silmieni eteen ja katsella
vielä kerran niiden kirjaviin kasvoihin. Juttelin lapsuudestani,
Larionista, Savelkasta; vanhus nauraa hohotti ja huusi:
-- Voi rakkaita ihmisiä! Voi Jumalan hovinarreja, mitäs? Nämä,
kultani, ovat ne oikeat, nämä vasta ovat Venäjän maan kukkia. Voi
jumalanrakkaita!
Minä en käsittänyt niitä kiitoksia ja oli kummallista katsella hänen
iloansa, vaan hän ei voinut kävelläkään naurun takia; hän pysähtyi
pää selässä ja soi sekä huudahteli suoraan taivaaseen, ikäänkuin
hänellä siellä asuisi hyvä ystävä jonka kanssa hän jakaa ilonsa.
Minä sanoin ystävällisesti:
-- Sinä olet jonkunverran Savelkan kaltainen.
-- Olenkos? -- huusi hän. -- Veli kulta, sehän on hyvin hyvä jos olen
hänen kaltaisensa! Voi rakkaani, jos meidän veljeämme, tuota elävää
ihmistä oikeauskoinen kirkko ei olisi hävittänyt jo aikoja sitten,
olisivatkin asiat toisin Venäjän maassa!
Hänen puheensa oli käsittämätön.
Kerroin Titovista, vaan hän jo ikäänkuin näki appini edessään,
pilkkasi sitä.
-- Kas tuota! Olenhan nähnyt tuollaisia, olenpas nähnyt! Ahneita,
typeriä, pelkurimaisia kirppusia...
Vaan kun hän kuuli kertomukseni Antoniuksesta, ajatteli hän hiukan ja
sanoi sitten.
-- Nii-iin! Tuomas. Vaan ei jokaisella Tuomaalla ole järkeä paljon,
muutama Tuomas on itse typeryys!
Ja sivaltaen kädellä kimalaisia, koettaa hän niille vakuuttaa:
-- Pois, pois täältä! Voi hullua, kiipeää suoraan silmään... no,
varoppas!
Minä pyydystelen hänen sanojansa tarkkaan, en jätä mitään pois:
minusta näyttää, että ne kaikki ovat suuren ajattelun lapsia.
Minä puhuin ikäänkuin ripillä; vaan joskus, kun koskettelin Jumalaa,
minä takerruin: minua pelotti ja samassa oli sääli jonkun takia.
Jumalan kasvot olivat ajankuluessa likaantuneet sielussani, tahdoin
puhdistaa niitä päivien noesta, vaan huomasin, että pyyhkin sieluani
tyhjyyteen saakka ja sydämeni, herkkä sydämeni vavahti siitä.
Vaan vanhus yhä vain rohkaisi minua nyökäten päällään:
-- Ei mitään, älä pelkää! Jos salaat niin valehtelet itsellesi etkä
minulle. Puhu, puhu! Älä säästä sitä, mitä omistat, jos säret sen,
teet uuden sijalle taas!
Kaikkiin minun puheisiin vastaa hän herkällä kaiulla ja yhä helpompaa
on minun olla hänen kanssaan.
Tuli yö.
-- Seis, -- sanoi hän. -- Haetaan paikka yösijaa varten.