koetan olla ihmisten keskellä, ikäänkuin he muka jollain tavalla
suojelisivat minua, kuolema on sokea, kenties se ei löydä minua
tahi ottaa jonkun toisen minun sijastani! Vaan katsos, yöllä, kun
kukaan ei varjele toista, silloin on kamalata maata unettomana!
Aina näkyy musta käsi ylläni, se koskee rintaani, ja hakee minua.
Se leikkii sydämelläni, ikäänkuin kissa hiirellä, ja sydän pelkää,
vavahtaa... voi! Ja kun nouset, katselet ympärillesi, niin makaa
vieressäsi ihmisiä, vaan tietämätöntä on, tokko ne koskaan nousevat!
Tapahtuuhan, että kuolema vie ihan joukottain: meillä kylässä kuoli
koko perhe, mies, vaimo ja kaksi lasta saunassa häkään. Hänen
huulensa vapisevat, ikäänkuin hän hymyilisi, vaan silmistään vuotaa
kyyneliä.
-- Ei se vielä mitään olisi, jos kuolema tulisi yhtäkkiä, tahi
unessa, vaan annappas kun tulee tauti ja alkaa vähitellen purra!
Hän rypisti silmänsä, kutistui kokoon, näytti vallan homehtuneelta;
hän juoksi, hyppi, silmät sammuksissa ja mutisi hiljaa joko itsekseen
tai minulle:
-- Herra Jumala! Antaisitpas edes sääskenä elää maailmassa! Älä tapa,
Herra! Vaikka kirppusena, tahi pikkuisena hämähäkkinä.
-- Voi sinua onnetonta! -- ajattelin minä.
Vaan yömajassa, ihmisten keskellä elvystyi hän taas ja alkoi paikalla
kertoa emännästään ja kuolemasta ja vieläpä oikein reippaasti. Hän
vakuutti ihmisille: te kuolette, näettekös, ettekä tiedä päivää
ettekä tuntia; kenties kolmen virstan päästä tästä paikasta ukkonen
teidät tappaa.
Muutamat surivat, toiset suuttuivat, haukkuivat häntä, vaan eräs
nuori nainen huomautti hänelle:
-- Kai sinun pussisi on piukkaan ahdettu kun kuolemaa pelkäät!
Ja hän sanoi sen niin katkeralla äänellä, että se painui mieleeni,
vaan vanhus, tuo kuoleman pelkääjä, vaikeni.
Koko matkan Lubnyiin saakka hän lohdutteli minua ja toisinaan
ikävystyttikin! Paljon minä olen nähnyt sellaisia, jotka pakenevat
kuolemaa ja piilottautuvat sen edestä vallan typerinä. Noita
pelkureita on nuortenkin joukossa ja ne ovat vielä inhottavampia
kuin vanhukset ja kaikki he ovat tietysti jumalattomia nylkyreitä.
Heidän sielussansa on pimeää kuin savupiipussa ja aina siinä viheltää
pelko, jopa hyvälläkin ilmalla. Heidän ajatuksensa ovat vanhojen
pyhiinvaeltaja-akkain kaltaisia: he tallaavat maata, kulkevat,
tietämättä mihin, tallaavat sokeina elämän polkua, muistavat Jumalan
nimeä vaan eivät rakasta Häntä, eivätkä voi mitään tahtoa. Ainoastaan
yksi seikka heitä huvittaa: he koettavat jakaa pelkonsa kaikille
ihmisille, jotta ihmiset ottaisivat heitä, kerjäläisiä, vastaan ja
olisivat heille ystävällisiä.
Vaan he eivät tule ihmisten luo ainoastaan mettä syömään, vaan
vieläpä koettavat kaataa muittenkin sieluihin mätänevää myrkkyä
omasta mädäntyneestä sielustaan. He ovat itserakkaita ja äärettömän
hävyttömiä mitättömyydessään; he ovat niiden kerjäläisilkiöitten
kaltaisia, jotka kirkkokulkueitten aikana istuvat tien vieressä
ja paljastavat ihmisten edessä haavojaan, naarmujaan ja
ilettäväisyyksiään, herättääkseen ihmisissä sääliä ja saadakseen
niiltä sitten vaskikolikoita.
He kulkevat ja koettavat kaikkialle kylvää levottomuutensa mustia
siemeniä, he huokaavat ja pyrkivät kuuntelemaan muitten huokauksia
vastaukseksi, vaan heidän ympärillään nousee mahtava valli,
vaatimattomain jumalanhakijain valli ja tuhatvärisenä palaa ihmisten
suru.
Ja katsos sitäkin vähävenäläistä tyttöä, joka vanhukselle
huomautti rahapussista. Hän on vaiti, hampaat yhteenkiristettyinä,
tummanruskeat kasvonsa ovat suuttuneet ja silmissäkin näkyy terävä
viha. Jos kysyt jotain, niin hän vastaa niin terävästi, ikäänkuin
veitsellä leikkaisi.
-- Sinä, rakas, älä pelkää minua, vaan kerro minulle surusi... --
sanoin minä, -- kenties sinun tulee helpompi olla!
-- Mitä te tahdotte minusta?
-- Enhän minä tahdo mitään, älä pelkää!
Hän kiivastui:
-- Enhän minä pelkääkään, vaan minua ilettää!
-- Minkätähden minä sitte olen vastenmielinen teille?
-- Miksi te kiusaatte minua? Minä huudan ihmisiä avukseni!
Ja sillä tavalla hän haukkui kaikkia niin nuoria kuin vanhoja ja
naisiakin.
-- Minä en tarvitse sinua, -- sanoin minä, -- vaan minä tarvitsen
sinun suruasi, tahdon tietää mikä ihmisiä vaivaa.
Hän katsoi minuun sivultapäin ja sanoi:
-- Lähtekää muitten luo! Kaikki valittavat, olkoot ne kirotut!
-- Miksi heitä kirootte?
-- Minä niin tahdon!
Hän näytti minusta hiukan hullulta.
-- Kenenkäs edestä sinä lähdet rukoilemaan? -- kysyin minä.
Hän naurahti koko kasvoillaan, kulki hitaammin ja puhui ikäänkuin
itsekseen:
-- Viime keväänä meni mieheni Dnjeprille, puita uittamaan ja hävisi!
Kenties hän on uponnut, kenties on löytänyt toisen naisen, kuka
sen tietää? Appini ja anoppini olivat köyhiä, ilkeitä ihmisiä.
Minulla oli kaksi lasta, tyttö ja poika, millä minä niitä olisin
ruokkinut? Minä tein työtä, olin valmis tappamaan itseni työllä,
vaan työtä ei ole ja mitä nainen saa työstään? Appini haukkui: "sinä
olet lapsiesi kanssa kuin kivi kaulassamme, olet syönyt ja juonut
meidät putipuhtaiksi!" Vaan anoppini sanoi: "sinä olet nuori, lähde
kulkemaan luostareita pitkin, munkit ovat ahneita naisen perään, saat
paljon rahaa". Minä en voi kärsiä, että lapseni näkisivät nälkää, --
siksipä nyt kuljeskelenkin! Pitäisikö upottaa ne, mitä? Katsos, tässä
nyt kuljeskelen. Hän puhuu ikäänkuin unessa, epäselvästi hampaittensa
välitse, vaan silmänsä huutavat äidin tuskasta.
-- Pikkupoikani on jo neljännellä. Hänen nimensä on Jooseppi ja
tyttö on Hanka. Minä pieksin heitä, kun he pyysivät leipää, minä
pieksin heitä. Minä olen kulkenut nyt jo kuukauden. Olen koonnut
neljä ruplaa. Munkit ovat saitoja. Kunniallisella työllä olisin
enemmän ansainnut! Voi piruja, piruja! Millä vedellä nyt pesen itseni
puhtaaksi!
Täytyi jotain sanoa hänelle ja minä sanoin:
-- Lasten takia antaa Jumala sinulle anteeksi! Vaan nyt hän huudahti,
ulvoi!
-- Mitäs minä siitä välitän? Minä en ole syypää Jumalan edessä. Jos
hän ei anna anteeksi -- niin olkoon antamatta; vaan jos hän antaa
anteeksi, niin ei kuitenkaan itse voi unohtaa! Helvetissä ei ole
kamalampaa! Siellä ei ole lapsia kanssani!
-- Oh, -- ajattelin minä, -- turhaanpa minä häntä ärsytin kertomaan!
Vaan hän ei enää voinut pysähtyäkään.
-- Eikä köyhiä varten ole Jumalaa, ei ole! Kun me lähdimme Seleny
Kliniin, Amurin joelle, niin pidimme jumalanpalveluksia, rukoilimme
ja itkimme apua, -- vaan auttiko Hän? Kolme vuotta vaivasimme
itseämme siellä, ja ne jotka eivät kuolleet kuumeeseen, tulivat
takasin kerjäläisinä. Isänikin kuoli, vaan äidiltäni mursi ratas
jalan, kun olimme matkalla sinne, veljeni hukkuivat molemmat
Siperiassa...
Hänen kasvonsa kivettyivät. Vaikka hän olikin synkkä, niin oli hän
kuitenkin totinen, kaunis, hänen silmänsä olivat mustat, tukka
paksu. Koko yön, aamuun saakka, juttelimme yhdessä, istuimme metsän
reunalla, ratavartijan mökin takana, ja minä huomasin, että tuon
ihmisen sydän oli palanut poroksi, hän ei voinut enää itkeäkään;
ainoastaan silloin, kun hän muisteli lapsuusvuosiaan, hymyili hän
kerran pari vasten tahtoaan ja hänen silmänsä tulivat pehmeämmiksi.
Ajattelin hänen puhuessaan:
-- Hän veristää varmaankin jonkun, murhaa jonkun! Tahi tulee hänestä
julma irstailija, hän ei pääse siitä mihinkään!
Jumalaa minä en näe, enkä rakasta ihmisiä! -- sanoi hän. Mitä ihmisiä
ne ovat, kun ne eivät voi auttaa toisiaan? Ihmiset! Voimakkaan edessä
he ovat lampaita, heikon edessä susia! Sudetkin elävät laumottain,
vaan ihmiset ovat kaikki hajalla ja ovat vihollisia toisilleen!
Oh, paljon minä olen nähnyt ja näen, kaikkien pitäisi hävitä. He
synnyttävät maailmaan lapsia, vaan eivät jaksa kasvattaa niitä, onko
se hyvä? Minä, näettekös, löin omiani, kun ne pyysivät leipää, minä
löin!
Vaan aamulla hän lähti pois luotani myymään ruumistansa munkeille, ja
poistuessaan, sanoi hän häijynä:
-- Noh, yhdessä makasimme ja sinä olet voimakkaampi minua, miksi et
käyttänyt hyväksesi ilmaista lihaa? Oh sinua!
Tuntui kuin hän olisi antanut korvapuustin!
Minä sanoin hänelle:
-- Turhaanpas loukkasit minua!
Hän loi silmänsä alas ja sanoi sitten:
-- Tekee niin mieli loukata ihmistä, vaikka syytöntäkin! Kas, sinä
olet nuori vielä, vaan jopa olet vallan kuivettunut ja ohimosikin
ovat harmaat, ymmärrän, että sinullakin on suruja... Mutta minusta on
kaikki samantekevää! En sääli enää ketään. Hyvästi!
Hän lähti.
Kuutena vaellusvuotenani olen nähnyt paljon ihmisiä, jotka ovat
olleet surun suututtamia: niissä on palanut sammumaton viha kaikkea
vastaan, eivätkä ne ole voineet nähdä mitään, paitsi pahaa. He
katselevat pahetta ja kylpevät siinä ikäänkuin kuumassa saunassa, he
juovat sappea, ikäänkuin juopot viinaa ja nauravat, iloitsevat.
-- Meidän totuutemme on: kaikkialla pahetta, kaikkialla
onnettomuutta, ulkopuolella sitä ei ole ihmiselle paikkaa!
He lankeavat villiin epätoivoon ja sen särkeminä elävät he mitä
irstainta elämää ja likaavat maailmaa kaikin tavoin, ikäänkuin
kostavat sille, että se on synnyttänyt heidät ja että heidän,
oman heikkoutensa orjien, täytyy kuolemanpäiväänsä saakka ryömiä
voimattomina maailman teitä myöden.
He kohottavat surun Jumalakseen ja kumartavat sitä, eivätkä tahdo
nähdä mitään muuta kuin omia haavojansa, eivätkä tahdo kuulla muuta
kuin epätoivon huokauksia.
Niitä tulee sääli, koska ne ovat jo kuten mielipuolia, vaan se taas
ilettää kun näet, että he ovat valmiita sylkemään sappea silmiin
jokaiselle ja sammuttaisivat auringonkin sapellaan jos he vaan
voisivat.
Toiset taas ovat hädän sortamina niin peljästyneitä, että he
vaikenevat, piiloutuvat elämän edestä, pikkuisina, arkoina, vaan he
eivät kuitenkaan voi lähteä vallan piiloon.
Paljon ihmisiä ja sanoja on painautunut muistiini, suunnattomia
kyyneleitä on itketty edessäni, vaan ei minua kertaakaan vielä ole
huumannut kamala epätoivon nauru; kaikkia myrkkyjä olen maistanut,
olen juonut vettä sadoista lähteistä enkä kertaakaan ole vielä itse
vuodattanut heikkouden katkeria kyyneleitä.
Elämä nousi eteeni hirveänä hourailuna ja unelmana, se oli
levottomien sanojen lumivihuri ja kyynelien polttava sade,
lakkaamaton epätoivon huuto ja koko maailmaa kiusaava suonenveto,
joka oli kipeä jonkun pyrkimyksen takia, jota järkeni ja sydämeni
eivät käsittäneet.
Sieluni voivotti:
-- Ei se ole sitä!
Likaiset surun virrat vuotavat kaikkia maailman teitä myöten, ja
kamalasti kauhistuen huomaan minä, ettei Jumalalla ole tilaa siinä
sekavassa yksinäisten ihmisten joukossa. Hän ei voi missään ilmaista
voimaansa, hän ei voi mihinkään tukea jalkojansa, surun ja pelon,
vihan ja epätoivon, ahneuden ja irstaisuuden matojen syömä elämä
hajoaa tomuksi, ihmiset yksinäisyyden heikontamina häviävät, koska he
ovat erossa toisistaan.
Minä kyselen:
Oletko sinä tosiaankin ainoastaan ihmisen sielun unelma ja toivo,
jonka epätoivo synkkänä voimattomuuden tuntina on luonut?
Minä näen, että jokaisella on oma Jumalansa ja jokaisen Jumala
on ainoastaan hiukan korkeampi ja kauniimpi kuin sen palvelija
ja synnyttäjä. Se painaa minua. Ihminen ei hae Jumalaa, vaan
kärsimyksiensä unohdusta. Tuska karkottaa ihmisen kaikkialta ja
hän lähtee pakoon itseään, tahtoo välttää omia tekojaan, pelkää
olla mukana elämässä ja hakee vaan hiljaista nurkkaa, johon voisi
piiloutua. Enkä enää tunne ihmisissä pyhää Jumalanhakemisen
levottomuutta, vaan ainoastaan kuolemanpelkoa; enkä enää näe
pyrkimystä iloita Jumalasta, vaan näen surua siitä miten pääsisi
kärsimyksistään.
Sieluni huutaa:
-- Se ei ole sitä!
Tapahtui, että tapasin jonkun ihmisen: hän oli vakavissa mietteissä
ja hänen silmänsä paloivat puhtaina... Tapaat hänet toisen kerran,
hän on vielä samanlainen, vaan kolmannella tahi neljännellä kerällä,
katsos, on hän vihanen tahi päissään, eikä enää ole vaatimaton, vaan
hävytön, raaka ja pilkkaa Jumalaa.
Etkä voi käsittää miksi ihminen on mennyt rikki, missä hän on
särkenyt itsensä? Kaikki ovat ikäänkuin sokeita ja kompastuvat
helposti; harvoin kuulet elävää, henkevää sanaa; liian usein
puhuvat ihmiset tottumuksesta vieraita sanoja eivätkä käsitä niiden
merkityksen hyötyä eikä vahinkoakaan.
He kokoavat autuaitten munkkien puheita, erakkojen ja pyhimyksien
sanoja ja jakavat niitä toisilleen, ikäänkuin lapset vaihtavat
leikkiessään rikkimenneitten astiain kappaleita. Lopuksi en näe enää
ihmisiä, vaan ainoastaan hävitetyn elämän jätteitä, -- likainen
ihmistomu ajelehtii maailmaa myöten ja monenlaiset tuulet lakasevat
sen kirkon rapuille.
Lukemattomat kansanjoukot hyörivät pyhäinjäännösten ja
ihmeitätekevien jumalankuvien ympärillä, kylpevät lähteissä -- ja
kaikkialta ne hakevat ainoastaan unohdusta.
Kirkolliset juhlakulkueet tuskastuttivat minua, -- ihmeitätekeviin
jumalankuviin en uskonut enää lapsuudestani saakka ja luostarin elämä
oli sen uskon lopullisesti hävittänyt minulta. Katselin joskus miten
ihmiset suunnattomana harmaana matona ryömivät maantien tomussa,
tuntemattoman voiman takaa-ajamina ja kiihtyneinä huusivat toisilleen:
-- Jouduta askeleitasi! Pian!
Ja niiden yläpuolella ui jumalankuva keltaisena lintuna, painaa
heidän päänsä maahan ja minusta näyttää, että sen paino on kaikille
liian raskas.
Tomuun ja likaan, kansan joukon jalkojen alle heittäytyy hulluja
naisia, kuuluu villi kiljunta ja ihmisjoukko virtaa vapisevan ruumiin
yli, tallaa, iskee sitä ja huutaa Jumalanäidin kuvalle:
-- Iloitse, kaikkein pyhin!
Kaikkien kasvot ovat tulleet inhottaviksi, ovat villiytyneet
jännityksestä, märkinä hiestä, mustina liasta, -- ja koko tämän
joukon kulkue, kumea jalkojen töminä loukkaa maata ja surettaa
taivasta.
Vaan tien vieressä, puitten alla näkyy kerjäläisrivejä kuin kaksi
kirjavaa nauhaa: sairaita, raajarikkoja täynnä mätäneviä haavoja,
kädettömiä, jalattomia, sokeita, seisovia ja makaavia...
Maassa kiemuroivat vaivatut ruumiit; ilmassa vapisevat inhottavat
kädet ja jalat ojentuvat ihmisten puoleen herättääkseen niiden
sääliä. Kerjäläiset voivottelevat ja ulvovat; heidän haavansa palavat
auringossa, he rukoilevat ja vaativat itselleen kopeekkaa Jumalan
nimessä. Siellä on useita kasvoja, joissa ei ole silmiä, muutamissa
taas silmät palavat sysinä; lakkaamatta syö tuska ruumiita ja luita,
ne näyttivät kauheilta kukilta. Näet, että ihmisiä ajetaan takaa ja
minä vihaan sitä voimaa, joka vetää ihmisiä tomussa ja liassa, --
mihin?
-- Ei se ole sitä!
Kävin ihanassa Kiovan kaupungissa, hämmästyin tuon vanhan venäläisen
pesän kauneudesta ja suuremmoisuudesta.
Koetin jutella siellä erään munkin kanssa, -- häntä sanottiin hyvin
viisaaksi.
Kerroin hänelle pitkin ja poikin, mikä minua vaivasi, ja etten voinut
käsittää lakeja, joitten mukaan ihmisten elämä rakennetaan.
-- Kuka sinä olet?
-- Talonpoika.
-- Osaatko lukea?
-- Hiukan.
-- Lukutaito on lakki, joka ei sovi teidän päähänne! -- sanoi hän
ankarana.
Huomasin, että hän tosiaankin oli viisas.
-- Oletko sinä shtundisti? -- kyseli hän.
-- En.
-- Jaha! Duhoboriko?
-- Miten niin?
-- Ajatuksistasi päättäen.
Hänen kasvonsa olivat vaaleanpunaset kuten keitetty kinkku ja
silmänsä olivat pienet.
-- Jos sinä haet Jumalaa, -- sanoi hän, niin haet sitä tietysti
kukistaaksesi hänet!
Ja hän uhkasi minua sormellaan:
-- Tunnenhan minä teidät! Vaan katsos, etkö sinä tahtoisi lukea
sata kertaa "Uskon?" Kas, lue! Ja kaikki sinun tyhmyytesi häviävät
kuin savu. Vaan yleensä, teidät kerettiläiset pitäisi lähettää
Abessiniaan, Afrikaan, ethiopialaisten luo, niin! Siellä te piankin
kuumuuden tähden oikaisisitte koipenne!
Minä kysyin häneltä:
-- Oletteko te olleet siellä Abessiniassa, te?
-- Olen, -- vastasi hän.
-- Vaan katsokaas, ette olekaan siellä heittäneet henkeänne.
Munkki suuttui.
Tapasin erään ihmisen Dnjeprillä: hän istui rannalla,
vastapäätä luostaria ja heitteli kiviä veteen; hän oli noin
viisikymmentävuotias, parrakas, kalju, kasvot täynnä ryppyjä, pää oli
iso; sinä aikana minä jo tunsin vakavat ihmiset heidän silmistänsä,
-- lähdin hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä.
Oli ilta. Likainen Dnjepr kuljetti kiireesti vesiään, ja Dnjeprin
takana kukki mäki kirkkoja; kirkkokupoolien pöyhkeä kulta vapisi
auringossa, ristit säteilivät, jopa ikkunoittenkin lasit paloivat
ikäänkuin jalokivet, -- näytti siltä kuin koko maa olisi avannut
sylinsä ja olisi ylpeän anteliaana näyttänyt auringolle aarteitansa.
Vaan ihminen minun vieressäni lausui hiljaa ja surullisesti:
-- Koko luostari pitäisi panna lasin alle, pitäisi karkottaa munkit
sieltä ulos, eikä pitäisi päästää sinne ketään, -- ei ole enää
olemassa ihmisiä, jotka ansaitsisivat elää sellaisen kauneuden
keskellä.
Ikäänkuin satu, jonka joku viisas ja suuri mies oli kertonut, makasi
luostari joen takana; kaukaa juoksevat sinne Dnjeprin aallot ja
loiskivat iloisesti nähdessään sitä, vaan eipä sammu ihmisen ääni
joen kummastuneessa laulussa.
-- Miten voimakkaasti se oli alettu, miten valtavasti rakennettu!
Ikäänkuin vanhaa unta muistelen ruhtinas Vladimiria, Antoniusta,
Feodosiusta, venäläisiä sankareita, ja minun tuli jotain sääli.
Äänekkäästi ja iloisesti soivat lukemattomat kellot toisella
rannalla, vaan vielä paremmin kuulen surullisia ajatuksia elämästä.
-- Emme kukaan muista sukulaisuuttamme. Kas, minä lähdin hakemaan
oikeata uskontoa, vaan nyt ajattelen, missä on ihminen? En näe
ihmistä. Näen kasakoita, talonpoikia, virkamiehiä, pappeja,
kauppiaita, vaan yksinkertaisesti ihmistä, jolla ei olisi mitään
tekemistä jokapäiväisten ja tavallisten asioitten kanssa, -- sitä en
näe. Jokainen palvelee jotain, jokainen komentaa jotakuta. Johtajan
yläpuolella on vielä johtaja ja kaikki tämä nousee vaan korkeammalle
ja korkeammalle, eikä silmä saavuta sen loppua. Ja siellä on Jumala
piilossa.
Tuli yö; vesi joessa tuli siniseksi, ristit kirkoilla eivät enää
säteilleet. Ihminen yhä vaan heittelee pikkukiviä veteen, enkä minä
enää näe niiden tekemiä ympyröitä vedessä.
-- Kolme vuotta sitten oli meillä Makopissa kapina eläinruton
takia. Kutsuttiin rakuunoita meitä vastaan ja kristityt tappoivat
kristittyjä. Eläinten takia! Useat ihmiset joutuivat perikatoon.
Ja minä aloin itsekseen miettiä, mikä uskonto meillä venäläisillä
oikeastaan on, kun me härkien takia tapamme toisiamme silloin kun
Jumalamme on sanonut: älä tapa!
Luostari hukkuu sumuun, se tuntuu vaipuvan mäen sisään kuin
harhanako. Kasakka penkoo maata ympärillään, hakee kiviä, löytää
niitä ja heittää niitä jokeen. Vesi soi.
-- Niin niin, ihmiseni! -- lausuu kasakka, kumartaen päätänsä. --
Jumalan laki on henkinen maito, vaan me saamme lopuksi ainoastaan
heraa. On sanottu: "autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat
nähdä Jumalan" -- vaan voiko sydämesi koskaan olla puhdas, kun et saa
elää tahtosi mukaan? Ja jos sinulla ei ole vapaata tahtoa, niin ei
ole todellista uskoakaan, vaan on ainoastaan unelma.
Hän nousi, ravisteli itseään, katseli ympärilleen; hän oli aika
tanakka:
-- Me emme ole vapaita Jumalaa varten, kas, siinä se on, ajattelen
minä.
Hän nosti lakkiansa ja lähti, vaan minä jäin, ikäänkuin olisin ollut
kiinninaulattu maahan. Tahdoin käsittää kasakan sanat enkä oikein
osannut sitä, vaan tunsin, että niissä oli totuutta.
Pimeä etelänyö syleilee minua, vaan minä ajattelen:
-- Onko ihmisen sielunkauneus tosiaankin ainoastaan tuskassa? Missä
on se varsi, jonka ympärillä liitelee ihmisten vihuri? Mikä on tämän
touhun tarkotus?
Talvella minä tavallisesti koetin päästä etelään, jossa oli
lämpöisempää, vaan jos lumi ja kylmä saavuttivat minut pohjoisessa,
niin silloin kävin luostareissa. Alussa tietysti munkit katsoivat
minuun kierosti, vaan kun näytin itseni työssä, tulivat he paikalla
ystävällisemmiksi, olihan heistä hauskaa, kun ihminen teki hyvin
työtä eikä vaatinut heiltä palkkaa. Silloin jalkani lepäsivät, vaan
käteni ja pääni työskentelivät. Silloin muistelin kaikkea sitä, mitä
olin nähnyt kesän kuluessa, koetin saada tuosta taakasta jotain
ruokaa sielulleni, -- punnitsin, valitsin, koetin käsittää mikä
mitäkin varten on olemassa ja sitten eksyin joskus kaikessa siinä
ihan kyyneliin saakka.
Tunsin, että olin saanut jo tarpeekseni maan voivotuksista sekä
tuskasta ja sieluni uskallus väheni; tulin synkäksi, vaiteliaaksi,
minussa kasvoi viha kaikkea ja kaikkia vastaan. Ajottain minä
tulin tavattoman alakuloiseksi: viikottain minä elin joko unisena
tahi sokeana, en tahtonut mitään, en nähnyt mitään. Aloin miettiä:
jos jättäisinkin tuon vaeltamisen ja alkaisin elää kuten kaikki,
asettamatta itselleni arvotuksia ja nöyrästi alistuen muitten
säädöksien alle? Päivä on minulle yhtä pimeä kuin yö; olen yksinäni
maailmassa kuten kuu taivaalla, vaan en voi mitään valaista. Joskus
ikäänkuin astun hiukan etemmäs itsestäni ja näen, miten terve, nuori
mies seisoo tienhaarassa, hän on kaikille vieras, mikään ei miellytä
häntä, hän ei usko mihinkään. Mitä varten hän elää? Miksi hän on
poishakattu maailmasta?
Ja sieluni jäätyy...
Kävin myös naisluostareissa, olin niissä viikon, pari -- ja kerran
yhdessä niistä, Volgalla, löin kirveellä jalkaani, kun olin puita
hakkaamassa. Minua hoiti siellä äiti Feoktista, hyvin ystävällinen ja
hyvä mummo. Luostari oli pikkuinen, vaan rikas; sisaret olivat kaikki
hyvin ruokittuja ja arvokkaita. Minua iletti heidän itaruutensa,
siirappihymyilynsä ja heidän rasvaset kupunsa.
Olin kerran iltajumalanpalveluksessa ja kuulin köörin ihanaa laulua.
Esilaulajatar oli solakka, kasvot tuliset, silmät mustat, ankarat,
huulet heleänpunaset ja äänensä iso sekä uljas, hän lauloi kuin hän
kyselisi jotain ja siinä äänessä tuntui tuskankyynel.
Jalkani tuli jo terveemmäksi, valmistauduin poislähtöön ja tein jo
työtä. Kerran puhdistin teitä lumesta, kun se köörilaulajatar tuli
kirkosta, hän käveli hiljaa ja ikäänkuin kivettyneenä. Oikeassa
kädessään, joka likisti hänen rintaansa, oli rukousnauha, vasen
riippui hervottomana; huulensa olivat yhteenpuristetut, silmäkulmansa
rypistetyt, kasvonsa kalpeat. Minä tervehdin häntä, vaan hän tempasi
päänsä ylös ja katsoi minuun ikäänkuin olisin minä häntä joskus
pahoinpidellyt.
Se ärsytti minua, enkä minä yleensä pitänyt niistä nuorista nunnista.
-- Mitäs, neitoseni, -- sanoin minä, -- ei elämä kai ole helppoa?
Hän pysähtyi, punastui.
-- Mitä sinä sanoit? -- kyseli hän.
-- Näettekös, on kai vaikeata voittaa itsensä?
Vaan hän vastasi siihen yhtäkkiä vihasena ja hiljakseen?
-- Voi pirua!
Ja lähti kiireesti pois, mustana kuin ukkospilvi tuulisena päivänä.
En osaa selittää miksi minä hänelle sanoin niin: siihen aikaan syttyi
minussa usein sellaisia ajatuksia, ne syttyivät ja lensivät kipinöinä
jonkun silmään. Minusta näytti, että kaikki ihmiset valehtelevat,
teeskentelevät.
Jonkun ajan päästä näin hänet taas toisella polulla. Ja vielä enemmän
nousi minussa viha: mitä varten hän tässä on kääriytynyt mustiin,
kenenkä tähden hän on piiloutunut tänne? Kun hän meni ohitseni,
sanoin minä hänelle:
-- Tahdotko karata täältä?
Tyttö vavahti, nosti päänsä, suoristui kuin nuoli; minä luulin, että
hän rupeaa huutamaan.
Vaan hän meni ohitse ja minä kuulin odottamattoman vastauksen:
-- Illalla sanon.
Minä hämmästyin; luulin kuulleeni väärin, vaan vaikka hän sanoi sen
hiljaa, niin kuitenkin se kuului vallan selvästi kuin kellon soitto.
Ja vaikka minua nauratti, niin kuitenkin hermostuin, vaan sitten
rauhotuin ja ajattelin, että tyttö laski leikkiä.
Sinä iltana makasin vuoteellani ja ajattelin itsekseni, että minun
täytyisi oikeastaan lopettaa tuo kulkurielämä, -- menen johonkin
kaupunkiin leipomoon työhön. Enkä minä ollenkaan tahtonut ajatella
tuota tyttöä.
Yhtäkkiä koputettiin hiljaa ovelle... hypähdin ylös, avasin oven,
siellä seisoi vanha nunna, tervehti ja sanoi:
-- Olkaa hyvä, tulkaa!
Ymmärsin mihin; en kysynyt mitään, lähdin mummon perässä ja uhkailin
itsekseni:
-- Vai niin? Odotappas rakkaani, kyllä minä sinun sieluasi ravistan!
Kuljettuamme monen käytävän ja oven kautta saavuimme sitte paikalle,
akka avasi oven, työnsi minut sisään ja kuiskasi:
-- Minä saatan sitte pois!...
Tulitikku leimahti, pimeydessä se valaisi tutut kasvot, kuulin äänen:
-- Sulkekaa ovi!