Isidorin luokse.
-- Antakaa minulle passini, minä lähden pois! Hän kummastui, jopa
hypähti ylöskin paikaltaan.
-- Minkätähden? Mihin?
-- Maailmaan, vaan en tiedä mihin, -- sanoin minä.
Hän alkoi kysellä.
-- Minä en selitä mitään.
Sitte tulin ulos hänen kammiostansa ja istuuduin sen vieressä
olevalle penkille, vanhan männyn alle, -- nimenomaan istuin tähän,
koska tällä penkillä aina istuivat ne, jotka lähtivät pois, tahi
jotka ajettiin pois luostarista. Veljet kävivät ohitse, katsoivat
kierosti minuun, jopa muutamat sylkivätkin; minä unohdin sanoa että
oli liikkeelle pantu sellainen huhu, että Antonius on ottanut minut
rakastajakseen; luostariveljet olivat kateellisia minulle ja munkit
minun herralleni, -- niin sitten haukkuivat kumpaakin.
Ja veljet kulkivat ja juttelivat:
-- Jaha, on tämäkin pois ajettu, Herralle kiitos!
Isä Assatius, viekas ja ilkeä vanhus, apotin salaurkkija, joka
näytteli luostarissa jumalisen kerjääjähupsun osaa, alkoi minua
haukkua, jopa niin inhottavilla sanoilla, että minä sanoin hänelle:
-- Mene pois, vanhus, muuten minä otan sinua korvista kiinni ja
laahaan itse sinut pois!
Vaikka hän olikin olevinaan hupsu, käsitti hän kuitenkin sanani.
Sitten vaati luostarin johtaja minut luokseen ja sanoi ystävällisesti:
Minä mainitsin sinulle, Matvei poikani, että olisi ollut parempi,
jos sinä olisit lähtenyt konttoriin, siinä minä olin oikeassa! Ja
niin ovat aina vanhemmat oikeassa! Voitko sinä, niin vastahakoinen
kun olet, kestää kammiopalvelusta? Katsos, nyt oletkin niin pahasti
soimannut kunniallista isä Antoniusta...
-- Onko hän sen teille sanonut?
-- Kuka sitten? Sinä et ole vielä kertonut.
-- Vaan sanoiko hän myöskin miten hän minulle näytti alastonta naista?
Isä apotti teki ristinmerkin, oli vallan vanhurskaan pelon vallassa
ja sanoi iskien kämmeniään yhteen:
-- Mitäs sinä, mitäs sinä nyt, Herran nimessä! Mikä nainen? Se ei ole
muuta kuin sinun unennäkösi, jota lihasi pirun kiusaamana on luonut!
Voi--voi--voi! Ajattelehan toki, mistäs miesten luostariin olisi
päässyt nainen!
Minun teki mieleni rauhoittaa häntä:
-- Vaan kuka se oli, -- sanoin minä, -- joka teille eilen toi
portviiniä, juustoa ja kaviaaria?
Hän ihmetteli vielä enemmän:
-- Mikä sinun on, pelastakoon sinua Herra Jumala! Mitenkäs sinä
sellaista olet osannut keksiä?
Minua iletti. Tästä olisi voinut tulla hulluksi.
Puolenpäivän aikana minä soudin järven toiselle puolelle, istuuduin
rannalle ja katselin luostaria, jossa yli kaksi vuotta olin tehnyt
raskasta työtä.
Metsä oli paiskannut auki siipensä ja näytti luostaria rinnallansa.
Rehevässä vihreässä näkyivät selvästi valkoset, lovilliset seinät,
vanhan kirkon siniset kupoolit, uuden kirkon kultanen kupooli,
punaset katot; ristit säteilevät, loistavat kutsuvasti ja niiden yllä
soi sininen taivaan kupooli iloista kevätmelua ja aurinko juhlii
voittojaan.
Tässä kauneudessa, joka täyttää sielun voimakkaalla ihastuksella,
ovat piilossa mustat ihmiset pitkissä puvuissa ja mätänevät siellä,
eläen tyhjiä päiviä, ilman rakkautta, ilman iloa, järjettömässä
työssä ja liassa.
Minun tuli sääli kaikkia ja itseänikin, melkeinpä olisin itkenyt.
Sitten nousin ja lähdin.
Maa ja kaikki mikä siinä on elävää, hengittää tuoksua ja laulaa;
aurinko kasvattaa kukkia kentillä, ne nousevat taivaaseen päin,
kumartavat auringolle; puitten nuoret, vihreät lehdet kuiskuttelevat
ja liikkuvat; linnut visertävät, kaikkialla palaa rakkaus, -- multa
on mustaa ja juopunut voimastaan!
Kun tapaan talonpojan ja tervehdin, niin hän tuskin nyökäyttää
päätään minulle; jos tulee nainen vastaan, niin hän väistyy syrjään
tieltäni. Ja minun teki niin mieleni jutella ihmisten kanssa ja
olisin heille puhunut hyvin ystävällisesti.
Ensimäisenä vapauteni yönä minä olin metsässä yötä; makasin kauvan,
katselin taivaaseen, lauloin hiljakseen ja nukuin. Aamulla minä
heräsin aikaseen, koska minun oli kylmä ja taas astuskelin eteenpäin
kohden uutta elämää, ikäänkuin minulla olisi siivet. Jokainen askel
vetää yhä vaan etemmäs ja olen valmis juoksemalla juoksemaan kauvas,
kauvas!
Vaan ihmiset, joita tapaan, katselevat minuun kierosti: talonpojat
eivät pidä munkkien mustasta puvusta, suorastaan vihaavat sitä.
Enkä minä voi riisua sitä pukua: minun passini on kyllä pidennetty,
vaan apotti oli kirjottanut sen päälle todistuksen, että minä olen
Savvatejevin luostarinveli ja olen lähtenyt vierailemaan pyhiin
paikkoihin.
Ja niinpä lähdin minä matkalle sellaisiin paikkoihin yhdessä niiden
kulkurien kanssa, jotka sadottain täyttivät meidän luostarimme
juhlapäivinä. Veljeskunta oli niitä vastaan sangen kylmä ja
vihamielinen, tietysti, olivathan ne ilmaiseksi syömässä, -- ja
koetti riistää niiltä niiden viimeisetkin viiskopeekkaiset, pakotti
niitä tekemään luostarin töitä ja kaikella tavalla ilmaisi heille
ylenkatsomistaan, pusertaen niistä viimeisenkin mehun. Vaan minä
olin hyvin vähän tavannut niitä kulkureita, koska aina olin kiinni
toimissani, enkä pyrkinytkään tapaamaan heitä, koska pidin itseni
sellaisena ihmisenä, jolla oli omia erityisiä aikomuksia ja asetin
itsekseni oman olemukseni yläpuolelle kaikkia muita.
Ja minä näin, että kaikkia teitä ja polkuja myöten kulki horjuen
harmaita olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkivat
hitaasti, päät syvästi alas painettuina; he kulkivat miettiväisinä,
lempeinä, sydämet luottavaisesti avoinna. He virtaavat yhteen
paikkaan, katselevat sitä, rukoilevat siellä, tekevät siellä
hiukan työtä; jos siellä on joku vanhurskas vanhus, juttelevat he
hänen kanssaan hiljaa jostain, ja uudestaan hajoavat teitä myöten,
surullisina astuskellen seuraavaan paikkaan.
Heitä kulkee, kulkee, heidän joukossaan on nuoria ja vanhoja, naisia
ja lapsia, ikäänkuin sama ääni olisi kutsunut kaikkia niitä ja
tuntuu jonkinlainen ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa
maan kaikkia teitä myöten, ja se voima vallottaa minut, kiihottaa,
ikäänkuin se lupaisi jotain avata sielulleni. Kummalliselta tuntuu
sellainen levoton ja nöyrä vaellus äskeisen liikkumattoman elämäni
jälkeen.
Ikäänkuin maa itse tempaisi ihmisen irti rinnaltansa ja lausuisi
sille käskeväisesti, työntäen sitä pois:
-- Mene, kysy, tiedustele, ota selvää! Tuossa Ihminen kulkee
tottelevana ja varovaisena; se hakee, katselee, kuuntelee herkkänä
ja kulkee taas, kulkee eteenpäin. Maa soi hakijain jalkojen alla ja
työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien, metsien ja meren kautta,
-- vielä etemmäs, kaikkialle missä yksinäisinä seisoo luostareita,
jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle missä hengittää toivo, joka lupaa
muutakin kuin tätä katkeraa, vaikeata, ahdasta elämää.
Minua ihmetytti tämä yksinäisten sielujen hiljainen kapina, ja se
teki minut inhimilliseksi; minä aloin ajatella mitä nämä ihmiset
hakevat? Ja kaikki ympärilläni alkoi näyttää yhtä kiihtyneeltä ja
horjuvalta, kuin minä itsekin.
Useat hakevat Jumalaa samaten kuin minä, eivätkä tiedä mihin
menisivät; ja he ovat jo hajottaneet koko sielunsa hakemistensa
teillä ja nyt kuljeskelevat eteenpäin ainoastaan sentakia, ettei
heillä enää ole voimaa pysähtyä; he lentävät kuin sipulinkuoret
ilmassa, kevyinä ja hyödyttöminä.
Toiset eivät voi voittaa laiskuuttansa ja kantavat sitä hartioillaan,
alentuvat ja elävät valheella; toiset taas palavat halusta nähdä
kaikkea, vaan heillä ei ole voimaa rakastaa mitään.
Näen vielä paljon tyhjiä ihmisiä, likaisia varkaita, hävyttömiä,
ilmaiseksi eläviä, ahneita kuin sudet, näen kaikenlaisia, vaan
kaikki se on ainoastaan tomua niiden ihmisjoukkojen takana, jotka
jumalanhakemisen into on vallannut.
Vastustamattomana se vetää minua mukaansa.
Ja sen ympärillä juoksee huutaen ja meluten erilaisia ihmisiä, joiden
inhottavaisuus kummastuttaa minua.
Kerran Bjelo-oserissa minä näin erään keski-ikäisen, sangen reippaan
ihmisen; nähtävästi hän oli varakas, hän oli sangen puhtaasti puettu.
Hän oli asettunut puitten varjoon, hänen vieressänsä oli räsyjä,
rasia jonkinlaista voidetta ja vaskinen vati -- ja tämä ihminen huusi:
-- Oikeauskoiset! Kellä on jalat haavoissa, tulkaa luokseni: minä
teen ne terveiksi! Teen ilmaiseksi ne terveeksi, lupaukseni takia,
jonka olen Jumalalle antanut!
Bjelo-oserissa oli silloin kirkkojuhla, rukoilijoita tuli kaikilta
tahoilta kuin sadetta; he lähtivät hänen luokseen, istuutuivat,
ottivat irti jalkariepunsa; hän pesi heidän jalkojaan, voiteli
haavoja ja opetti:
-- Oh, veli, oletpas sinä järjetön! Sinun tallukkasihan on liian iso
-- voiko nyt sellaisessa kävellä!
Ihminen, jolla oli iso tallukka, vastasi hiljaa:
-- Minulle annettiin tämäkin Kristuksen nimessä pyydettyäni sitä!
-- Se joka antoi teki hyvän työn, vaan että sinä sellaisessa
tallukassa kävelet, se on sinun tyhmyytesi, eikä mikään urostyö, eikä
Jumala sitä panekaan sinun laskuusi.
-- Kas, -- ajattelin minä, -- tämäpä ihminen tietää hyvin Jumalan
työt!
Tulipa hänen luokseen eräs nainen, joka ontui.
-- Oh, naisraukka! huusi hän. -- Eihän sinulla ole kanavarvasta, vaan
on kenties, ranskan tauti! Oikeauskoiset, tämä on tarttuva tauti,
kokonaisia perheitä se hävittää, äärettömän tarttuva se on!
Nainen tuli hämilleen, nousi ja lähti pois alakuloisena, vaan hän
huusi yhä edelleen:
-- Tulkaa tänne oikeauskoiset, pyhän Kyrilluksen nimessä!
Ihmiset astuvat hänen luokseen, riisuvat kenkänsä huoaten, hän pesee
heidän jalkojansa ja he lausuvat hänelle:
-- Palkitkoon sinua Kristuksemme!
Vaan minä huomasin, että hänen hyväntahtoiset kasvonsa tempautuivat
suonenvedontapaisesti ja taitavat kätensä vapisivat. Pian hän
sulkikin vanhurskautensa kaupan ja kiiruhti nopeasti johonkin:
Yöksi vei minut eräs munkki latoon, tuo ihminen oli myös siellä; minä
asetuin hänen viereensä maata ja aloin hiljaa puhua hänen kanssaan.
-- Miksi te, hyvä ihminen, olette täällä yötä likaisten ihmisten
kanssa? Teidän vaatteistanne päättäen on teidän paikkanne hotellissa.
-- Minä olen antanut sellaisen lupauksen, -- sanoi hän, -- että
tahdon olla viimeinen viimeisistä kolmen kuukauden kuluessa! Tahdon
kokonaisuudessaan täyttää pyhiinvaellukseni, -- syökööt minua täit
niinkuin kaikkia muitakin! Teen minä vielä paljon enemmänkin! Minä,
näettekös, -- en voi katsella haavoja, minua oksettaa, -- vaan niin
ilettävää kuin se onkin, minä kuitenkin pesen joka päivä vaeltajain
jalkoja. Vaikeata on palvella Jumalaa, suuri on toivo Hänen armoonsa!
Minua ei enää haluttanut puhua hänen kanssaan, minä tekeydyin
nukkuvaksi, makasin ja ajattelin:
-- Eipä hänen uhrinsa Jumalalle ole kovinkaan viljava.
Heinä narisi minun naapurini alla, hän nousi varovaisesti polvilleen
ja rukoili, alussa sanattomana, vaan sitten kuulin kuiskausta:
-- Vaan sinä pyhä Kyrillus, rukoile Jumalaa syntisen puolesta ja
parantakoon Jumala minun haavani ja naarmuni, kuten minä parannan
ihmisten haavoja! Kaikkinäkevä Jumala, katso töitäni ja armahda
minua! Minun elämäni on sinun kädessäsi: minä tiedän, että sinä
olet leppymätön vihassasi, vaan minä olen jo tarpeeksi saanut
rangaistusta; älä työnnä minua pois kuten koiraa, äläkä anna
ihmistesi riistää vaimoani, minä rukoilen sinua ja minun rukoukseni
nouskoon kuin suitsutus Sinun eteesi!
Tässä oli ihminen sekoittanut Jumalan lääkäriin, se iletti minua.
Minä suljin korvani sormillani.
Ja kun hän oli rukoillut, niin hän otti pussistaan eväänsä ja
massutteli kuin sika.
Paljon sellaisia ihmisiä olen minä nähnyt. Öisin he ryömivät
Jumalansa edessä, vaan jo päivällä tallaavat he ilman sääliä ihmisten
rintoja. He ovat alentaneet Jumalan ruokottomuuksiensa suojelijaksi,
he lahjovat Häntä ja tekevät kauppaa Hänen kanssaan:
-- Älä unohda, Jumalani, miten paljon minä olen antanut sinulle!
He ovat sokeita ahneuden orjia ja kohottavat sen yläpuolelle
itseänsä, kumartuvat pimeän ja pelkurimaisen sielunsa inhottavan
epäjumalan edessä ja rukoilevat häntä:
-- Herra Jumala, älä anna minua ilmi vihoissasi, älä rankaise minua
raivossasi!
He kulkevat, kulkevat maailmaa myöten Jumalansa salaurkkijoina ja
ihmisten tuomareina; he huomaavat paikalla kaikki rikokset kirkon
sääntöjä vastaan; touhuavat ja meluavat, syyttävät ja valittavat:
-- Uskonto sammuu ihmisissä, voi meitä!
Eräs mies nauratti minua kovasti innollansa; me kuljimme yhdessä
hänen kanssaan Perejaslavlista Rostoviin ja koko matkan hän huusi
minulle:
-- Missä ovat Fedor Studitin pyhät säännöt?
Hän oli lihava, terve mies, mustapartanen ja punaposkinen, hänellä
oli rahaa ja yömajoissa hän touhusi naisten kanssa.
-- Minä kadotin sielunrauhani, -- sanoi hän, -- kun näin miten laki
oli kumottu ja miten ihmiset olivat irstaita; heitin toimeentuloni --
tiilitehtaan -- pojilleni ja, kas, nyt minä kuljen jo neljättä vuotta
ja tarkastan kaikkea: kauhu täyttää sieluni! Pappien kirkkopukujen
huoneissa on hiiriä ja niiden hampaat purevat rikki lain vahvoja
pukuja, -- kansa suuttuu kirkkoon, kääntyy pois siitä ruokottomiin
lahkoihin ja kerettiläisyyksiin, vaan mitä tekee kirkko sitä vastaan;
se, jonka täytyy taistella Jumalan puolesta? Kirkko lisää varojansa
ja kasvattaa itselleen vihollisia! Kirkon täytyisi elää köyhyydessä;
kuten köyhä Lazarus, jotta kansaraukka näkisi, että köyhyys, jota
Kristus on opettanut, on tosipyhä; kansa näkisi sen, eikä nurisisi
enää, eikä enää varastaisi vierasta omaisuutta! Onkos kirkolla muuta
tehtävää? Pidä vaan kansaa oikein suitsissa -- se on ainoa!
Nämä lainpuoltajat eivät kuitenkaan osaa peittää ajatuksiaan, kun he
huomaavat lain heikkouden, vaan ilman häpeätä saattavat ilmi salaset
tarkotuksensa.
Pyhien Vuorten luostarin luona eräs kauppias, tunnettu matkustaja,
joka oli kuvannut pyhiinvaelluksiaan hengellisissä aikakauskirjoissa,
saarnasi kansalle nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja hyvyyttä.
Hän puhui lämpimästi, melkein kyyneleet silmissä. Hän rukoili ja
uhkaili, kansa kuunteli vaieten, päät alas painettuina.
Minä sekaannuin hänen puheeseensa, kysyin:
-- Vaan mitenkäs on ilmeisen laittomuuden laita, täytyykö sitäkin
kärsiä?
-- Kärsi rakkaani! -- huusi hän. -- Välttämättömästi kärsi! Itse
Jesus Kristus kärsi, meidän ja meidän pelastuksemme puolesta!
-- Vaan miten sitten, näettekös, marttyyrit ja kirkonisät, kuten
Juhana Kultasuu, eivät hävenneet, vaan syyttivät itse kuninkaitakin?
Hän tuli vallan mielipuoleksi, punastui ihan luonnottomasti, polki
jalkojaan maata vastaan.
-- Mitä sinä lörpöttelet, sokaisija! Ketä he syyttivät? Pakanoita!
-- Olikos, näettekös, tsaritsa Eudoxia pakana? Ja Iivana Hirmuinen?
-- Ei siitä puhuta! -- huusi hän ja heilutti käsiään ikäänkuin
vapaaehtoinen palokuntalainen tulipalossa. -- Ei puhuta kuninkaista
nyt, vaan kansasta! Kansa on pääasia! Se viisastelee epäuskoa, sillä
ei ole enää oikeata pelkoa! Se on peto, kirkon täytyy se kesyttää --
se on sen asia!
Vaikka he puhuivatkin yksinkertaisesti, niin en minä kuitenkaan vielä
käsittänyt sinä aikana sitä heidän huolenpitoansa kansasta, vaikkakin
selvästi tunsin siinä jonkinlaista pelkoa; en käsittänyt, koska minä
olin sokea hengeltäni, enkä nähnyt kansaa.
Tämän väittelyn jälkeen tuon kirjailijan kanssa tuli luokseni
muutamia ihmisiä ja sanoivat minulle, ikäänkuin he eivät odottaisi
mitään hyvää minulta:
-- Tässä on eräs nuorukainen, etkö sinä tahtoisi jutella hänen
kanssaan?
Ja iltajumalanpalveluksen aikana laitettiin minulle tilaisuus jutella
tuon nuorukaisen kanssa järven rannalla, metsässä.
Hän oli sellainen musta, ikäänkuin salama olisi hänet polttanut;
hänen hiuksensa olivat leikatut, kuivat ja karheat; kasvoissa oli
ainoastaan luita ja niiden välissä paloi kaksi ruskeata silmää:
hän yski lakkaamatta ja ihan vapisi. Hän katseli minuun ilmeisen
vihamielisesti ja lausui hengästyneenä:
-- Nämä ihmiset kertoivat minulle sinusta, että sinä kiellät
kärsivällisyyden ja lempeyden. Minkä vuoksi, selitä?
En muista enää, mitä minä silloin sanoin ja miten väittelin hänen
kanssaan, muistan vaan hänen vaivaantuneet kasvonsa ja hänen kuolevan
äänensä, kun hän huusi minulle:
-- Me emme ole tätä, vaan tulevaista elämää varten! Taivas on meidän
isänmaamme, kuulitko sitä?
Häntä vastaan esiintyi eräs ontuva sotilas, joka oli kadottanut
jalkansa Kiinan sodassa ja sanoi ankarana:
-- Minun mielipiteeni, oikeauskoiset, on se, että missä on vähemmän
pelkoa, siinä on enemmän totuutta!
Ja kääntyen nuorukaisen puoleen, sanoi hän:
-- Jos sinä pelkäät kuolemaa, niin on se sinun asiasi eikä muitten,
älä pelota toisia! Me pelkäämme ilman sinuakin jo tarpeeksi, vaan
sinä, ruskea mies, puhu!
Hän hävisi pian, tuo nuorukainen, vaan kansanjoukko, noin puolisataa
ihmistä, jäi ja kuunteli minua. En tiedä millä minä sinä aikana
olinkaan voinut herättää huomiota, vaan minun oli hauska, kun minua
kuunneltiin ja minä puhuin kauvan pimeässä korkeitten mäntyjen ja
totisten ihmisten keskellä.
Ja muistan miten silloin sulautuivat mielestäni kaikki kasvot
yksiksi ainoiksi kasvoiksi, jotka näyttivät minusta miettiväisiltä
ja itsepäisiltä, mykiltä, vaan rohkeilta, ja sadoissa silmissä näin
lakkaamatta palavan saman tulen kuin omassa sielussani paloi.
Vaan sitten aika pyyhki pois muististani nämä useitten yhteiset
kasvot ja vasta pitkän ajan päästä minä käsitin, että juuri yhteen
ajatukseen keskeytynyt kansan tahto herättää lain käyttäjissä huolia
kansasta ja pelkoa sen edessä. Olkoon vaan, ettei se ajatus vielä ole
syntynyt, tahi ettei sitä vielä voi huomata, vaan jo liikkuu ilmassa
epäilyksiä tuon vihamielisen lain pysyväisyyden suhteen, ja siitä
johtuu lainpuolustajain levottomuus. He huomaavat tuon itsepäisesti
kysyvän katseen; huomaavat, että kansa kulkee maan päällä hiljaisena
ja mykkänä, vaari he tuntevat jo sen ajatuksen näkymättömät säteet,
ymmärtävät että vaiteliaitten ajatusten salainen tuli polttaa
poroksi heidän lakinsa ja että toisenlainen laki on mahdollinen, on
mahdollinen!
He tuntevat sen hyvin herkästi, ikäänkuin varkaat varovat sen
heräävän isännän liikkeitä, jonka taloa he olivat yöllä riistäneet
ja he tietävät, että jos kansa aukaisee silmänsä, niin elämä kääntyy
ylös alaisin.
Ihmisillä ei ole Jumalaa, niinkauan kuin he elävät hajallaan ja
vihaavat toisiaan. Ja mitä tekee kylläinen elävällä Jumalalla?
Kylläinen hakee ainoastaan jotain puolustuskeinoa, jolla hän voisi
selittää minkätähden hänen vatsansa on kylläinen silloin kuin toisten
vatsassa kurnii nälkä. Hänen elämänsä on naurettava ja säälittävä ja
yksinäinen ja kaikkialla häntä ympäröi kauhut.
Kerran minä huomasin, että eräs vanhus, joka oli harmaa, pikkuinen
ja paljaspäinen, tarkasteli minua ja kulki minun perässäni. Hänen
silmänsä olivat vaipuneet syvälle, ikäänkuin ne olisivat jostain
syystä peljästyneet; hän oli kuivettunut ja vahva kuin pukki ja
nopeajalkainen. Aina hän tunkeutui ihmisten keskelle, katseli ihmisiä
kasvoihin ikäänkuin hän hakisi jotain tuttua. Hän tahtoo jotain
minulta, vaan ei uskalla kysyä. Minun tuli sääli tuota arkaa vanhusta.
Minä kuljin Lubnyiin "Istuvan Afanasjin" luo, vaan hän, mittaillen
askeliaan pikkuisella valkoisella kepillä, hiipii hiljaan minun
perässäni.
Sitte minä kysyin:
-- Vanhus, oletko jo kauvan vaeltanut?
Hän tuli oikein iloiseksi, nosti päänsä ja nauraa hihitti.
-- Jo yhdeksän vuotta, rakkaani, jo yhdeksän vuotta!
-- No, mitäs, kannat kai suurta syntiä?
-- Koskas on syntiä kapottain mitattu? -- sanoi hän, -- yksin Herra
Jumalani tuntee syntini.
-- Mutta kuitenkin, mitä sinä olet tehnyt? Minä nauran ja hän
hymyilee.
-- Eipä juuri mitään. Elin niinkuin kaikki elivät. Minä olen
Siperiasta, Tobolskin luota, nuoruudessani olin kyytipoika, vaan
myöhemmin oli minulla kestikievari, kapakka myös... kauppakin oli...
-- Mitäs, riistitkö jonkun putipuhtaaksi?
Ukko peljästyi.
-- Miksi? Siitä on Jumalani minut pelastanut,... mitäs sinä!
-- Minä, näettekös, lasken leikkiä. Näin, että tässä kulkee pikkuinen
ihminen ja ajattelin, mitenkäs hän nyt olisi voinut tehdä suurta
syntiä!
Vanhus suoristi itsensä ja raaputteli pikkuista päätänsä.
-- Sieluhan on kaikilla yhtä suuri, -- sanoi hän, -- ja yhtä paljon
niistä piru pitää! Vaan sano minulle, miten sinä ajattelet kuolemaa?
Katsos sinä siellä yömajassa puhuit vaan: "elämä, elämä", vaan missä
on sitten kuolema?
-- Tässä, näetkös, jossain!
Hän uhkasi minua sormellaan noin hauskasti ja sanoi:
-- Sehän se on! Se on aina täällä, niin!
-- Noh, entä sitten?
-- Ilman vaan!
Hän nousi varpailleen ja melkein kuiskasi minun korvaani:
-- Sehän on juuri kaikkivoipa! Itse Jesus Kristus ei voinut sitä
välttää. Säästä minua siitä maljasta, sanoi hän, vaan taivaan Isä ei
säästänyt häntäkään, eipä voinut! On sanottu, että kuolemakulta tulee
ja aurinkokulta kuolee, niin!
Ja ukko puhui ja puheensa juoksi kuin puro mäeltä.
-- Kaikkien yllä se lentää ja ihminen kulkee ikäänkuin rimaa myöten
kuilun ylitse, ja jos kuolema koskee siivellään hiukan ihmiseen,--
niin ihmistä ei ole enää missään. Oh, Jumalani! "Sinun voimallasi
vahvistukoon maailma", -- vaan miten sen pitäisi vahvistua, kun
kuolema on asetettu kaiken yläpuolelle? Sinun järkesi on rohkea,
kirjoja olet niellyt paljon, vaan kuitenkin elät ainoastaan niinkauan
kuin olet terve, niin se on!
Hän nauroi, vaan silmissään oli kyyneliä!
Mitäs minä voin hänelle sanoa? Minä en ollut koskaan ajatellut
kuolemaa, eikä nytkään ollut aikaa siihen.
Vaan hän hyppii ja pilkistää minun kasvoihini, hänen silmänsä ovat
tulleet vallan vaaleiksi, partansa vapisee, vasemman kätensä hän on
peittänyt poveensa ja yhä vaan katselee hän ympärilleen, ikäänkuin
vartoisi, että kuolema jostain pensaan takaa tarttuisi hänen käteensä
ja heittäisi hänen helvettiin. Minä katselin häneen vallan ihmeissäni.
Meidän ympärillämme kiehuu elämä: smaragdimainen heinä peittää maan,
leivoset laulavat, kaikki kasvaa ylöspäin päästäen eriäänisiä heleitä
ilohuutoja.
-- Miten sinä olet tullut sellaisiin ajatuksiin? -- kyselen minä
matkatoveriltani. -- Oletko ollut hyvin sairas?
-- En, -- sanoi hän, -- minä elin rauhallisena ja tyytyväisenä
neljänteenkymmenenteenseitsemänteen ikävuoteeni saakka! Vaan silloin
kuoli vaimoni ja miniäni hirtti itsensä, -- molemmat hävisivät samana
vuonna!
-- Et suinkaan sinä itse ajanut miniääsi hirteen?
-- En, -- sanoi hän, -- irstaisuudesta hän sen teki! Minä en ollut
häneen koskenut, en! Ja jos minä olisin elänytkin hänen kanssaan,
niin kyllä se leskelle anteeksi annettaisiin: minä en ole pappi,
eikä hän ollut vieras minulle! Minä elin vaimonikin aikana leskenä:
neljään vuoteenhan ei vaimoni enää tullut uunilta alas, oli niin
kipeä; ja kun hän kuoli, niin minä tein ristinmerkin: Herralle
kiitos, nyt olen vapaa! Tahdoin vielä kerran mennä naimisiin, vaan
yhtäkkiä rupesin miettimään: minä elän, kaikki on hyvin, olen
tyytyväinen kaikkeen, vaan yhtäkkiä täytyy kuolla; ja mitä varten?
Tulin levottomaksi! Jätin kaikki pojalleni ja lähdin vaeltamaan!
Ajattelin, ettei matkalla niin kovasti huomaakaan, että tie vie
hautaan, -- kaikki on kirjavata, liikkuu ja ikäänkuin viittaa pois
hautausmaalta. Ja kuitenkin, se on kaikki samaa!
Sitte minä kysyin häneltä:
-- Onko se vaikeata?