yhdellä puolella pöytää oli sohva, joka oli peitetty kalliilla
matolla ja pöydän edessä oli tuoli, jossa oli korkea selkänoja
ja joka oli hienolla nahalla vuorattu. Toinen huone oli hänen
makuuhuoneensa: siinä oli leveä sänky, kaappi pukuja ja
liinavaatteita varten, pesukaappi, jossa oli iso peili, siinä oli
vielä paljon harjoja, kampoja, eri värisiä pulloja; vaan kolmannen
huoneen seinissä, joka huone muuten oli kolkko ja tyhjä, oli
kaksi salakaappia: yhdessä niistä oli viiniä ja ruokia, toisessa
teekapineet, leivoksia, sylttiä ja kaikenlaisia makeisia.
Kun me lopetimme tämän tarkastuksen, vei hän minut kirjastoon ja
sanoi:
-- Istu! Katsos miten minä elän. Eikö totta, ei se juuri näytä
munkkimaiselta.
-- Niin, näettekös, ei se ole juuri sääntöjen mukaan.
-- Katsos, -- sanoi hän, -- sinä tuomitset kaikkia, tulet kai
minuakin tuomitsemaan.
Hän hymyili, ikäänkuin kellotornista, niin ynseästi. Minä pidin
hänestä kovasti hänen kasvojensa kauneuden vuoksi, vaan tämä hymyily
ei miellyttänyt minua.
-- Minä en tiedä, näettekös, tulenko tuomitsemaan teitä, vaan minä
tahdon välttämättömästi käsittää teitä!
Hän nauroi hiljaa syvää, vaan loukkaavaa naurua.
-- Sinähän olet avioton lapsi?
-- Kyllä.
-- Sinussa on hyvää verta, -- sanoi hän!
-- Mitä se merkitsee, -- hyvä veri? -- kysyin minä.
Hän nauroi ja vastasi selvästi:
-- Hyvä veri on aines, josta muodostuu ylpeä sielu! Oli selvä päivä,
aurinko paistoi sisään ikkunasta ja Antonius istui ihan sen säteissä.
Yhtäkkiä omituinen ajatus nosti päätänsä ikäänkuin käärme, ja pisti
minua sydämeen -- minä huudahdin ikäänkuin poltettu, hypähdin ylös
tuolilta ja katselin munkkiin. Hän nousi myöskin ylös, -- näin että
hän otti veitsen pöydältä, leikki sen kanssa ja kysyi minulta:
-- Mikä sinuun tuli?
Ja minä kysyin häneltä:
-- Kenties olette te isäni?
Hänen kasvonsa tummenivat, tulivat liikkumattomiksi, sinertäviksi,
ikäänkuin ne olisivat jäästä veistetyt; hän sulki puolittain silmänsä
ja ne sammuivat. Hiljaa sanoi hän:
-- Tuskin! Missä sinä olet syntynyt? Koska? Miten vanha sinä olot?
Kuka on äitisi?
Ja kun minä kerroin, miten minut oli löydetty maasta, hymyili hän ja
pani veitsen pöydälle.
-- Siihen aikaan minä en käynyt niillä seuduin, -- sanoi hän.
Minun oli epämukavata, vaikeata: ikäänkuin minä olisin kerjännyt
almua, eikä minulle sitä annettu.
-- No, vaan jos minä olisin sinun isäsi -- mitä sitten? -- kysyi hän.
-- Ei mitään, -- vastasin minä.
-- Minäkin ajattelin samoin. Me sinun kanssasi elämme paikassa, jossa
ei ole lihallisia isiä eikä lapsia, vaan henkisiä. Vaan toiselta
puolelta olemme me kaikki maailmassa löytölapsia ja se tahtoo sanoa,
veljiä siinä onnettomuudessa, jota kutsutaan elämäksi! Ihminen on
sattuma maailmassa, tiedätkö sinä sitä? Hänen silmistänsä minä
huomasin, että hän tekee pilkkaa minusta. Minä olin hämilläni ja
musertunut tuon minulle itsellenikin käsittämättömän kysymykseni
takia, minun teki mieleni puolustaa sitä jollain tavalla tahi unohtaa
se. Vaan minä kysyin vielä hullummin:
-- Vaan miksi te otitte veitsen käsiinne? Antonius katsoi minuun ja
nauroi hiljaa.
-- Sinä olet rohkea kyselijä! -- sanoi hän. -- Otinpa -- otin, vaan
miksi, sitä en tiedä! Pidän siitä, se on hyvin kaunis.
Hän antoi minulle veitsen. Se oli vino ja terävä, terään oli kullasta
laitettu koristuksia, varsi oli hopeinen ja siinä hopeassa oli
punanen kivi.
-- Tämä on araapialainen veitsi, -- selitti hän minulle. -- Minä
leikkaan sillä kirjojani auki ja pidän sitä öisin tyynyni alla.
Minusta huhutaan, että minä olisin hyvin rikas, vaan ihmiset
ympärilläni elävät köyhästi ja kammioni on kaukana muista.
Veitsestä ja Antoniuksen kädestä nousee jonkinlainen voimakas kirpeä
haju, -- se saattaa minut juovuksiin, ja pääni pyörtyy.
-- No jatketaanpa keskusteluamme, -- lausuu Antonius tummalla ja
pehmeällä iltabassollaan. -- Tiedätkö että minun luonani käy nainen?
-- Minä olen kuullut.
-- Se ei ole totta että hän on sisareni. Minä makaan hänen kanssaan.
Minä kysyin häneltä:
-- Mitä varten te kerrotte kaikkea sitä minulle?
-- Sitä varten, että sinä heti paikalla kummastuisit ja ainaiseksi
lakkaisit ihmettelemästä! Pidätkö sinä maallisista kirjoista?
-- Minä en ole lukenut niitä.
Hän otti kaapistaan pienen punakantisen kirjan, antoi sen minulle ja
komensi:
-- Mene, pane samovari kiehumaan ja lue tuota! Minä aukaisin kirjan,
jo ensimäisellä sivulla oli kuva, jossa seisoi nainen, jalat polviin
saakka paljaina ja sen edessä mies, joka myöskin riisuutui.
-- Minä en tule lukemaan sitä, -- sanoin minä. Silloin hän lähestyi
minua ja sanoi ankarana:
-- Vaan jos sinun rippi-isäsi käskee sinua? Tiedätkös sinä mitä
varten se on välttämätöntä?... Mene!
Sivurakennuksessa, jossa oli minun paikkani, istuin minä sängylleni
ja jähmetyin pelosta ja ikävästä. Tunsin itseni vallan myrkytetyksi,
olin heikko ja vapisin! En tiedä mitä ajattelisinkaan; en voi
käsittää mistä minulle ilmestyi ajatus, että hän olisi minun isäni;
tämä ajatus oli minulle vieras, tarpeeton. Muistelen hänen sanojansa
sielusta -- sielu syntyy verestä; sitten hänen sanaansa ihmisestä,
että ihminen on sattuma maan päällä. Tämä kaikkihan oli selvää
kerettiläisyyttä! Muistan miten hänen kasvonsa muuttuivat minun
kysymykseni johdosta. Minä aukaisin kirjan, siinä kerrottiin jostain
ranskalaisesta kavaljeerista ja hienoista naisista... Mitä se minuun
kuului?
Hän soitti, kutsui. Minä menin, hän otti minut ystävällisesti vastaan.
-- Missä samovari on?
-- Miksi te annoitte minulle tuon kirjan?
-- Jotta sinä tietäisit minkälainen on synti!
Minä tulin iloiseksi; minusta näytti, että minä nyt ymmärsin hänen
aikomuksensa koetella minua. Syvästi kumarrettuani lähdin ulos, panin
nopeasti samovarin kiehumaan, vein sen huoneeseen jossa Antonius jo
itse oli kaikki valmistanut teetä varten; kun minä tahdoin poistua,
sanoi hän:
-- Jää tänne, juo teetä minun kanssani.
Minä olin hänelle, kiitollinen, koska minun niin äärettömästi teki
mieleni käsittää jotain.
-- Kerro minulle, -- sanoi hän, -- miten sinä olet elänyt ja miksi
sinä olet tullut tänne?
Ja minä aloin kertoa itsestäni, peittämättä ainoatakaan salaista
aikomusta, ainoatakaan ajatusta, jonka muistin; vaan hän, silmät
puoleksi kiinni, kuunteli minua niin tarkkaan, ettei hän juonut
teetäkään. Hänen takanansa katselee ilta sisään ikkunasta, punasella
taivaalla piirtävät puitten mustat oksat kertomuksiaan, vaan minä
kerron omaa kertomustani ja katselen Antoniuksen kätten valkosia
sormia: hänen kätensä ovat ristissä hänen rinnallansa. Kun minä
lopetin, kaasi hän minulle lasin tummaa ja makeata viiniä.
-- Juo! Minä huomasin sinut jo silloin kun sinä kirkossa rukoilit
ääneen, -- sanoi hän. -- Eikö luostari auta?
-- Ei. Katsokaa, teidän suhteenne minulla on vahva toivo, auttakaa te
minua! Te olette oppinut ihminen, teillä täytyy kaikki olla selvillä.
Sitte hän lausui hiljaa, katsomatta minuun:
-- Minä tiedän yhden asian: jos nouset vuorelle, niin mene huipulle
saakka; jos kaadut, niin kaadu kuilun pohjaan saakka. Vaan itse
minä en seuraa tätä lakia, koska minä olen laiska. Matvei, ihminen
on mitätön ja on käsittämätöntä, miksi hän on mitätön. Koska elämä
on kaunista ja maailma on viettelevä! Miten paljon on annettu huvia
sille, vaan ihminen on mitätön! Miksi? Tätä arvoitusta en ole
ratkaissut... Enkä tahdo ajatellakkaan sitä...
Soitettiin iltajumalanpalvelukseen, hän vavahti ja sanoi minulle:
-- Mene Herran rauhassa! Olen väsynyt ja täytyy lähteä kirkkoonkin.
Jos minä olisin ollut viisaampi, niin minun olisi jo samana päivänä
täytynyt lähteä pois hänen luotansa: hän olisi silloin säilynyt
minulle hyvässä muistissa. Vaan minä en käsittänyt hänen sanojensa
merkitystä.
Minä tulin huoneeseeni ja panin maata, ja kylkeni alta löysin tuon
kirjan. Sytytin tulen ja aloin lukea kiitollisuudesta opettajaani
kohtaan. Luen, että joku kavaljeeri yhä pettää aviomiehiä, kiipeää
öisin ikkunain kautta heidän vaimojensa luo; aviomiehet pyydystelevät
häntä, tahtovat häntä lävistää miekoillaan ja hän välttää ne. Ja
kaikki tämä oli hyvin ikävätä ja minulle käsittämätöntä. Se tahtoo
sanoa, minä tietysti ymmärrän että nuori mies elämöi, laskee leikkiä,
vaan minä en käsitä, miksi se kaikki on kirjotettu ja painettu, enkä
ymmärrä miksi minun pitäisi sellaista tyhjää sanahelinää lukea?
Ja taas minä mietin: miksi minä yhtäkkiä rupesin epäilemään häntä
isäkseni? Tämä ajatus syö sieluani ikäänkuin ruoste rautaa. Sitten
minä nukuin. Unessa tunsin että minua ravistettiin; hypähdin ylös ja
hän seisoi minun edessäni.
-- Minä soitin ja soitin! -- sanoi hän.
-- Näettekös, antakaa anteeksi, Herran nimessä, minä olen tehnyt
hyvin raskasta työtä!
-- Tiedän.
Eikä sanonutkaan "Jumala anteeksi antaa", kuten on tapa.
-- Minä lähden isä apotin luokse, -- sanoi hän, -- valmista kaikki
kuten sinulle osotin. Jahah! Oletkos sinä lukenut sitä kirjaa? Se on
vahinko, että sinä olet alkanut; se ei ole sinua varten, sinä olet
oikeassa! Sinä tarvitset toista.
Minä laitoin vuodetta: lakanat olivat hienot, peite oli pehmeä,
kaikki oli rikasta, sellaista, jota koskaan ennen en ollut nähnyt ja
kaikessa oli tuo voimakas, äitelä haju.
Aloin minä elää siinä juopuneessa sumussa, ikäänkuin unessa, paitsi
Antoniusta en nähnyt mitään, vaan hän itse oli minulle kokonaan
varjossa ja jakaantui ikäänkuin kahtia. Hän puhui hellästi, vaan
silmät irvistelivät. Jumalan nimeä hän lausui harvoin, -- "Jumalan"
sijasta hän lausui "henki", pirun sijaan "luonto", vaan minun
mielestäni eivät sanat muuttaneet käsitteitä. Hän teki myös kevyttä
pilaa munkeista ja kirkonmenoista.
Hän joi paljon viinaa, vaan ei hän horjunut, -- ainoastaan hänen
otsansa tuli kalpeansinertäväksi ja hänen silmänsä läpinäkyväisten
poskiensa yläpuolella syttyivät tummaan tuleen, punaset huulensa
mustenivat ja kuivuivat. Usein tapahtui, että hän tuli apotin
luota kotia vasta puoliyön aikana, tahi vielä myöhemmin, herätti
minut ja käski antamaan hänelle viinaa. Sitten hän istui, joi ja
puhui syvällä äänellänsä lakkaamatta ja kauan, -- joskus melkein
aamujumalanpalvelukseen saakka.
Vaikeata minun oli käsittää hänen puheitansa ja paljon minä olen
unohtanut niistä, vaan muistan, miten ne alussa pelottivat minua,
ikäänkuin ne aukaisisivat jonkinlaisen kuilun ja työntäisivät siihen
sisään kaikki mitä maailmassa oli olemassa.
Joskus, sellaisten hänen puheittensa jälkeen tuntui minusta kaikki
niin pelottavalta ja tyhjältä ja minä olin valmis kysymään häneltä:
-- Ettekö te ole piru?
Hän oli tumma, puhui valtiaana, ja kun hän joi, niin hänen silmänsä
jakaantuivat yhä enemmän kahtia, pudoten syvälle otsan alle. Hänen
kalpeat kasvonsa hieman vääntyivät hymyilyssä; sormensa, ohuet ja
pitkät, koko ajan nipistelivät hänen sinimustaa partaansa, ne vuoroin
käyristyivät vuoroin suoristuivat ja koko hänen olemuksestaan tuuli
kylmää.
Vaan, kuten jo aikaisemmin sanoin, minä en uskonut piruun ja tiesin
myöskin raamatusta, että pirun voima on hänen ylpeydessään, hän
taistelee aina, hänellä on intohimoa ja hän osaa vietellä ihmisiä,
vaan isä Antonius ei viettele minua millään. Hän puki elämän
harmaaksi, osotti minulle sen järjettömyyden, ihmiset olivat hänen
mielestänsä mielipuoli sikalauma, jossa siat eri nopeudella juoksivat
kuiluun.
-- Tehän sanoitte, että elämä on kaunista!
-- Niin, jos se tunnustaa minut, niin se on kaunis, -- vastasi hän ja
naurahti.
Ja ainoastaan tämä hymyily on minulle jäänyt kaikista hänen
puheistansa. Tuntui siltä, että hän aina kaikkea katseli nurkan
takaa, ihan kuin joku olisi hänet kaikkialta karkottanut, eikä hän
ollut kovasti loukkaantunutkaan siitä, että oli karkotettu. Hänen
ajatuksensa oli terävä ja kekseliäs, se oli notkea kuin käärme,
vaan se ei jaksanut voittaa minua, -- minä, näettekös, en uskonut
sitä, vaikka joskus ihailinkin sen sukkeluutta, ihmisjärjen korkeita
hyppäyksiä. Muuten joskus, -- vaikkei usein, -- suuttuikin hän.
-- Minä olen aatelismies, -- huusi hän, -- kuuluisan suvun
jälkeläinen, minun isoisäni ja isoisieni isät ovat rakentaneet
Venäjää, ovat historiallisia henkilöitä, vaan sinä kurja, keskeytät
sanojani, sinä loiseläin, tomu, jahaha?!... Kaikki kaunis häviää, jää
jälelle ainoastaan matoja ja niiden keskellä yksi ihminen kuuluisasta
suvusta!
Nämä hänen puheensa eivät huvittaneet minua, minä olen itse, kenties,
kuuluisasta suvusta, mutta eihän mikään riipu esi-isästä, vaan
totuudesta eikä eilinen enää tule takaisin, silloin kuin huomen
varmaan tulee olemaan!
Tahi joskus istui hän nojatuolissaan, kasvot verettöminä ja kertoi:
-- Taas, Matvei, pelasivat nämä munkit minut putipuhtaaksi.
Mikä on munkki? Ihminen, joka tahtoo peittää muilta ihmisiltä
ruokottomuutensa, peljäten sen voimaa. Tahi ihminen, jota
heikkoutensa vaivaa ja joka pelossaan karkaa maailmasta,
jottei maailma söisi sitä. Ne ovat parhaita munkkeja, kaikkein
huvittavimpia, vaan muut ovat yksinkertaisesti suojattomia,
kodittomia ihmisiä, maan tomua, sen kuolleina syntyneitä lapsia.
-- Vaan te, -- sanoin minä, -- kuka olette te niiden joukossa?
Kenties minä kysyin sitä häneltä noin kymmenen kertaa, tahi vielä
enemmän, ihan hellittämättä, vaan hän vastasi minulle aina jotain sen
laatuista:
-- Sinä olet satunnainen ihminen, niin täällä kuin kaikkialla ja aina!
Ja hänen Jumalansa oli vallan salaisuus minulle. Minä koetin kysellä
häneltä jotain Jumalasta, kun hän oli selvällä päällä, mutta hän
vastasi minulle naurahtaen jonkinlaisilla tutuilla raamatunlauseilla,
-- vaan minun Jumalani oli yläpuolella raamattua. Silloin minä aloin
kysyä häneltä juopuneena, miten hän katselee Jumalaa.
Vaan Antonius oli juopuneenakin vahva.
-- Oletpas sinä viekas, Matvei! -- sanoi hän. -- Sinä olet viekas ja
itsepäinen! Minun on sääli sinua!
Ja minä myös aloin sääliä häntä, koska minä huomasin miten yksinäinen
hän oli, minä kunnioitin ajatuksien runsautta hänessä ja säälin, että
ne turhaan hukkuivat kammiossa.
Vaan vaikka minä säälinkin häntä, niin kuitenkin minä kiusasin häntä
yhä itsepäisemmin ja kerran hän sanoi vastoin omaa tahtoansa:
-- Minä en katsele Jumalaa samoilla silmillä kuin sinä Matvei!
-- Vaan minä, näettekös, vaikken näe, niin kuitenkin tunnen hänet,
enkä minä kysele hänen olemassaoloansa, vaan ainoastaan sitä, miten
pitäisi käsittää niitä lakeja, joiden mukaan hän rakentaa elämää?
-- Katsele sinä lakeja Nomokanonista! -- sanoi hän! -- Vaan jos sinä
tunnet Jumalan, niin minä onnittelen sinua!
Hän kaasi minulle lasin viiniä, kilisti lasiaan minun kanssani ja
joi; minä huomasin, että vaikka hänen kasvonsa olivatkin totiset,
ikäänkuin kuolleella, niin kuitenkin silmät tekivät pilaa minusta.
Se, että hän oli herrasmies, alkoi jo vähitellen hävittää minun
kiintymystäni häneen, koska hän oli jo useamman kerran sillä tavalla
esiintuonut herrasmiehuutensa, että se minua oli vereen saakka
loukannut.
Juopuneena puhui hän mielellään naisista.
-- Katsos, luonto pitää meitä kamalassa ja raskaassa vankeudessa
naisen, tuon makeimman syöttinsä kautta, ja jos ei olisi lihanhimoa,
joka nielee ihmishengen parhaat voimat, niin kenties ihminen
saavuttaisikin kuolemattomuuden!
Vaan kun veli Miha oli vielä paksummin puhunut siitä asiasta, niin
minä jo tunsin tavatonta vastenmielisyyttä näitä ajatuksia vastaan;
sitäpaitsi Mihail puhui naisista vihalla, haukkuen niitä vallan
villinä, vaan isä Antonius jutteli tunnottomasti ja ikävästi.
-- Muistatkos, -- sanoi hän, -- minä annoin sinulle erään kirjan?
Sinun täytyi huomata siitä kirjasta, miten viekas, valheellinen ja
irstas nainen on koko olemuksessaan.
Omituisen inhottavaa oli kuunnella miten ihminen, jonka nainen
oli synnyttänyt ja imettänyt, likasi, soimasi äitiään, kieltäen
siltä kaikki ominaisuudet, paitsi lihanhimon, miten hän alensi
äitiraukkansa järjettömäksi eläimeksi.
Kerran minä sanoin hänelle jotain sen suuntaista, tietysti en niin
suoraan, vaan sileämmin. Hän raivostui ja kiljui:
-- Idiootti, puhunkos minä äidistäni!
-- Vaan, näettekös, joka nainen on äiti.
-- Usea on, -- huusi hän, -- mutta muut eivät ole muuta kuin
irstailijoita koko elinikänsä.
-- Muutamilla ihmisillä on kyttyräselkä, vaan eihän sentään kyttyrä
ole määrätty kaikille ihmisille.
-- Ulos, narri!
Upseeriakin vielä eli hänessä.
Usean kerran meillä oli yhteentörmäyksiä, kun oli kysymys Jumalasta;
minua suututtivat hänen viekkaat verukkeensa ja kerran yöllä minä
iskin häneen koko voimallani.
Minun luonteeni oli silloin tullut hyvin huonoksi; kärsin hirveitä
tuskia ja kuljin Antoniuksen vieressä ikäänkuin nälkänen suljetun
leipäkaapin ympärillä, -- oven takana haisee leivältä, -- ja siitä
minäkin raivostuin ja sinä yönä hän ärsytti minua äärettömästi
puoleksi lausutuilla sanoillansa.
Minä otin veitsen pöydältä ja sanoin:
-- Kertokaa minulle kaikki, miten ajattelette, muuten minä leikkaan
itseltäni kaulan poikki, laitan teille skandaalin!
Hän hermostui, iski minua käteen, tempasi pois veitsen ja puuhasi
niin etten minä enää tahtonut tuntea häntä.
-- Sinua täytyisi rangaista siitä, vaan mitä rangaistus hullua
auttaa! -- sanoi hän!
Ja sitten hän puhui ja minusta tuntui, ikäänkuin hän iskisi nauloja
päähäni:
-- Katsos, mitä minä nyt sanon sinulle: olemassa on ainoastaan
ihminen; kaikki muu on ainoastaan sen mielipidettä. Sinun Jumalasi
on sinun sielusi unelma. Sinä voit ainoastaan itsesi tuntea, etkä
sitäkään varmaan.
Hänen sanansa saivat minut horjumaan ikäänkuin tuulessa ja musersivat
minut. Hän puhui kauvan ja selvästi ja minä tunsin, ettei siinä
ihmisessä ollut surua eikä iloa, ei pelkoa, ei loukkausta eikä
ylpeyttä. Ikäänkuin vanha hautausmaanpappi olisi pitänyt sielumessua
haudalla: hän tuntee hyvin kaikki sanansa, vaan ne eivät liikuta
hänen sieluansa. Alussa näytti hänen puheensa kamalalta, vaan sitten
minä hoksasin, että hänen epäilyksensä ovat liikkumattomia, koska ne
ovat kuolleita...
Oli toukokuu, ikkuna oli auki... yö hengitti lempeästi
kukkaintuoksua... puutarhassa omenapuut näyttivät tytöiltä, jotka
menevät ripille, ne olivat vaaleansinisiä kuutamon hopeassa. Yövartia
lyö tunteja ja vaski, jota iskut vaivaavat, huutaa, vaan ihminen
istuu edessäni kasvot jäässä ja jatkaa rauhallisena veretöntä
puhettansa; tuhanharmaat sanansa kaikuvat kolkosti, minä olen
loukkaantunut ja surullinen -- huomasin kullan olevan metallikuonaa.
-- Mene pois! -- sanoi minulle Antonius.
Minä lähdin puutarhaan ja samalla soitettiinkin jo
aamujumalanpalvelukseen; lähdin kirkkoon, valitsin pimeän nurkan,
seisoin ja mietin:
-- Ja miksi täällä rukoilisikin puolikuollutta jumalaa?
Veljeskunta kokoontuu, -- tuntui ikäänkuin kuutamo olisi särkenyt
yön pimeyden palasiksi, ja ne hiljaa hiipivät kirkkoon ja peittävät
itsensä siellä.
Siitä ajasta alkaen tuli minulle kaikki sekaseksi.
Antonius puhui kanssani kuivasti, herrasmaisesti, oli suutuksissaan
eikä kutsunut minua enää luokseen. Hän otti pois kirjatkin, jotka
oli antanut minulle luettaviksi. Yksi niistä kirjoista oli Venäjän
historia -- se kertoi minulle hyvin kummastuttavia asioita, vaan minä
en ennättänyt lukea sitä loppuun saakka. Ajattelin, millä minä olin
voinut suututtaa häntä, enkä huomannut sitä.
Vaan hänen puheensa alku on jäänyt muistiini, ja elää siellä nytkin
vielä kaiken yläpuolella, häiritsemättä minua.
-- Jumala on sielusi unelma, -- toistan minä itsekseni, -- vaan en
tunne juuri tarvetta riidellä sitä ajatusta vastaan, se näytti niin
köykäseltä.
Pian ilmestyi sinne hänen neitinsäkin: se oli myöhään yöllä. Kuulin,
Antonius soittaa ja huutaa:
-- Nopeasti samovari!
Ja kun minä vein samovarin sisään, niin istui sohvalla nainen
leveässä, vaaleanpunasessa puvussa, vaalea tukka hajalla olkapäillä;
hän oli pieni, ikäänkuin nukke, kasvot olivat vaaleanpunaset, silmät
siniset; hän näytti minusta vaatimattomalta ja surulliselta.
Asetin astioita pöydälle ja Antonius yhä vaan kiiruhti:
-- Nopeammin, laitas nyt pikemmin!
-- Katsos, -- ajattelin minä, -- miten hän on tulessa!
Hänen rakkausasiansa miellytti minua; koska oli hauskaa nähdä
Antoniuksen johonkin kykenevän, vaikkakin vaan rakkauteen, joka
ei tosin olekaan mikään vaikea asia. Itse minä olin sinä aikana
hyvin kylmä siinä suhteessa ja munkkien irstaisuuskin minua iletti,
vaan eihän isä Antonius ollut mikään munkki?... Hänen naisensa oli
omituisen kaunis, sellainen tuo reenlainen, ikäänkuin joku uusi
leikkikalu.
Aamulla minä menin siivoamaan huoneita, häntä ei ollut siellä, oli
lähtenyt apotin luo, vaan nainen istui sohvalla kirja kädessä,
jalat ristissä; hän oli ainoastaan puolittain puettu, eikä vielä
kammattukaan. Hän kysyi, mikä minun nimeni on, -- minä sanoin; sitten
miten kauvan minä olen ollut luostarissa, -- minä vastasin.
-- Eikö täällä ole ikävätä?
-- Ei.
-- Kummallista, jos se on totta!
-- Miks'ei se olisi totta? kysyin minä.
-- Sinä olet niin nuori, kaunis.
-- Onko luostari sitten hirviöitä varten!
Hän nauroi ja laski paljaan jalkansa alas sohvalta. Katseli minua ja
alkoi jonkunverran huonosti käyttäytyä: paljasti käsiään olkapäihin
saakka, aukaisi pukunsa rinnalta.
-- Sitä sinä teet turhaan, ajattelin minä: -- alastomuuttasi täytyy
sinun säilyttää rakastettuasi varten!
Vaan hän, pikku narri, kysyi:
-- Eivätkös sinua naiset saa levottomaksi?
-- Näetkös minä en näe niitä, ja millä ne voisivat häiritä
sielunrauhaani?
-- Miten niin -- millä? -- ja hän nauraa hohotti. -- Miten niin --
millä?
Vaan ovella seisoi Antonius ja kysyi suuttuneena:
-- Mitä se merkitse, Sonja? Mitä?
-- Voi, -- huusi hän, -- hän on niin hauska tämä tässä!
Ja nyt hän alkoi visertää visertämistään, kertoi miten lystikäs minä
olen. Vaan Antonius ei kuunnellut häntä yhtään, komensi minua vaan
ankarana:
-- Mene, järjestä siinä ne pussit ja laatikot, sitte täytyy osa viedä
apotille!
Jopa päivällisen aikana sinä päivänä olivat he aika lailla juoneet,
vaan illalla teen jälkeen oli se nainen jo vallan juovuksissa ja
Antoniuskin oli nähtävästi enemmän päissään kuin tavallisesti. Ajoi
minua nurkasta nurkkaan -- tarjoo tuota, tuo sitä, lämmitä viiniä ja
jäähdytä sitä. Minä juoksentelen, ikäänkuin lakeija kapakassa, ja
he häpeävät minua yhä vähemmän, neidillä on kuuma ja hän yhä vaan
riisuutuu vähitellen, vaan yhtäkkiä kysyi herra minulta:
-- Matvei, onko hän kaunis?
-- Menee mukiin.
-- Ei, katseleppas oikein.
Vaan nainen nauraa hohottaa juopuneena.
Minä tahdoin poistua, vaan Antonius huusi raivossaan:
-- Mihin nyt? Seis! Sonjka, näytä itseäsi hänelle alastomana...
Minä ajattelin, että kuulin väärin, vaan nyt nainen repii jonkun
paitasen päältään pois ja nousee horjuen jaloillensa. Minä katson
Antoniukseen ja hän minuun... Minun sydämeni ei juuri tyki hyvin,
vaan kuitenkin on minun jonkun verran sääli tuota herrasmiestä:
sikamaisuus ei juuri sopinut hänelle ja naisen takiakin häpesin.
Ja katsos hän huutaa:
-- Ulos, sinä tolvana!
Minä huusin hänelle:
-- Sitä olet sinä itse.
Hän hypähti ylös, pullot kaatuivat pöydältä, astiat vavahtivat ja
jotain virtasi nopeana surullisena ojana permannolle. Minä lähdin
puutarhaan, panin siellä maata. Sydämeni nyyhkytti, siihen koski.
Kaikki oli hiljaista ja minä kuulin Antoniuksen huutavan:
-- Ulos!
Vaan nainen vastasi vaikeroiden:
-- Uskaltaapas, narri!
Sitten valjastettiin pihalla hevosia, ja nämä iskivät jalkojaan
kuivaan maahan tyytymättöminä hirnuen. Ovet paukkuivat, vaunun
rattaat narisivat ja aidan portti ritisi. Antonius käyskeli
puutarhassa ja kutsui minua hiljaa:
-- Matvei! Missä sinä olet?
Kas, siinä hänen pitkä musta vartalonsa liikkuu omenapuitten välissä,
hän tarttuu käsillään oksiin, ravistaa maahan tuoksuvaa kukkaislunta
ja mutisee:
-- Narri... hoi!
Hän vetelehtii ohitse ja maata myöten vetäytyy hänen perässänsä hänen
tumma, raskas varjonsa.