Kas, talonpojat laittavat koko elinikänsä leipää, eivätkä kuitenkaan
rohkene syödä sitä. Vaan se on totta etten minä pidä työstä. Sillä
näenhän minä että työstä ihminen vaan väsyy, eikä kumminkaan tule
rikkaaksi, vaan se joka paljon makaa, on, kiitos Jumalalle, -- vallan
kylläinen. Sinä, Matvei, olet myöskin pitänyt varasta veljenäsi, olet
itsekin ottanut vierasta varaa!
Riitelet siinä hänen kanssaan ja naurat lopuksi. Hän oli niin
yksinkertainen ja veti sillä puoleensa, eikä hän teeskennellyt, vaan
puhui aina suoraan:
-- Minä olen pieni elävä, enkä suurtakaan vahinkoa tuota ihmisille
sillä, että pyydän leipäpalasen ja syön sen.
Minä huomasin että sillä ihmisellä oli Savelkan sielunlaatu ja
ihmettelin, miten sellaiset ihmiset voivat kesken elämän kuohuntaa
säilyttää henkensä selvyyden ja järkensä ilon?
Serafim oli Grishan vastakohta, ikäänkuin selvä kevätpäivä on
syysillan vastakohta, vaan kuitenkin he sopivat keskenään paremmin
kuin minun kanssani. Se loukkasi minua jonkun verran. Pian he
lähtivätkin yhdessä pois, Grisha oli päättänyt lähteä Olonetzkiin,
vaan Serafim sanoi:
-- Minä saatan häntä, lepään siellä viikon verran ja sitten taas
Kaukaasiaan! Ja sinunkin Matvei, pitäisi tulla kanssamme, liikkuen
löydät nopeammin sen mitä tarvitset. Tahi hukkaat sen ja sekin on
hyvä! Et sinä maasta Jumalaa voi esiin kaivaa!
Vaan minä en voinutkaan lähteä -- kävin siihen aikaan juttelemassa
Mardariuksen kanssa ja minä olin sangen huvitettu hänestä.
Tavattoman surullisena olin minä saattamassa heitä, hiljaista iltaani
ja iloista päivääni.
Pyhä munkki Mardarius asui kirkon seinän luona, alttarin takana
maakuopassa; ennen, vanhaan aikaan oli tämä kuoppa ollut salapaikka,
johon kätkettiin luostarin kalleuksia ryöväreiltä ja suoraan alttarin
luota oli sinne maanalainen käytävä. Tuon kuopan yli oli laitettu
kiviholvi, joka oli peitetty paksuilla laudoilla ja joitten päälle
oli asetettu pikkuinen kammio, katossa ikkuna. Vaan lattialla
oli käsipuitten ympäröimä ristikko, jonka läpi pyhiinvaeltajat
katselivat pyhää munkkia. Kammion nurkassa oli ylösnostettava, ovi
siitä menivät kiertoportaat alas Mardariuksen luo. Kuoppa oli hyvin
syvä, kaksitoista askelta pohjaan saakka, valoa siinä oli ainoastaan
yksi säde, vaan ei sekään ulottunut lattialle saakka vaan hajaantui
maanalaisen asunnon märkään pimeyteen.
Kauvan ja aika terävästi täytyi katsoa ristikon lävitse, kunnes
syvyyden pimeydessä huomaa jonkun tummemman esineen, joka näyttää
isolta kiveltä tahi multamöhkäleeltä, ja se onkin juuri pyhä munkki,
joka istuu liikkumattomana.
Jos laskeudut alas hänen luokseen, niin ympäröi sinua lämmin, haiseva
märkyys ja alussa et näe suorastaan mitään. Sitten erotat pimeydessä
alttarin ja mustan ruumisarkun, ja siinä istuu kokoonkäyristyneenä
pikkuinen vanhus, mustassa kuolinpuvussa, jossa on valkoisia
ristejä, pääkalloja, kalkki ja keihäs, kaikki se on rypistynyttä
ja rikkinäistä hänen kuivettuneella ruumiillaan. Nurkassa on pieni
pyöreä rautauuni, siitä kohoaa ylös piippu, ikäänkuin paksu käärme;
tiilit seinässä ovat vallan vihreät homeesta. Valon säde lävistää
pimeyttä, ikäänkuin valkonen miekka.
Höylänlastuilla liikuttelee itseään pyhä munkki hiljaa, ikäänkuin
varjo, kädet polvilla sormitellen rukousnauhaa, pää on painettu
rinnalle, selkä on käyristynyt kuin luokka.
Muistan miten minä tulin hänen luokseen, asetuin polvilleni ja
vaikenin. Hän oli myös vaiti ja kaikki meidän ympärillämme oli täynnä
kuollutta hiljaisuutta. Minä en nähnyt muuta hänen kasvoistansa, kuin
terävän nenänsä tumman huipun.
Hän kuiskasi tuskin kuuluvasti:
-- Noh...
Vaan minä en voinut puhua, minua säälitti niin äärettömästi hän, joka
oli elävänä pantu hautaan.
Jonkun ajan päästä hän kysyi taas:
-- Mitäs tahdot?... puhu...
Hän käänsi kasvonsa minuun päin, ne olivat tummat, eikä niissä
näkynyt silmiä, vaan ainoastaan valkoset silmäkulmat, parta ja
viikset. Kuulen äänensä kuiskaavan:
-- Sinä itse riitelet... Miksi riidellä... Jumalaa täytyy palvella
nöyränä. Mitäs Hänen, Jumalan kanssa riidellä: Jumalaa täytyy vaan
yksinkertaisesti rakastaa.
-- Minä, näetkös, rakastan Häntä.
-- No niin. Hän rankaisee, mutta älä sinä ole huomaavinasikaan sitä
vaan sano -- kiitän sinua Jumala, kiitän sinua! Ja aina sano niin. Ei
mitään sen enempää.
Nähtävästi hänen oli vaikeata joko heikkouden takia, tahi oli hän
unohtanut puhumisen, -- hänen sanansa tuskin elivät ja hänen äänensä
kuului kuolevan linnun siipien kohinalta.
Minä en voinut mitään kysyä vanhukselta, minun tuli sääli häntä ja
pelkäsin häiritseväni hänen kuolemaa kaipaavaa hiljaisuuttaan...
Seisoin liikkumatta. Ylhäällä kuului kirkon kellon ääni, se liikutti
hiuksia pääni päällä ja minä tahdoin niin sanomattomasti nostaa
päätäni ja katsella taivaaseen, vaan pimeys painoi raskaana niskaani
ja minä en liikkunut.
-- Rukoile sinä, -- sanoi hän minulle. -- Ja minä rukoilen sinun
edestäsi.
Hän jähmettyi. Kaikki oli hiljaista, kummallinen pelko tunkeutui
ruumiiseeni vuodattaen rintaani jäistä kylmää.
Jonkun ajan kuluttua hän kuiskasi:
-- Oletko sinä vielä täällä?
-- Olen.
-- Minä en näe. Noh, mene Jumalan nimessä! vaan älä riitele.
Minä poistun hiljaa. Kun nousin ylös ja hengitin puhdasta ilmaa,
tulin vallan juovuksiin ilosta, pääni pyörtyi. Olin ihan märkä,
ikäänkuin olisin ollut kellarissa. Vaan hän, Mardarius istuu siellä
jo neljättä vuotta!
Minun oli määrä viisi kertaa jutella hänen kanssaan, vaan minä olin
aina vaan vaiti. En voinut. Laskeusin hänen luokseen, hän kuunteli ja
kysyi äänellä, joka ei ollut maan päältä kotoisin.
-- Joku on tullut. Onko se eilinen?
-- On, se olen minä.
Silloin hän alkaa kuiskata keskeytyen silloin tällöin:
-- Älä sinä loukkaa Jumalaa... Mitä sinä tarvitset... Kenties palasen
leipää. Vaan on synti loukata Jumalaa. Se on jo perkeleestä. Perkele
asettaa kaikin tavoin jalkansa ihmisten eteen. Kyllä minä tunnen sen.
Hän on kiukkuinen. On suutuksissaan. Hän on loukkaantunut, sen takia
se on vihainen. Älä sinä loukkaannu, muuten tulet pirun kaltaiseksi.
Sinua loukataan, vaan sano sinä heille: pelastakoon teidät Kristus!
Ja lähde pois. Mitäs niistä! Mätää ne ovat kaikki. Pääasia on se
sinun omasi. Etteivät vaan sielua pois ottaisi. Peitä se, silloin he
eivät ota sitä pois.
Hän kylvää hiljaa sanojaan ja ne putoavat päälleni ikäänkuin
kaukaisen tulipalon tuhka, enkä minä tarvitse niitä, eivätkä
ne liikuta sieluani. Tuntuu kuin näkisin mustaa unta, jotain
käsittämätöntä ja raskasta ja ikävää.
-- Sinä olet vaiti, -- sanoo hän miettiväisesti, -- se on hyvä.
Olkoot muut miten vaan tahtovat, vaan ole sinä vastedeskin vaiti.
Toiset, jotka käyvät luonani, puhuvat. Puhuvat paljon. Enkä voi
käsittää mistä. Jonkinlaisista naisista. Vaan mitä se minuun koskee?
Kaikesta he puhuvat, vaan mitä se on se kaikesta? Käsittämätöntä.
Sinä, tiedätkö, ole vaiti. En minäkään puhuisi, vaan tässä apotti
vaan käskee, -- lohduta, ja täytyy lohduttaa! No, hyvä. Vaan minä
itse olisin hyvin mielelläni vaiti. No, menkäät kaikki Jumalan luo!
Minulta on kaikki otettu pois. Ainoastaan rukous on jäänyt. Älä
ole huomaavinasi että sinua vaivataan. Pirut vaivaavat. Vaivasivat
minuakin. Oma veljeni. Löi minua. Ja sitten vaimoni. Tahtoi
myrkyttää minut arsenikilla. Olin hänen mielestänsä nähtävästi
hiiri. Varastivat minulta kaiken. Sanoivat että minä muka olin
sytyttänyt kylän palamaan. Tahdottiin heittää minut tuleen. Jopa
istuin vankilassakin. Kaikkea, kaikkea oli. Sitten tuomittiin. Istuin
vieläkin vankilassa. Jumala armahtakoon niitä! Minä olen kaikki
antanut anteeksi. En ollut syypää ja kumminkin annoin anteeksi. Se
on itseni takia. Minun päälläni lepäsi kokonainen vuori loukkauksia
ja kärsimyksiä. En voinut hengittää. Vaan kun annoin anteeksi ei
ollut enää mitään! Ei ollut enää sitä vuorta. Pirut suuttuivat
ja poistuivat. Kas niin tee sinäkin -- anna kaikille anteeksi...
Minä en tarvitse mitään. Ja sinun kanssasi tulee olemaan juuri
samaten. Neljäntenä päivänä hän pyysi minua: Tuoppas minulle hiukan
leivänkuorta. Imeskelisin hiukan sitä. Olen niin heikko -- anna
minulle anteeksi Kristuksen nimessä!
Minun oli niin sääli häntä, että sydäntäni särki. Kuuntelin hänen
hourailuaan ja ajattelin:
-- Mitä varten sellaista, voi Jumalani, mitä varten? Vaan hän
suhistaa kuivettuneella kielellään:
-- Luitani särkee. Särkee yötä ja päivää. Kun imen pikkusen
leivänkuorta, niin kenties tulee helpommaksi. Vaan niin luut
nyyhkyttävät, häiritsevät. Häiritseväthän rukoustani. Kaikkien täytyy
rukoilla joka hetki. Ja unessakin täytyy. Muuten paikalla muistuttaa
piru olemassaoloansa. Muistuttaa mieleesi nimesi, ja missä elit ja
kaiken. Hän istuu, kas, täällä uunilla. Hän ei välitä siitä että
se joskus on kuuma, tulipunanen. Hän on tottunut siihen. Sitten se
harmaa istuu minun vastapäätäni. Minä teen ristimerkin, enkä enää
katso häneen! Hän kyllästyttää jo minua. Olkoon vaan. Ja joskus hän
ryömii seinällä ikäänkuin hämähäkki. Tahi keikkuu ilmassa harmaan
räsyn muodossa. Se minun piruni on niin monena... Sillä on niin
ikävätä vanhuksen kanssa. Vaan hän on kerran asetettu tänne ja hänen
täytyy vartioida. Eikä hänenkään ole suinkaan hauskaa vanhuksen
kanssa. Enkä minä enää ole yhtään äkäinen hänelle. Ei pirukaan ole
vapaa. Minä olen tottunut häneen. Noh sinua, sanon, sinä ikävystytät
minua! Enkä katsele sinuun päin. Vaan hän on niin vaan, hän ei ole
vallaton. Ainoastaan muistuttaa minua, mikä minun nimeni oli.
Ja vanhus nosti päänsä ja sanoi aika äänekkäästi:
-- Nimeni oli Mihail Petrovitsh Wjahirev!
Ja taas istuutui hän kokonaan ruumisarkkuunsa ja kuiskasi:
-- Kuitenkin piru työnsi... Voi sinä, piru! Oletko sinä täällä vielä
veli? Mene Jumalan nimeen!
Sinä päivänä olisin minä itkenyt vihasta... Mitä varten se vanhus on
niin? Mitä kauneutta on hänen sankarityössään? En ymmärrä kerrassaan
mitään! Koko päivän ja vielä kauvan yölläkin minä muistin häntä
-- ikäänkuin minuakin ärsyttäisi joku piru, laittaen kaikenlaisia
irvisteleviä naamoja.
Kun minä viimeisen kerran läksin hänen luokseen, niin minä panin
taskuni täyteen lämmintä, pehmeätä leipää -- vihaten ja halveksien
ihmisiä vein hänelle tuota leipää. Ja kun annoin sen hänelle niin hän
kuiskasi:
-- Ohohoho! Lämpönen! Oho-ho-ho! Hän liikkui arkussaan, lastut
narisivat hänen allaan, hän peitti leivän ja yhä vaan kuiskutteli:
-- Ohoho...
Ja pimeys ja home seinillä kaikki liikkuu ja toistaa hiljaisella
huokauksella pyhän munkin kuiskausta:
-- O-o-o.
Hän otti vaan neljä kertaa viikossa ruokaa, tietysti oli hänen nälkä.
Sinä viimeisenä kertana hän ei puhunut enään mitään minun kanssani,
maiskutteli vaan suutaan, imien leipää, nähtävästi ei hänellä ollut
enää ollenkaan hampaita.
Minä seisoin jonkun aikaa ja sanoin sitte:
-- No, anna minulle anteeksi, Kristuksen nimessä, isä Mardarius, minä
menen nyt enkä tule enää! Ota vastaan kiitokseni!
-- Niin, kyllä, -- vastasi hän kiireesti, -- kiitoksia sinulle,
kiitoksia! Älä sano munkeille. Näes, siitä leivästä. Kenties ottavat
vielä sen pois. Ne ovat niin kateellisia ne munkit. Heitähän pirut
kanssa kiusaavat. Pirut tuntevat kaikki. Mutta ole sinä vaan vaiti!
Pian sen jälkeen hän sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin hyvin
juhlallisesti -- piispa ja papit tulivat kaupungista ja piispa piti
kirkossa sielujumalanpalveluksen. Sitten minä kuulin, että vanhuksen
haudalle öisin itsestään syttyy sininen tuli.
Miten surkeata se kaikki on ja miten häpeällistä ihmisille.
Pian sen jälkeen kääntyi elämäni yhtäkkiä hyvin jyrkästi.
Vielä Grishan aikana tapahtui minulle inhottava asia: tulin kerran
kellariin, vaan siellä makaa Mihail jauhosäkeillä ja tekee onanismin
syntiä. Minua se iletti sanomattomasti, muistin minkälaisia
raakuuksia hän minulle oli kertonut naisista, muistin hänen vihansa
niitä vastaan, syljin, juoksin leipomoon, ihan vapisin vihasta, minua
hävetti ja oli niin surullista. Hän tuli minun perässäni... Lankesi
polvilleen ja rukoili minua, jotta minä vaikenisin, karjui:
-- Kiusaahan se sinuakin öisin, minä tiedän. Pirun valta on suuri...
-- Valehtelet, -- sanoin minä, -- ja mene helvettiin, mätäne! sinähän
paistat leipiä, koira!
Haukuin häntä, en voinut pidättyä.
Vaan hän yhä ryömii vaan ja rukoilee että minä vaikenisin.
-- Ja voiko sitä nyt kertoa ihmisille? -- sanoin minä. --
Hävettäähän. Vaan työtä en enää tahdo tehdä kanssasi! Ja sinä mene ja
sano, että minulle annettaisi jotain toista työtä.
Ja pysyin sanassani.
Sinä aikana minä en vielä osannut nähdä ihmisiä, eivätkä ne minusta
vielä olleet eläviä, minä koetin ainoastaan pysyä syrjässä kaikista.
Mihail sairastui ja lähti sairashuoneeseen, minä tulin nyt
päällysmieheksi ja sain kaksi apulaista; meni kolme viikkoa, vaan
yhtäkkiä muonavarain hankkija kutsui minut luokseen ja ilmotti
minulle, että Mihail on tullut terveeksi, vaan ettei hän enää tahdo
työskennellä yhdessä minun kanssani minun vastahakoisen luonteeni
takia ja että minut väliaikaisesti määrätään metsään kantoja
nostamaan. Tätä pidettiin siellä rangaistuksena.
-- Minkä takia? -- kysyin minä.
Yhtäkkiä tuli konttoriin sisään tuo kaunis munkki isä Antonius, ja
asettui vaatimattomasti sivulle ja kuunteli. Muonavarain hoitaja
selitti minulle:
-- Juuri sinun luonteesi vastahakoisuuden takia ja niitten julkeitten
arvostelujen takia, joita sinä olet lausunut veljistä. Se on sinun
iässäsi ja sinun asemassasi hyvin tyhmää ja tietämätöntä ja sinua
täytyy rangaista sen takia. Juuri isä apotti oli hyväntahtoisesti
puhunut, että sinut pitäisi siirtää konttoriin hiukan helpompaan
palvelukseen, vaan kas mikä nyt tuli, niin se on...
Hän puhui kauvan, halveksivasti ja tunnottomasti; huomasin, ettei
tuo ihminen sovita sanojaan omantuntonsa, vaan virkansa mukaan.
Vaan isä Antonius katsoo minuun, nojaten sänkyyn ja hymyilee
kauneilla silmillänsä, silittäen partaansa, ikäänkuin ärsyttäen
minua. Minun teki mieleni näyttää hänelle luonnettani ja minä sanoin
taloudenhoitajalle:
-- Minä en hae ylennystä enkä myöskään halua ottaa vastaan alennusta,
koska en ole ansainnut sitä, kuten itsekin tiedätte. Minä tahdon
oikeutta ja kohtuutta!
Taloudenhoitaja punastui ja iski keppiä maahan.
-- Hiljaa, hävytön!
Isä Antonius kumartui hänen korvansa luo ja sanoi hänelle jotain.
-- Se on mahdotonta, -- sanoi taloudenhoitaja. -- Hänen täytyy ottaa
rangaistus vastaan nurisematta.
Antonius kohotti olkapäitään ja kääntyi minuun päin, -- hänen äänensä
oli syvä ja lämmin:
-- Alistu, Matvei!
Hän voitti minut niillä kahdella sanalla ja ystävällisellä
silmäyksellään. Kumartuen maahan saakka taloudenhoitajan eteen minä
kumarsin hänellekin ja sitten kysyin taloudenhoitajalta, koska minun
pitäisi lähteä metsään.
-- Kolmen päivän päästä, -- sanoi hän, -- vaan nämä kolme päivää sinä
istut vankilassa! Niin, niin!
Jos siellä ei olisi ollut isä Antoniusta, niin minä olisin
luultavasti musertanut taloudenhoitajan luut. Vaan minä käsitin hänen
sanansa jonkinlaiseksi viittaukseksi siihen, että se antaisi minulle
mahdollisuuden lähestyä häntä, ja sen vuoksi minä olisin ollut valmis
hakkaamaan pois käteni ja sanalla sanoen valmis kaikkeen.
Minut vietiin vankilahuoneeseen, se oli kuoppa konttorin alla,
siellä ei voinut seisoa eikä maata, vaan ainoastaan istua. Lattialla
oli olkia, jotka olivat märkiä. Oli hiljaista, ikäänkuin haudassa,
hiiriäkään ei ollut ja niin pimeätä oli, että kädet siinä upposivat:
ojennat käden kasvojen eteen, eikä sitä enää ole olemassa.
Istun ja olen vaiti. Kaikki minussa vaikenee ikäänkuin tinaa
olisi valettu päälleni, olen raskas kuin kivi, kylmä kuin jää.
Kiristin hampaitani yhteen ikäänkuin olisin sillä tahtonut pidättää
ajatuksiani, vaan ne syttyivät sysinä, polttivat minua. Olisin ollut
valmis puremaan, vaan ei olut ketään jota olisin purrut. Tartuin
käsilläni hiuksiini, keikutin itseäni ikään kuin kellon kieltä,
huusin, kiljuin, hulluttelin.
-- Missä on totuutesi, Jumalani? Eivätkös häpäisijäsi leiki sen
kanssa, eivätkö vallassaolijat tallaa sitä kurjasti juopuneina
vallastaan? Kuka olen minä sinun edessäsi? Olenko minä synnin uhri
tahi sinun totuutesi ja kauneutesi valvoja?
Muistuu nyt mieleeni luostarin elämän laatu. Kamalalta ja
rumalta se näyttää. Miksi munkit ovat Herran palvelijoita? Millä
he ovat pyhempiä kuin maailman lapset? Minä tunnen raskasta
talonpoikaiselämää maalla. Kylmä ja ankara on talonpojan elämä! He
ovat kaukana Jumalasta: he juopottelevat, varastavat ja tekevät
kaikenlaista syntiä, vaan he eivät tunne Hänen teitään eikä heillä
ole voimia eikä aikaa kulkea totuuden tietä, -- jokainen on kiinni
maassaan ja on sidottu taloonsa nälän voimakkailla kahleilla;
mitä niiltä vaatisikaan? Vaan täällä elävät ihmiset vapaasti ja
ylellisesti; täällä ovat viisaat kirjat auki heidän edessänsä, --
vaan kuka heistä palvelee Jumalaa? Ainoastaan heikot ja verettömät,
Grishan tapaiset, vaan muille on Jumala ainoastaan verho, jonka
takana tekevät syntiä, ja valheen lähde.
Muistuu mieleeni munkkien kamala naisiin menevyys ja kaikki heidän
lihanhimonsa, joka ei halveksi eläintäkään; heidän laiskuutensa ja
ylensyömisensä ja heidän riitansa kolehtia jakaessaan. Grisha oli
kertonut minulle, miten paljon talonpojat tekevät työtä luostaria
varten ja miten heidän velkansa yhä vaan kasvaa.
Ajattelin itseänikin: Kas, tässä minä vaikeroin jo kauvan vaan mitä
olen saavuttanut sielulleni? Ainoastaan haavoja ja mustelmia. Millä
minä olen rikastuttanut järkeäni? Ainoastaan sillä että olen oppinut
tuntemaan kaikenlaisia ruokottomuuksia ja vihaan ihmisiä.
Ja ympärilläni on hiljaista. Ei kellon äänikään saavuta minua, ei ole
mitään millä mittaisin aikaa, ei minulla ole yötä eikä päivää -- kuka
uskaltaa riistää valon ihmiseltä!
Mätänevä pimeys painaa minua, sieluni palaa siellä, valaisematta
tietäni ja samalla sulaa ja hajoaa sydämelle niin kallis usko
oikeuteen ja kohtuuteen, usko Jumalan kaikkitietäväisyyteen. Vaan
heleänä tähtenä loistavat edessäni isä Antoniuksen kasvot, ja kaikki
ajatukseni ovat hänen ympärillään, ikäänkuin yöperhoset tulen
ympärillä. Hänen kanssaan minä juttelen, hänelle valitan, häntä
kyselen ja näen pimeydessä hänen kaksi ystävällistä silmäänsä.
Kalliiksipa tulivat minulle nämä kolme päivää; kun tulin ulos
vankeudesta, olivat silmäni puoleksi sokeat, pääni oli kuin vieras,
jalkani vapisivat. Vaan veljet nauroivat?
-- Mitä, saitko kunnian nauttia henkistä saunaa? Illalla kutsui
apotti minut luokseen, käski minua lankeamaan polvilleni ja piti
pitkän puheen.
-- On sanottu: muserran syntisen hampaat ja taivutan hänen niskansa
maahan...
Minä olin vaiti, pidin sydäntäni kourassani. Rauhoittava isä Antonius
seisoi edessäni ja sulki vihaisen suuni hellällä silmäyksellään.
Vaan yhtäkkiä tuli apotti ystävälliseksi.
-- Sinua, narria, pidetään arvossa; -- sanoi hän, -- sinun työintosi
on huomattu, sinun järjellesi haetaan sopivaa työtä. Ja kas nyt minä
ehdotan sinun valittavaksesi kaksi tointa: tahdotko istua konttorissa
tahi lähteä isä Antoniuksen kammiopalvelijaksi?
Minusta tuntui kuin hän olisi kaatanut lämmintä vettä päälleni, minä
olin tukehtumaisillani ja tuskin osasin lausua:
-- Siunatkaa minua, kammiopalvelijaksi...
Hän rypisti kasvonsa, mietti hiukan ja katsoi minua tutkivasti.
-- Jos sinä menet konttoriin, niin sinun ei tarvitsisi lähteä kantoja
nostamaan, vaan jos aijot kammiopalvelijaksi, niin minä lisään
metsätyötä.
-- Siunatkaa minua, tahdon kammiopalvelijaksi. Hän kysyi ankarana:
-- Miksi? sinä tyhmyri! Konttorissahan on helpompaa ja kunniakkaampaa!
Minä pysyin sanassani. Hän kallisti päätänsä ja mietti.
-- No, minä suostun ja siunaan, -- sanoi hän. -- Oletpas kummallinen
nuori mies, kuitenkin, sinua täytyy pitää silmällä... Kuka tietää,
mikä tuli sinussa palaa? Mene rauhassa?
Minä lähdin metsään. Silloin oli kevät, kylmä huhtikuu.
Työ oli raskasta, metsä oli vanhaa, juuret olivat syvässä ja
leveällä, -- kaivat -- kaivat, hakkaat ja hakkaat ja alat hevosella
vetää ulos kantoa. Hevonen koettaa kaikin voimin, vaan se repii
ainoastaan valjaita. Jo puolenpäivän aikaan luut narisevat,
hevosenikin vapisee ja on ihan vaahdossa, katselee minua pyöreillä
silmillään, ikäänkuin tahtoisi sanoa:
-- En voi, veli, se on liian raskasta! Silitän sitä, taputtelen sen
kaulaa.
-- Näetkös, kyllä huomaan. Ja taas alan kaivaa ja hakata, vaan
hevonen katselee ravistaen nahkaansa ja nyökäyttäen päätään. Hevoset
ovat viisaita; minä luulen, että he huomaavat ihmisten tekojen
järjettömyyden.
Silloin minä kerran tapasin Mihailin; ja tämä tapaaminen oli vähällä
loppua hyvin huonosti. Lähdin kerran päivällisen jälkeen työhön, olin
jo melkein sisällä metsässä, kun yhtäkkiä huomasin hänen juoksevan
perässäni keppi kädessä, kasvot eläimellistyneinä. Hampaat irvissä
inisee hän ikäänkuin karhu... Mitä se merkitsee?
Minä pysähdyin, odotin häntä. Vaan hän puhumatta sanaakaan nosti
keppinsä iskeäkseen minua. Minä kumarruin kumminkin aikanaan alas
ja töyttäsin häntä päälläni vatsaan; kaasin hänet, istuin rintansa
päälle, revin kepin hänen kädestänsä ja kysyin:
-- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten? Hän väänteleikse allani, kähisee:
-- Mene pois luostarista...
-- Mitä varten?
-- Minä en voi nähdä sinua, minä tapan sinut... Lähde pois!
Hänen silmänsä ovat punaset ja niistä juoksee kyyneliä, jotka
näyttävät punasilta; huulillaan kiehuu vaahto. Hän repii vaatteitani,
nipistää ihoani, raapii, yhä pyrkii vaan minun kasvojeni kimppuun.
Minä likistin häntä hiukan, nousin pois hänen rinnaltaan ja sanoin:
-- Sinä olet munkki säädyltäsi ja kuitenkin kannat sellaista vihaa
itsessäsi! Ja minkä tähden?
Hän istui liassa ja vaati yhtä itsepäisesti:
-- Lähde pois! Älä saata hukkaan sieluani... Minä en ymmärtänyt
mitään! Sitten aavistin ja kysyin häneltä hiljaa:
-- Kenties, sinä Miha, luulet, että minä olen jollekin kertonut
sinun salaisesta paheestasi? Se on turhaa, minä en ole kenellekään
kertonut, Herran nimessä!
Hän nousi, horjui puun luokse, ympäröi sen käsillään ja katsoi sitte
minuun puunrungon takaa villeillä silmillään ja kiljui:
-- Olisitpas sanonut koko maailmalle, se olisi helpompaa! Ihmisten
edessä minä kadun, ja he antavat anteeksi, vaan sinä, roisto,
halveksit kaikkia, -- minä en tahdo olla kiitollisuuden velassa, sinä
ylvästelyä, kerettiläinen! Mätäne, äläkä johdata minua verisyntiin!
-- No, sehän on nyt kerrassaan hullua, mene itse pois, jos sinun
täytyy, minä en mene, tiedä nyt.
Vaan nyt heittäytyi hän taas päälleni, me kaaduimme molemmat
saastaan, likaannuimme kuin sammakot, minä olin paljon voimakkaampi
häntä, nousin, vaan hän, onneton, makaa ja itkee.
-- Kuule, Mihail, -- sanoin minä. -- Minä menen pois jonkun ajan
päästä, vaan nyt en voi! Se ei ole itsepäisyyttä, vaan minun täytyy
tehdä niin, minun täytyy olla täällä!
-- Mene helvettiin isäsi luo, huokaa hän ja kiristää hampaitaan.
Minä lähdin pois hänen luotaan, vaan jonkun päivän päästä sai hän
käskyn matkustaa luostarin maatilalle, enkä minä enää nähnyt häntä.
Minä päätin palvelukseni ja kas -- seisoin siis kerran Antoniuksen
luona, ihan uusi puku päällä. Tätä uutta elämänjaksoa sen
ensimäisestä päivästä viimeiseen saakka muistan minä, ikäänkuin se
olisi polttamalla poltettu minun sisääni ja leikattu ihooni.
Hän kuljetti minua kanssansa kammiosta toiseen ja opetti
rauhallisesti, yksityiskohtaisesti, miten, koska ja millä minun
täytyisi palvella häntä. Yksi huone oli vallan täynnä kaappeja ja
nämä olivat täynnä sekä maallisia että hengellisiä kirjoja.
-- Tämä, -- sanoi hän, -- on rukoushuoneeni!