kristillisestä tai eikristillisestä. Kirkko on kokonaan maallisen
henkisen säädyn käsissä, kerettiläisten, keikarien häväistävänä; he
itse siinä kävelevät silkkipuvuissa, ikäänkuin naisten alushameissa!
Kerettiläisiä ne ovat kaikki, heittiöitä, heidän pitäisi tanssata
eikä kirkon sääntöjä kirjottua! Voiko nainut mies puhtaasti miettiä
Herran asioita? Hän ei voi, koska hän jatkaa hirveätä huorintekoa,
jonka vuoksi Jumala on karkottanut ihmiset paratiisin puutarhoista!
Tuon synnin kautta olemme kaikki halpamaisesti heitetyt ikuiseen
hätään, olemme tuomitut hampaita kiristämään, pirua pelkäämään,
olemme pimitetyt, emmekä ikinä näe Jumalan kasvoja, emme ikinä! Pyhä
sääty, joka itse kutoo synnin verkkoa, siittäen vaimolle lapsia, se
ainoastaan vahvistaa maailman häviötä, ja puolustaakseen rikostansa
Jumalan lain suhteen on se väärentänyt kaikki lait!
Yhä enemmän likistää tämä ihminen minua seinien kivien väliin, laskee
rakennuksen holveja pääni päälle, minun on ahdas ja vaikea olla hänen
sanojensa takia.
-- Miten sitten, näettekös, Jumala on sanonut: hedelmöitykää,
lisääntykää?
Opettajani tuli vallan siniseksi, polki jalkaansa ja huusi:
-- On sanonut, on sanonut!... Mutta tiedätkös sinä, miten hän on
sanonut, sinä narri? Hän on sanonut: hedelmöitykää, lisääntykää ja
täyttäkää maa, annan teidät pirun valtaan ja olkaat kirotut nyt ja
aina ja ikuisesti -- kas, niin hän on sanonut! Vaan haureilijat
ovat muuttaneet Jumalan kirouksen Hänen käskykseen! Ymmärrätkö
inhottavaisuutta ja valhetta?
Hän luhistuu päälleni ikäänkuin mäki ja tukehuttaa; kaikki mustenee
minun ympärilläni. Minä en voi uskoa, vaan en myöskään jaksa kumota
hänen hulluuksiaan, minä jouduin ihan hämilleni hänen intohimoisen
kiihkonsa painon alla. Minä esitän hänelle raamatunlauseen, vaan hän
tuo minulle niitä kolme ja riistää rohkeuden ajatukseltani. Raamattu
on kirjava kukkaisniitty; jos tahdot punasia kukkia -- niitä on,
jos tahdot valkosia -- niin kasvaa siellä niitäkin. Minä vaikenen
hänen edessänsä puolikuolleena, vaan hän iloitsee, hänen silmänsä
polttavat kuin suden silmät. Ja koko ajan me pyörimme työssä; minä
vastaan taikinaa, hän tekee leipiä ja asettaa niitä uuniin; kun ne
ovat kypsiä, ottaa hän ne ulos ja minä asetan ne hyllyille, polttaen
käteni. Minä olen ihan taikinan ja jauhojen peittämänä, sokea ja
kuuro ja käsitän huonosti väsymyksen takia.
Meidän luonamme kävi muita munkkeja, he puhuivat jostain
viittauksilla ja irvistelivät; Miha haukkui vihasena kaikkia, ajoi
ne ulos leipomosta, vaan minä olin kuin keitetty: olin tullut
synkkämieliseksi ja minun oli vaikea olla Mihailin kanssa, en pitänyt
hänestä, pelkäsin häntä.
Joskus hän kysyi minulta:
-- Näetkös alastomia naisia unissasi?
-- En, en koskaan.
-- Valehteleppas vielä! Miksi valehtelet?
Hän suuttuu, kiristää hampaitaan, uhkaa minua nyrkillään ja huutaa:
-- Valehtelija, haureilija!
Minä vaan ihmettelen häntä. Mistäs siinä ottaisi alastomia
naisia? Ihminen kun tekee työtä kello kolmesta aamulla kello
kymmeneen illalla ja kun panee maata, niin luut laulavat ikäänkuin
kerjäläisillä talvella, ja hän vain naisista lörpöttelee!
Kerran minä lähdin kellariin hakemaan hiivaa, se oli samassa
kerroksessa, vastapäätä leipomoa, -- näen, ovi ei ole lukossa ja
lyhty palaa. Avasin oven, ja näen että Miha ryömii vatsallaan lattiaa
myöten ja kiljuu:
-- Herra Jumala, vie pois naisen halu, rukoilen sinua! Vie pois
naisen halu! Vapauta.
Minä lähdin, tietysti, paikalla pois, enkä käsittänyt mitä se oli.
Hän puhui inholla naisista ja aina ilkeästi, haukkui kaikkea
naisellista raa'asti, talonpoikaismaisesti, sylki puhuessaan
niistä, kouristi sormensa ja veti niillä ilmassa, ikään kuin hän
olisi ajatuksissa repinyt ja nipistänyt naisen ruumista. Minun oli
sietämätöntä kuulla sitä, tukehduin. Muistelin vaimoani ja meidän
onnellisia kyyneleitämme avioliittomme ensimmäisenä yönä, puoleksi
häveliästä ja hiljaista ihmettelyä toistemme edessä ja suurta
iloamme...
-- Eikö se ole Sinun suuri lahjasi ihmisille, Herra Jumalamme?
Muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, sen yksinkertaisuutta ja minä
loukkaannuin kyyneliin saakka naisen puolesta! Ajattelin itsekseni:
-- Kun apotti kutsuu minua puheilleen, sanon hänelle kaikki!
Vaan hän ei kutsunut. Päivät menivät toisensa perästä, ikäänkuin
sokeat kapeata metsätietä törmäten toinen toisensa päälle, vaan
apotti ei vieläkään kutsunut minua. Sieluni oli pimeä.
Silloin minun päähäni ilmestyivät ensimäiset harmaat hiukset.
Minä tahdoin puhua tuon kauniin munkin kanssa, vaan näin hänet
harvoin ja ohimennen -- jossain kaukana lensivät ohi hänen ylpeät
kasvonsa ja minun ikäväni kulki hänen perässään näkymättömänä varjona.
Kerran minä kysyin Mihaililta jotain tuosta munkista.
-- Jahah! -- huusi Miha. -- Tuo? Niin, hän on eläin, joka muka
elää jumalista elämää, niin! Korttipelin takia hänet erotettiin
sotapalveluksesta, naisskandaalien takia hengellisestä akatemiasta!
Mitäs, hän on oppinut! Upseeri lähti akatemiaan. Tshudovin
luostarissa hän pelasi kaikki munkit korteilla puti puhtaiksi,
maksoi seitsemän ja puolituhatta ruplaa sisään, sitte hän tuli
tänne, lahjotti maakappaleen ja osti sillä itselleen suuren kunnian,
niin! Täällä hän myös pelaa korttia -- apotti, muonavarain- ja
rahastonhoitajat ja hän niiden kanssa. Sitte käy täällä tyttö hänen
luonaan... Voi roistoja! Hänellä on erityinen kammio, no, siellä hän
elääkin miten vaan tahtoo! Voi kamalata ruokottomuutta!
Minä en uskonut sitä, en voinut.
Tapahtui sitte, että minä kerran pyysin muonavarainhoitajaa, isä
Isidoria päästämään minut apotin puheille.
-- Mistä asiasta sitte puhuttaisi?
-- Uskonnosta, näettekös.
-- Mitä sitten uskonnosta?
-- Minulla on eri kysymyksiä.
Hän katseli halveksivasti minuun; hän oli päätänsä pitempi minua,
laiha, isoluinen, silmänsä olivat viisaat, nenänsä oli kiero ja
terävä, partansa pitkä.
-- Sano suoraan -- lihako viettelee? Olipa niillä aina se liha niin
tärkeä.
Ei minulla juuri ollut halua, vaan kuitenkin kerroin hänelle lyhyesti
epäilyksiäni. Hän synkistyi, hymyili.
-- Sitä vastaan, poikani, on rukous päälääke, rukouksella teet
terveeksi sielusi taudin! Kuitenkin, ottaen huomioon sinun
ahkeruutesi ja sinun omituisen pyyntösi minä ilmoitan sinut apotille.
Odota!
Sana "omituinen" kummastutti minua, minä tunsin siinä tyhjyyttä, joka
oli viholliseni.
Ja niin kutsuttiin minut isä apotin luokse. Hän katsoi terävästi
minuun, kun minä kumarsin hänelle ja sanoi minulle valtavalla äänellä:
-- Isä Isidor kertoi minulle, että sinä tahtoisit koettaa voimiasi
minun kanssani uskonnon asioissa...
-- Näettekös, en minä tahdo väitellä...
-- Älä keskeytä vanhimman puhetta! Jokainen kahden henkilön
keskustelu samasta asiasta on jo väittely ja jokainen kysymys on
ajatuksen viettely, tietysti, jos se vaan ei koske jokapäiväistä
veljeselämää, juoksevia asioita! Tässä meillä on työtätekevä
veljeskunta, me teemme työtä lihan ylöspitoa varten, jotta siinä
väliaikaisesti asuva sielu voisi kääntyä Herran puoleen, rukoillen
ja kumartuen Hänen eteensä, tämän maailman syntien takia. Täällä ei
ole viisastelukouluja, vaan on työtä; emmekä tarvitse viisautta,
vaan sielun yksinkertaisuutta. Sinun väittelysi veli Mihailin kanssa
minä tunnen, enkä voi sitä hyväksyä. Malta ajatuksesi julkeutta
pelastuaksesi kiusauksesta, koska irtipäästetty ajatus, jota ei
uskonto sido, on pirun terävin ase. Järki tulee lihasta ja liha
pirusta, vaan sielun voima on osa Jumalan hengestä; ilmestys tulee
vanhurskaalle syvään rukoukseen vaipumisen kautta. Veli Mihail, sinun
päällysmiehesi, on ankara munkki, vaan hän on todellinen taistelija
ja veli, josta kaikki täällä pitävät hänen töittensä takia. Minä
asetan sinulle rangaistuksen -- päivätyösi loputtua täytyy sinun
vasemmassa syrjäalttarissa ristiinnaulitun kuvan edessä lukea
ylistysvirttä Kristukselle kolme kertaa yössä kymmenenä yönä. Sitte
minä määrään sinut puhumaan pyhän munkki Mardariuksen kanssa, aika ja
tunti ilmotetaan sinulle sitten. Sinähän olit kai jossain maatilalla
pehtoorina? Mene rauhassa, minä tulen muistamaan sinua! Sukulaisia
kai sinulla ei ole maailmassa? Mene, minä rukoilen sinun puolestasi!
Toivo kaikkein parhainta!
Minä tulin takaisin leipomooni ja aloin punnita sitä puhetta
ajatuksissani -- ja se painoi niin vähän!
Kenties järki erehtyykin hakemuksissaan, vaan tuskin on ihmisarvoista
ja jumalista elää pässinä. Ja rukouksellisen miettimisen käsitin
minä sinä aikana syventymiseksi sieluni syvyyksiin, jossa on kaikki
juuret, joista ajatus pyrkii ylös, ikäänkuin hedelmäpuu. Minä en
löytänyt omassa sielussani mitään vihamielistä tahi itselleni
käsittämätöntä, vaan tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielistä
maailmassa, se tahtoo sanoa, ulkopuolella itseäni. Vaan se, että
veljeskunta piti Mihailista, oli suorastaan valhe; vaikka minä
seisoinkin sivussa kaikista enkä sekaantunut puheisiin, niin
kuitenkin katselin kaikkia ja huomasin, että niin varsinaiset munkit
kuin luostariveljetkin halveksivat Mihailia, pelkäsivät ja inhosivat
häntä.
Minä huomasin myös, että luostarilla oli aika suuri liike: se kävi
metsäkauppaa, vuokrasi maita talonpojille ja kalastamisoikeutta
järvellä, sillä oli mylly, iso yrtti- ja hedelmätarha; se möi omenia,
marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljiä oli
enemmän kuin viisikymmentä ja kaikki olivat vahvoja, työskenteleviä
miehiä, vanhuksia oli vähän, niitä tuskin riitti paraadin ja
pyhiinvaeltajien varalta. Munkit joivat viinaa ja harrastivat
innokkaasti naisia; nuoremmat juoksentelivat öisin kylässä, vaan
vanhempien luona kävivät naiset kammioissa, muka lattiaa pesemässä;
tietysti käytettiin myös naisia, jotka kävivät rukousmatkoilla.
Vaan tämä kaikki ei ollut minun asiani, enkä minä heitä voinut
tuomita, en nähnyt siinä minkäänlaista syntiä, vaan valhe minua
iletti. Luostariveljiä oli paljon, vaan palvelukset olivat niin
raskaita, että harvat pysyivät paikallaan, muut karkasivat. Minun
aikanani, niiden kahden vuoden kuluessa kun luostarissa olin, karkasi
siitä yksitoista ihmistä; elivät pari kuukautta -- ja auta, Herra,
jalkojani! Oli raskasta!
Tietysti oli myös houkutuksia pyhiinvaeltajia varten: pyhän munkin
Josafat-vainajan kahleet, jotka auttoivat polvisärystä; hänen
patalakkinsa, joka paransi päänsärkyä, jos se asetettiin pään päälle;
metsässä oli lähde, jossa oli hyvin kylmää vettä, joka pesuvetenä
vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Neitsyt Maarian taivaaseen
astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisille; pyhä munkki Mardarius
ennusti tulevaisuutta ja lohdutti ihmisten surua. Kaikki oli niinkuin
pitikin olla ja keväällä, toukokuussa, kävi meillä kovasti ihmisiä.
Tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, olisin
mielelläni lähtenyt toiseen luostariin, jossa olisi ollut köyhempää,
yksinkertaisempaa, eikä olisi ollut niin paljon työtä; jossa munkit
olisivat lähempänä asiaansa ja tämän maailman synnin tuntemusta, vaan
erinäiset tapahtumat saivat minut vallan luopumaan aikomuksestani.
Minä tutustuin erääseen toiseen veljeen, Grishaan, -- hän oli
luostarin konttorissa työssä. Jo kauvan aikaa sitten olin huomannut
hänet: veljien keskellä kävi aina kiireesti ja meluttomasti eräs
nuorukainen tummat lasisilmät päässä, hänen köyristyneet kasvonsa
eivät herättäneet juuri huomiota; hän käveli pää alas painettuna,
ikäänkuin hän ei tahtoisi nähdä mitään paitsi omaa tietään.
Seuraavana päivänä tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin
kanssa, ilmestyi tämä Grisha leipomoon. -- Mihail oli silloin juuri
rahastonhoitajan puheilla. Hän tuli hiljaa, tervehti minua ja kysyi:
-- Veli, olitteko apotin luona?
-- Olin.
-- Juttelitteko?
-- En.
-- Ajoiko hän ulos?
-- Kuinka niin?
Hän korjasi silmälasiaan, tuli hämilleen ja sanoi:
-- Anteeksi, Herran nimessä!
-- Onko hän teidät ulos ajanut?
Hän nyökäytti päällään.
Hän istui hinkalolle, ihan kokoon luhistuen, yski kuivasti, kolisteli
kengänkorollaan seinää, ja minä kerroin hänelle, mitä apotti sanoi
minulle. Ja yhtäkkiä hän hypähti jaloilleen, vetäysi suoraksi, kuin
vieteri ja puhui heleästi, lämpimästi:
-- Miksi sitten kutsutaan tätä paikkaa sielun pelastamispaikaksi,
kun täällä kaikki on rakennettu rahalle, elämme rahaa varten, kuten
muussakin maailmassa? Minä juoksin tänne kauppaa pakoon, kaupan
syntiä pakoon, vaan se on täällä taas minua vastassa; mihin minä
juoksen nyt?
Hän ihan vapisi ja kertoi kiiruusti kaikki itsestään; hän oli
kauppiaan, leipurin poika, oli lopettanut kauppakoulun ja oli jo
isossa kaupassa toimessa.
-- Jonkinlaisilla vähäpätöisimmillä asioilla minä kyllä olisin
voinut käydä kauppaa, vaan ei leivällä -- se oli vaikeata,
häpeällistä! Leipää tarvitsevat kaikki, ei saa koota sitä yhteen
käteen ja ottaa välihyötyä ihmisen puutteesta! Isä olisi kenties
saanut minut murretuksi, vaan hänet itsensä oli ahneus murtanut
rikki. Minulla oli sisar, kimnaasin oppilas, iloinen, reipas, sillä
oli ylioppilastuttuja, hän luki kirjoja, ja yhtäkkiä ilmoitti isä
hänelle: "Jätä opintosi, Lisaveta, olen sinulle löytänyt sulhasen."
Hän itki, raivosi ja huusi: "Minä en tahdo!" vaan isä otti sen
palmikosta kiinni ja pakotti pikkusiskon tottelemaan itseänsä.
Sulhanen oli hyvin rikas teekauppiaan poika; kierosilmä, iso mies,
raaka ja yhä vaan ylvästeli rikkaudellansa. Liisa inhosi häntä kuten
hiiri koiraa, mies iletti häntä! Vaan isä sanoi: "tyhmä tyttö,
hänellä on kauppa useimmissa Wolgan kaupungeissa!" No, hän vihittiin,
vaan hääpäivällisen aikana hän lähti huoneeseensa ja ampui itseänsä
revolverilla rintaan. Minä löysin hänet vielä elävänä, hän sanoi
minulle: "Hyvästi Grisha, tahtoisin kovasti vielä elää, vaan en voi
-- pelottaa, en voi, en voi!"
Minä muistan miten Grisha puhui hirveän nopeasti, ikäänkuin juosten
pois menneisyydestä, ja minä kuuntelin, katselin uuniin. Sen suu oli
edessäni ikäänkuin jonkinlaiset vanhat sokeat kasvot, musta kita oli
täynnä iloitsevan tulen vihasia kieliä, se märehti, puut vihelsivät,
sihisivät. Näin tulessa Grishan sisaren ja mietin vihasena: miksi
ihmiset tekevät väkivaltaa toisilleen ja turmelevat toisiaan?
Ja ikäänkuin syksyn kuivat lehdet putoilivat Grishan nopeat sanat:
--... Isä tuli mielipuoleksi, polki jalkaansa maata vasten, huusi:
"häpeään hän on saattanut vanhempansa, sielunsa hän on saattanut
häviölle!" Ja ainoastaan hautauksen jälkeen, kun hän näki, että
koko Kasan oli tullut saattamaan Liisaa ja että koko ruumisarkku
peitettiin seppeleillä, silloin hän sai järkensä takaisin. -- "Jos
koko kansa on noussut hänen puolestansa", sanoi hän, "niin olin kai
minä konna tyttäreni suhteen!"
Grisha itki, pyyhki silmälasiaan, ja hänen kätensä vapisivat.
-- Minulla oli jo ennen sitä onnettomuutta aikomus lähteä luostariin,
ja sitte minä sanoin isälle: päästäkää minut pois! -- Hän sekä
haukkui että löi minua, vaan minä sanoin varmasti: minä en tahdo olla
kauppiaana, päästäkää minut! Hän oli jo peljästyksissään Liisan takia
ja antoi minulle vapauden ja, näettekös, neljän vuoden sisällä asun
jo kolmannessa luostarissa, vaan kaikkialla käy kauppa, eikä missään
ole tilaa sielulleni! He kauppaavat maata, Jumalan sanaa, mettä ja
ihmeitä... En voi katsella sitä!
Hänen kertomuksensa herätti sieluni, vähäpä minä olin ajatellut,
työni oli väsyttänyt minua, kapinalliset ajatukseni olivat
nukahtaneet -- ja yhtäkkiä kaikki syttyi uudestaan.
Kysyinpä Grishalta:
-- Missähän on Jumalamme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta,
paitsi mielivaltaista ja mielipuolta ihmisen tyhmyyttä, pientä
petosta, joka synnyttää suuria onnettomuuksia, -- missä on Jumala?
Vaan sitte tuli Mihail ja karkoitti meidät toistemme luota.
Siitä päivästä alkaen alkoi Grisha usein juosta luokseni, minä
kerroin hänelle ajatukseni, vaan hän kauhistui ja neuvoi minulle
nöyrtymistä. Minä sanoin hänelle:
-- Mitä varten ihmisillä pitää olla niin paljon suruja?
-- Heidän syntiensä takia, -- vastasi hän. -- Ja kaikki hänen
mielestään tuli Jumalan kädestä, niin nälkä kuin tulipalo, onnettomat
kuolemantapaukset, hävittävät vedenpaisumukset -- kaikki!
-- Näettekös onkos Jumala sitten onnettomuuksien kylväjä maan päällä?
-- Muista Jobia, sinä hullu! -- kuiskaa hän minulle.
-- Job, -- sanoin minä, -- ei liikuta minua ollenkaan! Minä hänen
sijassaan olisin sanonut Jumalalle: älä pelota, vaan vastaa selvästi
-- missä on tie sinun luoksesi? Koska minä olen sinun poikasi ja olen
luotu sinun kaltaiseksesi, -- älä alenna itse itseäsi, työntäen pois
lastasi!
Ja tapahtui että Grisha itki näitten tyhmien hävyttömyyksieni tähden
ja syleili minua.
-- Rakas veljeni, -- kuiskasi hän. -- pelkään kauheasti sinun
takiasi! Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat pirusta kotoisin.
-- Minä en usko pirua -- jos Jumala on kaikkivoipa...
Hän kiihtyi yhä enemmän; hän oli puhdas ja hellä ihminen, minä
rakastin häntä.
Minä kärsin silloin rangaistustani. Niin pian kuin lopetin työni,
lähdin kirkkoon. Veli Nikodim avasi minulle ovet ja sulki minut
sinne lukon taka, häiriten kirkon hiljaisuutta raudan kalinalla.
Minä odotin oven luona, kunnes se melu hävisi kivilattialla, sitten
lähdin hiljaa ristiinnaulatun kuvan eteen ja istuin laattialla sen
edessä -- ei mulla ollut voimaa seisoa, luut ja ruumiini olivat
kipeät työstä, eikä minua haluttanut lukea ylistysvirttä. Istuin,
kädet polvien ympärillä, katselin ympärilleni unisilla silmilläni,
ajattelin Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä, yöt olivat lämpösiä,
vaan täällä oli viileän hämärä, siellä täällä pyhimyksien kuvien
edessä vilkkuivat lamput, siniset tulet kohosivat ylöspäin, ikäänkuin
ne tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle, aina
taivaaseen asti, kesäisten tähtien luo. Kuului hiljainen tulien
rätiseminen, se soi ikäänkuin monenlaisia äänillä, siinä uinailussani
minusta näytti, että kirkossa asui joku näkymätön, joka salaa
jutteli aralla tulivilkkunalla. Lämpösessä hiljaisuudessa ja sumussa
vapisivat pyhimyksien miettiväiset kasvot, ikäänkuin niidenkin edessä
olisi seisonut jotain ratkaisematonta. Tontun tapaiset varjot, hiljaa
koskettaen kasvojani, tuoksuvat makeata öljyn ja kypressin tuoksua.
Kulta ja vaski olivat tulleet pehmeämmiksi ja vaatimattomammiksi,
hopea loistaa lämpimästi ja ystävällisesti ja yhä sulaa, hajoaa,
sulautuu laajaan, suureen unelmaan. Ikäänkuin iso tuoksuava
omena vapisee ja ui kirkko minulle käsittämättömän rukouksen
hiljaisessa huminassa. Minä pyörin varjojen piiritanssissa ja hellä
uni nostattaa minut ylös lattialta. Vaan ennen kuin soitetaan
aamujumalanpalvelukseen, astuu luokseni vaitelias veli Nikodim,
herättää minut, koskettuaan hiljaa päähäni ja lausuu:
-- Mene Jumalan nimessä!
-- Anna anteeksi, olen taas nukkunut!
Nousen ja horjun jaloillani, vaan Nikodim, tukien minua lausuu aivan
hiljaa:
-- Jumala sinua armahtakoon, hyväntekijäni!
Nikodim oli vanhus, joka ei juuri herättänyt huomiota, hänen tapansa
oli peittää kasvonsa, ja joka ihmistä hän kutsui "hyväntekijäkseen".
Kerran minä kysyin häneltä:
-- Kuule Nikodimushka, lupausko sinut vaikenemaan sitoo?
-- Ei, -- sanoi hän, -- muuten vaan. Ja huokasi.
-- Jos tietäisin mitä sanoa, niin puhuisinkin!
-- Miksi sinä tulit pois maailmasta?
-- Tulin vaan.
Jos kysyt häneltä enemmän, niin hän ei vastaa, joskus hän katselee
sinua kasvoihin sellaisen näköisenä, kuin olisi hän johonkin syypää
ja sanoo hiljaa:
-- En tiedä, hyväntekijäni! Joskus ajattelet:
-- Kenties tämäkin ihminen haki kerran vastauksia... Ja tekee mieli
karata luostarista.
Vaan sitte tuli sinne vielä eräs herrasvekkuli, -- yhtäkkiä,
ikäänkuin pallo olisi lentänyt aidan ylitse, -- vahva, reipas,
pikkuinen hyppijä. Silmät olivat pyöreät, ikäänkuin pöllöllä,
nenä oli kookas, suortuvat vaaleat, parta kuohkea, hampaansa
loistivat lakkaamattomassa hymyilyssä. Hän huvitti kaikkia munkkeja
leikinlaskullaan, kertoi naisista rumia juttuja, hankki naisia öisin
luostariin, sai jostain viinaa vallan rajattomasti ja oli kaikessa
ihmeellisen näppärä. Minä katselin häntä ja kysyin:
-- Mitä sinä luostarista haet?
-- Minäkö? Syötävää!
-- Leipää hankitaan työllä!
-- Sen on Jumala säätänyt talonpoikien tehtäväksi, -- sanoi hän,
-- vaan minä olen porvari ja sitä paitsi olen palvellut vielä
kaksi vuotta rahatoimikamarissa, niin lasken itseni jonkun verran
virkamieheksikin.
Minä aloin tutkistella tuotakin lystiniekkaa -- nyt minun täytyi
tietää kaikki vieterit, jotka panevat eri ihmisiä liikkeelle. Kun
minä totuin työhöni, niin Mihail alkoi laiskotella, yhä karkasi
johonkin, ja vaikka minun olikin vaikeata työskennellä yksin,
niin oli se kuitenkin hauskempaa. Toiset kävivät vallan vapaasti
leipomossa ja aina silloin juttelimme.
Useimmiten olimme me kolme: Grisha, minä ja iloinen Serafim, yhdessä.
Grisha kiihtyy, heiluttaa käsiään minuun päin, Serafim viheltää,
ravistaen suortuviaan ja hymyilee.
Kerran minä kysyin häneltä:
-- Serafim sinä kulkuri uskotko sinä Jumalaa?
-- Myöhemmin sanon, -- lausui hän, -- odota kolmekymmentä vuotta.
Kun tulen noin kuusikymmentä vuotta vanhaksi, niin tulen varmaan
tietämään uskonko tahi en, vaan nyt minä en ymmärrä sitä; eikä ole
halua valehdellakkaan!
Ja hän alkoi kertoa merestä. Hän kertoi siitä ikäänkuin suuresta
ihmeestä, kummallisilla sanoilla, hiljaa ja ääneen, pelolla ja
rakkaudella, hän ihan paloi ilosta ja tuli vallan tähden näköiseksi.
Me kuuntelimme häntä, vaikenimme ja ne olivat ihan liikuttavia nuo
hänen kertomuksensa tuosta suuresta elävästä kauneudesta.
-- Meri, -- sanoi hän tulisesti, on maan sininen silmä, joka katselee
taivaan korkeuksiin. Se näkee kaiken mikä on maan yläpuolia, ja
vedessä, joka on elävä ja herkkä kuin sielu, näkyy tähtien leikit --
valojen salainen juoksu. Ja jos kauvan katselet meren aaltoilemista,
niin taivaskin tuntuu kaukaiselta mereltä ja tähdet ovat kultaisia
saaria siinä.
Grisha kuunteli häntä kalpeana ja hymyillen hiljaista kuutamon hymyä
kuiskaa hän surullisesti:
-- Ja kaikkien niiden salaisuuksien ja kauneuksien silmien edessä me
ainoastaan teemme kauppaa! Eikä mitään muuta... Oi Herra Jumala!
Tahi Serafim puhuu meille Kaukaasiasta, kuvaa meille synkän ja
kauniin maan, paikan, joka näyttää ihanalta sadulta, jossa helvetti
ja paratiisi syleilevät toisiaan, ovat sopineet ja loistavat
kauneudessaan veljellisen samanlaisina, ylpeinä suuruudestaan.
-- Nähdä Kaukaasia, -- juttelee Serafim, -- se merkitsee nähdä maan
todelliset kasvot, jossa ilman ristiriitaa sulautuu yhteen hymyilyyn
lumipuhdas lapsen sielu, ja pirullisen ylpeä naurahdus. Kaukaasia on
ihmisen voimien koe, heikko sielu sortuu siellä ja vapisee peloissaan
maan voimien edessä, vaan voimakas saa lisää vahvuutta, kohoaa
korkeaksi ja teräväksi ikäänkuin vuoreksi, joka kohottaa jalokivisen
huippunsa taivaan erämaitten syvyyksiin, ja tämä huippu on salamain
valtaistuin.
Grisha huokaa ja kysyy:
-- Kuka osottaa sielulle tietä? Täytyykö lähteä maailmaan, tahi pois
siitä? Mitä täytyy hyväksyä, mitä kieltää?
Serafim hymyilee hajamielisenä ja valoisana.
-- Ei auringon voima juuri lisäänny eikä vähene siitä, että sinä,
Grisha katselet taivaaseen; älä välitä siitä, rakkaani!
Minusta tuntuu kuin käsittäisin Serafimia, enkä kuitenkaan käsitä.
Kysyn häneltä kiukkusesti:
-- Vaan mitä ovat ihmiset sinun käsityksesi mukaan? Mitä varten he
ovat olemassa?
-- Hän kohottaa olkapäitään, hymyilee.
-- Mitä ovat ihmiset? Ihmiset ovat kuten kasvit, kaikki erilaisia.
Sokean mielestä on aurinkokin musta. Jos joku itse itsestään ei
pidä, ei hänestä pidä Jumalakaan. Muuten ovat ihmiset niin nuoria --
kolmevuotista Ivania ei vielä kutsuta isän nimen mukaan!
Sanasutkauksia oli hänellä, kuten Savelkalla, suu täynnä, ja hän
heitteli niitä ikäänkuin omenapuu kukkiansa. Niin pian kun hänelle
asetat jonkun totisen kysymyksen, niin hän heittelee sinne paikalla
sukkeluuksiaan, ikäänkuin kukkia lapsen ruumisarkulle. Minua
kiukuttaa tämä hänen karttavaisuutensa, olen suutuksissani, vaan hän,
piru, nauraa hohottaa.
Joskus sanon hänelle kiukkusena:
-- Turhanpäiten sinä vetelehdit, laiskuri! Ilmaiseksi syöt vierasta
leipää!