Hän vastasi julkeasti:
-- Minä ainakin kerskailen!
Akka inisi taas:
-- Voi sinua, Tatjana, Tatjana!
Vaan minä en tiedä mitä sanoa, ja miten lähteä pois niiden luota,
pääni oli ihan tyhjä! Istun ja vaikenen. Tuuli naputtelee ikkunassa,
samovari sihisee, vaan Tatjana puhuu aivan kuin hän tahtoisi ärsyttää
minua.
-- Voi, minun on kuuma!
Hän oli jo aukaissut puseronsa kauluksen. Hänen kasvonsa olivat
kauniit ja vaikka hänen silmänsä olivatkin julkeat, miellyttivät ne
kuitenkin minua. Akka pani viinaa pöydälle.
-- Kas, -- mietin minä, -- juon tässä lasillisen, annan heille sitte
rahaa ja lähden pois!
Tatjana kyseli reippaasti:
-- Mitäs suret?
En minä voinut pidättyä ja vastasin:
-- Vaimoni kuoli.
Silloin hän kysyi jo hiljaa:
-- Koska?
-- Viisi viikkoa sitten.
Tyttö pani puseronsa kiinni ja tuli kuin toiseksi ihmiseksi. Se
miellytti minua kovasti; minä katsoin häneen vaieten ja sanoin
itsekseni: kiitos! Niin raskasta kuin minun olikin, niin olinhan
kuitenkin nuori ja oli jo tottumusta naisiin, -- kaksi vuottahan olin
ollut avioliitossa.
Akka lausui hengästyneenä:
-- Vaimoko kuoli -- ei se mitään ole! Sinä olet nuori ja meidän
tapaisia on kaikki kadut täynnä.
Mutta silloin Tatjana sanoi sille ankarasti:
-- Mene, Petrovna, ja pane maata! Kyllä minä itse saatan vieraan pois
ja suljen portin. -- Sitte kun akka oli lähtenyt, kysyi hän minulta
totisena ja ystävällisenä:
-- Onko teillä sukulaisia?
-- Ei ole ketään.
-- Vaan tovereita?
-- Ei tovereitakaan ole.
-- Mitä te sitten tahdotte tehdä?
-- Minä en tiedä.
Hän mietti ja nousi sitten.
-- Näettekös, -- sanoi hän, -- näyttää siltä, että sielunne on hyvin
levoton ja hämmennyksissä, enkä minä neuvo teitä kulkemaan yksin.
Ensimäisen sanan perästä tulitte paikalla tänne, sillä tavalla voitte
vielä joutua sellaiseen paikkaan, josta niin helposti ei pääsekään
pois: tässähän on kaupunki. Jääkää yöksi tänne minun luokseni, --
kas, siinä on sänky, maatkaa Jumalan rauhassa! Jos ette ilmaiseksi
tahdo maata, niin maksakaa Petrovnalle niin paljon kuin tahdotte.
Ja jos minun takiani teille on vaikeata, niin sanokaa vaan -- minä
lähden pois...
Minua miellyttivät hänen puheensa ja hänen silmänsä, enkä minä voinut
pidättää jonkinlaista omituista iloa, ja sanoin:
-- Voi esipappia! Tatjana ihmetteli:
-- Mitä esipappia?
Vallan hassua, -- minä tulin taas hämilleni.
-- Tämä on, näettekös, sellainen lauseparsi vaan minulla... tahi
oikeastaan se tahtoo sanoa, se ei ole oikeastaan -- lauseparsi, vaan
minä näen unessa joskus rovastin...
-- No, -- sanoi hän, -- hyvästi!
-- Ei, näettekös, pyydän, älkää lähtekö pois, istukaa minun kanssani,
jos teille ei ole vaikeata!
Hän istui, hymyili:
-- Olen hyvin iloinen.
Hän pyysi minua juomaan likööriä tahi teetä, kysyi, tokko minä
tahtoisin syödä. Minun silmiini tuli kyyneleitä hänen totisen
hellyytensä takia, sydämeni iloitsi kuin aamulintunen kevätauringosta.
-- Antakaa anteeksi suora sanani, -- sanoin minä, -- vaan tahtoisin
tietää, puhuitteko totta itsestänne, tahi tahdoitteko vaan laskea
leikkiä minun kanssani?
Hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi:
-- Totta se oli. Minä olen niitä sellaisia. Mitä sitten?
-- Minä näen ensikerran eläessäni sellaisen tytön. Minua hävettää.
-- Mitä te sitten häpeätte, enhän minä istu alastomana!
Hän nauroi hiljaa, hellästi.
-- Näettekös, enhän minä häpeä teidän vaan itseni takia, oman
tyhmyyteni takia!
Minä kerroin hänelle avomielisesti kaikki ajatukseni katutyttöjen
suhteen. Hän kuunteli minua tarkkaan, rauhallisesti.
-- Meidän joukossamme on erilaisia, -- sanoi hän, -- on huonompiakin
kuin te kuvasitte. Liianhan helposti te luotatte ihmisten sanoihin!
Minun oli omituista tottua siihen ajatukseen, että sellainen tyttö
möi itsensä. Taas minä kyselin häneltä:
-- Mitenkäs te sitten -- puutteenko takia?
-- Alussa, -- kertoi hän, -- eräs minua petti, silloin hänelle
kostaakseni otin toisen ja niin jatkoinkin leikkiä... Ja nyt joskus
täytyy leivänkin takia ottaa joku mies vastaan.
Hän puhui yksinkertaisesti, eikä hänen sanoissaan tuntunut mitään
sääliä itseään kohtaan.
-- Käyttekö te kirkossa?
Tässä hän säikähti ja tuli ihan punaseksi.
-- Kirkon tielle, -- sanoi hän, -- ei pakoteta ketään.
Minä ymmärsin, että olin loukannut häntä ja sanoin nopeasti:
-- Te ette ymmärtäneet minua oikein! Minä tunnen raamattua ja muistan
Maria Magdaleenaa ja syntistä vaimoa, jolla fariseukset kiusasivat
Kristusta. Minä tahdoin kysyä, ettekö te ole äkäinen Jumalalle
elämänne takia, ettekö te epäile hänen hyvyyttänsä?
Hän rypisti silmäkulmiaan, mietti hiukan ja kysyi kummastuneena:
-- Minä en näe mitä tekemistä tässä on Jumalalla?
-- Miten niin, -- näettekös, Hän on meidän paimenemme ja isämme ja
Hänen valtavassa kädessään on ihmisen kohtalo!
Vaan hän sanoi:
-- Enhän minä tee mitään pahaa ihmisille, mihinkäs minä olen syypää?
Keneenkä se kuuluu etten minä pidä itseäni puhtaana? Ainoastaan
minuun itseeni!
Minä tunsin että hänessä silloin oli jotain hyvää, sydämellistä, vaan
minä en jaksanut käsittää.
-- Syntieni edestä vastaan minä itse! -- sanoi hän, kumartuen
luokseni ja hymyillen. -- Eikä minun syntini näytä suurilta...
Kenties se ei ole hyvä mitä minä puhun, vaan se on totta! Minä
käyn hyvin mielelläni kirkossa; meillä on uusi kirkko, sellainen
valoisa, hyvin rakas! Laulajat laulavat vallan erinomaisesti. Joskus
liikuttavat niin sydäntä että rupean itkemään. Kirkossa lepää sieluni
eikä tiedä mitään maailman menosta...
Hän vaikeni ja lisäsi sitten:
-- Tietysti on muutakin huvia -- miehet katselevat! Hän kummastutti
minua niin, että suorastaan hiki tuli otsalleni, enkä minä käsittänyt
miten hänellä tämä kaikki niin eheästi ja yhtenäisesti sopi yhteen.
-- Pidittekö kovasti vaimostanne? -- kysyi hän.
-- Kovasti, -- sanoin minä.
Ja yhä enemmän miellytti minua hänen hyvä yksinkertaisuutensa.
Ja minä aloin hänelle kertoa kaikkia sielunasioitani. Kerroin hänelle
vihastani Jumalaa vastaan, koska hän salli minun tehdä syntiä ja
rankaisi minua sitten kohtuuttomasti Olgan kuolemalla. Hän vuoroin
vaaleni vuoroin tuli alakuloiseksi, sitten yhtäkkiä hänen poskensa
tulivat tulipunasiksi ja hänen silmissänsä syttyi tuli, joka minuakin
kiihotti.
Ensi kerran elämässäni minä luulin käsittäväni koko ihmiselämän
ympyrän, ja se seisoi edessäni rikkinäisenä, särettynä, hävyttömänä,
likaisena, vihan ja heikkouden, huutojen, huokauksien ja valituksien
keskeltä.
-- Missä täällä on jumalallisuuden alku? -- sanoin minä. -- Ihmiset
istuvat ihan kirjaimellisesti toinen toisensa päällä, imevät toinen
toisensa verta, kaikkialla käy eläimellinen tappelu leipäkannikan
edestä -- mikä tässä on jumalallista? Missä on hyvyys, rakkaus, voima
ja kauneus? Olkoonpa että olin nuori, vaan minä en ole sokeana tullut
maailmaan -- missä on Kristus, Jumalan lapsi? Kuka on saastuttanut ne
kukat, jotka hän on kylvänyt puhtaalla sydämellänsä, joilla hän on
koristanut rakkautensa viisauden?
Minä kerroin hänelle rovastista, miten se pelotti minua mustalla
jumalallansa, miten hän tahtoi huutaa polisia jumalansa avuksi.
Tatjana nauroi ja minustakin rovasti tuli naurettavaksi, hän näytti
vihreältä sirkalta; nariseepa sirkka ja hyppii, ikäänkuin jotain
hommailisi, vaan katsoppas, eipä se itsekään niin varmasti usko
asiansa totuutta! Vaan naurettuaan tuli hyvä tyttö surulliseksi.
-- Kaikkea minä en käsittänyt, -- sanoi hän, -- ja muutama asia
kuuluu ihan kauhealta: ajatteletpa sinä aika uskaliaasti Jumalasta!
Minä sanoin:
-- Mahdotonta on elää kun ei näe Jumalaa!
-- Niin, -- sanoi hän, -- tehän aioitte vallan nyrkeillä tapella
hänen kanssaan, onko se sitte oikein? Vaan se, että elämä ihmisillä
on vaikeata, se on totta, minä myöskin ajattelen joskus, miksi
se niin on? Tiedättekö, mitä minä sanon teille? Tässä lähellä on
naisluostari ja siinä on eräs erakkonainen, hän on hyvin viisas
vanha ihminen! Hän puhuu niin hyvin Jumalasta -- jos kävisitte hänen
luonaan.
-- Vaikkapa menisinkin! Minä käyn nyt kaikkialla, kaikkien pyhien
ihmisten luona, minun täytyy rauhottua!
-- Vaan minä menen nyt maata ja niin tekin pankaa maata, -- sanoi hän
ojentaen minulle kätensä.
Minä tartuin siihen, pudistin sitä ja sanoin koko sielustani:
-- Kiitän teitä! Miten paljon te minulle olette antaneetkaan, en
tiedä, enkä tiedä nyt vielä, miten kallista se on, vaan tunnen että
hyvä ihminen te olette, kiitoksia teille!
-- Mitä te nyt, -- sanoi hän, -- Jumala varjelkoon!
Hän punastui, hämmentyi.
-- Minä olen niin iloinen jos teille tuntuu helpommalta.
Ja minä näen, että hän tosiaankin on iloinen. Mitä minä olen hänelle?
Vaan hän on iloinen siitä, että hän on hiukan rauhottanut ihmistä.
Minä sammutin tulen, panin maata ja ajattelin:
-- Kas kun odottamatta satuin juhlaan.
Niin, vaikkei sydämeni olekaan kevyt, niin kuitenkin siinä tuntuu
jotain uutta ja hyvää. Näen Tatjanan silmät joko veitikkamaisina tahi
totisina; niissä on enemmän inhimillistä kuin naisellista; ajattelen
häntä puhtaalla ilolla ja eikö se ole juhlapäivä, kun voi sillä
tavalla ajatella ihmisestä?
Minä päätin huomenna hänelle lahjottaa sinisillä kivillä varustetun
sormuksen. Vaan sitten unohdin enkä ostanutkaan. Kolmetoista vuotta
on siitä kulunut, vaan yhä vielä muistelen sitä tyttöä ja aina
kaduttaa, etten sille sormusta ostanut.
Aamulla hän naputti ovelle.
-- Aika on nousta.
Me tapasimme toisemme kuin vanhat ystävät, istuimme teetä juomaan, ja
hän yhä kehotti minua käymään tuon erakkomummon luona, otti minulta
sananikin että niin tekisin. Jätimme sydämellisesti toisillemme
hyvästit ja hän saattoi minut portin taakse.
Minä olin kaupungissa yksin kuin erämaassa. Luostariin oli
kolmekymmentäkolme virstaa, minä lähdin paikalla matkalle sinne ja
seuraavana päivänä olin jo siellä kirkossa.
Minun ympärilläni oli musta nunnain joukko, tuntui ikäänkuin joku
vuori olisi hajonnut ja kappaleet pudonneet kirkkoon. Luostari
oli rikas, sisaria oli paljon ja kaikki olivat sellaisia isoja;
kasvot olivat lihavia, pehmeitä, valkosia, ikäänkuin taikinasta
tehtyjä. Pappi saarnasi innokkaasti vaan lyhyesti, ja oli myöskin
syötäissä ollut kotona, hänellä oli iso bassoääni. Laulajat olivat
valiojoukkoa, kaikki kaunottaria ja lauloivat ihanasti. Kynttilät
itkivät valkosia kyyneliä, niiden tulet vapisivat, säälien ihmisiä.
-- Sieluni ikävöi temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi... nöyrästi
laulavat nuoret äänet.
Aivan tottumuksesta toistin itsekseni messun sanoja, vaan katselin
kuitenkin ympärilleni ja tahdoin päästä selville kuka oli erakko,
eikä minussa ollut mielestäni tarpeellista hartautta. Ymmärsin sen
ja häpesin... Enhän ollut tullut leikkimään -- vaan sentähden että
sielussani oli tyhjää. Enkä millään voinut koota itseäni, kaikki
minussa on rikkinäistä, ajatukseni hyppivät. Näen muutamia uupuneita,
kuivettuneita kasvoja -- vanhoja puolikuolleita vaimoja, jotka
katsovat pyhiin kuviin, liikuttavat huuliaan, vaan kuiskaustakaan ei
kuulu.
Jumalanpalvelus loppui. Minä kävelin kirkon ympärillä. Oli kirkas
päivä, aurinko säteili lumella, puissa hyppelivät tiaiset, jotka
ravistivat lunta oksilta. Astuin aidan luokse ja katsoin kauas,
kauas sinisiin maan syvyyksiin; luostari seisoi vuorella ja sen alla
makasi maaäiti komeasti puettuna lumen sinertävään hopeaan. Pikkuisia
kyliä näkyi metsän takana, jonka joki leikkasi kahtia, teitä näkyi
ja olivat ne kuin pudonneita nauhoja ja kaiken sen yli kylvi aurinko
salaisia säteitään. Kaikkialla oli hiljaista, rauhaa ja kauneutta...
Jonkun ajan päästä olin minä äiti Fevronian kammiossa. Hän oli pieni
akka, silmissään koko ajan kyyneleet, ja ryppysillä kasvoillaan
vapisi lakkaamatta hyvä hymy. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaamalla
ja laulavalla nuotilla.
-- Älä syö, -- sanoi hän, -- nuorukainen, omenaa ennen Kristuksen
kirkastumisen juhlaa, varo, kunnes rakas Jumala sen kasvattaa
valmiiksi, kunnes sen siemenet mustenevat.
Minä ajattelin: mitä varten hän tuota puhuu?
-- Kunnioita, -- sanoi hän, -- isääsi ja äitiäsi...
-- Näettekös, ei minulla ole niitä!...
-- Rukoile kuitenkin heidän sielukultansa pelastuksen puolesta...
-- Vaan kenties ne elävät vielä?
Hän katselee minuun ja pyyhkien kyyneliä silmistänsä hymyilee minulle
säälivästi. Sitten hän taas nyykäyttää päätään ja laulaa:
-- Herramme on hyvä Jumala, kaikille oikeudenmukainen, kaikille hän
jakaa armoansa!
-- Vaan minä, -- näettekös, epäilen sitä...
Minä näen miten hän pelästyy, laskee kätensä syliinsä ja vaikenee
räpyttäen silmiään. Sitte vetää hän henkeään ja laulaa taas hiljaa:
-- Muista, että rukouksella on siivet ja että se on kaikkia lintuja
nopeampi ja aina se saavuttaa Jumalan valtaistuimen! Hevosella ei ole
kukaan ajanut Herran valtakuntaan...
Minä käsitän nyt, että Jumala hänen mielestään on hyväntahtoinen ja
rakas herra, eikä vanhuksen mielestä ole mitään lakia jota ei Jumala
seuraisi. Ja yhä hän vaan eksyy vertauskuviinsa, vaan minä en käsitä
niitä ja minua se kiukuttaa.
Kumarsin hänelle ja poistuin. -- Katsos, ajattelin itsekseni, ihmiset
ovat jakaneet Jumalan eri kappaleisiin, jokainen on siitä ottanut
tarpeensa mukaan, -- yhden mielestä hän on hyväntahtoinen, toisen
mielestä pelottava, papit ovat Hänet palkanneet apulaisekseen ja
maksavat Hänelle pyhällä savulla sen, että Hän hyvin ravitsee heitä.
Ainoastaan Larionin Jumala oli rajaton.
Nunnat vetivät lunta reellä, ajoivat ohi, nauraa hihittivät, vaan
minun oli raskas olla enkä minä tiennyt mitä tehdä. Lähdin ulos
portista, siellä oli hiljaista. Lumi loisti, härmällä peitetyt
puut eivät liikkuneet, kaikki oli mietteisiin vaipunutta. Ja
taivas sekä maa katselivat ystävällisesti hiljaista luostaria.
Vaan minua pelotti, että minä yhtäkkiä häiritsin tätä hiljaisuutta
jonkinlaisella huudolla.
Soitettiin iltajumalanpalvelukseen... Ihana kello! Kutsuu lempeästi
ja selvästi, vaan minulla ei ollut halua lähteä kirkkoon. Päässäni on
ikäänkuin pieniä nauloja.
Ja jollain tavalla vallan yhtäkkiä minä päätin: lähden elämään
johonkin luostariin, jossa on mitä ankarimmat säännöt. Elelenpä
siellä yksin kammiossani, mietin, luen kirjoja... Enköhän
yksinäisyydessäni saa kootuksi rikkinäistä sieluani eheäksi, vahvaksi
voimaksi.
Viikon päästä seisoin Savvatejevin erämaassa apotin edessä; hän
miellytti minua. Kasvonsa olivat kauniinmuotoiset, hän oli harmaa,
kalju, punaposkinen ja muutoin vahva, vaan katsantonsa oli totinen ja
silmänsä lupaavat.
-- Minkävuoksi, poikani, tahdot välttää maailmaa? kysyi hän.
Minä selitin, että sieluni on murheissaan vaimoni kuoleman takia,
enkä minä mitään muuta voinut sanoa, jokin ikäänkuin esti minua...
Hän katsoi minuun terävästi, nipistäen partaansa ja sanoi taas:
-- Onko sinulla rahaa sisäänmaksua varten?
-- On minulla noin sata ruplaa.
-- Anna tänne! Mene pyhiinvaeltajain asuntoon, huomenna
jumalanpalveluksen jälkeen puhun vielä sinun kanssasi.
Pyhiinvaeltajista piti huolta isä Nifont, joka myös miellytti minua.
-- Meillä, -- sanoi hän, -- on yksinkertainen luostari, ihan
tosiveljellinen, täällä kaikki tekevät yhtä paljon työtä Jumalaa
varten, eikä niinkuin muissa paikoissa. On meillä muuten eräs
herrasmieskin, vaan hän ei koske mihinkään eikä häiritse ketään.
Täällä sinä löydät lepoa ja rauhaa sielullesi!
Päivän kuluessa minä olin jo tarkastanut koko luostarin. Se oli
ennen nähtävästi ollut vallan metsässä, vaan nyt oli metsä pois
hakattu, muutamissa paikoin portin edessä näkyi nytkin vielä
kantoja; vaan aidan takana alkoi heti metsä, ikäänkuin kaksi mustaa
siipeä syleili se vaalean sinistä kirkon kupoolia ja valkosia
rakennuksia. Vastapäätä makaa Sinijärvi jäässä, se on puolikuun
muotoinen, pituudeltaan kymmenen virstaa ja leveydeltään neljä;
järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Tolokontsevin Nikolan
kultakupooli, vaan luostarin toisella puolen näkyy Kudejarovin kylä,
kaksikymmentäkaksi taloa. Yltympäri on mahtava metsä.
Kaikki on kaunista. Sieluni heltyi hiljaa. Kas tässä minä tulen
keskustelemaan Jumalan kanssa, avaan Hänen eteensä kaikkein
salaisimmankin sieluni sopukan ja nöyrällä itsepäisyydellä minä
pyydän Häntä osottamaan minulle tietä Hänen lakiensa tuntemiseen.
Olin iltajumalanpalveluksessa. Se kävi ankarasti kirkon sääntöjen
mukaan ja kaikki olivat innokkaita; kuitenkin laulu oli
epäsointuisaa, ei ollut hyviä ääniä.
Minä rukoilin:
-- Herra Jumala, anna anteeksi jos olen julkeasti ajatellut sinusta,
tiedäthän etten ole tehnyt sitä uskottomuudesta, vaan rakkaudesta
sinuun, kaikkitietäjä, koska olen janonnut sinua.
Yhtäkkiä edessäni seisova munkki katsoi taaksepäin ja hymyili
minulle, nähtävästi minä olin liian äänekkäästi lausunut kirottuja
sanojani! Hän hymyili ja miten kauniit kasvot minä näin!... Jopa
päänikin painui alas ja silmäni sulkeutuivat, en koskaan ennen enkä
myöhemmin ollut nähnyt niin kaunista miestä. Minä siirryin likemmäs
häntä ja katselin hänen ihmeellisiä kasvojaan, ne olivat valkoset
kuin vaahto, partansa oli musta, siinä näkyi vaan muutamia harmaita
karvoja. Silmänsä olivat isot, kosteahkot ja himmeät sekä ylpeät,
hän oli hoikka ja korkeavartaloinen. Nenä oli hiukan käyrä ja
muistutti hiirihaukan nokkaa, koko hänen olemuksessaan näkyi jotain
jalosyntyistä. Hän hämmästytti minua niin, että sinä yönäkin vielä
näin hänet unissani.
Varhain aamulla herätti minut Nifont.
-- Isä apotti on sinulle määrännyt työtä, -- sanoi hän, -- mene
leipomoon, tämä nöyrä munkki johtaa sinut sinne, hänpä on juuri sinun
käskijäsikin! Tässä saat kruunun vaatteetkin!
Minä pukeuduin luostarin vaatteisiin, puku sopikin vallan hyvin,
vaan se oli kokonaan kulunut ja likainen, eikä toisessa kengässä
enää ollut anturaakaan. Minä tarkastin päällysmiestäni: hän oli
kömpelö, hartiansa olivat leveät, otsassaan ja poskissaan oli hänellä
ruuppia ja näppylöitä, joista kasvoi harmaita karvapensaita, kasvonsa
olivat ikäänkuin lampaanvilloilla peitetyt. Hän olisi ollut muuten
hyvin naurettavan näkönen, -- vaan hänen otsassaan oli suunnattoman
syviä ryppyjä, huulensa olivat ankarasti yhteenlikistetyt ja pienet
silmänsä synkät.
-- Kuule sinä, tule nopeammin! -- käski hän. Hänen äänensä oli raaka,
vaan repeytynyt, ikäänkuin rikkinäinen kello.
Hymyillen sanoi Nifont:
-- Häntä kutsutaan veli Mihaksi! Jumala kanssanne!
Me lähdimme pihalle, siellä oli pimeätä; Miha tarttui johonkin kiinni
ja päästi kamalia kirouksia. Sitte hän kysyi:
-- Osaatko taikinaa vastata?
-- Olen nähnyt, -- sanoin minä, -- miten naiset vastaavat.
Hän myrisi:
-- Akat! Annappas teille akkoja, yhä vaan akkoja! Niiden takia on
maailma kirottu, täytyy se muistaa!
-- Mutta olihan Jumalan äitikin nainen.
-- No?
-- Ja paljon on pyhiä marttyyreja naisia.
-- Lörpöttele vaan. Pirun luo helvettiin sinä joudut!
Kuitenkin minä luulen, että hän oli totinen ihminen.
Me tulimme leipomoon ja hän sytytti tulen. Siellä seisoi kaksi isoa
säkeillä peitettyä kaukaloa ja pitkä hinkalo, siellä oli jauhomatto
ruisjauhoja täynnä ja nisujauhoja säkissä, kaikki oli likaista,
hämähäkin verkkojen ja harmaan tomun peittämää. Miha repi yhden
kaukalon päältä säkit pois, heitti ne lattialle ja komensi!
-- Opi! Kas tässä on nuija! Näetkös huokosia? Siis se on valmista, on
noussut!
Hän otti jauhosäkin, nosti sen kaukalon reunalle ikäänkuin
kolmevuotisen lapsen, leikkasi sen veitsellä irti ja huusi kuin
tulipalossa.
-- Kaada vettä neljä ämpäriä! Vastaa taikinaa!
Ja hän oli jo ihan valkonen, ikäänkuin puu härmässä. Minä heitin pois
takkini ja käärin hihani ylös.
Hän sanoi:
-- Mihin sinä nyt, se ei kelpaa, riisu housut... Jaloilla! --
Näettekös, minä en ole kauvaan aikaan ollut saunassa...
-- Kuka sinulta sitä kysyi?
-- Mitenkäs sitten likaisilla jaloilla? Mutta nyt hän huusi:
-- Oletkos sinä minun päällysmieheni, tahi minä sinun?
Hänen suunsa oli iso, hampaansa olivat isot, kädet pitkät ja hän
heilutti niitä sangen epäystävällisesti.
-- No, mietin minä, koira sinut vieköön!
Minä pyyhkin jalkani märällä räsyllä, kiipesin kaukaloon, vaan
päällysmieheni hyörii leipomoa pitkin ja mutisee:
-- Minä sinut taivutan, mamman poika!... Minä sinulle opetan
nöyryyttä!
Vastasin minä yhden kaukalon, jopa oli toinen valmis; vastasin toisen
-- ja jopa valmistui nisujauhotaikinakin vastattavaksi; sitä piti jo
käsillä vastata.
Olin minä vahva poika, vaan en ollut juuri tottunut työtä tekemään:
jauhot tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini, tulin
kuuroksi, en nähnyt enää mitään, hiki virtasi otsaani myöten, vuosi
taikinaan.
-- Tiedättekös, eiköhän teillä löytyisi jotain räsyä hikeä
pyyhkiäkseni?
Miha suuttui:
-- Samettihantuukeja me tässä hankimme sinua varten. Kaksisataa
kolmekymmentä kaksi vuotta on luostari ollut olemassa ja on yhä
odottanut sinun sääntöjäsi!
Minua nauratti.
-- Enhän minä, näettekös, itseäni varten tahdo! Ihmisethän sitä
leipää tulevat syömään!
Hän tuli luokseni, nosti karvansa pystyyn ikäänkuin siili, vapisi
miesraukka ja hirnui:
-- Pyyhki itseäsi säkillä, jos olet herkkusuu! Vaan sinun
julkeudestasi minä ilmotan apotille!
Tämä ihminen kummastutti minua niin, etten ollenkaan voinut hänelle
suuttua. Hän teki työtä äärettömästi, viisi puutaa raskaat säkit
olivat hänen käsissänsä kopeekoita, hän oli ihan jauhoissa, murisi,
haukkui, rähisi:
-- Nopeammin tee!
Minä koetin niin seurata häntä että pääni aivan pyörtyi.
Vaikeita olivat minulle ensimäiset palvelukseni päivät. Leipomo oli
ruokasalin alla kellarissa, siinä oli matala holvikatto ja yksi ainoa
kovasti suljettu ikkuna, ilmaa oli vähän, jauhon tomu aikaansai aina
paksun sumun, Miha siellä juoksenteli kuin karhu ketjussa, sekavasti
säteili tuli uunissa, se oli painajainen, eikä työ! Ja koko sen
ajan olimme kahden, ainoastaan harvoin jotakuta rangaistiin sillä
että lähetettiin meitä auttamaan. Ei ollut aikaa käydä kirkossa
jumalanpalveluksessa. Miha opetti minua joka päivä ja tuntui siltä
kuin hän sitoisi minut vahvalla nuoralla johonkin kiinni; hän paloi
kokonaan vihasta maailmaa vastaan, ja minä hengitin hänen puheitaan
ja olin jo sisältäpäin ihan noessa.
-- Sinä olet nyt erossa ihmisistä, -- sanoi hän, -- he tekevät syntiä
siinä maailmassa ja sinä olet pois siitä. Ja kun sinun ruumiisi on
pois sieltä, niin sinun täytyy poistua siitä myös ajatuksissasi,
täytyy unohtaa se. Kun alat ajatella ihmisiä, niin et voi välttää
naistenkin muistelemista ja hän se on, joka maailman on heittänyt
synnin pimeyteen ja on sen ikuisesti sitonut!
Tapahtui joskus, että tuskin ennätin aukaista suuni kun hän jo huusi:
-- Ole vaiti! Kuuntele kunnioituksella vanhempaa, kokenutta ja ota
huomioon hänen sanansa! Minä tiedän että sinä mutiset Jumalanäidistä!
Vaan sentakia Kristus kuolikin ristinpuulla, että nainen hänet oli
synnyttänyt, eikä hän siis ollut tullut taivaasta pyhänä ja puhtaana,
vaan elämänsäkin aikana oli ystävällinen niille konnille, akoille.
Hänen olisi pitänyt heittää kaivoon tuo Samarian nainen, eikä puhua
hänen kanssaan ja sitä langennutta naista olisi pitänyt heittää
kivillä otsaan, ja -- katsos, maailma olisikin pelastunut!
-- Mutta eihän se olisi ollut kristillistä!