Minä sanon sinulle yksinkertaisesti: seitsemänkymmentäkaksi ruplaa
vuodessa ei riitä perheelliselle ihmiselle ja tyttäreni myötäjäisiä
minä en salli tuhlattavan! Ajattele nyt! Sinun viisautesi ei ole
mitään muuta kuin vihaa minua vastaan, koska minä olen sinua
viisaampi, ja siitä ei ole hyötyä ei sinulle eikä minulle. Jokainen
on pyhä, siksi kuin piru hänet ottaa!
Minun oli hyvin vaikea, vaan kuitenkin säälistä Olgaa kohtaan olin
lyömättä häntä.
Kylässä jo tiedettiin, etten minä elä sovussa appini kanssa, jopa
alkoivat ihmiset kohdella minua ystävällisemmin. Minä itse tulin
onneni takia hellemmäksi ja Olgakin oli sydämeltään hyvä -- ja nyt
minä aioin hiljakseen maksaa talonpojille velkaani mahdollisuuden
mukaan. Minä aloin vähitellen hyvitellä heitä; avustin yhtä ja
suojelin toista. Vaan maalla on ikäänkuin lasin takana jokainen
kädenliike kaikkien näkyvissä. Titov suuttui suuttumistaan:
-- Tahdotkos taas lahjoa Jumalaa? -- sanoi hän. Minä päätin erota
konttorista, sanoin vaimolleni:
-- Kuusi ruplaa kuukaudessa ja vielä enemmänkin saan lintuja
pyydystellen!
Ystävättäreni tuli surulliseksi.
-- Tee miten paraiten osaat, jos vaan emme joutuisi kerjäläisiksi!
Sääli tulee isää, sanoi hän, -- hän tahtoo sinulle hyvää ja on
ottanut paljo syntiä niskoilleen meidän takiamme...
-- Voi, kyllä tiedän, rakkaani! Hänen varansa, juuri ne minua
piinaavat.
Seuraavana päivänä minä sanoin apilleni, että minä lähden. Hän
hymähti ja kysyi:
-- Sotamieheksikö?
Paloipa siipeni. Ymmärsin hyvin, että hän voi sen tehdä minulle
-- se on vallan helppoa hänelle: hänellä on kaikkialla korkeita
tuttavuuksia, kaikkialla miestä kunnioitettiin, ja jos minut
otettaisin sotilaaksi, olisin hukassa kuten kivi vedessä. Hän ei
tulisi säälimään tytärtänsä, -- olipa hän muutenkin pelannut korkeata
peliä Jumalan kanssa.
Ja solmu solmun päästä kietoo käteni: vaimoni on hiljakseen alkanut
itkeä, silmänsä ovat aina punaiset. Kysyinpä häneltä:
-- Mikä sinua vaivaa Olga? Vaan hän sanoo.
-- En ole terve.
Minä muistan valani, jonka hänelle tein, minun on vaikea
olla ja häpeän. Olisinpa silloin ottanut erään askeleen -- ja
päättäväisyyttäkin oli -- vaan sääli tulee rakastettua naista! Jos
häntä ei olisi ollut, olisin mennyt vaikka sotilaaksi, ainoastaan
välttääkseni Titovia.
Heinäkuun lopussa syntyi meille poika ja minä tulin taas hulluksi
joksikin aikaa. Synnytys oli hyvin vaikea, Olga huusi ja minun
sydämeni aivan jähmettyi pelosta. Titov tuli ihan mustaksi
kasvoiltaan, vapisi, nojautui pihalla rappuun, piilotti tapansa
mukaan kätensä ja kuiskasi pää alaspainuneena:
-- Jos hän kuolee on elämäni turha, Jumala armahda... Jos sinulle
tulee lapsia Matvei, niin kenties käsität tuskani ja elämäni ja
lakkaat pitämästä muita ihmisiä syntisinä.
Minä säälin häntä sillä hetkellä. Itse kävelin pihaa myöten ja
ajattelin:
-- Uudelleen uhkaat minua, Jumalani, uudestaan on kätesi raskaasti
päälläni! Olisitpas ihmisen antanut parantua, olisitpas auttanut
häntä väistymään sivulle! Tahi oletko tullut saidaksi armosi annossa,
eikö voimasi olekaan hyvyydessä.
Kun nyt muistelen näitä puheita, häpeän tyhmyyttäni.
Lapsi syntyi ja vaimoni muuttui, äänensäkin tuli vahvemmaksi, koko
vartalo ikäänkuin ojentui ja minua kohtaan hän nähtävästi tuli hiukan
kieroksi. Ei siten että hän olisi tullut ahneeksi, vaan kuitenkin
alkoi hän laskea leipäpalasia; jopa harvemmin antoi almuja, muisteli
kuka talonpojista meille oli velkaa ja kuinka paljon. Tosin ne olivat
viiden kopekan velkoja, vaan kumminkin hän ne muisti. Alussa minä
ajattelin, että se menee ohi; minä kävin jo silloin aika reipasta
lintukauppaa, pari kertaa kuukaudessa kävin häkkineni kaupungissa ja
joka matka tuotti ruplia viisi tahi enemmänkin. Meillä oli lehmä,
noin kymmenisen kanoja -- mitäs vielä puuttui?
Vaan Olgan silmät kipenöivät pahasti. Jos satuin tuomaan hänelle
lahjan kaupungista, valitti hän:
-- Mitä varten? Säästäisit mieluummin.
Minun tuli ikävä ja sen ikävän takia minä kiinnyin lintujahtiin.
Lähdin metsään, asetin verkon, ripustin paulat, paneuduin makaamaan,
viheltelin ja mietin. Sielussani oli hiljaista, puhdasta, en
tarvinnut mitään. Ajatuksia silloin syntyi, ne koskivat sydäntä ja
hukkuivat taas tietämättömiin, ikäänkuin kivi järveen; ja sielu sen
jälkeen aaltoili ja tunsi Jumalan läsnäolon.
Niinä silmänräpäyksinä on sininen taivas ja ääretön maailma
jumalani ja kullalla kirjaeltu syys- tahi talvimetsä on hopeinen
temppelini; joet, pellot, kukkulat, tähdet ja kukat, kaikki mikä on
kaunista on jumalallista, kaikki jumalallinen on sukua sielulleni.
Vaan kun ihmiset muistuvat mieleeni, niin sydämeni säikähtää
ikäänkuin unessa peljästynyt lintunen ja hämmentyneenä se katsoo
elämään -- eipä sulaudu yhteen Jumalan kauneus ja ihmisen likainen
kerjäläiselämä. Valon Jumala on jossain kaukana ja loistaa siellä
voimassaan ja ylpeydessään, ihmiset taas ovat erikseen niukassa
ja surkeassa elämässään. Minkätähden Jumalan lapset ovat uhratut
tyhjyydelle ja nälälle, minkä tähden he ovat alennetut ja sorretut
kuin madot liassa; minkä takia Jumala on sen sallinut? Mitä iloa
hänellä on nähdä luomiensa lasten alennustilaa? Missä ovat ihmiset,
jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen kauneuttansa? Likainen,
jokapäiväinen puute on pimittänyt sielun ihmisestä. Yltäkylläisyys
lasketaan iloksi ja rikkaus onneksi, ihmiset hakevat synnin vapautta
eivätkä ole vapaita synnistä. Ja missä on isän kauneuden voima, missä
niissä on Jumalan kauneus? Onko Jumala elossa? Missä on jumalallinen?
Yhtäkkiä kiehahtaa sauhuna sielussa joku aavistus tahi viittaus,
täyttää kaiken, tyhjentää kaiken ja sielussa on kylmää ja tyhjää,
ikäänkuin talvella pelloilla. Silloin minä en uskaltanut sanoilla
koskea siihen ajatukseen, vaan vaikk'ei se noussutkaan eteeni
sanoihin puettuna, niin kuitenkin minä tunsin sen voiman ja pelkäsin
sitä kuin pieni lapsi pimeätä luolaa. Hyppään ylös, hommaan
asioitani, kiiruhdan kotiin, kokoon verkkoni, kävelen nopeasti ja
laulan ääneen poistaakseni luotani voimatonta pelkoani.
Jopa alkoivat ihmiset ivata minua, koska lintujen pyydystelijöitä
ei juuri kunnioiteta maalla ja Olgakin huokaa syvästi, nähtävästi
hänestäkin hommani näyttää lapselliselta. Appini saarnaa
saarnaamistaan, minä olen vaiti, odotan syksyä; minusta näyttää, että
pääsen asevelvollisuudesta -- siihen läpeen en tällä kertaa mene.
Vaimoni tuli uudelleen raskaaksi ja samalla synkkämieliseksi.
-- Mikä sinua vaivaa, Olga?
Alussa hän kielsi -- ei mitään, niin vaan, mutta kerran hän tuli
luokseni, pani kätensä kaulaani ja purskahti itkuun.
-- Minä kuolen, -- sanoi hän, -- minä kuolen synnytyksessä.
Minä tiesin, että naiset usein puhuvat niin, vaan kuitenkin minä
pelästyin. Lohdutin häntä, vaan ei hän kuullut.
-- Taas sinä jäät yksin, -- sanoi hän, -- eikä kukaan sinusta pidä.
Sinä et tule toimeen ihmisten kanssa, olet kaikessa liian suora --
minä pyydän sinua lasten tähden: älä ole ylpeä, kaikki ovat syypäitä
Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa...
Usein hän minulle puhui sellaista ja minä tulin levottomaksi, säälin
häntä, pelkäsin hänen puolestansa. Appini kanssa tuli jonkinlainen
sovinto ja hän käytti sitä paikalla omalla tavallansa hyväkseen;
tässä Matvei, kirjota alle. Ja hänellä oli tärkeitä tekosyitä --
kutsunnat nenän edessä, -- toinen lapsi lähellä.
Jopa alkoivat kutsuntajuopottelut, pojat kutsuivat minuakin; minä
kieltäydyin -- silloin meiltä särettiin ikkunalasit.
Tuli sekin päivä ja minä ajoin kaupunkiin arpaa nostamaan, vaimoni
jo pelkäsi poistua talosta. Appini saattoi minua ja kertoi minulle
koko matkan, miten paljon hän oli nähnyt vaivaa minun takiani, miten
paljon hän oli tuhlannut rahaa ja miten hän kaiken oli hyvin saanut
järjestetyksi.
-- Kenties olettekin turhaan nähneet vaivaa, -- sanoin minä.
Niin se olikin. Minun arpani oli yksi viimeisistä. Titov ei jaksanut
uskoakaan onneani ja sitten nauroi synkästi.
-- Tosiaankin, nähtävästi on Jumala sinun kanssasi! Minä olin vaiti,
vaan kuitenkin sanomattoman iloinen; minut tämä vapautti kaikesta
mikä painoi sieluani, vaan etenkin se vapautti minut rakkaasta
apistani. Kotona oli Olga suunnattoman iloinen; itki ja nauroi,
rakkaani, kiitti minua ja syleili ikäänkuin minä olisin karhun
tappanut.
-- Kiitän sinua, Jumalani, -- sanoi hän, -- nyt minä voin rauhassa
kuolla.
Minä tein pilaa hänestä, vaan itsestäni kuului kamalalta, koska
tiesin, että hän uskoo kuolemaansa ja ymmärsin, miten vaarallinen
semmonen usko on, miten se hävittää elinvoimia hänestä.
Noin kolmen päivän päästä alkoi hän synnyttää. Kaksi vuorokautta hän
kärsi kauheita tuskia ja kolmannella kuoli, synnytettyään kuolleen
lapsen; hän kuoli, niinkuin hän, rakas ystäväni, oli itse uskonutkin.
Hänen hautajaisiansa minä en muista, koska minä jonkun aikaa olin
vallan kuuro ja sokea.
Titov minut herätti, -- se oli Olgan haudalla. Vielä nytkin näen sen
selvästi -- hän seisoi edessäni, katsoi minua kasvoihini ja sanoi:
-- Kas, Matvei, toisen kerran me jo tapaamme toisemme kuolleitten
luona; tässä alkoi ystävyytemme ja tässä sen pitäisi uudestaan
vahvistua...
Minä katsoin ympärilleni, ikäänkuin olisin ensi kerran eläessäni
tullut maailmaan; satoi vettä, sumussa heiluivat paljaat puut ja
hautojen ristit näkyivät epäselvästi kuin sumumerestä kohoavat
linnut, kylmä oli ollut riistomatkalla ja oli pukenut kaiken
painostuttavaan märkyyteen, oli raskas hengittääkin, oli kuin sade ja
sumu olisivat syöneet koko ilman. Minä sanoin Titoville:
-- Mitä sinä tahdot? Mene pois!
-- Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit suruani. Kenties sinunkin
takiasi, sen takia että minä estin sinua elämästä sinun tahtosi
mukaan on Jumala nyt rangaissut minua ottaen pois tyttäreni...
Maa sulaa jalkojeni alla tarttuvaksi liaksi, jalkani imeytyvät siihen.
Minä tartuin häneen ja heitin hänet likaan ikäänkuin säkin puita ja
huusin:
-- Ole kirottu!
Ja nyt minulle alkoi hullu ja järjetön aikakausi, -- en voinut nostaa
ylös päätäni, tuntui kuin joku olisi vihaisella kädellä heittänyt
minua alas ja voimatonna minä makasin maassa. Sieluani särki, vihasin
Jumalaa, jos silmäni sattui pyhiin kuviin, poistuin kiireesti niiden
läheltä; minä en tahtonut katua vaan riidellä. Tiedän, että Jumalan
käskyn mukaan pitäisi nöyrästi katua, pitäisi sanoa:
-- Niin, Jumalani! Raskas oli kätesi vaan oikeudenmukainen, ja vihasi
on suuri, vaan hyvä!
Vaan omantuntoni mukaan minä en voi sanoa näitä sanoja, seison kuin
hukassa eri ajatusten välillä enkä löydä itseäni.
Ajattelin:
-- Eiköhän tämä isku ole nyt tullut siitä syystä, että epäilin sinun
olemassaoloasi?
Tämä pelottaa minua ja minä puolustaudun:
-- Enhän minä epäillyt olemassaoloasi vaan armoasi, koska minusta
näytti, että sinä olet jättänyt kaikki ihmiset ilman apua ja armoasi!
Vaan kaikki tämä ei ole sitä, mikä hehkuu sielussani, hehkuu
ja sietämättömästi polttaa sitä. En voi maata, en tee mitään,
öisin jonkinlaiset varjot tukehuttavat minua, näen Olgan, se on
kammottavaa, eikä ole voimia elää.
Minä päätin hirttää itseni.
Se oli yöllä; minä makasin sängyssä puettuna ja vaivasin itseäni;
muistossani ilmestyi viaton vaimoni; siniset silmänsä loistavat
hiljaisella tulella, kutsuvat minua. Ikkunasta katseli sisään
kuutamo, lattialla oli valojuovia -- ne tekivät sieluni vielä
synkemmäksi. Hypähdin ylös, revin nuoran lintuverkosta, löin naulan
seinään, tein solmun ja asetin tuolin naulan eteen. Teki mieli
ottaa takki pois päältäni, otin sen, revin paidasta kauluksen -- ja
yhtäkkiä huomasin miten seinälle salaa ilmestyivät pienet, epäselvät
kasvot. Melkein huudahdin pelosta, vaan samassa huomasin, että ne
olivatkin minun omat kasvoni Olgan pyöreässä peilissä. Tarkastin
itseäni, näytin mielipuolelta, surkealta, hiukset pörrössä, posket
lovilla, nenä terävänä, suu puolittain auki, ikäänkuin ihminen olisi
ollut tukehtumaisillaan, vaan silmät niistä kasvoista katsoivat
tuskastuneina, suuren surun valtaamina.
Minun tuli sääli niitä ihmiskasvoja, niiden entistä kauneutta ja
minä itkin itseni takia, ikäänkuin loukkaantunut lapsi, ja kyynelien
jälkeen näytti nuoran solmu vallan häpeälliseltä, kuin pilalta. Minä
suutuin, revin nuoran pois ja heitin sen nurkkaan. Kuolema on myös
arvoitus ja minä hain elämän arvoituksen ratkaisua.
Mitä minun pitäisi tehdä? Meni taas muutamia päiviä ja minusta
näytti, että minä tahdoin rauhaa ja että täytyi pakottaa itsensä
katumaan, kiristin hampaitani ja lähdin papin luo.
Pyhäpäivänä, illalla minä tulin hänen luokseen. Hän istui vaimonsa
kanssa pöydän takana, joi teetä, mukana istui neljä lasta. Papin
mustilla kasvoilla loisti hiki ikäänkuin kalan suomus. Hän otti minut
oikein hyväntahtoisesti vastaan.
-- Istu, juo teetä...
Huoneessa oli lämpöstä ja valoisaa, kaikki oli puhdasta,
järjestyksessä; minä muistin miten huolimattomasti tämä pappi
käyttäytyi jumalanpalveluksessa ja mietin itsekseni.
-- Kas, missä hänen kirkkonsa on!
Ja minussa ei ole välttämätöntä nöyryyttä.
-- Mitä, Matvei, suretko? -- kyselee pappi.
-- Kyllä suren...
-- Jaha!... Täytyy tilata sielumessuja. Ilmestyykö hän unessa?
-- Ilmestyy.
-- Välttämättömästi messuja.
Minä vaikenin. Minä en voinut puhua papin vaimon läsnäollessa, en
minä koskaan ole voinut kärsiä häntä; hän oli niin leveä, kasvonsa
isot ja rasvaset, hän hengitti aina raskaasti ja liikkui sitten
ikäänkuin suo. Hän lainasi rahoja korkoa vastaan.
-- Rukoile innokkaasti! -- opettaa pappi. -- Äläkä sure -- se on
vastoin Jumalaa, hän kyllä tietää mitä hän tekee...
Minä kysyin:
-- Tietääkö hän?
-- Miten sitten? Voi nuorukainen, tiedän, että sinä olet ylpeä
ihmisille, vaan älä uskalla ylpeydelläsi koskea Jumalan käskyihin, --
sata kertaa raskaammin rangaistaan sinua siitä. Larioninko siemeniä
sinussa itää? Vainaja oli juoppouden asioitten takia tullut vallan
jumalankieltäjäksi, muista se!
Papin vaimo sekaantui puheeseen.
-- Hän, tuo Larion, olisi jo aikoja sitten täytynyt lähettää
luostariin, vaan isähän tässä oli liian hyvä eikä hänen päälleen
kannellut.
-- Ei ole totta, -- sanon minä, -- hän kanteli, mutta ei Larionin
mielipiteitten takia, vaan huolimattomuudesta jumalanpalveluksessa,
johon batjushka itsekin on syypää.
-- Meille tuli riita. Alussa pappi syytti minua hävyttömyydestä,
toisti sanoja, joita minä tunsin yhtä hyvin kuin hän ja sekottikin
niitä suutuksissaan ja sitten niin hän kuin hänen vaimonsakin
alkoivat suorastaan haukkua minua.
-- Niin sinä, -- sanoivat he, -- kuin sinun appi-isäsikin -- olette
molemmat ryöväreitä, olette varastaneet kirkolta: Mokri dol -- on
aikoja sitten jo ollut kirkon niittynä, vaan te riistitte sen meiltä,
sentähden nyt teitä Jumala onkin rangaissut...
-- Se on totta, -- sanoin minä, -- Mokri dol on vääryydellä teiltä
pois otettu, vaan te olitte sen ensin ottaneet talonpojilta! Minä
nousin, aikoen poistua.
-- Odotappas! -- huutaa pappi. -- Entäs rahat messuista?
-- Ei tarvitse pitää, sanoin minä. Ja lähdin miettien:
-- Etpäs vienyt sieluasi oikeaan paikkaan!
Noin kolmen päivän päästä kuoli lapseni Sasha; se oli ottanut
arsenikkia sokerin sijasta, oli nuollut sitä ja kuoli. Se ei
ihmetyttänyt minua ollenkaan, minä olin jollain tavalla tullut
kylmäksi kaikkea vastaan, olin tylsistynyt.
Päätin lähteä kaupunkiin. Siellä oli eräs rovasti, joka vietti
jumalista elämää ja oli hyvin oppinut -- hän oli innokkaasti
väitellyt harhauskoisten kanssa uskonnon asioista ja oli vallan
profeetan maineessa. Minä ilmotin apilleni, että lähden pois sekä
jätän taloni ja kaikki mikä minulle kuului hänelle ja pyysin siitä
kaikesta sata ruplaa.
-- Ei, -- sanoi hän, -- ei se käy! Kirjota minulle vekseli
kolmestasadasta ruplasta puoleksi vuodeksi.
Minä kirjotan, otin passini ja lähdin. Juuri vartavasten lähdin
jalkasin, toivossa, että tiellä kenties rauhottuisi sieluni myrsky.
Ja vaikka matkustin katumusasioissa, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa,
-- joko pelosta, tahi koska minua tuskastutti, -- kaikki ajatukseni
olivat kieroja, ryömivät kuin mädäntynyt piikko ja musta ja pilvinen
oli taivas minulle.
Suurella vaivalla pääsin rovastin luo, ei tahdottu päästää hänen
luokseen. Joku virkamies, nuori ja turhamielinen kaunis poika otti
vastaan hänen puheilleen pyrkiviä, vei minut noin neljään kertaan
nurkkaan ja sanoi:
-- Minä olen sihteeri, minulle täytyy antaa kolme ruplaa.
-- Minä en anna sinulle kolmea kopeekkaakaan.
-- Vaan minä en päästä sinua sisään.
-- Minä menen itse!
Sitten hän huomasi etten minä anna perään.
-- Mennään, -- sanoi hän, -- minä laskin vaan leikkiä, oletpa sinä
aika naurettava!
Hän vei minut pieneen huoneeseen. Siellä istui nurkassa sohvalla
harmaa vanhus vihreässä papinpuvussa, hän yski, kasvonsa olivat
laihat, silmänsä ankarat ja syvällä otsan alla.
-- No, -- mietin minä, -- tämä sanoo minulle jotain!
-- Miksi tulit? -- kysyi hän.
-- Sieluni on hämmennyksissä, batjushka.
Vaan se sihteeri seisoo minun takanani ja kuiskaa minulle:
-- Sano: teidän kunnianarvoisuutenne! Minä sanoin:
-- Käskekää palvelijanne lähteä pois, minun on vaikeata hänen
läsnäollessaan kertoa...
Rovasti katsoi minuun, liikutti huuliaan ja käski:
-- Lähde oven taka, Aleksei! No, puhu, mitä olet tehnyt?
-- Minä, näettekös, epäilen Jumalan armahtavaisuutta.
Hän pani kätensä otsallensa, katsoi minuun ja kuiskasi: -- Mitä? Mitä
teit? Tolvana!
Ei minulla ollut aikaa loukkaantua siitä, eikä se ollutkaan
loukkaavaa, onhan meidän valtaihmisillämme sellainen tapa haukkua
muita, eivätkä ne tee sitä niin paljon häijyyttään kuin tuhmuuttaan.
Ja minä sanon hänelle: -- Kuulkaa minua teidän kunnianarvoisuutenne!
Ja minä olin jo tuolille istumaisillani kun vanhus yhtäkkiä alkoi
heitellä käsiään ja huusi:
-- Nouse! Nouse! Polvillesi sinun täytyy langeta eteeni, sinä
riivattu!
-- Minkä takia polvilleni? sanoin minä. -- Jos minä olen syypää, niin
en ole sitä teidän vaan Jumalan edessä!
Mutta hän suuttui vielä enemmän: --. Kuka olen minä? Kuka olen minä
sinulle? Kuka olen minä Jumalalle?
Minua hävetti riidellä hänen kanssaan sellaisen pikkuseikan takia.
Minä laskeuduin polvilleni. -- Vaan hän sihisi uhaten minua
sormellaan:
-- Minä opetan sinua kunnioittamaan pyhyyttä!
Haluni puhua hänen kanssaan hävisi ja ennättääkseni ennen sanoa
asiaani kun se kokonaan oli hävinnyt, aloin minä puhua; aloin ja
unohdin pian tuon vanhuksen -- ensimäisen kerran lausuin ääneen
ajatuksiani, ihmettelin omia sanojani ja olin ihan kuin tulessa.
Yhtäkkiä kuulen miten vanhus huutaa:
-- Ole vaiti onneton!
Minusta tuntui kuin olisin juossut seinää vastaan. Hän seisoi minun
edessäni, heilutti käsiään ja kuiskasi:
-- Ymmärrätkö sanojasi, mielipuoli eläin? Tunnetko suurta
kiusaustasi, sinä ilkiö? Valehtelet, kerettiläinen, et ole tullut
katumaan, vaan piru on lähettänyt sinut kiusaamaan minua!
Minä näen että hänen kasvoissaan ei ole vihaa, vaan pelkoa. Partansa
liikkuu ja minuun päin ojennetut kätensä hiljaan vapisevat.
Minä peljästyin myöskin.
-- Miten niin, -- sanoin minä, -- teidän kunnianarvoisuutenne,
minähän uskon Jumalaan!
-- Sinä valehtelet, eksynyt koira!
Ja hän alkoi uhkailla minua Jumalan vihalla ja kostolla, -- alkoi
puhua hiljaisella äänellä, puhua ja pelotella. Hän aivan vapisee
ja viittansa poimuilee kuten kiemurteleva joki ja liehuu vihreänä
sauhuna.
Jumala astuu eteeni uhkaavana ja ankarana, kasvoiltaan mustana,
sydämeltään vihasena, armoltaan saitana ja julmuudeltaan Jehovan,
vanhan Jumalan kaltaisena.
Ja minä sanoin rovastille:
-- Itse te tulette kerettiläiseksi, -- onko se kristillinen Jumala?
Mihin te peitätte Kristuksen? Minkä takia asetatte tuomarin ihmisten
auttajan ja ystävän sijalle?
Tässä hän tarttui hiuksiini, kiskoi niitä, kuiskasi ja nyyhkytti:
-- Kirottu, kuka sinä olet, kuka? Sinut täytyy antaa polisin käsiin,
vankilaan, luostariin, Siperiaan...
Silloin minä tulin järkiini. Selvää on, että kun ihminen huutaa
polisia tukemaan jumalaansa, niin luonnollisesti ei ole hänellä eikä
hänen jumalallansa minkäänlaista voimaa ja vielä vähemmän kauneutta.
Nousin polviltani ja sanoin:
-- Antakaa minun mennä... Vanhus perääntyi, tukehtui:
-- Mitä sinä tahdot tehdä?
-- Tahdon lähteä pois! En minä teiltä, näettekös, voi mitään oppia,
teidän puheenne on kuollutta ja sillä te tapatte itse Jumalankin!
Hän alkoi taas puhua polisista, noh, minulle se oli vallan sama: ei
polisi minulta ainakaan sen enempää riistä kuin mitä hän tahtoi tehdä.
-- Jumalaa palvelevat enkelit mutta ei polisi, -- sanoin minä, --
vaan jos te toisin uskotte -- niin menetelkää uskontonne mukaan.
Hän hyökkäsi minun kimppuuni vallan vihreänä naamaltaan.
-- Aleksei, -- huusi hän, -- aja hänet ulos! Tuo Aleksei lykkäsi
minut sangen innokkaasti kadulle. Oli ilta. Pari tuntia olin puhunut
rovastin kanssa.
Kadulla oli sumuista, rumaa. Kaikkialla käveli ihmisiä, kaikkialla
oli puhetta ja naurua -- silloin juuri oli joulunpyhät. Kävelin
heikkona, katselin ihmisiä, niin tuskastuttavaa oli kaikki, olisin
mielelläni huutanut:
-- Hei ihmiset! Minkä vuoksi iloitsette? Teidän Jumalanne tehdään
rumaksi, varokaa!
Kävelin kuin juovuksissa, sydäntäni särki, en tietänyt mihin
menisin. Vieraskotiin ei tehnyt mieleni yöpyä, siellä oli melua ja
juoppoutta. Tulin johonkin kaupungin ulkopuolelle, siellä oli pieniä
taloja, jotka keltaisilla ikkunoillaan katselivat pellolle päin;
tuuli leikitteli lumen kanssa, peitteli taloja ja vihelteli niiden
ympärillä. Janotti, olisin juonut vaikka itseni juovuksiin, mutta en
ihmisten seurassa. Olin kaikille vieras ja kaikkien edessä syypää.
-- Mitä minä välitän, -- mietin minä, -- kuljen peltoja myöten,
johonkin kuitenkin tulen?
Yhtäkkiä hypähti jonkun portin takaa eräs nainen ulos, ilman
päällysvaatteita, tuskin huivi pään peitteenä; hän katsoi minua
kasvoihin ja kysyi:
-- Mikä nimesi?
Minä ymmärsin, että hänen tarkotuksenaan oli taikoa ja sanoin:
[Venäjällä on naisilla tapana joulunpyhinä juosta ulos ja kysyä
ensimäisen vastaantulevan miehen nimeä; siten saavat he muka tietää
tulevan sulhasensa nimen.]
-- En sano, koska minä olen onneton ihminen.
Hän nauroi.
-- Juhlapäivinäkö?
Minä en voinut iloita.
-- Kuulkaa, olisiko täällä lähellä jonkinlainen kapakka, istuisinpa
siellä hiukan, tässä on kylmää, -- kysyin minä.
Hän katsoi minuun terävästi ja sanoi sitten oikein ystävällisesti:
-- Tuolla on kyllä kapakka, vaan jos tahdot niin tule minun luokseni,
saat teetä!
Minä en ajatellut mitään ja vallan tahdottomana lähdin hänen
perässään. Pian olinkin hänen huoneessaan. Siellä paloi seinällä
lamppu, nurkassa pyhäinkuvien alla istui lihava vanha nainen ja söi
jotain, pöydällä kiehui samovari. Siellä oli kodikasta ja lämpöstä.
Äskeinen nainen käski minut istumaan pöydän taakse; hän oli nuori,
punaposkinen ja rintansa oli korkea. Akka katsoi minuun nurkan
takaa ja myrisi jotain. Hänen kasvonsa olivat isot, lakastuneet ja
ikäänkuin silmiä vailla. Minun oli epämukavata -- mitävarten minä
olin tullut? Ketä nämä ihmiset ovat?
Kyselin nuoremmalta:
-- Mitäs tointa teillä on?
-- Virkkaamme pitsejä.
Totta; hyllyltä riippuu pitsinappuloita.
Vaan yhtäkkiä hän hymyili viekkaasti ja sanoi minulle suoraan vasten
silmiä:
-- Ja sitäpaitsi -- käyskelen kadullakin!
Akka nauroi rasvasta naurua.
-- Voih, Tanka, oletpas sinä hävytön!
Jos akka ei olisi siten sanonut, niin minä en olisi käsittänytkään
Tankan sanoja, vaan nyt ymmärsin ja jouduin hämilleni. Ensimäisen
kerran eläessäni näen katutytön niin läheltä, ja tietysti ajattelin
niistä pahaa. Tatjana nauraa.
-- Katsos, Petrovna, hän punastuu!
Vaan minussa jo kiukkukin nousee: kas mihin jouduin! Suoraan
katumusmatkaltani alennuin helvettiin!
Ja niinpä sanoinkin tytölle: