minusta näyttää, että te, jumalanmiehet, rukoilette Jumalaanne vaan
osottaaksenne hänelle muitten syntiä. Jos teitä ei olisi olemassa,
niin kaikki synnit menisivät sekasin Jumalan mielestä.
Vielä kauvan tämän jälkeen hän ei ollut huomaavinaan minua, vaan
minun sielussani alkoi kasvaa vallan sietämätön viha häntä vastaan,
-- hän tuli mielestäni pahemmaksi kuin Savelka.
Yöllä, kun rukouksessani vaan mainitsin hänen nimeänsä, niin syttyi
sielussani viha ja kenties juuri sinä hetkenä lausuin ensimäisen
inhimillisen rukoukseni:
-- En tahdo, Jumalani, sinun armoasi varkaalle: rukoilen sinulta
hänelle rangaistusta! Ja älköön hän rankaisematta varastako
kerjäläisiltä.
Ja niin kiivaasti minä puhuin Titovia vastaan, että ihan itsekin
peljästyin hänen kohtalonsa vuoksi.
Vaan pian sen jälkeen minä tapasin Migunin -- hän tuli konttoriin
pyytämään niiniä, ja minä olin ihan yksin siellä.
Kysyinpä minä:
-- Savelka, miksi sinä pilkkaat minua?
Hän osotti minulle hampaitaan, pistäen terävillä silmillään
kasvoihini.
-- Minulla ei ole paljon asiaa, -- sanoi hän, -- tulin vaan niiniä
pyytämään.
Minun jalkani vapisivat ja sormeni puristuivat nyrkkiin; otin hänen
kurkustaan kiinni ja puristin hiukan.
-- Mitä minä olen tehnyt? Hän ei peljästynyt eikä loukkaantunut, vaan
otti yksinkertaisesti käteni, ja vei sen pois kurkustaan, ikäänkuin
en minä, vaan hän olisi vahvempi meistä.
-- Kun ihmistä kuristetaan on sen vaikea puhua, -- lausui hän. --
Älä sinä koske minuun, olenpas kokenut kaikenlaisia iskuja -- sinun
iskusi ovat liikaa minulle. Ja tapella sinun ei sovi, sillä silloin
kumoat kaikki Jumalasi käskyt.
Hän puhui levollisesti, leikillisesti, kevyesti. Minä huusin hänelle:
-- Mitä sinä tahdot?
-- Niiniä.
Näen etten sanoillani häntä jaksa voittaa ja vihanikin on poissa,
minun on ainoastaan kylmä ja tekee kipeätä.
-- Olettepas kaikki petoja! -- sanon minä. -- Voidaanko nauraa
ihmiselle sentakia, että isä ja äiti siitä ovat luopuneet?
Vaan hän iskee minuun leikkisanoillaan, ikäänkuin kivillä:
-- Äläpä viatonta teeskentele, kyllä me totuuden tiedämme; onko
sokeus sinut lyönyt, kun olet varkaan leipää syönyt.
-- Valehteletpas, -- sanon minä, -- minä teen työtä leipäni vuoksi.
-- Ilman työtä ei sovi kanaakaan varastaa, se on tietty!
Hän katselee minuun pirullinen nauru silmissään ja sanoo
myötätuntoisesti:
-- Oh, Matvei, olitpas hyvä lapsi ennen! Ja nyt sinusta on tullut
kirjaviisas, jumalansyöjä ja, kuten kaikki maamme varkaat, rakennat
sinäkin Jumalan lakia sillä perusteella, ettei kaikilla ole yhtä
pitkiä sormia.
Ajoin hänet ulos konttorista. Hänen pilasanojaan minä en tahtonutkaan
ymmärtää, koska luulin itseni uskolliseksi jumalanpalvelijaksi ja
samaten luulin, että minun ajatuksenikin olivat paljon oikeampia kuin
muitten ihmisten ajatukset... Jäin yksinäiseksi, tuli ikävä ja tunsin
että sieluni heikontui.
Valittaa en voinut ihmisten takia, en päästänyt itseäni siihen, joko
ylpeydestä tahi sentähden, etten kuitenkaan vielä ollut fariseus,
vaikka olinkin tyhmä ihminen. Asetuin polvilleni Abalatskin
Jumalanäidin kuvan eteen, katselin sen kasvoja ja sen käsiä, joita se
nostaa taivaan puoleen. -- Tuli lampussani vapisi, hiljainen varjo
liikkui kuvalla, vaan tämä varjo laskeutui kylmänä sydämelleni ja
jotain näkymätöntä, tuntematonta asettui Jumalan ja minun väliin
ja painoi minua. Minä kadotin rukousiloni, tulin surulliseksi enkä
tullut toimeen Olgankaan kanssa.
Vaan hän katseli minuun yhä rakkaammin; olinpa silloin jo yli
kahdeksantoista vuotta vanha, olin kaunis nuorukainen, suortuvani
olivat punertavat, kasvoni kauniit. Ja minä tahdoin lähestyä häntä,
vaan samalla häpesin, olin silloin vielä vallan viaton naisten
suhteen; kylässä naiset tekivät minusta pilaa tämän takia; joskus
minusta näytti että Olgakin hymyili hiukan pahasti. Ja usein jo minä
ajattelin hänestä suloisesti:
-- Tuossa on nainen minulle! Minä istuin hänen kanssaan konttorissa
vaieten päiväkausia, jos hän kysyi minulta jotain asioista, niin
vastasin ja siinä tavallisesti oli koko meidän keskustelumme.
Hän oli vieno, valkonen, ikäänkuin nuori pikkuinen koivu, silmät
siniset, miettiväiset, hän oli kaunis ja kevyt hiljaisessa minulle
tuntemattomassa surussaan.
Kerran hän kysyi minulta:
-- Miksi sinä, Matvei olet tullut niin synkäksi?
Minä en ollut koskaan kenenkään kanssa puhunut itsestäni, enkä
ajatellut, enkä ollut tahtonut puhua, vaan tässä yhtäkkiä avautui
sydämeni, tässä hänen edessänsä, kaikki haavani ja kipuni esitin.
Minun häpeästäni hänen vanhempiensa takia ja irvistelyistä, joita
kärsin, yksinäisyydestäni ja sieluni köyhyydestä ja hänen isästänsä,
kaikki minä kerroin. Ei juuri siten, että minä olisin valittanut,
vaan yksinkertaisesti näytin hänelle kaikki ajatukseni --, niitä oli
paljon ja kaikki ne olivat -- roskaa. Minua suorastaan loukkasi, että
ne olivat roskaa.
-- Mieluummin lähden luostariin, -- sanoin minä. Hän tuli
surulliseksi, painoi päänsä alas eikä vastannut minulle mitään. Hänen
tuskansa miellytti minua, vaan hänen vaitiolonsa teki minut taas
surulliseksi. Mutta parin, kolmen päivän päästä lausui hän minulle
hiljaa:
-- Se on turhaa, että sinä niin paljon panet huomiotasi ihmisiin;
etkös näe, että jokainen elää itseään varten? Tietysti olet sinä nyt
yksin maan päällä, vaan kun perustat itse itsellesi perheen etkä
tule ketään tarvitsemaan, niin elät kuten kaikki, oman seinän takana
omassa talossa. Vaan minun isääni älä sinä tuomitse; minä kyllä
huomaan, miten kaikki vihaavat häntä, vaan minkä puolesta hän olisi
huonompi muita, Sitä en käsitä? Missä on rakkautta?
Hänen sanansa lohduttivat minua. Minä tein aina kaikki yhtäkkiä, -- ja
niin tein tässäkin:
-- Tulisitkos sinä minun vaimokseni? -- kysyin minä. Hän kääntyi pois
ja kuiskasi:
-- Tulisin.
Niin oli asia päätetty. Seuraavana päivänä sanoin Titoville miten
asia oli.
Hän hymyili, kohenteli viiksiään ja alkoi ristiinnaulata sieluani.
-- Se on oikea tie sinulle, Matvei, että tulet pojakseni, luulen että
se on Jumalan osottama, siitä en väittele vastaan! Sinä olet vakava,
vaatimaton ja terve nuorukainen, rukoilet Jumalaa meidän edestämme
ja kaikin puolin olet suorastaan aarre, sanon ilman imartelua! Vaan
elääkseen hyvin, täytyy osata tehdä afäärejä, vaan toimintahalu juuri
on sinulla heikko. Tämä on yksi asia. Toinen on se, että sinut parin
vuoden päästä kutsutaan sotapalvelukseen ja sinun täytyy lähteä. Jos
sinulla olisi rahoja säästössä noin 500 ruplaa, niin voisit ostaa
itsesi vapaaksi sotapalveluksesta, kyllä minä sen laittaisin...
Vaan ilman rahaa täytyy sinun lähteä ja sitten jää Olga, ei juuri
aviovaimoksi eikä leskeksikään...
Sillä tavalla sahasi hän sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen
viiksensä vapisivat ja silmissään leikki vihreä tuli. Sotapalvelus
nousee eteeni, se on kauhea ja inhottava sielulleni -- mikä sotamies
minä olisinkaan? Jo se, että kasarmissa aina täytyy olla ihmisten
kanssa, ei ole minua varten, ja sitten juoppous, haukkuminen,
tappelu? Siinä palveluksessa on kaikki vastoin ihmistä, sen tiesin.
Titovin puhe musersi minut kokonaan.
-- Noh, sitten lähden luostariin!... -- sanoin minä.
-- Nyt olet jo myöhästynyt! -- nauraa Titov. -- Eivät he paikalla
vihi munkiksi, vaan ottavat sinut ensin palvelemaan luostariveljenä.
Ei Matvei, muulla kuin rahalla et saa kohtaloa lahjotuksi! Silloin
minä sanoin hänelle:
-- Antakaa te minulle rahaa, teillähän on paljon.
-- Aha! -- lausui hän. -- Sen sinä olet hyvin keksinyt. Vaan
ajatteleppas, onko se minulta hyvin tehty? Ajattele nyt: minä olen
kenties suurella synnillä ostanut rahani, kenties olen myynyt sieluni
pirulle niiden edestä. Sillä välin kun minä elin synnissä ja liassa,
elit sinä vanhurskaudessa, ja nyt tahdot tehdä samoin, vaan nyt jo
minun syntieni kustannuksella! Hyvin helppoa on vanhurskaan päästä
taivaaseen, kun hän elää synnillisen niskassa, vaan minä en suostu
palvelemaan sinua hevosenasi! Teeppäs mieluummin nyt itse syntiä,
kyllä Jumala sinulle anteeksi antaa, -- kai sinä olet häneltä jo
edeltäpäinkin ansainnut!
Minä katselin häneen, ja minusta tuntui kuin olisi Titov yhtäkkiä
kasvanut syltä pitemmäksi minua ja minä ryömin jossain hänen
jalkojensa luona. Sitten minä ymmärsin, että hän tekee pilaa
minusta, lopetin keskustelun ja illalla kerroin Olgalle, mitä isänsä
oli sanonut. Kyyneleet loistivat tytön silmissä ja hänen korvansa
vieressä vapisi pieni sininen suoni ja tämä surkea vavistus löysi
vastakaikua minunkin sydämessäni. Ja sanoipa Olga hymyillen:
-- Katsoppas, ei se käykään niinkuin me tahdoimme...
-- Ei, -- sanoin minä, -- kyllä se käy!
Minä sanoin sen vallan ajattelematta, vaan tämän kautta ikäänkuin
annoin sanani niin hänelle kuin itsellenikin, -- sanani, josta en
voinut luopua.
Siitä päivästä saakka tuli elämäni likaseksi; alkoi pimeä ja
päihtynyt aika, mies kierieli ikäänkuin kyyhkynen tulipalossa
savupilvessä. Minun oli Olgaa sääli, tahdoin häntä vaimokseni,
rakastin tyttöä, vaan pääasia oli se, että Titov oli jossain
suhteessa vahvempi ja voimakkaampi minua ja sitä ylpeyteni ei voinut
sietää. Minä halveksin varkauksia ja koko hänen likaista sieluansa,
vaan yhtäkkiä tuli ilmi, että siinä sielussa oli jonkinlaista voimaa,
joka katseli valtavana minuun.
Kylässä oli kuultu, että minä muka olin saanut rukkaset; tytöt
naureskelivat, naiset lörpöttelivät, Savelka irvisteli ja kaikki se
ärsytti minua, pilkko pimeäksi tuli sieluni.
Kun nousin rukoilemaan, niin tuntui ikäänkuin Titov seisoisi selkäni
takana ja hengittäisi niskaani, sentakia rukoilinkin sekasesti,
suorastaan herjasin sillä Jumalaa, koska en iloinnut hänestä, vaan
mietin omia asioitani -- miten minä toimeen tulisin?
-- Auta, -- rukoilin, -- Jumalani, ja opeta minua, etten vaan
kadottaisi Sinun teitäsi, ettei sieluni vaipuisi synnin likaan! Sinä
olet voimakas ja armelias, suojele siis orjaasi paheessa ja anna
sille voimaa taistella koettelemusta vastaan, älä anna vihollisen
viekkauden voittaa minua, jotten epäilisi sinun rakkauttasi orjaasi.
Sillä tavalla minä alensin Jumalaa sen sanomattomien kauneuksien
korkeudesta minun pienien asioitteni puolustajan virkaan, ja
alennettuani Jumalani minä itse alennuin mitättömyyteen saakka.
Vaan Olga sulaa päivä päivältä surussaan ikäänkuin vahakynttilä. Minä
ajattelen, miten hän tulisi elämään jonkun muun miehen kanssa; enkä
voi asettaa ketään hänen viereensä, paitsi itseäni.
Rakkautensa voimalla luo ihminen itsensä kaltaisen, ja sentakia minä
ajattelin, että tyttö ymmärtää sieluani, näkee ajatuksiani ja sen
takia on minulle välttämätön, ikäänkuin minä itse itselleni. Hänen
äitinsä tuli vielä synkemmäksi, katseli minuun kyynelsilmin, vaikeni
ja huokasi, vaan Titov peitteli inhottavia käsiänsä ja kävi myös
vaieten minun ympärilläni; hän kiertelee ikäänkuin korppi kuolevan
koiran ympärillä, jotta hän siltä kuoleman silmänräpäyksenä voisi
repiä ulos silmät. Meni koko kuukausi, vaan yhä vielä minä seisoin
samalla paikalla, ikäänkuin olisin matkallani tavannut syvän haudan,
enkä tiennyt miten pääsisin sen yli. Minun oli niin vaikeata, kaikki
iletti. Kerran tuli Titov konttoriin ja sanoi minulle hiljaa:
-- Katsoppas Matvei, tässä nyt on sinun onneksesi eräs asia, tartu
siihen jos tahdot olla ihminen!
Asia oli sellainen, että siitä talonpojat olisivat paljon hävinneet,
tila olisi jonkun verran voittanut, vaan Titovin taskuun olisi voinut
tulla noin kaksisataa ruplaa.
Hän kertoi sen minulle ja kysyi:
-- Mitä, uskallatko? Jos hän olisi kysynyt toisin, niin en olisi
kenties mennytkään hänen käsiinsä, vaan nämä sanat suututtivat minua.
-- Minäkö en uskaltaisi varastaa? -- lausuin minä. Siihen ei tarvitse
rohkeutta, vaan ainoastaan konnamaisuutta. Noh antakaa vaan tulla,
ruvetaan varastamaan!
Ja hän, konna, naureskeli ja kyseli:
-- Vaan entäs synti?
-- Itse minä vastaan synneistäni.
-- Noh, niinhän se on hyvin! -- sanoi hän. -- Nyt tiedä, että päivä
päivältä yhä vaan hääsi lähestyvät!
Ikäänkuin sutta lampaalla hän niillä häillä pyydysteli minua
pauloihinsa.
Ja niin se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioissa ja hävyttömyyttä
minulla oli aina ollut tarpeeksi. Aloimme siis yhdessä ryöstää
kansaa, ikäänkuin shakkipeliä pelattiin, -- hän otti askeleen,
ja minä vielä hurjemman. Olimme molemmat vaiti, katsoimme vaan
toisiimme, hänen silmissään oli omituista vihreätä naurua ja
minun silmissäni -- vihaa. Tämä ihminen voitti minut, vaan kaikki
hävittyäni hänelle, en minä kuitenkaan voinut antaa hänelle perään
ilettävimmissäkään tapauksissa. Kun otin pellavaa vastaan, punnitsin
väärin, sakkoja syöttövahingosta pidättelin itselleni, kaikilla
tavoilla likistin kopeekoita talonpojilta, vaan rahaa minä en
laskenut enkä ottanut käsiinikään, -- kaikki meni Titoville; tietysti
ei se minua helpottanut enempää kuin talonpoikiakaan.
Sanalla sanoen, minä olin sinä aikana kuin hullu, rinnassani tuntui
raskaalta, ahdistavalta, kylmältä; niin pian kuin muistin Jumalaa,
-- niin kaikki pakotti ja poltti. Vaan kuitenkin minä usein nuhtelin
häntä:
-- Miksi -- sanoin minä, -- et sinä voimallasi pidättänyt minua
lankeamasta; miksi annoit minulle koettelemuksen, johon järkeni ei
pystynyt, tahi etkö näe, Jumalani, että sieluni hukkuu? --
Oli tunteja, jolloin Olgakin tuli minulle vieraaksi; katsoin häneen
ja ajattelin vihaisesti:
-- Sinun takiasi, onneton, myyn sieluni!
Vaan näitten sanojen perästä minä häpesin häntä, tulin hiljaiseksi ja
niin helläksi hänelle kuin vaan voin.
Vaan, ymmärtäkäähän toki, en minä säälistä itseäni tahi ihmisiä
kohtaan kärsinyt enkä kiristänyt hampaitani, vaan sentakia, etten
voinut voittaa Titovia ja siitä hirveästä surusta, että olin
myöntynyt hänen tahtoonsa. Kun joskuskin muistelin hänen sanojansa
vanhurskaista, niin koko olemukseni jäähtyi. Ja hän nähtävästi
käsitti kaiken tämän.
Hän iloitsi. Hän sanoi minulle:
-- No pyhimys, nythän sinun täytyy ajatella kammiotasi, meidän
kanssamme kun sinulla vaimoinesi on liian ahdasta, tuleehan teille
lapsia?
Hän kutsui minua pyhimykseksi, minä olin vaiti.
Ja yhä useammin alkoi hän kutsua minua sillä tavalla, vaan tyttärensä
tuli yhä rakkaammaksi, yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan,
nähtävästi hän käsitti miten vaikeata minun oli.
Ja Titov kävi kumarrusmatkoilla Losevin pehtorin luona sekä sai siltä
rukoilluksi kauniin paikan kartanon takana; siihen hän alkoi rakentaa
taloa meitä varten, vaan minä yhä vainosin ihmisiä ja varastelin.
Asiat menivät hyvin, kukkaro tuli yhä pulleammaksi, rakennuksen alla
ja loisti auringossa. Kattokin tuli sen päälle, sinne asetettiin
uunit ja syksyllä siinä jo voitiin asuakin.
Vaan kerran, iltasella, -- minä juuri tulin Jakimofkasta, jossa
panttasin talonpoikien karjaa, -- saavuin metsästä kylään ja katselin
-- aurinko laskeutui, vaan siinä sen alla paloi taloni ikäänkuin
kynttilä.
Alussa minä ajattelin, että se olisi ainoastaan auringon liekkiä,
se oli ympäröinyt talon punasilla säteillään ja nosti sen ylös,
taivaaseen, luokseen, kuitenkin huomasin, että ihmiset juoksivat ja
jo kuulin miten tuli vihelsi ja puu paukkui.
Sydämeni sykki, luulin että Jumalakin oli tullut vihollisekseni
ja jos minulla silloin juuri olisi ollut kivi kädessäni, olisin
varmaankin sen heittänyt taivaaseen. Katselin, miten varastettu
omaisuuteni savuna ja tuhkana hajosi, sydämeni paloi yhdessä sen
kanssa ja minä lausuin:
-- Tahdotko sinä osottaa minulle että tomun ja tuhkan takia olen
saattanut hukkaan sieluni, sitäkö sinä tahdot? En usko, en tahdo
että sinä alentuisit siihen, ei se pala sinun tahdostasi, vaan
talonpojat ovat sen sytyttäneet, koska he vihaavat Titovia ja minua!
En usko sinun vihaasi, ei sentakia, etten minä ansaitsisi sitä, vaan
sentakia, ettei sellainen viha ole sinun arvoistasi! Sinä et tahtonut
auttaa minua silloin kuin apuasi olisin tarvinnut. Et tahtonut auttaa
heikkoa ihmistä hänen taistelussaan syntiä vastaan. Sinä olet syypää
enkä minä! Minä painuin syntiin ikäänkuin pimeään metsään, se oli
olemassa ennen minua ja miten minä olisin voinut pelastautua siitä?
Ei nämä tyhmät sanat lohduttaneet minua... Eivätkä ne myöskään
kelvanneet puolustukseksi, vaan ne herättivät sielussani jonkinlaisen
vihamielisen itsepäisyyden.
Minun taloni paloi poroksi ennenkuin vihani sammui. Yhä vielä minä
seisoin metsän reunassa nojaten puuhun, ja kiroilin, vaan Olgan
vaaleat, kyyneleiset kasvot eivät menneet silmistäni.
Ja minä lausuin Jumalalle rohkeasti, ikäänkuin vertaiselleni:
-- Jos sinä olet vahva, niin olen minäkin vahva, -- ja niin täytyykin
olla!
Tulipalo sammui, kaikki tuli hiljaiseksi, pimeäksi, vain silloin
tällöin vielä kiilsivät pimeässä tulikielet ikäänkuin pieni lapsi,
joka on väsynyt itkemään ja hiljaa nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki
loisti, kuin väännetty veitsi, joka oli hukkunut peltojen keskelle,
ja minä tahdoin nostaa tuon veitsen ja iskeä sillä.
Puoliyön seudussa minä tulin kylään -- maatilan portilla seisoi Olga
ja hänen isänsä, he odottivat minua.
-- Missä sinä olit? -- kysyi Titov.
-- Seisoin vuorella ja katselin tulipaloa.
-- Miksi et juossut sammuttamaan?
-- Olenkos minä ihmeittentekijä, mitä? Olisiko tuli sammunut, vaikka
olisin siihen sylkenytkin?...
Olgan silmät olivat itkusta punaset, hän oli kokonaan noessa, savusta
mustunut -- oli niin naurettava.
-- Teitkö työtä? -- kyselin minä. Hän alkoi itkeä.
Titov lausui synkkänä:
-- En tiedä mitä nyt pitäisi tehdä...
-- Alkaa alusta, täytyy rakentaa taas, -- vastasin minä.
Minussa kehittyi silloin sellainen itsepäisyys, että olin paikalla
valmis hirsiä kaatamaan ja seiniä laittamaan, ja olisin vaikka
lepäämättä paikalla saattanut työn loppuun, koska, vaikka minä
vastustinkin Jumalan tahtoa, minun kuitenkin täytyi saada varmaan
tietää, oliko hän minua vastaan tahi ei?
Ja uudelleen alkoi varkaus. Minä keksin jos minkälaisia kavalluksia.
Entisinä aikoina, öisin rukoillen Jumalaa unohdin kokonaan oman
olemassaoloni, vaan nyt makasin ja mietin vaan miten taas ruplasen
saisin taskuuni; olin kokonaan hukkunut siihen, tiesin, että useat
juuri samaan aikaan itkivät minun takiani, että niinä useilta olin
vienyt leipäpalasen suusta ja että pienokaisia kenties oli kuollut
nälkään minun ahneuteni takia, niin ilkeätä ja kamalata on nyt sitä
tietää ja naurettavaakin -- vaan silloin olin liian typerä ja ahne.
Pyhimyksien kasvot eivät katso minuun enää hyväntahtoisesti ja
surullisesti, kuten ennen, vaan jollain tavalla varoen, samaten kuin
Olgan isä. Kerran minä varastin kylänvanhuksen pöydältä viisikymmentä
kopeekkaa -- niin kauniiksi olin tullut.
Ja kerran, kun minulle jotain erittäin hyvin onnistui, niin tuli Olga
luokseni, asetti kevyet kätensä minun olkapäilleni ja sanoi:
-- Matvei, Jumala varjelkoon, minä rakastan sinua enemmän kuin
kaikkea muuta maailmassa!
Kummastuttavan yksinkertaisesti lausui hän nämä valoisat sanat,
niinkuin lapsi lausuu sanan "äiti". Ja voimani lisääntyivät siitä,
hän tuli minulle yhä rakkaammaksi. Ensi kerran hän sanoi että hän
rakastaa minua ja ensimäisen kerran minä silloin syleilin häntä ja
suutelin häntä niin, että minä kokonaan hävisin, lakkasin olemasta,
kuten jo ennen oli tapahtunut kanssani palavan rukouksen aikana.
Pyhän neitsyen esirukouksen juhlaksi oli meidän talomme valmis -- se
oli sangen kirjava, muutamat hirret olivat mustia, palaneita. Pian
vietimme häätkin, appiukkoni joi itsensä siellä juovuksiin ja nauroi
koko ajan kuin piru, joka oli jossain asiassa menestynyt, anoppini
katseli meitä, itki -- hän oli vaiti, hymyili, vaan poskia myöten
vuosi kyyneleitä.
Titov huusi huutamistaan: -- No, äläpä poraa! Katsos minkälainen vävy
meillä on? Pyhä mies!
Ja samalla hän päästi kamalan kirouksen.
Arvokkaita vieraitakin oli kutsuttu, -- pappi, piiripäällikkö,
kaksi kunnanvanhinta ja vielä muutamia haukia särkien joukossa,
vaan ikkunain taka oli kokoontunut kylän kansaa ja niiden keskellä
näytteli Migun suurinta osaa -- tuo vanhoin päiviinsä saakka
kuolemattoman iloinen ihminen. Hänen balalaikkansa vaan kilisi.
Minä istuin ikkunan vieressä. Savelkan kimeä ääni kuului vallan
hyvin, vaikka hän pelkääkin äänekkäästi tehdä pilaa; kuitenkin
kuulen, kun hän laulelee:
Juokaa kunnes kuralle tulette,
Syökää kunnes vatsanne repee.
Hänen pilansa miellytti minua silloin, vaikk'ei minulla juuri
ollutkaan aikaa miettiä sen johdosta. -- Olga nojautui minuun ja
kuiskutteli:
-- Jospa tämä vaan pian loppuisi tämä syöminki ja juominki!
Hän voi pahoin tuosta ihmisten ahneudesta ja minuakin iletti.
Kun olimme tulleet kokonaan lähelle toisiamme, niin itkimme kumpikin;
istuimme sängyllä syleillen toisiamme ja itkimme ja nauroimme suuren
ja aavistamattoman aviopuolisoitten onnen takia. Aamuun saakka emme
nukkuneet, yhä suutelimme toisiamme ja keskustelimme miten tulisimme
elämään; nähdäksemme toisiamme sytytimme kynttilän.
Hän puhui minulle, syleillen minua lämpösillä käsillänsä:
-- Eletään niin että kaikki meistä pitävät! Hyvä on sinun kanssasi,
Matvei!
Olimme kumpikin ikäänkuin juovuksissa sanomattomasta onnestamme ja
minä sanoin hänelle:
-- Rangaiskoon minua Jumala jos sinä Olga koskaan minun takiani itket
toisenlaisia kyyneleitä! Vaan hän sanoi:
-- Minä otan sinulta vastaan kaiken, kaiken, olen sinulle äiti ja
sisar, rakkaani!
Olimme nyt yhdessä kuin ihanassa huumauksessa. Toimiani löin laimin,
en nähnyt mitään enkä tahtonut nähdä mitään, aina vaan kiiruhdin
kotiin, vaimon luo; kävelin hänen kanssaan niityllä, metsässä.
Muistelin entisiä aikoja, hankin itselleni lintuja, talomme
oli valoisa, iloinen, kaikkialla seinillä riippui häkkiä,
linnut laulelivat. Hiljainen vaimokultani piti niistä; joskus
kotiin palattuani kertoi hän mitä tiainen oli tehnyt ja miten
viheriävarpunen oli laulanut.
Iltasin minä lueskelin Mineita tahi Proloogia, ja useimmiten
kertoilin lapsuudestani, Larionista ja Savelkasta, miten he lauloivat
lauluja Jumalalle, mitä he hänestä puhuivat; sitten puhuin hullusta
Vlasista, joka siihen aikaan jo oli kuollut, puhuin kaikesta mitä
tiesin -- ja näkyi että minä tiesin aika paljon ihmisistä, linnuista
ja kaloista.
Onneni koko suuruutta en osaa sanoilla kuvata eikä ihminen ylipäätään
osaa kertoa iloistaan, hän ei ole tottunut siihen, -- harvoja ovat
ilonsa ja lyhyitä muuhun elämään nähden.
Kävimme yhdessä kirkossa, seisoimme vieretysten nurkassa ja yhdessä
rukoilimme. Kiitollisuuden rukouksilla käännyin Jumalan puoleen, vaan
oli niissä ylpeyttäkin -- minusta tuntui kuin olisin saanut Jumalan
voimaa, ikäänkuin olisin vastoin tahtoaan pakottanut Jumalaa antamaan
minulle onneni; hän on antanut perään minulle ja minä kiitänkin
häntä: kas, hyvinpäs olet Jumalani tehnyt, vallan kohtuullisesti,
kuten pitikin!
Voi kerjäläispakanuutta!
Talvi meni minulta ihan huomaamatta, kuten yksi ainoa valoisa päivä;
sitten sanoi Olga minulle, että hän on raskaana, -- ja alkoi meillä
uusi ilo. Appini kotkottaa synkkänä, anoppini katselee sääliväisesti
vaimoani ja yhä kuiskuttelee sille jotain. Minä olin aikonut alottaa
uutta tointa, suunnittelin rakentaa mehiläistarhaa ja nimittää sitä
onnemme vuoksi Larionin tarhaksi, sitten päätin laittaa vihannes- ja
hedelmätarhan ja ruveta linnunpyytäjäksi, -- tällä kaikella olisi
voitu tulla toimeen loukkaamatta muita ihmisiä.
Mutta kerran sanoi minulle Titov oikein ankarasti:
-- Matvei, oletpa sinä liian varhain sokeroitunut, katsos vaan, ettet
pian tule happamaksi. Kesällä sinulle syntyy lapsi -- joko olet sen
unohtanut?
Minä tahdoin jo kauvan sanoa hänelle totuuden sellaisena kun minä sen
käsitin, ja niinpä sanoinkin:
-- Minä olen tehnyt niin paljon syntiä kuin täytyi tehdä, tullakseni
teidän kaltaiseksenne, -- no, alemmas teitä minä en mene!