konttoritöitä, kirjanpitoa. Niin minä elin. Ja minä huomasin, että
Titov tarkasteli minua, yhä vaan katseli töitäni ja oli vaiti,
ikäänkuin hän odottaisi jotain minulta. Minun oli paha olla, iletti.
Minä en ole koskaan ollut iloinen, vaan siihen aikaan tulin ihan
synkkämieliseksi, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin puhunut, enkä
juuri tahtonutkaan puhua. Titov ja hänen vaimonsa kyselivät minulta
usein jotain Larionista; vaan minä en tahtonut kertoa hänestä, jokin
ikäänkuin esti minua tekemästä sitä.
Vaikealta ja kammottavalta tuntui kaikki sielussani, eikä minua
yhtään miellyttäneet Titovit ja heidän epäilyttävän hiljainen
elämänsä. Kävinpä silloin usein kirkossa avustamassa vahtimestari
Vlassia ja uutta lukkaria, -- hän oli nuori, kaunis mies, lienee
ennen ollut opettajana; hän oli laiska jumalanpalveluksien suhteen,
imarteli pappia, suuteli sen kättä ja juoksi ihan koirarakkina sen
perässä. Minua hän aina haukkui ja vallan turhaan, koska minä tunsin
messun yhtä hyvin kuin hän ja tein kaikki niin kuin tarvittiin.
Siihen aikaan minä aloinkin vaikean elämäni -- minä aloin rakastaa
Jumalaa.
Kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilöitä jumalanäidin
kuvan edessä, ja kas -- niin Hän kuin Lapsensa katsoivat minuun
vakavina ja niin herttaisesti... Aloin itkeä ja asetuin polvilleni
Heidän eteensä, rukoillen jonkun, luultavasti Larionin edestä.
Kauvanko minä rukoilin, sitä en tiedä, vaan minun tuli helpompi olla,
sydämeni lämpeni ja minä elvystyin. Vlas hommasi alttarin luona ja
mutisi käsittämättömiä sanoja. Menin hänen luokseen, hän katsoi
minuun ja kysyi:
-- Mitäs sinä iloitset? Kopeekanko löysit?
Minä tiesin, miksi hän niin kysyi, -- olin usein löytänyt
rahoja lattialta, -- vaan nyt näyttivät hänen sanansa minusta
vastenmielisiltä, ikäänkuin hän olisi purrut sydämeeni.
-- Rukoilin Jumalaa, -- sanoin minä.
-- Minkälaista Jumalaa? -- kysyy hän. -- Onpa niitä Jumalia tässä
meillä enemmän kuin sata! Vaan missä on hän, se elävä Jumala? Missä
on se joka on se oikea, eikä ainoastaan puusta, niin! Haepas häntä!
Kyllä minä tiesin hänen sanojensa arvon, vaan kuitenkin ne
loukkasivat minua juuri sinä hetkenä. Vlas oli hyvin vanha mies,
tuskin pysyi enää jaloillaan, polvet koukussa kävi hän aina ikäänkuin
astuskelisi riukua myöten, keikkuen edestakasin. Hampaita ei ollut
enää ainoatakaan suussaan, hänen kasvonsa olivat tummat ja ikäänkuin
vanhaa räsyä ja niistä pilkistivät esiin vallan hullut silmät. Ja
Vlasin kuoleman enkelikin oli, luultavasti, vanha, ei enää jaksanut
nostaa kättään iskeäkseen vanhukseen, vaikka tämä oli jo ihan järkeä
vailla: joku aika ennen Larionin kuolemaa hän alkoi hourailla:
-- Enpä olekaan kirkon, vaan eläimien vartija -- lausui hän.
-- Minä olen paimen, paimenena olen syntynyt ja niin kuolenkin! Kas
-- pian lähden kirkosta karjamaalle.
Vaan kaikki tiesivät, ettei hän koskaan ollut palvellut paimenena.
-- Kirkko, -- sanoi hän, -- on hautausmaa, kuollut paikka, vaan minä
tahdon elävää tointa, tahdon hoitaa karjaa, kaikki minun esi-isäni
ovat olleet paimenina ja niin minäkin 42 ikävuoteeni saakka.
Larion teki pilaa hänestä ja kysyi häneltä kerran nauraen:
-- Muinaisaikoina oli olemassa Veles, eläimien jumala, -- ehkä hän on
esi-isäsi?
Ja Vlas käski hänen enemmän kertomaan Velesislä ja kuunneltuaan
tarkkaan, sanoi hän:
-- Niin se onkin! Kauvanhan minä olen jo tiennyt kuka olen, vaan
pelkään pappia! Sinä lukkari kuule, älä kerro sitä hänelle! Kun tulee
aika, niin minä itse sanon ja...
Ja siihen vanhus pysähtyikin.
Ja vaikka minä tiesin hänen mielivikaisuutensa, niin kumminkin hän
loukkasi minua.
-- Varo, -- sanoin minä, -- kyllä Jumala sinua rankaisee!
Vaan hän mutisi:
-- Minä itse -- olen Jumala! Niin!
Ja yhtäkkiä hän tarttui kiinni jalustaan ja oli vähällä kaatua; minä
käsitin sen ihan Jumalan sormeksi.
Siitä päivästä alkaen pidin kiihkosasti kaikista kirkollisista
toimituksista; koko lapsellisen sydämeni innolla minä heittäydyin
kirkon helmaan, niin että kaikki tuli minusta pyhäksi; eivätkä
ainoastaan jumalanäidin kuvat ja kirjat olleet kalliita minulle, vaan
myöskin kynttilänjalat ja suitsutusastiat sekä sydet niissä. Siihen
kaikkeen minä koskin vavistuksella, pelonsekasella ilolla, ja jos
astuin alttarin luo, niin sydämeni jähmettyi, olin valmis suutelemaan
lattiakiviä. Tunsin olevani kaikkinäkevän silmän valosäteessä ja se
suuntasi askeleeni, syleili minua taivaallisella voimalla lämmitti
säteilevällä valolla, joka häikäisi silmiä, eikä ihminen enää nähnyt
muuta kuin itseänsä. Joskus seisoin yksin kirkossa -- ympärilläni oli
pimeys, vaan sydämessäni oli valoisaa, koska siinä oli Jumalani, eikä
siellä enää ollut paikkaa lapsellisille suruille ei loukkauksille,
eikä millekään, mikä oli ympärilläni, mikä oli ihmisen elämä. Jumalan
läheisyys johti kauvas pois ihmisistä, vaan sinä aikana minä en
tietysti voinut käsittää sitä.
Rupesin lukemaan jumalisia kirjoja, -- luin kaikki läpi mitkä
vaan sain käsiini ja sydämeni täyttyi jumalansanan hiljaisella
kauneudella; ahnaasti imi sieluni sitä lohduttavaa juomaa, ja siitä
aukeni kiitollisten kyynelten lähde. Tapahtuipa, että tulen kirkkoon
ennen kaikkia muita, asetun polvilleni Kolmiyhteyden kuvan eteen
ja itken, kevyesti ja tottelevaisesti, ilman ajatuksia ja ilman
rukousta: ei minun mitään tarvinnut rukoilla häneltä ja ihan omaa
voittoa pyytämättä palvelin minä Jumalaa.
Muistelin Larionin sanat:
-- Jos rukoilet huulillasi, niin rukoilevat ne ilmaa eikä Jumalaa;
koska Jumala käsittää ajatukset eikä sanat, kuten ihmiset.
Vaan minulla ei ollut ajatuksiakaan: yksinkertaisesti seisoin
polvillani ja laulan iloista laulua vaieten, ja iloitsen siitä, koska
käsitän, etten ole yksin maailmassa, vaan Jumalan suojan alla ja
Hänen lähellänsä.
Tämä aika teki niin hyvää minulle, tämä aika oli yhtä ainoata
hiljaista, vaan kumminkin iloista juhlaa. Minä olin niin mielelläni
yksin kirkossa ja niin, ettei pienintäkään melua tahi kahinaa olisi
ympärilläni; silloin, hiljaisuudessa, minä aivan maailmasta hävisin,
ikäänkuin nousin pilviin ja niiden korkeudesta hukkuivat minulta
ihmiset ihan huomaamatta enkä nähnyt mitään, mikä oli inhimillistä.
Vaan Vlas häiritsi minua: hän laahasi jalkojaan lattiakiviä
myöten, vapisi, ikäänkuin kuivettunut puunrunko tuulessa ja mutisi
hampaattomalla suullaan:
-- Mitä varten minä olen täällä, onkos tämä minun toimeni! Itsepä
minä olen jumala, kaikkien maan päällä elävien eläimien paimen, juuri
niin! Ja menen huomenna niitylle. Mitä varten minut on pakotettu
tänne kylmään pimeyteen? Onko se minun asiani?
Hän teki minut levottomaksi jumalanpilkallaan, koska minusta silloin
näytti, että hän rikkoo kirkon puhtautta ja että Jumala ei pidä
hänestä talossaan.
Siihen aikaan muutkin huomasivat minun jumalisuuteni ja intoni, niin
että papin nenä alkoi jollain erityisellä tavalla nuhista kun hän
tapasi minut sekä siunasi minua -- ja minun täytyi suudella hänen
kättään, joka aina oli kylmä ja hiessä. Minä kadehdin häntä, koska
hän sai olla niin lähellä jumalallisia salaisuuksia, vaan minä en
pitänyt hänestä ja pelkäsin häntä.
Vaan Titov katseli yhä tarkemmin minuun pienillä, tummilla
silmillään, jotka muistuttivat nappeja. Kaikki he käyttäytyivät minun
kanssani niin varovaisesti, ikäänkuin minä olisin lasista ja pikku
Olga kysyi usein hiljakseen minulta:
-- Tuleeko sinusta pyhä mies?
Hän oli hyvin arka minun kanssani, myös silloin, kun olin
ystävällinen hänelle ja kerroin hänelle pyhimyksien elämäkertoja,
tahi jotain muuta jumalista. Talvella, iltaisin minä luin ääneen
Prologeja [Jumalisia elämänopetuksia ja pyhimyksien elämänkertoja.
Suom. muist.] tahi Mineitä. Ikkunain takana juoksentelee peltoja
myöten koditon myrsky, naputtelee seiniin, huokaa ja ulvoo,
kylmettynyt raukka. Huoneessa on kaikki hiljaista, kaikki istuvat,
eivätkä liikuta sormeakaan; Titov on painanut päänsä syvään alas,
eikä hänen kasvojansa näy, Nastasja katsoo minuun liikkumattomilla
silmillänsä, pikku Olga uinahtaa, vaan kun kylmä iskee seinään niin
hän herää, katselee ympärilleen ja hymyilee hiljaa minulle. Joskus,
kun hän ei ymmärrä jotain slaavilaista sanaa, niin hän kysyy minulta,
hänen pehmeä äänensä soi hetkiseksi ja taas on kaikki hiljaa,
ainoastaan siivekäs tuuli laulaa, valittaa, hakee rauhaa, lentelee
pelloilla.
Pyhät marttyyrit, jotka taistelivat Jumalan edestä, elämällään ja
kuolemallaan ilmaisten Hänen valtaansa, ne olivat kaikkein lähinnä
sieluani; ne autuaat ja armeliaat, jotka antoivat rakkautensa
ihmisille, myöskin liikuttivat minua, vaan ne, jotka Jumalan tähden
lähtivät pois maailmasta erämaahan ja luoliin, erakot, ne olivat
vieraita minulle, minä en käsittänyt heitä: liian voimakas oli heistä
saatana.
Larion kielsi pirun, vaan täytyi kumminkin suostua sen olemassaoloon,
ilman pirua tuli ihmisen lankeemus käsittämättömäksi. Larion näki
Jumalan ainoana maailman luojana, kaikkivoipana ja voittamattomana,
-- vaan mistä silloin tuli kaikki ruma? Pyhimyksien elämäkerroista
näkyi, että kaiken rumuuden mestari juuri oli piru. Ja minäkin
myönsin sen: Jumala luo kirsikkapuun, piru -- rokon, Jumala leivän,
piru -- pöllön.
Vaan kumminkin, vaikka minä myönsin pirun olemassaolon, niin
kuitenkaan en pelännyt sitä; minä käytin sitä selittääkseni paheen
syntymistä, vaan samalla se kumminkin häiritsi minua, alentamalla
Jumalan mahtavuutta. Minä koetin olla ajattelematta sitä, vaan Titov
johti alituisesti minut ajattelemaan syntiä ja pirun valtaa.
Minä luin, vaan hän kyseli minulta katse alas painettuna:
-- Matvei, mitä merkitsee "kamo"? [Kirkkokielessä käytetty
slaavilainen sana. Suom. muist.]
Minä vastasin:
-- Se merkitsee: mihin.
Hiljakseen lausuu hän:
-- Mihin lähtisin sinun silmistäsi ja mihin pakenisin vihasi edestä?
Hänen vaimonsa huokaa syvästi ja vielä enemmän pelästyneenä
katsoo hän minuun, ikäänkuin odottaen jotain. Ja Olga, pilkistäen
pikkuisilla sinisillä silmillään, ehdottaa:
-- Vaan entä jos metsään?
-- "Grjadu" [Kirkkokielessä käytetty slaavilainen sana. Suom. muist.]
-- merkitseekö se "lähden" -- kysyy Titov.
-- Kyllä.
Minä muistan mitenkä hän otti silloin kätensä ulos taskuista ja
alkoi niillä kiertää pitkiä viiksiään, vaan kulmakarvansa otsalla
vapisivat. Sitten hän nopeasti peitti kätensä ja sanoi:
-- Se oli kuningas David, joka kysyi: mihin pakenisin! Jaa-ah!
Kuningas hän oli, vaan kumminkin pelkäsi! Nähtävästi oli piru häntä
paljoa voimakkaampi. Hän oli Jumalan voitelema kuningas, vaan piru
hänet voitti... Mihinkä lähtisin? Pirun kynsiin lähdet -- eikä
kysyäkään kannata! Kas niin se on! Ja se tahtoo sanoa, ettei meidän,
orjien, kannata yrittääkään vastustaa, kun kerran kuninkaatkin sinne
joutuvat.
Hän kävi usein tätä polkua myöten ja vaikka minä en käsittänytkään
hänen puheitaan, niin kuitenkin ne olivat minulle aina
vastenmielisiä. Minun jumalisuudestani puhuttiin yhä enemmän ja nyt
Titov alkoi rukoilla minua:
-- Rukoile, rukoile minun ja perheeni edestä, Matvei! Kovasti sinua
pyydän, rukoile! Olkoon se sinun palkkasi siitä, että olen antanut
sinulle lämpösen ja ystävällisen kodin!
Vaan minä? Minun rukoukseni oli ollut ilman sisältöä, kuten linnun
laulu auringolle -- vaan nyt minä rukoilin hänen ja hänen vaimonsa
edestä ja eniten pikku Olgan edestä, -- hänestä tuli hyvä tyttö,
hiljainen, kaunis, hellä. Minä käännyin Jumalan puoleen Davidin
psalmien sanoilla ja myös kaikilla muilla rukouksilla, joita vaan
tiesin ja minua miellytti kovasti lausua itsekseni hyvin sointuvia
sanoja, vaan niin pian kuin Titov vaan muistui mieleeni, lausuin:
Armahda, herra Jumala, suuressa armossasi orjaasi Georgia...
Ja yhtäkkiä sydän jähmettyy ja tuntuu ikään kuin loppuisi
rukoussanojeni virta, iloni ei enää ole puhdas, selvä, minä ikäänkuin
häpeän Jumalan edessä -- en voi enää! Ja silmät poiskäännettyinä,
jotten vaan näkisi jumalanäidin kasvoja, nousen -- olen hämilläni,
tahi surullinen. Ja minä tulin levottomaksi, en tiennyt miksi niin
tapahtui? Koetin ymmärtää, vaan en voinut, ja minun tuli paha olla
kun iloni hävisi tuon ihmisen takia.
Ja kun ihmiset alkoivat panna huomiota minuun, niin minäkin aloin
huomata heitä.
Tapahtuipa, että kun juhlapäivinä kävelin kadulla, niin kansa katseli
minuun uteliaana, muutamat tervehtivät minua hyvin totisina, toiset
taas nauraen, mutta kaikki katsoivat minuun.
-- Kas -- sanoivat he -- siinä rukoilijamme!
-- Varo vaan, Matvei, kai sinusta vielä pyhimys tulee?
-- Kuulkaas te pojat, älkää naurako, hän ei ole pappi, eikä usko
rahan vuoksi Jumalaan!
-- Ikäänkuin talonpoikia ei olisi pyhimyksien joukossa?
-- Meistä tulee kaikki hyve, eikä meille siitä hyötyä ole!
-- Onkos hän talonpoika? Eikös hän ole salainen herrasmies...?
Ja niin he puhuivat, joko imartelivat tahi loukkasivat.
Siihen aikaan tahdoin minä kaikkien kanssa elää hiljaisessa sovussa
ja niin että kaikki minuakin kohtaan olisivat ystävällisiä, vaan
ihmisten irvistelyt aina estivät minua siitä.
Erittäin hullusti minua vainosi Savelka Migun; jos hän vaan huomasi
minut, asettui hän heti polvilleen, kumarteli ja lueskeli:
-- Teidän pyhyytenne, kumarran teille tomuun asti! Rukoilkaa Savelkan
edestä, että sille tulisi jotain hyötyä Jumalasta! Opettakaa, miten
pitäisi olla Jumalan mieliksi, pitäisikö lakata varastamasta tahi
varastaa ja asettaa jumalanäidille parin puudan painoinen kynttilä?
Ihmiset nauroivat, vaan minusta tuntui kummalliselta ja ilkeältä
kuulla Savelkan pilaa. Vaan hän yhä jatkoi:
-- Oikeauskoiset, kumartakaa pyhälle miehelle! Hän pettää talonpoikia
konttorissa ja lueskelee sitten kirkossa pyhiä kirjoja, silloin
Jumala ei kuulekaan, miten talonpoika itkeä nyyhkyttää.
Minä olin silloin kuusitoista vuotias ja olisin voinut iskeä
häntä vasten naamaa tämän irvistelyn takia, vaan sen sijaan minä
aloin väistyä Migunin tieltä ja hän huomasi sen, sekä tuli vielä
hullummaksi. Hän oli laittanut laulun; kävi juhlapäivinä katua pitkin
ja lauloi, balalaikan säestämänä:
Herrat ne viettää likkain kanssa
öitä pimiöitä
Ja likat ne kivulla synnyttää
noita orposikiöitä.
Jos likat ne joskus kakaransa
herrojen hoiviin antaa,
Niin silloin siitä tulee herrain renki
mi köyhiltä veroja kantaa.
Se oli oikeastaan pitkä laulu, ja kaikkia hän siinä pieksi, vaan
eniten Tito via ja minua. Ja niin hullusti hän minua kiusasi, että
kun sattumaltakin näin hänen haaskasen partansa, lakkiräysänsä ja
kaljun päänsä, niin minä suorastaan vapisin; teki mieleni heittäytyä
hänen päällensä ja olisin voinut repiä hänet kappaleiksi.
Mutta vaikka olinkin silloin nuori, niin osasin sentään pitää
sydäntäni kurissa; hän kulki perässäni ja lauleskeli, vaan minä en
välittänyt hänestä enkä yhtään näyttänyt ihmisille miten vaikeata
minun oli, astuskelin vaan hitaasti enkä ollut mitään kuulevinani.
Yhä enemmän vaan rukoilin; tunsin, ettei minulla ollut mitään muuta
suojaa kuin rukous, vaan nyt ilmestyi rukouksiini valituksia ja
katkeria sanoja:
-- Minkä tähden, Jumalani? Olenko minä syypää siihen, että äitini
ja isäni eivät tahdo tuntea minua, että heittivät lapsen kuin
kissanpojan pensastoon?
Enkä minä nähnyt muuta syytä itsessäni -- koska ihmiset kaikki
seisovat erikseen elämässä, jokainen on tottunut asiaansa ja on
tehnyt tavastaan lain, mistä sitten yhtäkkiä pitäisi käsittää, ketä
vastaan vieras voima suuntaa sinua?
Vaan kumminkin rupesin tarkemmin katsomaan ympärilleni, koska elämäni
tuli yhä levottomammaksi ja käsittämättömämmäksi.
Meidän herramme, Konstantin Nikolajevitsh Losev, oli rikas ja
sillä oli paljon maata; harvoin kävi hän meidän maatilallamme:
heidän perheessään pidettiin tätä tilaa onnettomana, siinä oli joku
kuristanut kuoliaaksi herran äidin, hänen isoisänsä oli pudonnut
hevosen selästä itsensä kuoliaaksi ja hänen vaimonsa oli siellä
karannut pois. Kaksi kertaa näin minä herran: hän oli pitkä, lihava
mies, kultasankaset silmälasit nenällä, pitkä takki päällään ja
lakissaan oli punanen reuna. Kerrottiin että hän oli hyvin tärkeässä
virassa tsaarin palveluksessa ja hyvin oppinut -- kirjottipa
kirjojakin. Vaan Titovia hän oli kaksi kertaa kovasti haukkunut jopa
uhkaillut nyrkilläänkin.
Sokolin maatilalla oli Titovilla kaikki valta ja voima. Tila ei
ollut iso, viljaa kylvettiin ainoastaan niin paljon kuin tarvittiin
taloutta varten ja muu maa vuokrattiin ulos talonpojille; sitten oli
käsketty vähentää vuokramaa ja kylvää pellavaa, -- koska lähistöön
oli perustettu tehdas.
Paitsi minua, istui konttorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin,
mykkäsieluinen ihmisraukka, joka aina oli päissään. Hän oli ollut
sähkölennätinvirkamies, vaan oli karkotettu paikastaan juoppouden
takia. Hän piti kaiken kirjanpidon, kirjotti kirjeet, sopimukset
talonpoikien kanssa ja oli niin vaitelias, että suorastaan
kummastutti; hänelle puhuttiin, vaan hän nyökkäsi ainoastaan päätään,
naureskeli hiljakseen ja joskus lausui:
-- Niin.
Ja siinä kaikki mitä voi sanoa hänestä.
Hän oli pikkuinen, laiha, vaan kasvonsa olivat pyöreät ja turvonneet,
silmiä ei näkynyt juuri ollenkaan, pää oli kalju, hän kävi
varpaisillaan, hiljaa ja horjuen, ikäänkuin sokea.
Kasanin jumalanäidin päivänä olivat talonpojat juottaneet Judinin
juovuksiin, ja kun hän kuoli, -- jäin minä yksin konttoriin. Titov
asetti minulle palkaksi 40 ruplaa vuodessa ja käski Olgan auttamaan
minua.
Jo ennenkin olin huomannut, että talonpojat kuljeksivat konttorin
vieressä, ikäänkuin sudet loukkujen ympärillä: he kyllä näkevät
loukun, vaan täytyy syödä, lihakappale viettelee, ja silloin he
joutuvatkin kiikkiin.
Kun minä yksin jäin konttoriin, ja kun pääsin tarkastamaan kaikkia
kirjoja ja suunnitelmia, niin tietysti huomasin paikalla omallakin
pienellä järjelläni, että kaikki maatilallamme oli suorastaan
rosvousta, talonpojilla oli veroja loppumattomiin, kaikki olivat
velkaantuneita, ja tekivät työtä ainoastaan Titovin hyväksi. Enkä
juuri voi sanoa, että minä kummastuin tahi häpesin. Ja vaikka minä
käsitin nyt, miksi Savelka haukkuu, niin kuitenkaan hän ei ollut
oikeassa minun mielestäni -- enhän minä ollut aikaansaanut tuota
rosvousta!
Huomaan, ettei Titov ole puhdas isännän edessä, että hän täyttää omia
taskujaan mahdollisimman paljon. Jo aikaisemminkin minä käyttäydyin
rohkeasti hänen kanssaan, aavistaen että hän tarvitsee minua
jotakin varten; vaan nyt minä tuumin: kas, sitähän varten hän minua
tarvitsee, että suojelisin häntä, varasta, Jumalan edessä.
Niin hän kuin hänen vaimonsakin kutsuivat minua aina vaan rakkaaksi
pojakseen; he pukivat minut hyvin ja minä tietysti kiitin heitä
siitä, vaan sieluni ei lähestynyt heitä, eikä sydämeni lämmennyt
heidän hellyydestänsä. Vaan Olgan ja minun välillä yhä vaan kasvoi
ystävyys; minua miellytti hänen hiljainen hymyilynsä, ystävällinen
äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.
Titov ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä ikäänkuin hevoset,
joilla on kuolaimet suussa, ja ikäänkuin peittivät alistuvaisella
arkuudellaan jotain syntiä, joka oli vielä kamalampi kuin varkaus.
Titovin kädet eivät miellyttäneet minua, hän yhä vaan peitteli niitä
ja sillä aiheutti kaikenlaisia huonoja ajatuksia, kenties ovat hänen
kätensä kuristaneet ihmisen kuoliaaksi -- kenties ne ovat veressä?
Ja aina vaan niin hän kuin hänen vaimonsa pyysivät minua:
-- Rukoile meidän syntisten edestä, Motja!
Kerran kun en enää voinut pidättyä, minä sanoin:
-- Oletteko te sitte niin paljon synnillisempiä kuin muut?
Nastasja huokasi ja lähti pois, vaan Titov käänsi kasvonsa
sivullepäin eikä vastannut mitään.
Kotona hän oli aina kiinni ajatuksissaan, puhui hyvin vähän vaimonsa
ja tyttärensä kanssa ja enimmiten ainoastaan talonasioista. Hän ei
haukkunut koskaan talonpoikia, vaan oli hyvin ylpeä heidän kanssaan
-- ja se oli juuri hänen luonteellaan paljon kamalampaa kuin
haukkuminen. Ei koskaan, eikä missään hän antanut perään heille: jos
hän sanoi jotain, niin siinä hän myöskin pysyi, ikäänkuin hän olisi
vyöhön saakka kaivettu maahan.
-- Jos antaisi heille perään? -- sanoin minä hänelle kerran.
Ja hän vastasi:
-- Ei koskaan saa tuumaakaan antaa perään ihmisille, muuten hukut!
Taas toinen kerta -- hän käski minua laskemaan väärin, vaan minä
sanoin hänelle:
-- Tämä on mahdotonta!
-- Miksi?
-- Se on synti.
-- Ethän sinä minua pakota syntiä tekemään, vaan minä sinua. Kirjota
kuten minä käsken, sinulta ei sitä kysytä, sinä olet ainoastaan
minun käteni! Et sinä sillä loukkaa vanhurskauttasi, älä pelkää! Ja
kymmenellä ruplalla kuukaudessa en minä eikä kukaan muu osaa elää
rehellisesti. Ymmärräthän?
-- Voi sinua roskaa ja tomua! -- mietin minä.
-- Kuulkaas nyt -- tämä jo riittää! -- sanoin minä. -- Tämä täytyy
lopettaa. Ja jos te ette lakkaa pettämästä ihmisiä, niin minä annan
teidät joka kerta ilmi kylässä.
Hän nosti viiksensä nenälle, kohautti olkapäitään korviin saakka,
irvisteli ja murjotti pyöreitä silmiään. Mittailimme silmillämme
toisiamme.
Sitten hän kysyi hiljaa:
-- Onko se totta?
-- Totta.
Silloin Titov nauroi sellaista naurua, joka kuului ihan siltä
kun olisi kourallinen kahdenkymmenen kopekan kappaleita heitetty
lattialle ja sanoi:
-- Hyvä, vanhurskaani! Niin kai minun täytyy tehdä -- jopa inhottaa
pyydystellä kopekoita ruplien vieressä. Kun ahdistettiin varkaita --
tuli niistä rehellisiä!
Sitten hän poistui paiskaten oven niin että ikkunanruudut helisivät.
Ja minusta näytti ikäänkuin Titov siitä päivästä saakka olisi tullut
siivommaksi. Ainakin lakkasi hän minua ahdistamasta.
Hän oli suuri saituri ja vaikk'ei hän juuri itseltään mitään
kieltänyt, niin kuitenkin tiesi hän kopeekan arvon. Hän piti hyvästä
ruuasta ja himoitsi naisia vallan tavattomasti, ja kun hänen valtansa
oli niin suuri ei kukaan nainen rohjennut kieltäytyä häneltä ja niitä
hän käyttikin hyväkseen; tyttöihin hän ei juuri koskenut, nähtävästi
pelkäsi; vaan naineista naisista jokainen varmaan kerran oli ollut
hänen rakastajattarenaan. Ja yllyttipä hän minuakin usein siihen:
-- Mitäs sinä, Matvei, häpeät? -- sanoi hän. -- Syleillä nainutta
naista, on samaa, kuin antaa almua! Tässä joka nainen haluaa
hellyyttä, vaan miehet ovat heikkoja, väsyneitä, mitäs niistä otat?
Vaan sinähän olet voimakas nuorukainen, ja kaunis, -- mitäs sinulle
maksaa syleillä naista? Jopa itsekin saat hiukan nauttia...
Hän otti kaikki konnamaisuutensa noin sivultapäin, voi roistoa!
Kerran hän kysyi minulta:
-- Miten sinä luulet, Matvei, onkos vanhurskaalla paljon vaikutusta
Jumalan luona.
En yhtään pitänyt hänen kyselyistään.
-- En tiedä, -- sanoin minä. Hän mietti ja lisäsi:
-- Katsoppas, Jumala johti Lotin Sodomasta ulos ja pelasti Noakin,
vaan tuhannet hukkuivat tuleen ja veteen. Ja kuitenkin on sanottu:
älä tapa! Joskus minusta näyttää, kun sentakia nämä tuhannet ihmiset
hukkuivatkin, kun niiden joukossa oli vanhurskaita. Jumala näki, että
vaikka hänen lakinsa olivatkin ankaria, niin kuitenkin muutamien
onnistui elää vanhurskaasti. Ja jos ei ainoatakaan vanhurskasta
olisi ollut Sodomassa -- niin olisi Jumala huomannut, ettei kukaan,
jaksa elää hänen lakinsa mukaan ja olisi kenties helpottanut ne
hukuttamatta tuota ihmisjoukkoa. Hänestä sanotaan, että hän on hidas
vihaan ja sangen hyvä -- vaan missä hänen hyvyytensä näkyy?
En minä silloin vielä käsittänyt, että tämä ihminen hakee vapautta
tehdä syntiä, vaan kuitenkin hänen sanansa hermostuttivat minua.
-- Te herjaatte Jumalaa, -- sanoin minä. -- Te pelkäätte Jumalaa,
ettekä rakasta häntä.
Hän tempasi kätensä ulos taskuista, heitti ne selän taakse ja tuli
vallan harmaaksi kasvoiltaan, nähtävästi suuttui.