TUNNUSTUS
Novelli
Kirj.
MAKSIN GORKI
Suom. Hella Wuolijoki
Turku,
Sosialistin Kirjapaino-Osuuskunta I. L.
1908.
SUOMENTAJAN ESIPUHE.
Katso:
"... Kaikkia teitä ja polkuja myöten kulkee horjuen harmaita
olentoja, pussit selässä ja kepit kädessä; he kulkevat ilman
kiirettä, vaan kumminkin joutuisasti, päät syvästi alaspainuneina; he
kulkevat lempeinä, miettiväisinä, luottavaisin, avonaisin sydämin..."
"Heitä kulkee, kulkee nuoria ja vanhoja, naisia ja lapsia, ikäänkuin
yksi ja sama ääni olisi kutsunut kaikkia ja tuntuu jonkinlainen
ääretön voima siinä loppumattomassa vaelluksessa maan kaikkia
teitä myöten, ja se voima valtaa minut, saattaa sieluni kuohumaan,
ikäänkuin se lupaisi jotain sielulleni?..."
-- Mene, kysy, tiedustele!
"... Tuossa ihminen kulkee tottelevaisena, varovaisena; se hakee,
katselee, kuuntelee herkkänä ja taas kulkee, vaeltaa. Maa soi
hakijain jalkojen alla ja työntää heitä etemmäs, jokien ja mäkien,
metsien ja meren kautta, -- yhä kauvemmas, kaikkialle sinne, missä
seisoo yksinäisiä luostareita, jotka lupaavat ihmeitä, kaikkialle
sinne missä hengittää toivo johonkin muuhun kuin tähän katkeraan,
vaikeaan, ahtaaseen elämään."
Niin kulkee Venäjän kansa, talonpoikaiskansa, hakemassa jumalaa.
Elämä on tullut levottomaksi, sietämättömäksi; ihmiset ovat
kadottaneet tuon vanhan jumalan, joka heillä oli vanhoina,
rauhallisina aikoina. Nyt he hakevat. Ja ennen kaikkea vanhoista
luostareista, kirkoista.
Löytävätkö he sen sieltä?
Maksim Gorjki tunnustaa tässä kirjassa oman jumalanhakemisensa.
Se on tarina jumalanhakijasta, joka löytää jumalansa kaikkien
jumalien synnyttäjästä -- kansasta.
Kirja on ensimäinen laadultaan, tarina siitä miten ajatteleva,
syvästi tunteva ihminen taistelee itsensä personallisen jumalan
uskonnosta köyhälistön maailmankatsantokantaan. Ihminen
taistelee, kärsii äärettömiä sieluntuskia ja pelkoa, hyläten
kaikkivaltiaan, auttavan, palkitsevan jumalakäsitteen sielustaan, sen
jumalakäsitteen, jota se ei huomaa missään, vaan jonka olemassaolon
edellytys on ihmisen turvana, -- ja ihminen voittaa olemattoman
edellytyksen sijaan avun elämälleen, turvan ja lohduttajan -- uudesta
jumalastansa, kansasta, tovereistaan.
Sellaisesta ihmisestä kirjoittaa Gorjki.
* * * * *
Jumalanhakijoita on koko maailma täynnä, on niitä Suomessakin.
Sellaisia hiljaisia, syviä, miettiväisiä ihmisiä, jotka tahtovat
oikeutta ja hyvää ja kärsivät siitä, että he itse eivät aina kykene
menettelemään oikein ja hyvin, tahi sen mukaan kuin heille on
opetettu.
Hiljasilla metsäseuduilla lienee ihmisiä, jotka ennen muinoin
elivät, työskentelivät, maksoivat veronsa, kuolivat, uskoen vanhaan
jumalaan ja taivaaseen kuoleman jälkeen. Nyt ovat taloudelliset
olot muuttumaisillaan, ajat ovat tulleet levottomiksi, maailman
elämä koskee metsäseutujen asukkaisiinkin, torppari pelkää häätöjä,
mökkiläinen työttömyyttä. Jostain kaupungista ilmestyy ihmisiä, jotka
sanovat, että työväki siellä on laittanut puolueen, joka tappelee
työtätekevän kansan etujen vuoksi, joka tahtoo, että kaikki saisivat
pitää torppansa, mökkinsä, että työväki tahtoo parempaa palkkaa,
työtaakkaa vähennetyksi ja muita elinehtojaan parannetuiksi.
Hiljainen ihminen metsäseudulla tuntee, että nämä ihmiset ajavat
sen etua, liittyy niihin joko saavuttaakseen itse etuja ja suojaa
tahi helpottaakseen lastensa elämää, jotka maattomina kulkevat työtä
hakemassa.
Ja elämä tulee helpommaksi, valoisammaksi.
Mutta mitenkäs on uskonnon laita?
Toiset siellä sanovat, että nämä uudet ihmiset, jotka tappelevat
kansan puolesta, tahtovat hävittää jumalan ja uskonnon; ja mitä
ihminen sitte muka tekee kuoleman sattuessa?
Lorua, -- kyllä metsäseudun mieskin tuntee, että nämä uudet ihmiset
täyttävät paljoa paremmin rakkauden ja oikeuden ja puhtauden käskyt,
he auttavat toisiaan ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla, auttavat
häntäkin, paremminkin kuin niiden vanhojen ihmisten jumala sitä on
tehnyt. Mutta kuitenkin. Täytyy ajatella loppuun saakka: mikä tulee
kuolemani jälkeen, onko siellä jumala, onko taivas? Mihin minä menen?
Uudet ihmiset tahtovat laittaa taivaan maan päälle, tahtovat että
kaikilla ihmisillä maan päällä olisi vielä parempi kuin tuolla
pappien lupaamassa taivaassa. Tuntuu siltä kuin ei jumalaa eikä
taivasta enää tarvittaisikaan...
* * * * *
Tässä "Tunnustuksessa" sanoo vanha lukkari:
"Jumala on sitä varten, ettei ihmistä pelottaisi kuolla, vaan miten
elät, se on sinun asiasi."
Jumalanhakija kulkee elämässä ja kyselee kaikilta minkälainen jumala
kullakin on ja hän huomaa, että ihmiset elämässään eivät todellakaan
enää tarvitse suurta, kaikille yhteistä jumalaa. Joka ihmisellä on
oma jumalansa.
"Ihmiset ovat hajottaneet jumalan palasiin, jokainen tarpeensa
mukaan."
Yhden jumala on puolittain lääkäri, toinen taas pitää jumalasta
kiinni, koska pelkää kuolemaa; kolmannen jumala on hyvä, neljännen
-- hirmuinen. Papit ovat palkanneet sen rengikseen ja maksavat sille
palkan rukouksilla ja pyhällä savulla.
Jumalaa komennetaan rankaisemaan ja palkitsemaan, jumalan täytyy
ennättää täyttämään ihmisten mitättömät, pienet rukoukset.
Varas rukoilee että jumala auttaisi häntä varastamaan toisen
omaisuutta, koska varkaan on nälkä. Omaisuuden omistaja taas
rukoilee, että jumala suojelisi hänen omaisuuttansa varkaalta.
Niin! Elämässä ihmiset tulevat toimeen ilman jumalaa, he tarvitsevat
ainoastaan palvelijaa, joka tekisi kaikkensa heidän hyvinvointiaan
varten ja joka on erilainen jokaisen mielestä.
Ymmärrettävää on, ettei totinen ihminen voi palvella sellaista pientä
jumalaa.
Entäs kuolema?
Niin, siinä ihmiset tarvitsevat jumalaa. Ihminen ei tahdo lakata olla
olemassa.
Ja kuitenkin hän näkee, miten toiset ihmiset nauravat, iloitsevat,
surevat ja kärsivät, miten he kuolevat kuin kärpäset, häviävät tuosta
aurinkoisesta, säteilevästä maailmasta.
Kysymys jumalasta on sama kuin kysymys kuolemasta.
Ja ketkä kysyvät: mitä tulee kuoleman jälkeen, mistä ihminen on
tullut, mihin hän menee?
Juuri ne, joiden elämä on tullut siksi levottomaksi, että usko siihen
kaikkiauttavaiseen jumalaan on lakannut, usko siihen, ettei ihmisen
pitäisi huolehtia nykyelämän suhteen, koska taivaassa kerran kaikki
kärsimykset palkitaan. Juuri ne, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi,
turvattomiksi maailmassa ja joilta kokemus on hävittänyt uskon
kaikkivaltiaaseen jumalaan.
Siellä, missä kuten Venäjän talonpoikien keskuudessa, vuosisatain
kuluessa taloudellinen elämä on ollut pysähtynyttä, jähmettynyttä,
siellä ovat aina kehityksen ja epäilyksen kannattajina ja levittäjinä
olleet sellaiset ihmiset, jotka jostain syystä ovat joutuneet
ulkopuolelle yhteiskuntaa, joko rikkomalla tuon pysähtyneen
yhteiskunnan tapoja vastaan tahi koska heidän taloudellinen
asemansa on eronnut ympäristön taloudellisesta asemasta. Sellaiset
ulkopuolella yhteiskuntaa "pohjalla" olevat ihmiset, juopot, rentut,
paljasjalkaset "jumalan kukkaset" ovat Gorjkin lempilapsia, koska
oikeastaan, niin ihmeelliseltä kun se kuuluukin, juuri nämät ovat
Venäjän kukkasia, Venäjän liikkuvin aines, täynnä kiukkua tuota
harmaata, likaista elämää vastaan, jossa kansan joukot makaavat
sortavan virkavallan nukuttamina.
Juuri niin, koska sellaisen, luokkansa ulkopuolelle joutuneen ihmisen
taloudellinen asema epävarmuutensa ja tavattomuutensa takia herättää
epäilyksiä maailmanjärjestelmän suhteen. Sellainen epäilevä ja
jumalaa hakeva ihminen on myöskin tämän kertomuksen sankari, ja sitä
ovat muutkin huomattavimmat henkilöt, jotka siinä esiintyvät.
Kertomuksen päähenkilö on avioton lapsi, löytölapsi. Jo tämä hänen
erikoisasemansa sellaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa antaa hänen
ajatuksilleen erikoisleiman, siihen suuntaan vaikuttavat vielä hänen
kasvattajansa, juoppo, yksinäinen luonnonihminen, lukkari Larion ja
tunnettu hevosvaras, leikinlaskija ja laulaja Savelka. Sellaisia
olentoja on kertomuksessa useita ja kertoja Matvei on itse vallan
samanlainen. Hänen erikoisasemansa panee hänet ajattelemaan ja
hakemaan jumalaa, sellaista jumalaa, joka todenteolla olisi olemassa,
joka voisi ja tahtoisi auttaa ihmisiä, sellaista eheätä, yleispätevää
jumalaa, joka ei olisi pappien palvelija.
Pitkä on jumalanhakijan matka ja paljon ihmiskunnan tuskia ja suruja
näkee hän sillä matkallaan, mutta samalla hän huomaa, ettei hän ole
yksin, että paljon on maailmassa sellaisia hakijoita kuin hän, ja
silloin hän saa käsityksen kansasta. Hän kuljeskelee luostareita
pitkin, yhden erakon ja viisaan jumalanmiehen luota toisen luo ja
huomaa, että useat itsekin epäilevät jumalan olemassaoloa, tahi ovat
ainoastaan uhraamalla järkensä päässeet noista epäilyksistä. Ja se
mies taas, joka nähtävästi on joutunut elämän huipulle, ainoa joka
ei tuskastu jumalanhakijan kysymyksiin, kaunis, viisas, sivistynyt,
nautinnonhaluinen munkki Antonius, myöntää kysyjälle vasten
naamaa: "ainoastaan ihminen on olemassa, kaikki muu on vaan sen
mielipidettä". Ja tämä tappaa Matvein uskon siihen olentoon, jonka
sanottiin olevan ulkopuolella ihmistä ja ohjaavan ihmisen kohtaloa.
Tästä lähtien tarkastaa jumalanhakija enimmäkseen juuri ihmisten
kohtaloita ja miten eri kohtalot eri ihmisille ovat laittaneet
eri jumalat, eri käsitteet jumalasta ja sitten hän tulee siihen
johtopäätökseen, ettei ole olemassa sitä suurta jumalaa, joka hänet
lapsena rukouksen aikana yhdisti koko suureen luontoon. "Ihmiset ovat
repineet tuon lapsen jumalan kappaleiksi, jokainen tarpeensa mukaan."
Siis pääpaino tässä maailmassa on ihmisissä, eikä jumalassa.
Ja sitte kun maailma on opettanut Gorjkin jumalanhakijan katselemaan
ihmisiä, tutkistelemaan niitä, niin löytää hän vaellusmatkallaan
ihmisen, samanlaisen luokastaan ulospotkitun ihmisraukan, joka
puolestaan on löytänyt jumalansa ja joka ilmaisee sen tällekin
hakijalle.
"Kuka on jumalanrakentaja?" kyselee Matvei.
-- Kansa se on! Lukematon maailman kansa! Suurempi marttyyri kuin
kaikki ne, joita kirkko on pyhiksi tunnustanut! Kuolematon kansa...
ja hän on kaikkien, niin entisten kuin nykyistenkin jumalien isä!
Ihmiskunta se on, joka on aina luonut jumalakäsitteensä sen mukaan
kun se on tarvinnut niitä kehityksessään ja ihmiskunta se on, joka ne
kerran hävittää, silloin kun se niitä enään ei tarvitse.
Matvei on jo nähnyt vaelluksensa aikana, että ihmiset itse
muodostavat jumalansa ja nyt se lausutaan julki.
Kummallinen viha puhuu siitä vanhasta poispotkitusta papista,
joka on tullut sosialidemokraatiksi ja taistelee salaista, vaan
varmaa ja lakkaamatonta taistelua tuon jumalanluojan, kansan
edestä! Hän vihaa tuota ihmisen yksinäistä, omia etujaan valvovaa
"minää", joka on repeytynyt pois äidistään, kansasta, joka vapisee
pelosta yksinäisyytensä takia ja joka turvatakseen itseään ja omaa
hyvinvointiaan murhaa muita ja luo jumalia, jotta nämä palkitsisivat
sitä jossain taivaassa, silloin kun elämä maailmassa tuottaa
kärsimyksiä.
Ja tämä kulkuripappi jumaloi kansaa ja sen kärsimyksiä, siitä hänen
vihiinsä yksilöllistä minää vastaan, joka on eronnut kansasta,
jumalasta ja jumalanluojasta, on sortanut kansanjoukkoja, on luonut
kaikki onnettomuudet maailmaan. Hän kertoo Matveille sorretun
ihmiskunnan historiaa ja Venäjän kansan kohtaloita, mutta koska hän
itse on voimakas taisteluluonne, joka kaikin elinvoiminensa tappelee
tuota minäänsä vastaan, niin muodostuu hänen käsityksensä maailmasta
ja sen kehityksestä vallan uudeksi uskonnoksi. Hän ei huomaa enää
mitään siitä, miten paljon hyötyä tuo yksilöllinen minä on tuonut
maailmaan. Hän vaan vihaa sitä, koska se nykyään on ihmiskunnan
kehityksen tiellä, tuon jumaloidun kansan tiellä.
Matvei on ihan kuin huumauksessa, hän ei uskalla eikä kykene
suostumaan tuohon uuteen oppiin, jonka hän jo kauvan on aavistanut.
Pappi lähettää hänet erääseen tehtaaseen työläisten, uutten ihmisten
luokse, näkemään omin silmin, että tosiaankin uusi ihmislaji on
maailmassa muodostumaisillaan.
Mestarillisesti on Gorjki kuvannut Venäjän herääviä työläistyyppejä.
Jumalanhakija saapuu heidän luokseen kysymyksineen: "Missä on Jumala?
Mistä ihminen tulee, mihin menee?"
Ennen kaikkea karsitaan tuolta hakijalta pois käsitys hänen
erityisestä "minästään", osotetaan, että sellaisia kuin hän on,
miljooneja maailmassa, jotka joko katselevat kipuineen maailmaa
jokainen omasta luolastaan ja itkeä nyyhkyttävät tämän onnettoman
maailman takia, tahi jos niillä on tilaisuus, niin ratsastavat
toisten selässä, nylkevät muita ihmisiä.
Ja kun jumalanhakija on mielestänsä tullut tavalliseksi
joukkoihmiseksi, silloin saa hän vastauksia kysymyksiinsä ja saa
niitä kahdelta eri taholta.
Työläisissä siinä tehtaassa erottautuu kaksi eri tyyppiä jotka
antavat tavallaan eri vastauksia niihin kysymyksiin.
Setä Pjotr, voimakas, taisteluhaluinen seppä, joka kokonaan on
kiinni köyhälistön taistelussa, ei tarvitse jumalia eikä sellaisia
kysymyksiä ollenkaan:
"... Ei ole jumalia! Uskonto, kirkkoja muu sellainen on kuin synkkä
metsä; se on synkkä metsä ja siinä asuu ryöväreitä! Petosta vaan
kaikki!"
Hän on työläinen, joka luokkavaistonsa kautta on löytänyt tehtävänsä
elämässä, joka elää vaistonsa kautta luokkansa elämää, taistelee
itsetietoisesti sen edestä, ei erota itseänsä eikä omia etujaan
luokkansa eduista ja elämästä. Hän ei ajattele kuolemaa, ei tunne
sitä, ei välitä elämän alusta eikä lopusta, kuten nuori tanssijapari,
poika ja tyttö, jotka yhdessä sopusointuisesti, voimakkaasti liikkuen
nauttivat musiikista, liikunnasta, sulautumisesta toisiinsa,
välittämättä, tietämättä, että heitä koskaan maailmassa odottaa
kuolema tahi jonkinlainen onnettomuus. Hän vihaa jumalan nimeä ja
käsitettä, eikä kärsi, että siitä ollenkaan puhutaan, se on niin
täydellisesti vierasta hänen maailmankatsantokannalleen:
"Sinä, Mishka, olet siepannut päähäsi kirkollisia ajatuksia,
ikäänkuin olisit varastanut kurkkuja vieraasta yrttitarhasta ja
hämmennät tässä ihmisiä! Jos sanot, että työläiskansa on kutsuttu
uusimaan elämää, niin uusi se, äläkä kerää tomusta sitä, minkä papit
ovat pitäneet rikki ja heittäneet pois!"
Hänen kannaltaan se on oikein, hän on luokkatietoinen työmies, hän
elää luokassaan. Jos hän kuolee, niin se on hänestä luokkaruumiin
osan aineellisen muodon muuttamista, jotta koko luokka voisi elää,
jatkaa elämäänsä ja taisteluansa ja hän muassa siinä; ikäänkuin
ihminen leikkaa kyntensä pois ja kynsi putoaa multaan, josta
ihmisen ruumis saa ravintonsa elämänsä jatkamiseksi, samaten kuolee
työläinen, osa hänen luokkansa ruumiista, jotka hän itse, hänen
koko ruumiinsa, koko luokkansa voisi elää. Työläinen ei kuole
koskaan, koska sen luokka ei kuole. Hänen ja hänen luokkansa edut
ovat samat, vaistomaisesti ovat taloudelliset olot yhdistäneet
työläisen hänen luokkansa kanssa samaksi kokonaisuudeksi. Ja setä
Pjotr köyhälistöluokan edustajana ei kaipaa jumalia eikä turhia
kysymyksiä siitä, mistä ihminen tulee, mihin hän menee. Hän tietää
ne, ei järkiperäisesti, vaan vaistomaisesti, hänen mielestään nämä
kysymykset ovat järjettömiä.
Setä Pjotrin on ollut helppo saada sellainen maailmankatsantokanta.
Hän on työmies, hänen taloudellinen asemansa on vaistomaisesti
painanut hänen mieleensä sen, että hänen ja toveriensa edut ja elämä
ovat yhteiset, samanlaiset. Mutta meidän ja Gorjkin jumalanhakija
on kotosin pikkuporvarillisesta talonpoikaiskylästä, jossa vielä
kaikki "minä" vaistot kukostavat. Hän on joutunut tuon kotipiirinsä
ulkopuolelle, sentakia hän onkin ruvennut epäilemään ja hakemaan,
mutta hänen taloudellinen asemansa ei selvitä hänelle suorastaan
niitä kiusaavia elämän ja kuoleman kysymyksiä. Hän hakee tukea
niillä kysymyksillä, koska hänellä ei ole tukea elämässä, koska hän
on yksinäinen, sentakia hän hakee Jumalaa, tiedustelee mistä hän on
tullut ja mihin pitäisi mennä.
Ja koska hän ei löydä enää vastausta vaistomaisesti, täytyy hänelle
sen selvitä järjen avulla.
Samassa asemassa ovat kautta maailman ne ihmiset, jotka jokin
silmiinpistävä taloudellinen etu on tuonut työväenpuolueeseen,
vaan joille kuitenkaan siitä huolimatta vielä ei vaistomaisesti
tule luokkatietoisuutta, eheätä yhteistunnetta koko työväenluokan
kanssa, sellaista tunnetta, että jokainen elää tuossa luokassa,
ettei kenellekään tule minkäänlaisia kysymyksiä kuoleman tahi elämän
suhteen ulkopuolella luokkaa. Mutta he kuitenkin pyrkivät yhtymään
työväenluokan maailmankatsantokantaan kaikkine vanhoine käsitteineen,
he hakevat jumalaa ja -- kykeneekö sosialidemokratia tarjoamaan sitä
heille?
He hakevat jumalaa, s.t.s. he kysyvät: mihin joudumme kuolemamme
jälkeen? He hakevat tukea elämässä, koska heillä ei ole sitä,
mutta samalla myöskin tukea kuolemassa. Kykeneekö köyhälistön
maailmankatsantokanta antamaan heille sitä?
Opettaja Mihail tässä kirjassa koettaa auttaa jumalanhakijaamme,
osottaa sille, että jumalaa vielä ei ole olemassa, vaan että kansa
tulee luomaan ihmeitä tekevän jumalan, kansassa on pääpaino, kansa on
luonut kaiken maailmassa.
Mutta mikä jumala se on, jonka kansa tulee luomaan?
Ihmiskunta oli kerran eheä, silloin kun kaikkien ihmisten kokemus
oli samanlainen, silloin kuin kaikilla ihmisillä oli yhtäläiset
taloudelliset edut. Mutta ihmisten oli pakko taistelussa olemassaolon
edestä, ravinnon hankkimista varten luonnolta, antautua eri aloille;
spesialiseerautua taloudellisen elämän suhteen. Silloin ihmisen
kokemus tuli erilaisiksi, ihmisen "minä" erosi ihmiskunnan ja luonnon
kokonaisuudesta, yksityistalous toi ihmisille eri etuja, ihmiskunta
jakaantui orjiin ja herroihin, jakaantui kaikenlaisiin palasiin.
Mutta kerran tulee aika jolloin työväenluokka, yhdistäen etujen
samanlaisuuden kautta isomman osan ihmiskuntaa, aikaansaa taas
sellaisen järjestelmän, että kaikille ihmisille tulee sama kokemus ja
samat edut, että ihmiskunta tuntee taas itsensä eheäksi, jatkuvaksi,
kuolemattomaksi kokonaisuudeksi.
Gorjki lausuu opettaja Mihailin sanoilla: "Tulee aika jolloin
koko kansan tahto yhdistyy taas yhdeksi; silloin siinä herää
vastustamaton, ihmeellinen voima ja -- silloin nousee jumala
kuolleista. Ja sitä te juuri haette...!"
Yhden sellaisista jumalanluomisen hetkistä näkee Gorjkin jumalanluoja
erään luostarin luona, jossa koko kansa, ja hän mukana, yhdistää
palavat toivomuksensa ja tahtonsa siihen, että eräs raajarikko tyttö
nousisi kävelemään; tyttö itse uskoo ja kansa uskoo tahtonsa ja
rukouksensa voimaan, ja tyttö tulee terveeksi.
Kansa tekee ihmeitä ja on aina maailmassa tehnyt ihmeitä, kansa luo
jumalan.
Mikä jumala se on?
Se on kaikkea auttava, kaikkea armahtava jumala, koska se on kansan
hyvä ja armelias tahto, joka rakastaa lapsiaan ja tekee hyvää
kaikille.
Jumalanhakijat, te jotka haette jumalaa tueksenne -- katsokaa:
yhdistetyn kansan yhtenäinen tahto on voimakkain tuki mitä ihminen
voi ajatella. Säästää ja suojaahan ihminen jäseniään, miksei kansa
voisi samaten turvata jäseniään, joitten loukkaus tuntuu yhdistetyn
kansan ruumiissa!
Jumalanhakijat, te jotka pelkäätte kuolemaa! Jos tahtonne,
toimintanne, elämänne on sama kuin kansan elämä, niin olette
kuolemattomia, koska kansa on kuolematon. Jos voitte sanoa: kansa
ja minä olemme sama -- kansan etu on minun etuni, kansan suru minun
suruni, silloin ei ole kuolemaa. Jos voitte sanoa, että taistelu
itsenne vuoksi on samassa taistelu koko kansan edestä, silloin elätte
ikuisesti kuten taistelunne jäljetkin elävät.
Jumalanhakijat, jos tarkotatte jumalallanne onnen kaipausta, niin
löydätte onnenne siitä yhdistetystä kansantahdosta. Muistatteko
miten lapsena rukoillessanne sulauduitte yhteen koko maailman kanssa
suureen hämärään kokonaisuuteen ja olitte onnellisia -- lähtekää
nyt sinne missä tuhannet ajattelevat, vaativat samaa, niin tunnette
miten sulaudutte taas ihmisiin, maailmaan, Jumalaan, tulette hyviksi,
onnellisiksi -- kuten lapset!
* * * * *
Uskonnon siinä muodossa kun se nyt on, sosialismi kerran tulee
hävittämään, mutta uskonnollinen tunnelma, tunnelma siitä, että koko
maailma ja ihmisyys on sama, onnen tunnelma jota ihmiset tähän asti
ovat koettaneet saavuttaa epätoivossaan keksien jumalia itselleen,
se tunnelma tulee jäämään ja vahvistumaan ja taloudelliset olot,
yhdistämällä ihmisiä samaan taloudelliseen, taisteluun, tulevat
edistämään tämän tunnelman kartuttamista elämässä, joka on ihmisen
suurin onni.
* * * * *
Gorjki on tunnustanut miten hän, jolle ei alkuaan taloudellinen asema
ole antanut köyhälistön maailmankatsantokantaa, löysi sen, kulkien
jumalaa, suurta voittamatonta jumalaa hakemassa, sellaista jumalaa,
jonka ihmiset olivat riistäneet palasiksi.
Jumalanhakija löysi jumalansa kansan tahdosta!
Jospa pian, pian kaikki sen löytäisivät sieltä!
Silloin tulisivat ihmiset hyviksi, koska heillä ei olisi enää syytä
olla pahoja...
Helsingissä 17 päivänä maaliskuuta 1909.
_Hella Wuolijoki_.
Sallikaa että kerron elämäni; tämä kertomus ei vie teiltä paljoakaan
aikaa ja teidän kumminkin täytyy se tietää.
Minä olen nokkonen, löytölapsi, laiton ihminen; en tiedä kuka minut
lienee synnyttänyt, minut löydettiin herra Lossevin maatilalla,
Sokolin kylässä, Krasnoglinin piirikunnassa. Joko äitini tahi joku
muu oli asettanut minut herrasväen puistoon, sen kappelin rappusille,
johon vanha rouva Losseva on haudattu; Danila Vjalov, puutarhuri,
löysi minut sieltä. Hän tuli varhain aamulla puistoon ja näki, että
rukoushuoneen oven edessä liikkui lapsi räsyihin verhottuna ja sen
ympärillä käyskeli harmaa kissa kuin vartijana.
Danilan luona minä elin neljänteen ikävuoteeni saakka, vaan hänellä
oli itsellään paljon lapsia eikä minun ruuastani kukaan huolta
pitänyt, söin mitä sain, ja kun en enään mistään löytänyt ruokaa niin
porasin, porasin ja sitte nukuin nälkäsenä.
Kun tulin neljä vuotta vanhaksi, niin otti lukkari Larion minut
luoksensa; hän oli yksinäinen ja hyvin kummallinen ihminen; hän
otti minut ikävänsä takia. Hän oli pieni, pyöreä kuin pallo, ja
kasvonsakin olivat pyöreät; hiukset punaset ja ääni kimeä kuin naisen
ääni ja sydämensäkin oli kuin naisen sydän, niin hellä kaikille.
Hän piti viinasta ja joi sitä paljon; raittiina hän oli vaitelias,
silmät aina puoleksi kiinni ja oli aina sen näköinen kuin olisi hän
jonkun rikoksen tehnyt, vaan juovuksissa lauloi hän äänekkäästi
kirkkolauluja, piti päänsä suorana ja hymyili kaikille.
Hän oli kaukana ihmisistä, eli köyhästi, antoi maaosuutensa papille
ja itse kävi talvella ja kesällä kaloja pyytämässä, ja huvin vuoksi
joskus lintujakin, jonka viimemainitun konstin hän opetti minullekin.
Hän piti linnuista, eivätkä ne peljänneet häntä; ihan liikuttavaa on
muistella miten joskus punatulkku juoksenteli hänen päätänsä pitkin
ja sekaantui hänen punasiin hiuksiinsa. Tahi joskus se istuutui
olkapäälle ja katseli hänen suuhunsa, kumartaen pikkuista, viisasta
päätänsä. Ja joskus panee Larion pitkäkseen penkille, ripottaa
hamppua hiuksiinsa ja partaansa ja kas, jopa lentävät keltasirkut,
tikliäiset, tiaiset, tilhit hänen luoksensa, myllertävät lukkarin
hiuksissa, ryömivät hänen poskiansa pitkin, nokkivat hänen korviaan,
istuskelevat hänen leuoilleen, vaan hän makaa ja nauraa hohottaa,
silmät puoleksi kiinni ja puheskelee ystävällisesti niiden kanssa.
Minä kadehdin häntä siitä, koska minua linnut pelkäsivät.
Hellä sielu oli Larion, ja kaikki eläimet käsittivät sen; ihmisistä
sitä en sano, en sano sitä tuomitakseni heitä, vaan koska
tiedän ettei vatsaa hellyydellä täytetä. Talvella hänellä oli
vaikeanpuolista: puita ei ollut eikä ollut rahaa ostaa niitä, raha
oli tullut juoduksi; mökissä oli kylmä kuin kellarissa, ainoastaan
lintuset visertelivät ja laulelivat ja me makasimme kylminä uunin
päällä, päällämme kaikki mikä vaan voi suojella pakkaselta ja
kuuntelimme lintusten laulua... Larion vihelsi heille -- hän olikin
siinä aika mestari, ja hän itsekin näytti isolta käpylinnulta: nenä
oli iso, nokankaltainen ja pää punanen. Sanoipa hän joskus minulle:
-- Kas, kuunteleppas Motjka -- minut oli ristitty Matvjeiksi --
kuuleppas!
Hän asettuu selälleen, kädet pään alle, tirkistää silmillään ja alkaa
kimeällä äänellänsä hyräillä jotain sielumessua. Linnut vaikenevat,
kuuntelevat ja sitten alkavat itsekin laulaa kilpaa, vaan Larionin
ääni kuuluu kumminkin yli kaiken ja linnut oikein vimmastuvat,
erittäinkin keltasirkut ja tikliäiset tahi rastaat ja kottaraiset.
Ja toisinaan hän lauloi, kunnes silmistään vuosi kyyneleitä, jotka
kastelivat hänen poskensa ja hänen kasvonsa kyynelien kostuttamina
tulivat vallan harmaiksi.
Sellainen laulu joskus kerrassaan pelotti ja kerran minä sanoin
hänelle hiljakseen:
-- Miksi sinä setä aina laulat kuolemasta? Hän lakkasi, katsoi minuun
ja lausui nauraen:
-- Älä pelkää, tyhmyri! Ei se merkitse mitään että minä
laulan kuolemasta, sehän on vaan kaunista! Kaikkein kauniinta
jumalanpalveluksessa on sielumessu: siinä on hellyyttä, sääliä
ihmistä kohtaan. Meillä ei osata sääliä muita kuin kuolleita!
Nämä sanat minä muistan hyvin, kuten kaikki hänen puheensa, vaan
silloin minä tietysti en voinut niitä ymmärtää. Ainoastaan vanhana,
vasta viisaimpina vuosina käsitetään oikein kaikki lapsena kuultu.
Myös muistan kysyneeni häneltä: miksi Jumala niin vähän auttaa
ihmisiä?
-- Se ei ole Hänen asiansa! selitti Larion minulle. -- Auta itse
itseäsi, sitä varten sinulle järkesikin on annettu! Jumala on vaan
sitä varten, ettei kuolema pelottaisi, vaan miten elät -- se on sinun
asiasi!
Liian pian minä vaan unhotin nämä hänen sanansa, ja kun ne uudelleen
muistin -- oli se jo liian myöhään, olin jo kärsinyt paljon turhia
suruja.
Merkillinen mies hän oli! Kaikki ihmiset, kun ovat ongella, eivät
huuda eivätkä puhu, jotteivät vaan pelottaisi kaloja, -- vaan
Larion laulaa lakkaamatta, tahi kertoo minulle kaikenlaisia pyhäin
taruja tahi puhuu Jumalasta ja aina hän sai kaloja liiaksikin.
Lintujakin pyydystetään hyvin varovaisesti, vaan hän viheltää koko
ajan, ärsyttää niitä, puhuu niiden kanssa ja kaikesta huolimatta
lintuja tulee vaan verkkoihin. Ja niinpä mehiläistenkin kanssa
-- kun siirretään niitä tahi tehdään niille jotain muuta, niin
vanhat mehiläishoitajat rukoilevat ennen, eikä se silloinkaan vielä
heille onnistu, vaan täytyy heidän kutsua avuksi lukkari, hän lyö
mehiläisiä, likistää niitä, haukkuu, -- ja tekee kumminkin kaiken
vallan loistavasti. Hän ei pitänyt mehiläisistä: ne olivat tehneet
hänen tyttärensä sokeaksi. Pikku tyttö, hän oli vasta kolmenvuotias,
oli kiivennyt mehiläispesän luo, jossa mehiläinen oli pistänyt häntä
silmään. Pikkusilmä tuli kipeäksi ja sitten sokeaksi, sen perästä
myöskin toinen; sitten pikkutyttö kuoli päänkivun takia, ja äiti tuli
mielipuoleksi...
Hän teki kaikki vallan toisin kuin muut ihmiset, oli minulle hellä
kuin äiti; kylässä minua ei juuri kovinkaan suosittu: elämä oli
ahdasta ja minä olin kaikille vieras, liikanainen ihminen... Ehkäpä
soinkin laittomasti jonkun muille kuuluvan suupalasen!
Larion opetti minua kirkossakin käymään ja minä rupesin
auttamaan häntä jumalanpalveluksessa, lauloin köörissä, sytytin
suitsutusastioita, tein kaikkea mitä tarvittiin; autoin vahtimestari
Vlassia kirkon siivouksessa, ja pidin kovasti niistä hommista,
erittäinkin talvella. Kirkko oli kivestä, lämmitettiin hyvin ja oli
siellä aina lämmin.
Iltajumalanpalvelus oli minusta vielä hauskempi kuin aamupalvelus,
illaksi, työn kirkastamina, luopuvat ihmiset suruistaan, seisovat
hiljaa, vakavina, ja heidän sieluissaan palavat pikkuiset, lämpöiset
tulet, ikäänkuin vahakynttilät; silloin näkyy, että vaikka ihmisillä
on erilaiset kasvot, niin suru heillä kumminkin on yhteinen.
Larion piti palveluksesta kirkossa: tällöin hän sulkee silmänsä,
heittää punasen päänsä taaksepäin, kastelee kurkkuaan ja alkaa
laulaa. Ja laulaa laulamisen, laulaa turhiakin, -- niin että pappikin
alttarilta hänelle tekee viittauksia, -- mihinkäs nyt sinua tuuli
vie? Ja hän lukee myöskin hyvin, laulellen sointuvasti, ääni on
hellä, värisee, iloitsee. -- Pappi ei kärsinyt häntä eikä hän pappia
-- ja usein tapahtui että hän valitti minulle:
-- Mikä pappi hän on! Hän ei ole pappi vaan rumpu, johon hätä ja
tottumus iskevät kepeillään. Jos minä olisin pappi, niin puhuisin
niin ettei ainoastaan ihmiset, vaan pyhät jumalankuvatkin itkisivät!
Ja se oli totta -- pappi ei kelvannutkaan paikalleen: hänen kasvonsa
olivat mustat, ikäänkuin ruudilla poltetut, nenänsä oli nykerö,
suunsa leveä -- hampaaton, partansa haaskanen, hiuksia vähän,
etupuolelta päätä oli hän aivan kalju, kätensä olivat pitkät. Hänen
äänensä oli käheä ja usein hän hengästyi, ikäänkuin olisi hän
kantanut liian raskasta taakkaa. Hän oli ahne ja aina suuttunut,
mutta olihan hänellä iso perhe, vaan kylä oli köyhä, talonpoikien
maat olivat huonot eikä mistään ollut lisäansioita.
Kesällä kun sääskiä oli paljon, olimme Larionin kanssa yöt päivät
metsässä lintuja pyydystelemässä tahi joella kalastamassa. Vaan
joskus tapahtui että yhtäkkiä tarvittiin lukkaria, vaan hän ei ole
kotona, eikä kukaan tiedä mistä häntä hakisi. Silloin lähetetään
kaikki pojat kylästä häntä hakemaan; ja ne juoksevat ikäänkuin
jäniksenpojat ja huutavat:
-- Lu-u-ukkari, Larioon, huuu... kotia!
Mutta tuskin he löytävät... Pappi haukkuu, uhkaa valittaa, vaan
talonpojat nauravat.
Oli hänellä eräs ystäväkin Savelka Migun, tunnettu varas ja
juoppo, usein hän oli saanut selkäänsä varkaudesta, oli istunut
vankilassakin, vaan muutoin oli hän ylipäätään harvinainen ihminen.
Hän lauloi lauluja ja kertoi satuja, niin että mahdotonta on muistaa
häntä ihmettelemättä.
Lukemattomia kertoja olen kuunnellut häntä, ja aivan hän seisoo
elävänä edessäni: kuivettuneena, vilkkaana, parrassaan ainoastaan
kolme karvaa, hän on joka taholta ikäänkuin repeytynyt, kasvonsa ovat
pienet, otsa iso ja sen alla kaksi varasmaista iloista silmää, jotka
usein loistavat kuten kaksi mustaa tähteä.
Joskus toi hän viinapullon mukanaan, joskus taas pakotti Larionin
ostamaan; sitten he istuutuivat vastakkain pöydän taakse ja Savelka
lausui:
-- No lukkari, paneppas "katumusta!"
Sitte juotiin... Larion on hiukan hämillään ja alkaa laulaa, vaan
Savelka istuu, ikäänkuin kiinni naulattuna, vilkuttaa silmiään ja
keikuttaa partaansa kyyneleet silmissä, silittää kädellään otsaansa
ja hymyilee, karkottaen sormillaan kyyneleet poskiltaan. Sitten
kimmoaa pallona ylös ja huutaa:
-- Erinomaista, Larja! Minä oikein kadehdin herraa Jumalaa -- onpa
hänen kunniakseen laitettu hyviä lauluja! Onkos Larja ihminen, mitä?
Mikä ihminen hän on? niin hyvä ja rikas sielultaan; mitä? Kyllä hänen
kelpaa Jumalan edessä kulkea! Vaan Larja, hän sanoo Jumalalle: Sinä
herra Jumala, -- älä anna minulle mitään, vaan minä annan sinulle --
koko sieluni!
-- Älä herjaa Jumalaa! -- sanoo Larion.
-- Minäkö? -- huutaa Savelka. -- En mitenkään! Ei ole aikomustakaan!
Mitenkäs minä herjaan? En mitenkään! Iloitsen vaan Jumalan puolesta
-- eikä mitään muuta! Ja nyt laulan minä sinulle! Hän nousee, ojentaa
kätensä ja alkaa taikoa. Sitte laulaa hän hiljaa, salaperäisesti,
silmänsä ovat selällään, niissä palaa jonkinlainen erityinen tuli
ja hänen ojennetun kätensä kuivettuneet sormet liikkuvat ikäänkuin
ne hakisivat jotain tyhjyydestä. Larion laskeutuu vasten seinää,
nojaten käsillään penkkiin, avaa suunsa ja katselee ihmeissään: minä
makaan uunilla ja sydämeni vapisee ihanan surullisesti. Koko Savelka
mustenee, ainoastaan hänen pienet, valkoset hampaansa loistavat ja
kuiva kieli liikkuu ikäänkuin käärmeellä ja hiki tilkkuu otsallaan
suurin pisarin. Hänen äänellänsä ei ole loppua, se virtaa ja säteilee
ikäänkuin puro kedolla. Kun hän lopettaa, niin hän heiluu hiukan,
pyyhkii kädellään kasvojaan, sitte he juovat taas ja ovat molemmat
pitkän aikaa vaiti. Sitte Savelka pyytää:
-- No Larja, viritäppäs "Meren aalloilla!"
Ja sillä neuvoin he koko illan huvittelevat toisiaan, kunnes kumpikin
ovat ihan juovuksissa; sitte Migun alkaa kertoa rivoja juttuja
papeista, tilanomistajista ja kuninkaista: lukkari nauraa hohottaa,
ja minä samaten, vaan Savelka juttelee väsymättä sadun sadun päästä
ja niin hullunkurisesti, että joskus voi miltei kuolla naurusta.
Ja vielä paremmin laulaa hän juhlapäivinä kapakan vieressä: hän astuu
kansan eteen, siristää silmiään niin että ohimotkin ovat rypyssä ja
alkaa; ja kun häneen katsot niin tuntuu, kuin laulu suoraan maasta
nousisi hänen rintaansa: kuiskaapa maa hänelle sanatkin ja äänenkin
voiman maa hänelle antaa. Ja talonpojat istuvat ja seisovat hänen
ympärillään; joku heistä on painanut päänsä alas ja puree olkea,
joku taas katsoo Savelkan suuhun ja ihan säteilee onnesta, vieläpä
naiset itkevätkin häntä kuullessaan. Ja kun hän lopettaa, niin kaikki
pyytävät:
-- Annappas veli vielä! Ja tarjoavat hänelle juotavaa.
Migunista kerrottiin seuraava juttu: hän oli jotakin varastanut
kylästä, saatiin kiinni ja miehet sanoivat hänelle:
-- No, -- onpa sinun asiasi lopussa! Nyt me sinut hirtämme, emme enää
voi kärsiä sinua!
Ja hän muka oli vastannut:
-- Antakaa olla, miehet, ei se ole mikään miesten asia! Sen, minkä
varastin, otitte pois minulta, niin ette ole mitään kadottaneet, ja
uutta tavaraa aina voidaan hankkia vanhan sijalle, vaan mistäs te
otatte sellaisen miehen kuin minä olen. Kuka teitä lohduttaa kun
minua enää ei ole?
-- Lörpöttele vaan, -- sanoivat miehet.
Hänet vietiin metsään hirtettäväksi, vaan matkalla hän alkoi laulaa.
Alussa astuttiin kiireesti, sitten lakattiin kiirehtimästä ja kun
tultiin metsään, niin vaikka nuora olikin valmiina, odotettiin
kumminkin kunnes hän viimeisen laulunsa lopetti ja silloin päätettiin:
-- Laulakoon vielä kerran ja olkoon se hänen sielumessunsa!
Hän lauloi vielä kerran ja sitte vielä jonkun verran. Aurinkokin
laskeutui ja miehet katsovat toisiinsa: jo nousee selvä päivä idästä,
vaan Migun heidän keskellään hymyilee ja odottaa kuolemaa ilman
minkäänlaista pelkoa. Miehet tulivat ihan hämilleen.
-- No lapset, menköön hän helvettiin! -- sanoivat viimein he. -- Jos
hänet hirttääkin, niin tulee siitä vaan syntiä ja menoa.
Ja niin päättivät he jättää Migunin vielä tähän maailmaan.
-- Laulusi vuoksi, -- sanoivat he, -- kumarramme sinua maahan asti,
mutta varkaudesta aina saat selkäsaunan.
Migun sai pienen selkäsaunan ja sitte he lähtivät kaikki yhdessä
kotiin.
Kaikki tämä on kenties vaan keksittyä juttua, vaan osottaa se
kumminkin ihmisistä hyvää ja asettaa Savelkankin korkealle. Ja
ajatelkaas vielä, jos ihmiset keksivät niin hyviä juttuja, niin eivät
he itsekään silloin ole huonoja ja -- sehän se on pääasia!
Vaan ei ainoastaan lauluja laulelleet Savelka ja Larion keskenään,
keskustelivatpa he monestakin asiasta, usein myöskin pirusta; eivätkä
he ollenkaan pitäneet siitä.
Niinpä lausui kerran lukkari:
Piru on vihasi perikuva, sielun pimeytesi heijastus.
-- Se tahtoo sanoa, tyhmyyteni? -- kysyy Savelka.
-- Juuri se, -- eikä mitään muuta!
-- Luultavasti, niin se onkin, sanoi Migun nauraen. -- Koska, jos hän
olisi olemassa, niin hänen olisi aikoja sitten jo pitänyt kraapata
minut!
Eikä Larion ollenkaan uskonut piruja: muistan miten hän kerrankin
riihessä huusi vanhauskoisille talonpojille, riidellessään niiden
kanssa:
-- Ei pirullinen, vaan -- eläimellinen! Hyve ja pahe on ihmisessä
itsessään; jos tahdotte hyvää -- on hyvä olemassa; jos tahdotte
pahetta -- niin tulee pahe teistä ja teille! Jumala ei pakota teitä
hyvään eikä pahaan, hänen tahtonsa on teidät luonut itsevaltiaiksi
ja te teette vapaasti niin hyvää kuin pahaakin. Nälkäpä ja sokeus
on teidän pirunne. Kaikki hyvä on tosi-inhimillistä, koska se tulee
Jumalasta; pahe on taas teissä itsessänne -- se ei ole pirullista,
vaan eläimellistä!
Ne huusivat hänelle:
-- Punapartanen kerettiläinen!
Mutta hän jatkaa kumminkin:
-- Sentakia kuvataankin pirua sarvipääksi ja laitetaan hänelle
pukinsorkka, koska hän on se eläimellinen alku ihmisessä.
Parhaiten puhui Larion Kristuksesta; itkinpä minä aina kuullessani
hänen suustaan pyhän Jumalanpojan katkeraa kohtaloa. Alkaen hänen
väittelystään temppelissä oppineitten kanssa aina Golgataan saakka
seisoi hän edessäni puhtaana, kauniina lapsena, joka sanomattomasti
rakasti kansaansa, hymyili herttaisesti kaikille, lohduttaen
kaikkia hellillä sanoillaan, -- kaikkialla oli lapsi, joka häikäisi
kauneudellaan! Ja temppelinkin viisaitten kanssa, -- kertoi Larion
- puhui Kristus kuin lapsi, sentakia hän näyttikin olevan heitä
korkeampana yksinkertaisessa viisaudessaan. Sinä -- Motja, muista
aina sitä ja koeta pitää sielussasi lapsuutesi koko elinikäsi, koska
siinä on totuus!
Kysyinpä minä häneltä:
-- Tuleeko Kristus pian takasin?
-- Pianpa, pian, -- sanoi hän. -- Pian -- koska kuuluu että ihmiset
uudelleen hakevat häntä!
Kun nyt muistuvat mieleeni Larionin sanat, niin tuntuu minusta siltä,
kuin olisi hän ajatellut Jumalaa kaikkein kauniimpien asioitten
suurimpana mestarina, ja ihmisen luuli hän tyhmäksi olennoksi, joka
oli sotkeutunut maailman menoihin -- ja Larion sääli sitä typerätä
suurten rikkauksien perillistä, jotka rikkaudet Jumala siltä oli
kieltänyt tässä maailmassa.
Hänellä ja Savelkalla oli sama uskonto. Muistan miten yhtäkkiä
ilmestyi meidän kyläämme ihmeitätekevä Jumalankuva. Kerran syksyllä,
varhain aamulla tuli nainen kaivolle vettä hakemaan ja yhtäkkiä
huomaa, että pimeässä kaivon pohjalla on ihmeellinen loisto. Hän
huusi tietysti ihmisiä kokoon, tuli maakuntapäällikkö, pappi tuli,
Larionkin juoksi sinne, ihminen laskettiin alas kaivoon ja sieltä
nousi esiin Pyhän Neitsyen kuva. Tässä paikalla alkoi messu ja
päätettiin rakentaa kappeli kaivon ympäri. Pappi huutaa:
-- Oikeauskoiset, uhratkaa!
Maakuntapäällikkö myös käskee ja itsekin antaa kolme ruplaa.
Talonpojat hakevat kukkaronsa esiin, naiset vetävät innokkaasti
liinakankaita ja kaikenlaisia tavaroita, koko kylä juhlii ja
minä olin iloinen kuin ensimäisenä pääsiäispyhänä. Vaan jo
jumalanpalveluksen aikana huomasin, että Larionin kasvot olivat
surulliset ja ettei hän katsonut kehenkään, vaan Savelka naureskeli
ja juoksi ihmisjoukossa kuin hiirenpoika.
Yöllä minä kävin katsomassa ilmestynyttä: se seisoi kaivon yli ja
siitä kävi savuntapainen, sinivalkonen valo, ikäänkuin joku näkymätön
hellästi hengittäisi sen päälle, lämmittäen ja valaisten sitä; tuntui
pelottavalta ja samassa hyvältä.
Vaan kun tulin kotiin niin kuulin, miten Larion lausui surullisena:
-- Sellaista Jumalanäitiä ei ole olemassa! Ja Savelka toistaa nauraen:
-- Minä tie-edän! Moses eli kauan ennen Kristusta! Ei, onpas varkaita
olemassa? Ihme! Kas vaan! Voi teitä tyhmyreitä!
-- Vankilaampa tästä pitäisi panna niin pappi, kuin
maakunnanpäällikkö! -- sanoo Larion ihan hiljaa. -- Etteivät vaan
tappaisi Jumalaa ihmisissä oman hyvänsä vuoksi!
Minusta tuntuu sellainen puhe vastenmieliseltä ja niinpä kysynkin
uunilta:
-- Mistä te puhutte, setä Larion?
He vaikenivat molemmat, kuiskuttelevat hiljaa, nähtävästi ovat
molemmat levottomia. Sitte huutaa Savelka:
-- Mitäs sinä? Itse tässä valitat, että ihmiset ovat pässinpäitä,
etkä yhtään häpeä tehdä tyhmyriä Matveikasta? Miksi?
Sitten hän hyppäsi ylös ja sanoi minulle:
-- Katsos Motjka, tässä on tikkuja! Kas -- nyt hieron niitä
käsissäni... Näetkö? Sammuta tuli, Larion!
Lamppu sammutettiin ja kas, pimeydessä loistavat Savelkan kädet juuri
samaten, kuin ilmestynyt Jumalanäidin kuva, juuri sama sininen savu.
Kamalaa ja loukkaavaa oli nähdä sitä.
Savelka puhuu jotain, vaan minä vetäydyin etemmäksi uunin päälle,
tukin korvani sormillani ja olin vaiti. Silloin he hiipivät molemmat
uuninpäälle minun luokseni, -- viinan olivat he myös ottaneet
mukaansa -- ja kauvan kertoivat he minulle kilvan todellisista
ihmeistä ja petturimaisista loukkauksista ihmisten uskoa kohtaan.
Lopuksi minä nukuin heidän puhuessaan.
Vaan parin, kolmen päivän päästä tuli kylään paljon virkamiehiä ja
pappeja, Jumalanäidin kuva otettiin takavarikkoon, maakuntapäällikkö
erotettiin virasta ja pappia uhattiin myöskin oikeusjutulla. Vasta
silloin minä uskoin petoksen, vaikka minun olikin vaikeata myöntää,
että kaikki tämä oli tehty vaan kiskoakseen naisilta liinakankaita ja
talonpojilta viisikopekkaisia.
Kun tulin kuusi vuotta vanhaksi, alkoi Larion opettaa minua lukemaan
kirkonkirjoja ja kun kaksi vuotta myöhemmin meillä avattiin koulu,
niin vei hän minut kouluun. Alussa minä siellä tulin jonkun verran
vieraaksi Larionille. Minua miellytti lukeminen ja minä olin
kiihkoisasti kiinni kirjoissa, niin että hän joskus kysyttyään
läksyäni lausui:
-- Erinomaista, Motjka!
Ja kerran hän sanoi:
-- Hyvääpä verta sinussa on, nähtävästi ei isäsi ole ollut tyhmä!
Minä kyselin:
-- Missä hän on?
-- Kukas sitä tietää?
-- Onko hän talonpoika?
-- Ainoastaan yhden seikan voi hänestä varmasti sanoa: hän oli mies.
Vaan mitä tulee säätyyn, niin se on aivan tuntematonta. Kuitenkin:
tuskin hän on talonpoika! Kasvoistasi ja ihostasi päättäen,
luonteeseen katsomattakaan, olet nähtävästi herrasmiehestä kotosin.
Nämä hänen satunnaiset sanansa jäivät mieleeni eivätkä juuri saaneet
hyvää aikaan. Kun minua koulussa sanottiin löytölapseksi niin suutuin
ja huusin:
-- Te olette talonpoikaiskakaroita, vaan minun isäni -- on herra!...
Ja kovastipa minä pysyin siinä kiinni, -- pitihän jollain tavalla
puolustautua irvistelijöitä vastaan ja muuta puolustuskeinoa en
keksinyt. Eivät ne pitäneet minusta yhtään ja alkoivatpa ärsyttääkin
minua, vaan minä rupesin antamaan heille selkään. Olin vahva poika ja
tappelin taitavasti. Jo alkoi kuulua valituksia, ihmiset sanoivat,
isät ja äidit valittivat lukkarille:
-- Kesytähän luoksesi eksynyttä!
Vaan muutamat repivät itsekin korviani sen kun vaan kerkisivät.
Sitte Larion sanoi minulle:
-- Kenties sinä, Matvei, oletkin kenralin poika, vaan ei se ole
suurikaan kunnia. Kaikki ihmisethän syntyvät samanlaisina, niin on,
siitä syystä -- pitää olla sama kunnia kaikilla.
Vaan tämä hänen sanansa tuli liian myöhään -- olin silloin jo
kaksitoista vuotta vanha ja tunsin loukkaukset jo hyvin kipeästi.
Jokin pakotti minua vetäytymään pois ihmisten seuroista ja taas tulin
lukkaria lähemmäksi, koko talven me kiipesimme yhdessä metsää myöten,
pyydystelimme lintuja ja minun lukuni menivät jo huonommin.
Kolmetoista vuotiaana pääsin pois koulusta ja Larion rupesi
miettimään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä kanssani. Joskus kun yhdessä
istuimme venheessä, -- minä airoissa, hän piti perää -- niin johti
hän minua ajatuksillaan ihmiskohtalon kaikkia polkuja myöten, kertoi
kaikenlaisia elämänsuunnitelmia.
Jo näkee hän minun pappina, sitte taas sotilaana, kauppapalvelijana,
ja kaikkialla aina vaan on pahaa minulle:
Ja kysyypä hän: -- Miten sitte, Motjka?
Taas katsoo hän minuun ja lausuu nauraen:
-- Ei mitään, älä pelkää! Joskin lankeat, niin kyllä kiipeät taas
ylös! Ainoastaan sotapalvelusta vältä, siinä on ihmisen: loppu!
Elokuussa, pian neitsyt Maarian taivaasen astumisen päivän jälkeen,
lähdimme yhdessä Ljubushajoelle monneja kalastamaan, Larion oli
jonkun verran päissään ja oli hänellä viinaa mukanakin. Hän
nieleskelee pullostaan vähitellen, meluaa ja laulelee.
Hänen venheensä oli huono, pikkuinen ja kiikkerä. Hän käänteli
itseänsä siinä hiukan varomattomasti, venhe kaatui ja me molemmat
löysimme itsemme yhtäkkiä vedestä. Eipä se ensimäisen kerran
tapahtunut, enkä minä peljästynytkään. Nousin vedenpinnalle ja näen,
että Larion ui jo aivan vieressäni, keikuttaa päätänsä ja sanoo:
-- Ui rantaan, minä ajan tuon kirotun kaukalonkin sinnepäin!
Emme olleet kaukana rannasta, virta oli heikko, minä uin vallan
rauhallisesti, vaan yhtäkkiä -- tuntui ikäänkuin joku olisi vetänyt
minua jalasta tahi olisin sattunut kylmään virranpyörteeseen ja
katsoin taakseni. Siellä tuli kyllä venheemme kumoonkäännettynä,
mutta Larionia -- ei ole missään. Häntä ei ole olemassa!
Säpsähdin ikäänkuin kivi olisi sattunut päähän vavistus kävi läpi
sydämeni, heikonsi koko ruumiini, ja minä vajosin pohjaan.
Juuri sinä hetkenä ajoi maatilan työnjohtaja Jegor Titov rannalla;
hän näki miten venheemme kaatui, näki miten Larion hävisi; ja kun
minä aloin upota, oli Titov jo riisuutumassa rannalla. Hän pelasti
minut, vaan Larion löydettiin vasta yöllä.
Niin sammui hänen rakas sielunsa ja paikalla tuli minulle kaikki
pimeäksi ja kylmäksi. Kun häntä haudattiin, makasin minä sairaana
enkä voinut saattaa rakastani viimeiseen leposijaan, vaan kun nousin
jaloilleni taas, oli ensimäinen asiani lähteä hänen haudalleen;
istuin sinne, enkä itkeäkään voinut, niin oli ikävä. Muistelin hänen
ääntänsä, muistuivat ilmielävinä mieleeni hänen puheensa, vaan sitä
ihmistä, joka hellän kätensä olisi asettanut pääni päälle ei ollut
enää maan päällä. Kaikki oli vierasta, kaukaista... Suljin silmäni,
istuin. Yhtäkkiä -- minua ottaa joku kädestäni kiinni ja nostaa ylös.
Kas, Titov seisoo vieressäni.
-- Mitä sinä täällä teet, -- sanoo hän, -- tule, lähdetään!
Ja hän vei minut. Minä menin. Hän sanoi minulle:
-- Onpa sinulla poikarukka hyvä sydän, koska muistat hyväntekijääsi.
Vaan ei se minun sydäntäni keventänyt. Minä olin vaiti. Sitte lausuu
Titov:
-- Jo silloin kun sinut löydettiin mietin minä: jos ottaisi tuon
lapsen luokseen; vaan enpä ennättänyt silloin. No, vaan nyt näyttää
siltä että se on Jumalan tahto -- kas, onpa hän uudelleen antanut
elämäsi minun käsiini. Niin siis tulet elämään kanssani!
Minusta oli silloin vallan samaa, -- elää tahi kuolla, niin miten
elää, kuin kenen kanssa elää... Niin minä astuinkin yhdeltä pisteeltä
toiselle vallan itse huomaamattani.
Muutaman ajan päästä minä aloin katsella ympärilleni.
Tämä Titov oli pitkä, synkkä mies, hiukset lyhyet kuten sotilaalla,
viikset isot ja parta ajettu. Hän puhui hitaasti, ikäänkuin varoen
ettei vaan sanoisi mitään liikaa, tahi ikäänkuin hän ei uskoisi itse
omia sanojaan. Hän piti käsiään aina selän takana tahi taskuissa,
ikäänkuin häveten niitä. Minä tiesin etteivät talonpojat kylässä
-- eikä oikeastaan koko piirikunnassa pitäneet hänestä, ja pari
vuotta sitten olivat he häntä iskeneet nuijalla Malinovkan kylässä.
Kerrottiin, että hän aina kulki revolveri taskussa. Hänen vaimonsa,
Nastasja Vasiljevna, oli hyvin kaunis nainen, vaan hän oli aina
sairaana; hän oli laiha, tuskin pystyi kulkemaan, hänen kasvoissaan
ei ollut veren tilkkaa, vaan hänen silmänsä olivat isot ja paloivat
arasti. Heidän tyttärensä Olga oli kolme vuotta minua nuorempi,
myöskin kalpeahko ja sairaalloinen, ja kaikki heidän ympärillään
oli hiljaista: lattialla oli paksut matot, askeleita ei kuulunut,
ihmiset puhuivat hiljaa puoliääneen, jopa kellokin seinällä nakutti
varovaisesti. Jumalanäidin kuvien edessä paloivat sammumattomat
lamput, kaikkialla seinillä oli kuvia: tuomiopäivä, apostolien ja
Pyhän Barbaran kärsimykset. Ja nurkassa makuusijalla makaa vanha,
lihava, harmaa kissa ja katselee kaikkialle vihreillä silmillään,
valvoo, että kaikki olisi hiljaa. Siinä varovaisessa hiljaisuudessa
en voinut pitkään aikaan unohtaa en Larionin laulua enkä meidän
lintujamme.