Eräänä kesäpäivänä levisi Turussa sanoma, että suomalainen
kuninkaankirjuri ja airut, entinen turkulainen teini Martti
Pietarinpoika, oli saanut palkkiokseen kuninkaalle ja nuorelle
herttualle tekemistään palveluksista talon, Pyhän Annan suureen
anetaloon kuuluvan pienehkön aputalon Mätäjärven puolelta. Sama huhu,
joka aamupäivällä torinlaidassa ostoksiaan tekeväin emäntäin mukana
kulona kulkeusi yli kaupungin, tiesi jo iltapäivällä senkin, että
Martti aikoi piakkoin mennä naimisiin Köyhän-Kyrön tyttären kanssa.
Mistä niinhyvin edellinen tieto, joka oli tosi, kuin jälkimäinen
tieto, josta ei ollut vielä mitään lopullista varmuutta, oli lähtenyt
liikkeelle, sitä ei Martti Pietarinpoika itsekään tiennyt. Mutta
Turku olikin vielä siihen aikaan sellainen pikkukaupunki, jossa
porvarit hetipaikalla tiesivät toistensa asiat, väliinpä jo ennen kuin
asianomaiset itse.
Mutta Martille siitä tiedon levinnästä ei ollut vahinkoa. Sillä kun
hän samana päivänä saapui Kyrölään morsiantaan tervehtimään, oli
siellä vastaanotto varsin toisenlaista kuin edellisinä päivinä. Kerttu
ei tosin itse sattunut kotiin, mutta Kertun äiti, tuo ennen niin
jäykkä Elisa-muori, saatteli Marttia käsipuolesta perhepöytään, ja
vakuutteli yhä uudelleen iloaan siitä, että heidän yhteinen harras
toivomuksensa tosiaankin oli toteutunut, että poikaprinssi oli
täyttänyt sen lupauksen, minkä isäkuningas oli unohtanut. Hän siisti
tupansa niinkuin hyvällekin vieraalle ja syötti Martille hunajaleipiä
ja simaa, jommoisia herkkuja hän siellä tuskin jouluksikaan oli
saanut. Hyvänahkainen Kyrön Heikki itse toruskeli emäntäänsä, että
mitä minä sanoin... ja kertoi, miten hän tänä aamuna sillankorvassa
tapasi Paksujalan, joka kertoi... Ja kun Kerttu tuokion kuluttua palasi
kotiin ja näki äitinsä Martin vieressä hunajaleipää syömässä, niin hän
läimäytti kätensä yhteen ja kiirehti kaulaamaan ensiksi äitiään ja
sitten Marttia.
-- Nythän te olette taas hyvät ystävät kuin ennenkin vanhaan, ilkamoi
Kerttu.
-- Mitäs muuta me ollaan koskaan oltu... vastasi äiti melkein kuin
loukkaantuneena, -- kuka pienistä selkkauksista...!
Ei niistä ainakaan Martti välittänyt. Siellä keskusteltiin sinä iltana
jo kihlajaisista ja kuuliaisista, jotka kumminkin piti vähän lykätä,
kun se vanha talo Mätäjärven rannalla oli korjauksen tarpeessa. Ja
kun Martti teki lähtöä Aningaisista, pääsi Kerttu nyt hänen kanssaan
kaupungille kävelemään, -- sitä ei ollut Elisa-muori ennen koskaan
sallinut.
He kävelivät kevyesti keikkuen ja viserrellen kuin lintupari, ja kun
he tulivat Innamaan talon kohdalle, niin he yhtäkkiä päättivät käydä
sisään kertomaan Valpuri-tädille onnestaan, -- olihan heidän tätä
toimekasta emäntää kiittäminen väliensä säilymisestä.
Valpuri onnittelikin ja kyseli ja neuvoi, ja kun hän kuuli, että häät
oli lykättävä talonkorjuun vuoksi ehkä aina ensi kevääseen asti,
asettui hän kädet lanteilla nuorten eteen ja virkkoi:
-- Eikö teillä sen kiireempää olekaan yhteen, tiedättekö niin varmasti,
ettei taas talven varrella voi tapahtua jotakin odottamatonta? Ei,
suotta en täällä talossani toimittanut Kuitian herralle toista tyttöä,
joka sekin kyllä jäi häneltä saamatta, -- teidän on mentävä naimisiin
heti, pappilaan ilmoittautumaan vielä tänä päivänä!
-- Mutta kun ei ole vielä kotia, sopersi Martti.
-- Ole huoletta, se ehditään kyllä saada. Mätäjärven aputalon tunnen,
sen perhetupa voidaan piankin saada korjatuksi, olkia katolle ja uuni
paikoilleen, -- muuta te ette aluksi tarvitsekaan. Ensi kuussa siellä
jo asutte ja muokkaatte kaalimaan kylvettäväksi ensi keväänä!
-- Kun sen saisi toimeen... ei ole meillä vielä pataa, ei vuodetta...
hätäili Martti.
-- Ne hankitaan. Minä käyn vielä tänä iltana puhuttelemassa Kyrön
emäntää -- mehän ollaan vanhat, hyvät naapurukset, vaikka tässä nyt
tuli vähän kaunaa väliin --, liepäs ihme, jollemme me kaksi naista
saisi teitä muutamassa viikossa yhteen! Joutukaa te vain kuulutusta
ottamaan...
Valpuri suorastaan ajoi heidät pappilaan, sillä hän oli päättänyt
toimeenpanna häät vielä ennen mätäkuuta, se oli hänelle ikäänkuin
eräänlainen kunnianasia. Eikähän nuoret kuhertelijat suinkaan panneet
vastaan, he tottelivat ja menivät suoraa päätä Innamaasta Turun
kaupunginpappilaan naimailmoitusta tekemään, sillaikaa kuin Valpuri
ihan lämpimiltään pistäysi pitkistä ajoista Kyrölään. Ja kun he
pappilasta palasivat kivipuotien ohi, yhdessä katsellen, mitä heidän
ensi hätään olisi sieltä uuteen pesäänsä hankittava, niin myyjättäret
niistä nyökäyttivät heille ystävällisesti päätään, ikäänkuin todeten,
että oikeinpahan kertoi huhu...
* * * * *
Martti olisi kyllä sitä kävelyä jatkanut pitempäänkin, mutta hänen
täytyi tänään vielä joutua linnaan töihinsä, -- erottava oli huomiseen.
Sillä hänen oli kiireellä saatava valmiiksi eräs tärkeä kirjoitus,
ennen kuin pika-airut illalla lähti linnasta liikkeelle.
Ja se oli vähän visainen työ. Piti pukea suomalaiseen asuun,
suomalaiselle rahvaalle kaikkialla julkiluettavaksi, se kuninkaan
julistus, jossa Kustaa Vaasa määräsi poikansa Juhanan Suomen herttuaksi
-- hänet ja hänen sukunsa "ikuisiksi ajoiksi". Ennen pitkää istuikin
Martti taas vanhassa työhuoneessaan tämän työnsä ääressä, koettaen
koota siihen ajatuksensa, jotka kuitenkin pyrkivät liitelemään omia
teitään. Hitaanlaisesti siinä nyt siis vaikeat lauseet suomeksi
vääntyivät.
Jo tuli herttua itse hänen työpöytänsä luo katsomaan käännöksen
edistymistä. Hän oli siihen erityisesti kiintynyt, hän tahtoi
välttämättä saada julistuksen suomenkielelläkin jo heti levitetyksi
ja koetti nyt Martin olan takaa tavata hänen paperille piirtämiään
suomalaisia sanoja, -- paljoahan hän ei niistä ymmärtänyt, mutta jonkun
sanan kumminkin. Ja Martin hanhensulan rapistessa hän istahti siihen
viereen, heittäysi selkäkenoon ja virkkoi:
-- Miten luulet tämän julistuksen hyviin suomalaisiimme vaikuttavan?
-- Ilolla sitä kaikki tervehtivät, talonpojat, porvarit ja
aatelisetkin, vastasi Martti aivan imartelematta.
-- Kaikki?
-- Niin kaikki -- kenties yhtä lukuunottamatta.
-- Ketä... niin, tiedän, paitsi Klaus Eerikinpoikaa. Kuule, miksi hän,
vanha toverimme, meille on niin karsas, miksi ja mistä ajasta?
-- Enhän varmasti tiedä, -- ehkä Innamaan ja Kankaisten pidoista...
-- Niin, -- niin se on. -- Pieni varjo himmensi hetkeksi
Juhana-herttuan kirkasta otsaa.
-- Hän on visapää... mutta ei auta, me emme voi tässä asiassa häntä
hyvittää...
Hetkeksi vain oli se varjo laskeutunut nuoren ruhtinaan kasvoille.
Kohta hän taas iloisempana jutteli:
-- Kuulitko, että Klaus olisi tahtonut lähteä hämäläisiä rankaisemaan,
-- siitä ei onneksi tullut mitään.
-- Ei, jumalankiitos, vastasi Martti huoahtaen. -- Mutta he odottavat
vielä hädässä ja tuskassa armahdustaan.
-- Se on totta, nyt tahdomme sen lupauksemme täyttää. Kun tuot
käännöksesi sisälle kansliaan, niin neuvotelkaamme Henrik Klaunpojan
kanssa, mitä siinä asiassa on tehtävä.
Herttua meni, ja taas sujui Martilta työ nopeammin. Hän tahtoi näet nyt
kiirehtiä siihen toiseen tehtävään, saadakseen, jos mahdollista, senkin
kirjeen menemään vielä tänä iltana airuen mukana, jonka oli lähdettävä
viemään kuninkaan julistusta kaikkiin Suomen linnoihin ja kaupunkeihin.
Tunnin kuluttua hän jo riensikin siihen linnan pihasiipeen, jonka
alakertaan Juhana-herttualle juuri parhaillaan kansliaa eli
hallintohuoneistoa järjestettiin ja sisustettiin.
Kuninkaan omalla avulla ja johdolla oli näet herttua heti nimityksensä
jälkeen saanut ruveta harjoittautumaan helpompiin hallintotehtäviin, ja
sitä varten hänelle nyt parhaillaan kansliaa järjestettiin. Kuningas
aikoi näet itse aivan lähipäivinä lähteä perheineen Ruotsiin, -- hän
odotteli nyt vain laivojaan, jotka olivat tulossa häntä sinne hakemaan,
-- ja Suomen asiat, hallinto ja veronkanto, olivat silloin jätettävät
yksinomaan herttuan hoteille. Sitä varten oli Henrik Klaunpojan nyt
herttuan neuvonantajana oltava joka päivä saapuvilla linnassa ja sitä
varten oli Herman Flemingkin jo muuttanut Hämeenlinnasta Turkuun.
Kansleri ja kirjurit olivat jo herttuan käytettävissä, mutta tärkeimmät
asiat oli sentään kuningas vielä itse ratkaissut.
Siellä herttuan uudessa kansliassa oli Martin saapuessa useampiakin
Suomen vallasherroja koolla. He olivat tulleet tapaamaan Henrik
Klaunpoikaa, joka äsken oli palannut Inkeristä solmimasta välirauhaa
ja joka sekä tämän ansionsa takia että muutenkin nyt yhä enemmän
joutui Suomen miehistä keskeisimmäksi. Hänen mukanaan oli Viipurista
palannut muutamia siellä rajanpuolustusta varten pari vuotta
viipyneitä Turunmaan ja Länsi-Suomen aatelisherroja, Boijeja, Finckejä
ja Ståhlarmeja, jotka nyt vihdoinkin, kun välirauha oli solmittu,
olivat päässeet kotipuoleensa. Suurin osa aseväkeä oli tosin edelleen
jätetty Viipuriin kaikkien tapausten varalta, Klaus Kristerinpoika
Horn johtajanaan, mutta myöskin kuninkaan Suomeen tuoma ruotsalainen
sotaväki oli jo päällikköjensä johdolla palaamassa Turkuun, jonne sitä
näinä päivinä odotettiin.
Rintamalta palanneet soturit kertoivat siellä nyt Simo Tuomaanpojalle
ja muille linnan herroille sodan viimeisistä vaiheista ja Viipurin
asioista, ja Marttikin, joka edellisen synkän syksyn oli viettänyt
Viipurin linnassa, pysähtyi hetkeksi niitä tarinoita kuuntelemaan.
Sota oli, sitten kun venäläiset oli viime talvena saatu Suomesta
pois, päättynyt vähitellen kuin nukkuvan rukous, mutta rajakahakkain
ja epävarman tilanteen vuoksi oli siellä ollut oltava yhtämittaa
varustuksissa koko kevät ja kesäkin välirauhan solmiamiseen asti.
-- Ja kestääkö nyt se välirauha, kysyi Simo Tuomaanpoika Henrik
Hornilta, -- vai vieläkö sinne on uudet yritykset tehtävä?
-- Nyt kestää, vastasi Henrik varmasti. -- Venäläisillä ei ole mitään
halua sitä rikkoa, heillä on jo muuta tekemistä... eikä ole halua
meilläkään!
-- Eikö lähde Antti Niilonpoikakaan enää rajan taa uhittelemaan?
-- Ei lähde. Kuumaverisellä Sabelfanalla on nyt korkea sotilasvirka
Viipurissa, ja hän elää siellä tyytyväisenä.
Viipurista oli, kertoivat vieraat edelleen, vanha linnanvouti Maunu
Niilonpoika, Ahtisten herra, jolle voudinvirka kuninkaan siellä
viipyessä oli käynyt niin perin rasittavaksi, vihdoinkin päässyt
reippaan Inga-rouvansa kanssa lähtemään kaivatulle kotitilalleen, Klaus
Kristerinpoika oli siellä nyt linnanpäällikkönä. Ja Paavali Juusten
oli korjannut linnasta emännäkseen uuteen, kolkkoon piispalaansa sen
"erittäin suloisen immen", jota tavatakseen hän niin usein oli linnan
arkituvassa iltojaan viettänyt.
Mielenkiinnolla kuunteli Martti näitä Viipurin tarinoita. Mutta se
asia, jota varten hän oli kansliaan tullut, poltti häntä samalla --
se oli nyt saatava päätökseen ajetuksi. Hän jättikin pian herttualle,
joka sisähuoneessa neuvotteli kanslerinsa kanssa, äsken valmistuneen
suomennoksensa ja kutsui sinne Juhanan käskystä hetken kuluttua Henrik
Klaunpojankin, jolle hän lyhyesti kertoi erämaa-asiansa ja prinssin
lupauksen armahtaa omavaltaisuuksiin eksyneet hämäläiset talonpojat.
Martin ehdotus oli, että Kustaa Finckelle lähetettäisiin Savon
uuteen linnaan kirje, jossa herttua ilmoittaisi saaneensa tietoonsa
hämäläisten viimetalvisen hyökkäyksen savolaisten uudisasutuksille,
mutta tehdystä anomuksesta päättäneensä antaa heille armon. Kustaa
Fincke saa niin ollen antaa sen asian raueta ja koettaa sovinnossa
järjestää siellä välit niin, että puheenaoleville hämäläisillekin jäisi
jotakin heidän entisistä takamaistaan...
-- Minkä neuvon annat minulle, Henrik Klaunpoika, tässä asiassa, joka
on ensimmäisiä hallitustoimiani? kysyi nuori herttua hiukan levottomana
Hornilta. Sillä lupauksestaan huolimatta ei hän siitä ratkaisusta ollut
aivan varma.
-- Tuleeko minun vastata, sen mukaan, mitä itse pidän oikeana ja
parhaana, vai niinkuin luulen kuninkaan asiata katsovan? kysyi
neuvonantaja varovasti.
-- Ilmoita minulle oma vilpitön mielipiteesi, niinhän sinun on
neuvonantajanani aina tehtävä.
-- Silloin vastaan ilolla, että teidän ruhtinaallisen korkeutenne
hellä sydän on tässä, armoon suostuen, osunut oikeaan. Erämaat ovat
vakinaisesti asutettavat, mutta älkäämme ajako sitä niin kaavamaisesti,
että talonpoikien elinkeinot yhtäkkiä häiriytyvät...
-- Niin ollen, -- kirjoita, Martti, kirje Finckelle niinkuin olit
aikonut, huudahti herttua helpotuksella. Tässä oli ensimmäinen tapaus,
jossa hän lähti toimimaan aivan ominpäin, vieläpä tietäen isänsä olevan
toista mieltä, ja siksi se ratkaisu oli häntä painanut. Nyt, saatuaan
kuninkaan määräämän neuvonantajansa puolelleen, hän tunsi mielensä
keventyvän ja tunsi samalla tyydytystä siitä, että hän saattoi omankin
ymmärryksensä ja oikeuskäsityksensä varassa ryhtyä hallitustehtäviin
uudessa herttuakunnassaan.
Martti ei vitkastellut käydessään toteuttamaan herttuan lupausta ja
käskyä. Sillaikaa kuin herrat jatkoivat kansliassa keskusteluaan,
hän laati kirjeen Kustaa Finckelle valmiiksi ja ennen pitkää
hän jo saattoi sen esittää herttuan allekirjoitettavaksi. Nuori
prinssi luki sen ja piirusti kauniisti nimensä alle: Juhana, Suomen
herttua... Mutta samassa syntyi siellä etuhuoneessa liikettä ja
hälinää. Kaikki nousivat istuimiltaan kunnioittaen tervehtimään, --
kuningas oli näet laskeutunut alas asuinkerroksestaan herttuan uuteen
kansliaan katsomaan, kuinka siellä nyt työskennellään. Hän tervehti
hyväntuulisena koossa olevia herroja, virkahtaen:
-- Totta tosiaan, johan täällä herttuan kansliassa on koko Suomen
ylimystö koolla. Hauskaa nähdä -- näinkö aiottekin ryhtyä nyt tämän
maan asioita hoitamaan? Suomalaiset herrainpäivät!
Ukko hymyili näin leikkisästi huudahtaessaan, mutta olipa vähän
karkeakin hänen sanoissaan. Ja astuessaan poikansa pöydän luo hän
jatkoi:
-- Ja täällä jo tehtyjä päätöksiä allekirjoitetaan, -- suomalainen
hallitus! Mitä te olette siinä kirjoittaneet?
Martti oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hiukan levotonna
hypisteli herttuakin vielä edessään olevaa paperia, jonka tuoretta
nimikirjoitusta hän parhaillaan hiekalla kuivali. Mutta Henrik
Klaunpoika vastasi rauhallisesti: -- Herttuallinen armahdus eräille
erehtyneille, -- hänen ensimmäinen armonosoituksensa Suomen herttuana!
-- Vai armahdus, niissä asioissa on oltava varovaisia! Maata on lujalla
kädellä hallittava, rikoksen tehneiden tulee saada rangaistuksensa,
muuten heikkenee hallituksen valta.
-- Mutta lempeydellä hankimme itsellemme ystäviä ja tuemme samalla
valtaamme, vastasi siihen nyt nuori herttua.
-- Aina asiain mukaan, poikani! Luepas minulle se armokirjasi.
Jo oli Martilla taas luonto lysähtää matalaksi. Karille tässä
jouduttiin sittenkin, päätteli hän, kuninkaan kiivautta erämaa-asiassa
muistellessaan. Kaikki meni hornaan!
Mutta ennenkuin prinssi oli ehtinyt ruveta Finckelle osoitettua
kirjettä lukemaan, kysyttiin kuningasta etuhuoneeseen. Sinne oli
saapunut kaukainen matkustaja, Kustaalle tervetullut vieras, -- Turun
tuomiorovasti Knuutti Juhonpoika. Hän oli juurikaan palannut Turkuun
pitkältä, Moskovaan saakka tekemältään matkalta, ja saapui suoraa
päätä linnaan tekemään kuninkaalle tiliä lähettilästoimestaan, --
linnan juhlahuoneista oli hänet saatettu kuninkaan luo alas herttuan
kansliaan. Tähän odotettuun vieraaseen ja hänen uutisiinsa kiintyi nyt
vanhan kuninkaan koko huomio.
-- Miten voi siis ystävämme tsaari? kyseli Kustaa heti ensi
tervehdyksen jälkeen. -- Hän on ollut meille kirjeissään usein sangen
epäkohtelias ja töykeä, eikö hän sinua, meidän lähettilästämme,
pidellyt siellä pahoin?
-- Ei, hyvin minua pideltiin, niinkuin parasta vierasta ja kuninkaan
lähettilästä tulee, vastasi melkein ylpeästi tuomiorovasti, joka tällä
matkallaan ilmeisesti oli reipastunut. -- Olin siellä tervetullut
airut, sillä suuriruhtinas haluaa nyt hartaasti rauhaa ja rauhan
valmisteluhan oli asianani.
-- Joko hän on vihdoinkin kypsä? huudahti kuningas siihen
riemastuneena. -- Taisipa hän saada tarpeensa siitä viimetalvisesta
hyökkäyksestä Viipuriin.
-- Niin, ja siellä selkkautuvat nyt asiat toisilla rajoilla;
Liivinmaalle on lähetettävä aseväkeä, sotakin voi siellä pian puhjeta...
-- Ja me pääsemme täällä pysyvään rauhaan! Parempaa tietoa et olisi
voinut meille tuoda. Nyt me voimme täydessä levossa ja mielenrauhassa
palata kotiin Suomesta, jossa tämä sota on tuottanut meille niin paljon
huolta. Suuriruhtinas siis suostuu tarjottuun ehdotukseen pysyvän
rauhan solmimisesta?
-- Ilolla. Hän vain odottaa meidän rauhanneuvottelijoitamme Moskovaan,
jossa rauha allekirjoitetaan ja sen vahvistukseksi ristiä suudellaan.
-- Viekää sana Agricolalle, että hänen on sinne pian valmistauduttava,
intoili vanha kuningas nyt vallan pohteissaan. -- Ja me lähdemme
Ruotsiin! Hoida sinä nyt vain, poikani, tämän maan hallintoa, niinkuin
olet aloittanut neuvonantajaisi avulla, me emme niihin enää tahdo
puuttua, -- me odotamme täällä nyt vain laivojamme!
Ja astuen ovelle päin, hän kehoitti:
-- Tule, Canutus! Sinä olet palannut pitkältä matkalta ja tarvitset
jotain suuhusikin; maljan ääressä saat kertoa meille tarkemmin
matkastasi. Tule, Juhana, sinäkin sinne vaakunasaliin, jonne nyt pöydät
katetaan, ja tulkaa te muutkin Suomen miehet, tämä saapunut viesti on
kannun arvoinen!
Siihen häipyi Kustaa-kuninkaan aikomus tutustua herttuan ensimmäiseen
hallitustoimeen. Hän kävellä köpitti entistä reippaampana ja
notkeampana tuomiorovastin rinnalla linnan juhlahuoneisiin ja sinne
lähtivät vähitellen Suomen herratkin toinen toisensa perästä.
Mutta Martti Pietarinpoika sulki kansliassa kiireellä Kustaa Finckelle
menevän kirjeen, kiinnitti siihen herttuallisen vahasinetin ja riensi
viemään tämänkin kirjeen airuelle, joka juuri oli lähdössä matkalleen
sisämaahan. Mutta vasta kun hän oli nähnyt pika-airuen linnan pihalla
nousevan satulaan ja ajavan portista ulos, hän puolestaan hengähti
keventyneenä ja päivätyöhönsä tyytyväisenä.