XXVII

Sydänkesän ihanimmalla ajalla, kesäkuun lopulla, oli Martti Skytten

ollut tapana piispanlinnassaan Turussa pitää suurenlaiset piispanpidot,

joihin paikkakunnan sekä hengelliset että maallisetkin herrasväet

kutsuttiin vieraiksi. Alkujaan lienee tämä tapa perustunut niihin

komeihin juhliin, joita Suomen mahtavat paavilliset kirkkoruhtinaat

samoihin aikoihin vuodesta viettivät luonnonkauniissa Kuusistossa

ja sen upeissa linnansuojissa. Nyt Kuusisto oli jo lähes puolisataa

vuotta ollut rauniona, Turun vanha piispanlinnakin oli nyt rauniona,

mutta tätä kesäistä kirkkojuhlaa, johon nyt oli yhdistetty teinien

papiksivihkiminen, vietti vielä Agricolakin, vaikka entistä paljoa

vaatimattomammin, koruttomassa Lauritsan pappilassaan. Tänä vuonna oli

Turussa yhä viipyvä kuningaskin lupautunut tulemaan mestari Mikaelin

vieraaksi -- ensi kerran Suomessa olonsa aikana -- tähän kesäjuhlaan,

joka siitä sai loistavamman leiman.

Aamupäivällä oli oltu kirkossa, jossa nuorten teinien vihkiäiset oli

toimitettu ja jossa heille vuoroin piispa, vuoroin Ericus Härkäpää oli

pitänyt saarnoja ja manauspuheita latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi.

Kustaa-kuningaskin oli hoviseurueineen pistäytynyt kirkossa, kuullut

siellä muun muassa mestari Eerikin suomalaisen teinisaarnan, josta

hän ei ollut sanaakaan ymmärtänyt, ja kun hänet sieltä nyt saatettiin

piispan asuntoon, ei hän ollut ihan parhaalla tuulellaan. Koko tämä

paavillispohjainen juhla ja tuo oudonkielinen mongerrus saarnatuolista

oli häntä tympäissyt. Hänessä oli taas herännyt vanha epäilys, että

piispa Agricola sittenkin tavoittelee jotakin paavillista taikka

omaperäistä kirkkomahtavuutta, -- tämä epäilys oli siellä juhlapenkissä

vaikuttanut häiritsevästi hänen mielialaansa ja muihin, parastaikaa

hautomiinsa suunnitelmiin.

Oli kuuma poutapäivä, tuulen henkeäkään ei tuntunut, ja umpinaisessa,

kapeakujaisessa kaupungissa oli ilma raskas ja pahalta lemahtava;

aurinko heijasti melkein polttavana kirkkoa ympäröivistä, vanhoista

kivirakennuksista, kirkon pimentoon tottuneet silmät vallan huikenivat

siitä kirkkaasta valosta, joten vanhan kuninkaan täytyi kokonaan

nojautua poikansa käsivarteen astuessaan toriaukean poikki Lauritsan

anetaloon.

Mutta kun hän oli noussut viileän portaikon kautta sisälle tähän

nykyiseen piispan asuntoon, häipyi hänestä pian tuo epäilysten

ja väsymyksen tunne. Koti oli perin vaatimaton ja siisti, vailla

kaikkea sitä loistoa ja prameutta, jota Kustaa oli kuvitellut siellä

tapaavansa, -- tavallinen, köyhä pappila. Talon emäntää tervehdittyään

kuningas virkkoikin Agricolalle melkein ensi sanoikseen:

-- Mihin käytät, mestari Mikael, suuret piispantulosi? Kotikomeuteen

niitä et ainakaan näy tuhlaavan.

-- Suomen piispain tulot eivät enää ole suuret, vastasi Agricola

hiljaisesti, mutta ei vailla pientä kärkeä. -- Papistomme on

köyhä, sille menee suurin osa vielä peruuttamatta olevista piispan

kymmenyksistä, joista muuten paljon jää saamattakin.

-- Mutta kertyneehän niitä sentään ylijäämään asti sinullekin? tiukkasi

kuningas epäluuloisena.

-- Jos kertyy, menee se teineille... ja sitten näihin koruihin.

Piispa oli vienyt kuninkaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle siellä

suurehkon kirjastonsa. Mutta ennen kaikkea viittasi hän siihen pöytään,

jolla olivat kaikki hänen kääntämänsä suomalaiset kirkolliskirjat siinä

järjestyksessä kuin ne olivat ilmestyneet.

-- Niiden painatus tulee kalliiksi, hän lisäsi, ja taas oli siinä

huomautuksessa pieni, peitetty kärki. Kun Agricolan aapinen ja Uusi

Testamentti oli Tukholmassa painettu, oli hän näet saanut siihen

apurahan Kustaa kuninkaalta. Mutta nuo myöhemmin toimittamansa kirjat

hänen oli täytynyt kustantaa itse omilla tuloillaan, -- kuningas oli

ilmeisesti kylmennyt hänen työlleen.

Mutta mainittua kärkeä ei Kustaa huomannut tai ollut huomaavinaan.

Hän katseli noita outokielisiä, suomalaisia kirjoja, joista hän osan

ennestään tunsi, Agricola kun oli ne hänelle lähettänyt kiitollisena

saamastaan avusta, ja virkkoi:

-- Aiotko toimittaa suomeksi kaikki, mitä on kirjoitettu ja painettu --

sinullahan on suuret suunnitelmat, Mikael!

-- Pieni alku on vasta tässä, mutta ison työn ja vaivan takana on ollut

sekin. Eivät riitä varat eikä voimatkaan.

Lukumiehen hiljaisen, ahkeran uurastuksen jälki teki täällä joka

tapauksessa työtä rakastavaan kuninkaaseen edullisen vaikutuksen. Mutta

samalla edelleenkin hiukan vieraan. Siinä oli kaikessa tuossa piispan

suomalaisessa touhunnassa kumminkin jotakin ikäänkuin hänestä erilleen

pyrkivää, jotakin liian -- suomalaista. Se oli kuninkaasta kaiketi

sentään varsin vaaratonta, koska hän miltei ivaten kysäisi:

-- Oppivatko suomalaiset näitä kirjojasi lukemaan?

-- Kunhan oppisivat aluksi papit, ehkä sitten oppisi kansakin...

vähitellen, huoahti piispa, myöntäen kuninkaan osuneen arkaan paikkaan.

-- Niin, niin, saattaa olla tälläkin väestöllä omat tarpeensa, myönteli

siihen kuningas nyt, hyväntahtoisemmin, ikäänkuin samalla tunnustaen

jotakin, mistä hän ei ennen Suomeen tuloaan ollut mitään tiennyt, mutta

mistä hän nyt, vaikka haluttomasti, oli tullut vakuutetuksi.

Vieraita saapui sillävälin joukoittain piispalaan, täyttäen pian

sen suuren arkituvan. Mutta kuningas viivähti vielä siellä piispan

työhuoneessa, vaipuen hetkeksi omiin mietteihinsä. Hän kai siinä

vielä kerran pohti ja punnitsi päätöstään, josta hän jo muutamia

viikkoja sitten oli tehnyt ilmoituksen pojalleen Eerikille, mutta

jota hän ei vielä ollut avoimesti eikä virallisesti julistanut.

Hän oli aina vain empinyt, ja tänään hän taas oli empinyt entistä

enemmän. Mutta hänen siinä istuessaan tuli Juhana-prinssi hänen

luokseen ja kuiskasi kysyvännäköisenä hänelle jotakin. Kun Kustaa näki

lemmikkipoikansa täällä taas tuttavallisesti seurustelevan suomalaisten

sekä hengellisten että maallisten herrain kanssa, repäisi hän itsensä

ikäänkuin irti jostakin painajaisesta ja virkkoi lempeästi:

-- Niin, sen täytynee kai tapahtua. Maltahan vähän, poikani, tahdon

vielä neuvotella näiden ymmärtäväin miesten kanssa.

Kuningas oli prinssin pyynnöstä päättänyt käyttää tätä tilaisuutta,

jolloin Turun väestö oli runsaslukuisena koolla, ilmoittaakseen sille

tärkeän päätöksensä. Tieto siitä, että Juhanasta oli tuleva Suomen

herttua, sen hallitseva ruhtinas, oli kyllä jo huhuna levinnyt sangen

yleisesti. Kuningas ei itsekään ollut pitänyt tätä päätöstään salassa

ja Juhanallekin oli hän siitä jo puhunut, teroittaakseen pojalleen

niitä ehtoja, joiden puitteissa hän oli valmis lemmikkipoikansa

toivomuksen toteuttamaan. Ensiksi hän oli kuitenkin tahtonut odottaa

rauhan solmintaa Venäjän kanssa, sotaa hän ei tahtonut pojalleen

perinnöksi jättää. Mutta nyt oli juuri äsken Inkerin rajalta saapunut

tieto, että siellä Alakylässä, minne Henrik Horn sitä varten oli

matkustanut, oli jo välirauha saatu solmituksi, joten sekin este oli

poissa.

Nuori prinssi oli kuitenkin levoton. Hän oli pettynyt eikä voinut nyt

rauhoittua, ennenkuin kuningas on päätöksensä virallisesti julistanut.

Hän liehui senvuoksi kärsimättömänä kuninkaan ympärillä, kiirehtien

häntä piispan suurtupaan toimitusta suorittamaan.

-- Odota hetki vielä siellä vierasten parissa, missä näyt hyvin

viihtyvän, toisti kumminkin kuningas vielä, viitaten häntä poistumaan.

Kustaa tahtoi näet vielä näiden valistuneiden hengenmiesten kanssa

neuvotella siitä, ketkä Suomen miehistä hän nimittäisi tänne jäävän

alaikäisen poikansa alituisiksi neuvonantajiksi ja auttajiksi. Hän oli

kyllä päättänyt antaa Juhanalle Ruotsistakin apuväkeä, m.m. luovuttaa

hänelle oman, tottuneen kanslerinsa, mutta hän oivalsi hyvin, että

tämän maan hallintoon tarvittiin sen omiakin miehiä, jotka tunsivat

tarkoin sen olosuhteet.

-- Yhdestä olen jo selvillä, virkkoi kuningas, esitettyään herroille

asiansa.

-- Henrik Klaunpojasta? arvaili Eerik Härkäpää, kuten aina hiukan

hätäisenä.

-- Niin, hänestä, myönsi kuningas. -- Henrik Horn on luotettava mies,

ymmärtävä ja harkitseva, nimittäin hallinnon asioissa enemmän kuin

sodassa. Hän on yksi. Mutta kuka toiseksi -- kaksi pitää neuvonantajia

olla.

Läsnäolleet herrat katsoivat toisiaan ja sitten piispa Agricolaa;

he kyllä tiesivät, kuka toiseksi olisi määrättävä, mutta tunsivat

myös kuninkaan karsauden Mikaelia kohtaan, ja pitivät sen vuoksi,

esimiehensä tahdon tuntien, ehdokkaansa omana tietonaan. Mutta Kustaa

Vaasa arvasi heidän ajatuksensa ja heidän vaikenemisensakin syyn, sekä

jatkoi:

-- Sinua, Mikael Agricola, olemme tietysti ajatelleet, mutta sinuthan

tarvitsemme toiseen toimeen; sinun on matkustettava Moskovaan meidän

valtuutetuksemme rauhanteossa, ja siihen matkaan voi mennä pitempikin

aika -- Juhana tarvitsee neuvonantajaa heti.

Läsnäolleet herrat kyllä oivalsivat, ettei tämä suinkaan ollut ainoa

syy piispan syrjäyttämiseen. Pohjalla oli ilmeisesti toinen vaikutin,

Kustaa Vaasan karsaus Mikael Agricolan omapäistä ja omia teitään

kulkevia pyrkimyksiä kohtaan, joita hän yhäkin oli vainuavinaan. Siksi

hän heti rupesi tiedustelemaan toisia ehdokkaita Suomen tärkeimpäin

vapaasukujen edustajia prinssin neuvonantajiksi. Mainittiin Klaus

Kristerinpoika Horn, mainittiin Niilo Boije, mutta molemmat nämä

ylimykset olivat tuonnoisten sotaisten harrastusten kautta, joita

kuningas nyt pelkäsi, joutuneet hänen epäsuosioonsa.

-- Kun eläisi vanha tukeni Erik Fleming! huoahti kuningas. -- Tuoltapa

tulee hänen poikansa, Klaus, mutta hän on vielä liian nuori.

Sieltä astuikin etuhuoneesta Klaus Eerikinpoika jymähtävin,

sotilaallisin askelin kuningasta tervehtimään. Hän oli talvisten

kolttostensa jälkeen äskeisellä suksiretkellään. Savoon saavuttanut

takaisin kuninkaan suosion, ja leikkisästi tämä nyt hänelle virkkoi:

-- Olet vielä liian nuori siihen tehtävään, josta tässä näiden herrain

kanssa neuvottelemme. Mutta me tarvitsemme sinuakin kyllä moneen asiaan.

Klaus-herra oli äsken palannut kotoaan Kuitiasta, eikä vielä tiennyt

niistä hankkeista, joita kuningas Suomen hallintoon nähden oli

suunnitellut. Mutta hänellä paloikin nyt mieli taas sotaisille

retkeilyille ja hän virkkoi reippaasti:

-- Minullehan on jo eräs tehtävä luvattu. Kuinka käy rankaisuretken

kapinoivain hämäläisten talonpoikain luo erämaan rajalle?

Vastenmielinen muisto näkyi palaavan vanhan kuninkaan mieleen. Hän

virkkoi otsa rypyssä:

-- Niin, ne niskurit, niitä olisi kyllä kuritettava. Mutta en ole

saanut vielä Kustaa Finckeltä tarkempia tietoja asiasta.

-- Olen valmis lähtemään, milloin tarvitaan, toisti Klaus-herra

sotaintoisena.

-- Hyvä, palataan siihen asiaan pian, sinä olet varmaankin tiukka mies

talonpoikia kurittamaan. Mutta nyt meillä on täällä toinen neuvottelu

kesken.

Klaus-herra poistui ja kuningas jäi taas keskustelemaan kirkon miesten

kanssa. Hän muisti nyt erään toisen Fleming-suvun jäsenen, hiljaisen,

harkitsevan miehen, josta hän täällä Suomessa oli saanut varsin

edullisen käsityksen, -- Hermanin, Louhisaaren herran, Hämeenlinnan

toimeliaan päällikön. Hänestä ei ollut kirkon miehilläkään muuta kuin

hyvää sanottavaa, ja kuningas lupasi ensi tilassa kutsua taas Hermanin

puheilleen Turkuun.

Piispan suurtuvassa odotteli sillävälin suurilukuinen pitoyleisö, johon

kuului pappeja, porvareita ja aatelismiehiä, kuninkaan saapumista --

monet jo tiesivät, että siellä tulisi tapahtumaan jokin juhlallinen

toimitus, jonka jälkeen vasta päästiin piispan emännän ruokapöytäin

ääreen. Ja se odotus kävi sitä jännittävämmäksi, kuta kauemmin

kuningas viipyi sisällä Agricolan työhuoneessa. Huhuttiinpa jo, että

hän aikoisikin peruuttaa tai lykätä lupauksensa Juhana-prinssin

nimittämisestä Suomen herttuaksi, ja juhlavieraat vaappuivat sen

johdosta, niinkuin itse prinssikin, toivon ja pelon vaiheilla. Sillä

tuo toivo saada prinssi Suomen ruhtinaaksi oli kaikissa piireissä

yleinen.

* * * * *

Ainakin yhtä suurella jännityksellä kuin prinssi itse odotti tapahtuvaa

ratkaisua siellä piispalan suurtuvan väkijoukossa kuninkaan kirjuri

Martti Pietarinpoika; alituisesti hän, palavin silmin, jäntereet

pingoittuneina, pälyi sisähuoneen ovelle, josta kuninkaan odotettiin

saapuvan. Olihan hänelläkin siinä elämänsä ratkaisu kysymyksessä,

onnensa, niinkuin prinssilläkin, tulevaisuutensa enemmän kuin hänellä...

Tämä päivä oli aamusta asti antanut hänen ajatuksilleen paljon

askartelua. Hän oli kirkossa vakavana ja melkein kaihomielin katsellut

ja kuunnellut, kuinka hänen teinitoverinsa, joiden vuosiluokkaan hänkin

olisi kuulunut, nyt vihittiin papeiksi, ja olivat valmiit lähtemään

elämäntyötään suorittamaan, ja hän oli itseltään kysynyt, onko hän,

heistä syrjään jouduttuaan, uraltaan suistunut seikkailija... Ja nyt

täällä piispalassa, jonne hänetkin oli vieraaksi kutsuttu, olivat nuo

suurtuvan liitelevät huhut ja epäilykset käyneet häntä raatelemaan.

Raukeaako taas kaikki?

Martti oli äskeisen, prinssille viemänsä viestin aiheuttaman

ilonhurmeensa jälkeen jälleen saanut tuntea pettymyksiä, tuntea

syvästi oman vähäpätöisyytensä, ja se varmuus, joka hänet täytti,

kun hän erosi viimeisestä kohtauksestaan vastaisen herttuan

kanssa, oli sitten jo melkoisesti ohennut. Kyrön Heikin talossa

ei hänen tulevaisuudenkuvitelmiinsa suhtauduttu ollenkaan samalla

luottavaisuudella, jolla hän itse niistä kertoi. "Missä on se sinun

talosi", niin oli Kyrön eukko heti pisteliäästi kysellyt, "katsotaan

nyt ensiksi, minkälainen se on ja mikä on virkasi prinssin hovissa,

josta ei kukaan tiedä vielä mitään." Tällainen ryöppy oli jo

melkoisesti jäähdyttänyt nuoren miehen tulisia toiveita, mutta olipa

Elisa-emäntä samalla hänelle edelleen kehunut, että heidän tyttönsä ei

ole köyhän teinikirjurin varassa, -- hän näkyi yhä edelleen uskovan

noihin talvisiin unelmiinsa Kuitian ylhäisen perijän suosiosta, eikä

Martti itsekään ollut siitä asiasta aivan huoleton. Klaus-herra on taas

Turussa... sen silmä voi uudelleen iskeä sievään porvaristyttöön...!

Ja Kerttu itse, hän oli kyllä luottava ja rakas, mutta hän oli kuin

hento vesa, jonka voimakkaampi tahto taisi helposti vääntää millaiseksi

tahansa...

Kaikki riippuu siitä, kykeneekö Juhana-prinssi täyttämään lupauksensa,

ja se taas riippuu kuninkaan päätöksen pitäväisyydestä, täksi päiväksi

määrätystä ratkaisusta, -- sen Martti nyt selvästi ja syvästi oivalsi.

Ja siksi hänen silmänsä niin odottavina pälyivät sinne sisähuoneen

ovelle, josta maan vaaria odotettiin.

Ovi kävi, mutta ukko ei tullut.

Sieltä kirjastohuoneesta astui hetken kuluttua Eerik Härkäpää vieraiden

luo suurtupaan. Martti ei voinut silloin hillitä jännitystään; hän

riensi kuumeisena tämän entisen opettajansa luo, kyselläkseen häneltä

kuulumisia kuninkaan neuvotteluista. Eerikki-maisterihan ei kuitenkaan

tiennyt, miksi hänen entinen kelpo oppilaansa nyt oli niin levoton, ja

luullen hänen huolehtivan vain erämaasukulaistensa kohtalosta, kertoi

hän Martille äskeiset keskustelut kuninkaan ja nuoren Klaus Flemingin

välillä tästä asiasta.

-- Ikävä kyllä, näyttää todella siltä, kuin Klaus Eerikinpoika

lähetettäisiin sinne sisämaahan kurittajaksi, valitti maisteri

osaaottavana.

-- Sekin vielä! huoahti Martti siihen aivan masentuneena, sillä tähän

uutiseen hän ei toki ollut valmistunut.

-- Niin, Klaus-herra on ankara talonpoikia kohtaan, ei hän noita

erehtyneitä hämäläisparkoja säästä, totesi Härkäpää. -- Oletko saanut

heille edes varoittavaa sanaa?

-- En ole saanut...

Martti seisoi siinä vallan typertyneenä. Hän oli perustanut

sukulaistensakin pelastuksentoiveet aivan toiseen laskelmaan, samaan

ratkaisuun, jota tuvantäyteinen yleisö nyt niin jännityksellä odotti

-- pettivätkö nyt kaikki armahdus-unelmat! Jos prinssin nimitys

Suomen herttuaksi raukeaa taikka vain lykkäytyykin, ehtii Fincken

viesti varmasti perille ja Klaus Fleming lähtee silloin hurjine

huovijoukkoineen rankaisemaan noita erämaanlaidan kovaosaisia

talonpoikia, jotka eivät edes tiedä sitä varoa! Parhaassa tapauksessa

hän saa tavata sukulaismiehensä vankeina täällä Turussa -- ehkä itse

heidän auttajanaan joutua heidän toverikseen tyrmään...

Tuossahan asteli juuri Klaus Fleming kannuksiaan kilistäen ylimysten

parvessa. Mutta eipä ollut nyt nuori Kuitian junkkarikaan kovin

voitonvarman näköinen; hän vältti ilmeisesti sitä seuraa, missä

Juhana-prinssi tarinoi ja hänen katseensa näyttivät kiukkuisilta, kun

hän sinnepäin silmäili... Tuossa sisukkaassa nuorukaisessa kytee siis

ilmeisesti vielä se talvinen kauna prinssiä kohtaan, päätteli Martti

mielessään, sama sappi, joka hänessä kuohahti Kankaisten häissä.

Hän kantaa kyllä salavihaa herttuaakin kohtaan, joka hänet silloin,

naissuosiosta kilpailtaessa, löi laudalta ja teki hänestä turkulaisten

pilkanesineen, -- sellaista sisua moinen isku polttaa kauan ja syvältä!

Mutta Juhana-prinssi itsekin näytti tänään perin levottomalta ja

alakuloiselta... onko hänellä jo tieto toiveittensa pettämisestä...?

Taas prinssi lähti ilmeisesti huolestuneena suurtuvasta piispan

työhuoneeseen isänsä luo. Taas siellä kotvanen viivyttiin... ehkä

taisteltiin siellä nyt viime taistelu kuninkaan sitkeitä epäilyksiä

vastaan, jotka Marttikin hyvin tunsi, -- voittaako siellä lopulta

isänrakkaus vai valtiollinen varovaisuus?

Suurtuvan surina oli vähitellen vaimentunut, odotus ja jännitys

oli siellä käynyt ylivoimaiseksi, keskustelut ja arvaamiset olivat

tauonneet. Martista tuntui jo siltä, kuin kaikki olisi mennyttä.

Hän lyyhähti istumaan salin etäisimpään nurkkaan ja katseli melkein

tylsästi eteensä.

* * * * *

Silloin aukeni selälleen sisähuoneen ovi. Sieltä astui nyt vihdoinkin

Kustaa Vaasa verkkaisena, vanhana ja harmaana, asteli tutisevin

askelin odottavain pitovierasten keskelle valtaneuvostensa ja toisten

neuvottelussa olleiden herrain seuraamana. Hänen rinnallaan käveli

Juhana-prinssi nuorena, pystynä, verevänä kuin kevät syksyn rinnalla,

ja kun kuningas asettui nojaamaan tuvan suuren pöydän ääreen, viittasi

hän siihenkin poikansa viereensä.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan äärimmilleen jännitetystä vierasjoukosta.

Kuningaskin seisoi siinä kotvasen ääneti. Hän oli tänään entistä

vanhettuneemman ja näivettyneemmän näköinen, hänen jalkansa eivät

näyttäneet pöydän tuetta häntä kannattavan ja hänen hämärä katseensa

ikäänkuin hapuili ympärilleen. Pariin kertaan hän yritti koroittaa

äänensä, mutta se ei nyt tuntunut kurkusta lähtevän. Tuokion kuluttua

hän kuitenkin kävi rauhallisesti puhumaan, aluksi hiljaisella,

vavahtavalla, ikäänkuin vielä arkailevalla, mutta vähitellen

varmistuvalla äänellä:

-- Olemme nyt aikeissa jättää tämän maanosan, jossa lähes vuoden

olemme viipyneet rajalla käydyn sodan vuoksi. Sen sodan olemme

vihdoin saattaneet loppuunsa, välirauha on tehty ja pysyvää rauhaa

valmistellaan. Me voimme siten levollisina palata valtakunnan asioita

laajemmin valvomaan ja hoitamaan...

Pidätetyin hengityksin kuunteli Turun kansa tätä kuninkaallista

esipuhetta, joka ei kuitenkaan vielä viitannut odotetun ratkaisun

suuntaan. Martilla kohisi veri ohimoissa ja korvissa, niin että hän

tuskin saattoi kuulla kuninkaan puhetta, joka pienen yskähdyksen

jälkeen jatkui: -- Ennen lähtöämme tahdomme käyttää tätä tilaisuutta,

jossa teitä Suomen miehiä on joukko koolla, lausuaksemme teille

jäähyväisemme. Vuosi sitten tähän maahan tullessamme emme sitä paljon

tunteneet emmekä siihen ihastuneet. Olimme luulleet sen viljavaksi

ja hyvinvoivaksi, mutta olemmekin huomanneet sen köyhäksi ja monien

tarpeiden alaiseksi. Sikäli kuin nyt olemme tähän maahan ja sen

umpimieliseen kansaan tutustuneet, olemme koettaneet näitä tarpeita

auttaa ja tahdomme sen edelleenkin tehdä.

-- Itsekö, ilmanko prinssin välitystä? kysyi Martti hätkähtelevässä

mielessään. Ja kaikkien muidenkin katseissa kuvastui samaa kysymystä.

Mutta kuningas jatkoi entistä värähtävämmällä äänellä:

-- Sitä varten olemme tehneet päätöksemme, joka on meiltä vaatinut

paljon taistelua ja jonka nyt tahdomme ilmaista, niin raskasta kuin

se meille onkin. Helpottaaksemme tämän maan hallintoa sekä jotta sen

asukkailla olisi, kenen puoleen kääntyä huolissaan ja tarpeissaan

ja keneltä saada oikeutta, neuvoa ja apua, olemme päättäneet jättää

poikamme tänne käskynhaltijaksi... tänne Suomen herttuaksi...

Nyt se laukesi. Kävi hiljainen humahdus, ikäänkuin helpotuksen huokaus,

läpi suuren, väentäytisen salin. Tuntui, kuin mieliä painanut sulku

olisi yhtäkkiä avattu. Mutta paikoiltaan ei vielä kukaan liikahtanut

eikä ääneensä riemuaan ilmaissut, sillä kaikki ymmärsivät, että

kuninkaan puhe oli kesken. Ainoastaan Juhana-prinssi notkisti kauniilla

liikkeellä toisen polvensa kuninkaan edessä, ikäänkuin lausuakseen

hänelle kiitoksensa ja vastaanottaakseen hänen käskynsä. Mutta se

humaus, joka huoneen läpi kävi ja johon Martti Pietarinpojankin

helpotuksenhuokaus sekoittui, oli kuitenkin niin voimakas, että kului

tuokio, ennenkuin vanha kuningas sai puhettaan jatketuksi. Sillävälin

hän istahti, mielenliikutuksensa herpaisemana, vieressään olevaan

nojatuoliin, ja virkahti siitä, nyt melkein vihastuneella äänellä:

-- Itse emme tänne tahtoisi jäädä, me ikävöimme täältä päinvastoin

pois. Mutta poikamme Juhana on tähän valtakunnan osaan mieltynyt,

ja haluaa ruveta hyväksenne työskentelemään; siksi olemme tahtoneet

noudattaa hänen uudistettuja toivomuksiaan saada jäädä käskynhaltijaksi

Suomeen, kuitenkin niin, että Ruotsin kuningas aina on hänen ja tämän

niinkuin muittenkin läänitysten yliherra. Mutta teidän herranne ja

ruhtinaanne on tästä päivästä alkaen Juhana, Suomen herttua.

Komealta kajahti tämä loppujulistus ja nuoren prinssin uusi arvonimi,

-- jo remahti äänekäs, hyväksyvä tervehdys salin eri kulmilta. Juhana

itse oli noussut ja seisoi siinä nyt riemuaan salaamatta nuorena,

voimakkaana ja voitollisena, vapain, kirkkain katsein ympärilleen

silmäillen. Hän oli Suomessa-olonsa aikana paljon miehistynyt, hänen

hartiansa olivat leventyneet, hänen vartensa oli vahvistunut ja

liikkeensä varmistuneet -- jopa varjosti hieno, punertava parranalkukin

hänen siromuotoisia huuliaan. Ylpeydellä läsnäolevat suomalaiset häntä

katselivat nuoren, voimakkaan hallitsijan perikuvana ja liikahtivat jo

lähemmäs häntä onnitellakseen.

Mutta kuningas keskeytti ne liikkeet. Hänellä oli vieläkin jotain

puhuttavaa. Hän selitti vielä, kuinka vaikea hänen oli erota pojastaan

ja kuinka suuren uhrauksen ja suosionosoituksen hän oli tässä

suomalaisten hyväksi tehnyt, toivoen ja vaatien, että he vuorostaan

uskollisesti ja horjahtamatta hänen poikaansa ja tämän herttuallisia

jälkeläisiä ikuisesti uskollisina palvelevat ja kannattavat. Lopuksi

hän ilmoitti tämän säädöksensä laatineensa suuremmaksi vakuudeksi

myöskin kirjallisesti ja antoi nyt kanslerinsa lukea ääneen sen

valtiollisen asiakirjan, johon hän oli koonnut ytimen siitä, mitä hän

tässä suullisesti oli Turun rahvaalle ilmoittanut.

-- Niin olet nyt, lausui kuningas, kun kansleri oli lopettanut lukunsa,

taas seisaalleen noustuaan ja poikansa puoleen kääntyen, -- niin olet

nyt, rakas poikani, Suomen herttua, mitä lähes vuoden olet uneksinut.

Osoita nyt, että miehenä ja ruhtinaana osaat hoitaa saamaasi lääniä,

hoitaa sitä itsellesi, tälle maalle, valtakunnalle ja suvullemme

kunniaksi!

-- Teen sen, isä, lupasi Juhana kaikuvalla, juhlallisella äänellä.

Siihen päättyi tuo odotettu ja toivottu toimitus. Piispa, valtaherrat

ja kaikki muut järjestyksessä kävivät nyt vanhaa kuningasta ja

nuorta herttuaa kiittämässä ja onnittelemassa. Äskeinen kiusallinen

äänettömyys ja pingoittunut mieliala purkausi iloisten äänten

monivaiheiseen, pursuavaan surinaan, joka nuoren Martin korvissa, kun

hän kuin humaltuneena liikkui siinä hurisevassa joukossa, kajahti yhtä

ihanalta kuin urkujen soitto eräänä talvipäivänä Turun tuomiokirkossa,

jossa Viipurin vapautumista vietettiin.

Mutta tämän tohinan keskellä hän kuitenkin taas näki ja kuulikin.

Hän näki, kuinka nuori prinssi äskeisen epävarmuutensa jälkeen siinä

jälleen ikäänkuin elpyi, kasvoi ja sai käskijän, hallitsevan herttuan,

sävyn ja eleet, vastaanottaessaan kaikkien hänen suosioonsa pyrkivien

onnittelut. Ja hän kuuli, kuinka Ericus Härkäpää, iloinen kiilto

silmissään, kuiskasi Agricolalle:

-- Tämä vuosi on ollut vanhalle kuninkaalle opiksi. Tänne tullessaan

hän ei meistä suomalaisista eikä meidän erikoistarpeistamme tahtonut

tietää mitään, -- ei hän olisi silloin meille lemmikkipoikaansa

herttuaksi antanut!

-- Ei, myönsi piispa hillitymmin, kuten aina. -- Mutta täysin hän ei

meihin vieläkään luota...

-- Se on totta, sinä olet siitä elävä esimerkki Mutta sittenkin hän nyt

käsittää ja myöntää, että Suomi on otettava lukuun toisella tavalla

kuin ennen, että tämä maa menestyäkseen tarvitsee oman hallituksensa.

Kuulitko: "Suomen herttua", siinähän jo Suomen nimi kaikuu erikoisena

nimenä, omalla kaiullaan...

-- Niin, suokoon Jumala, että se kaikki ja kaikille onneksi kääntyisi!

Huomasipa Martti Pietarinpoika senkin, että nuori Klaus Fleming

viimeisten joukossa tuli kuningasta tervehtimään, sivuuttaen tahallaan

prinssin. Hänelle kuningas virkkoi:

-- Sinä, Klaus, jäät tietenkin nyt tänne Turkuun, jossa poikamme

ympärille hovi keräytyy ja jossa tämän maan ylimyksillä epäilemättä on

oleva paljon tehtävää.

Mutta Klaus-herra vastasi vältellen:

-- Teidän majesteettinne tietää parhaiten, kuinka onnistumaton minä

olen hovimieheksi, -- soturiksi sovin paremmin.

-- Totta kyllä, hymähti kuningas hyväntahtoisesti. -- Mutta onhan tässä

maassa kai tehtäviä sellaisillekin...

-- Niin, olihan kysymys siitä Hämeen retkestä...

Mutta siihen virkahti kuningas kärsimättömästi:

-- Niistä ja muista asioista saat nyt sopia poikani ja hänen

neuvonantajainsa kanssa, ne kuuluvat nyt heille, -- me matkustamme

pois. Sittenhän saatte täällä itse hoitaa erämaa-asianne ja muut

asianne, sitähän te suomalaiset olette toivoneetkin...

Kuninkaan äänessä oli hiukan syytöstä, hiukan kaunaa, joka jo kuitenkin

oli kuin sulanut hetken yleiseen hyvänsävyisyyteen. Mutta Klaus Fleming

ei näyttänyt tuota hyväntahtoisuutta ymmärtävän. Hän seisoi vakavana,

melkein synkkänä kuninkaan edessä ja vastasi:

-- En tiedä, mitä täällä toivotaan. Minä haluan vain miekallani

palvella kuningasta ja sillävälin hoitaa maatilojani... Niitä

viljelemään pyydän nyt saada vetäytyä.

Kustaa-kuningas repäisi silloin vetistävät silmänsä suuriksi:

-- Hä, etkö olekaan sinä samassa ilon huumauksessa, jossa kaikki muut?

Etkö voi tarjota pojalleni miekkaasi ja apuasi?

-- Hänellä on riittävästi muuta apua, tuskin hän minua tarvitsee.

Äitimme vanhenee, tilamme ovat liian laajat naisen hoitaa, hän kaipaa

minua jo tuekseen Paraisiin ja Siuntioon...

Kuningas katsoi kauan ja ihmetellen tätä nuorta ylimystä, parhaan

suomalaisen apumiehensä rotevaa poikaa, jossa hän tiesi olevan paljon

voimaa, mutta myös paljon itsepäisyyttä. Ja tyytymättömänä hän ärähti:

-- Vieköön minut piru, jos pääsen teistä suomalaisista koskaan

selville! Te ette näy tietävän, mitä te tahdotte silloinkaan, kun

luulisi teitä parhaalla tavalla tyydytetyn. Täällä nyt toiset ulisevat

iloaan ja ihastustaan päätöksemme johdosta, mutta tässä yksi jukuri

sittenkin kantaa hapanta naamaa ja uhmailee...

Ukko oli suuttunut. Hän nyt melkein karjaisi:

-- Mene maatiloillesi ja pysy siellä, kunnes sammalet päähäsi kasvaa!

Me pidämme kyllä silmällä, rupeatko juonittelemaan meitä tai poikaamme

vastaan!

Klaus Fleming kumarsi ääneti ja poistui kalpeana mutta pystypäisenä.

Tuo kohtaus oli herättänyt lähinnä seisovain huomiota,

Juhana-prinssikin oli kääntynyt katsomaan, mistä hänen isänsä näin

äkkiä oli kiivastunut, -- hän ei ensinkään ymmärtänyt kopeana

poistuvan entisen toverinsa Klaus Eerikinpojan ilmeistä koppavuutta ja

nyrpeyttä. Ja hän jäi siitä edelleenkin tietämättömäksi, sillä iloinen

surina salissa sai samalla entistä äänekkäämmän voiman, kun piispa

Agricola puolisoineen tuli ilmoittamaan, että vaatimaton ateria oli

ruokahuoneeseen katettu.

Mutta Martti Pietarinpoika, joka oli läheltä kuullut kuninkaan ja

Klaus-herran äskeisen keskustelun, ymmärsi hyvin koko tuon kohtauksen

ja Klaus Flemingin itsepäisen kylmyyden syyn. Se kohdistui kyllä

nuoreen prinssiin -- Kuitian nouseva isäntä on pitkävihainen ja

sydämikkö, kuten oli isänsäkin. Martti jo sääli suosijaansa herttuaa,

joka oli joutunut tuon karhunpojan vihoihin. Mutta samalla hän

rajattomasti riemuitsi tuosta äskeisestä keskustelusta: Klaus-herra on

siis saanut potkut, Hämeen retkestä ei tule mitään, kuningas jättää

senkin asian Suomen uuden herttuan hoidettavaksi!

Moni oli siinä huoneessa äsken huudahtanut: Eläköön prinssi

Juhana, eläköön Suomen herttua! Mutta melkein äkkipäiseltä tuntui

sittenkin, kun kuninkaallisen seurueen jo tehdessä lähtöä piispalan

ruokahuoneeseen, nuori, innostunut ääni -- se oli Martin -- vielä

kerran keskilattialta erityisellä painolla ja antautumisella heläytti:

-- Eläköön Suomen herttua!