Muutamia viikkoja pitempään kuin oli aikonut sai Kustaa-kuningas Turun
linnassa odottaa Ruotsista häntä ja hänen hoviaan sekä sotaväkeään
hakemaan saapuvia laivoja. Mutta ne odotuspäivät eivät nyt tuntuneet
vanhasta kuninkaasta pitkiltä eikä hän käynyt kärsimättömäksi laivainsa
viipymisestä. Sillä tyyntynein mielin, saatuaan tehtävänsä Suomessa
hyvään päätökseen, hän nyt lepäsi nauttien sydänkesän herttaista
suloa ja retkeillen perheensä kanssa jäähyväisvierailuilla Paraisten,
Piikkiön ja Maskun herraskartanoissa, -- pistäytyipä hän Taivassalossa
asti vanhaa Mikael Karpalaista hyvästelemässä. Hartaammin kuin
kuningas itse odotti nyt kotiinlähtöä nuori kuningatar, joka jo oli
ruvennut pitkästymään tähän "maanpakolaisuuteen", ja kenties kaikista
kärsimättömämmin katseli Juhana-herttua mereltä nousevia purjeita,
päästäkseen jo yksin ja täysvaltaisena herttuakunnassaan ja Turun
linnassa isännöimään.
Vihdoin olivatkin nyt odotetut laivat laskeneet linnan selälle ja
Viipurista saapunut sotaväki oli niihin heti sijoitettu. Kaunis oli se
heinäkuun poutapäivä, jona linnasta kannettiin kuninkaan tavaroita alas
Vesiportille, minkä edustaiseen laituriin oli kytketty korkeakeulainen
päällikkölaiva; helteessä hikosi tervattu kansi ja leppeästi leyhytteli
heikko maatuuli sen levitettyjä purjeita. Lähdön hetki oli tullut.
Vesiportin laiturille kokoontuivat pian korkeita vieraita hyvästelemään
Suomen vallassäätyjen ja porvariston edustajat, kirkon esipapit ja
linnan väki. Kuningatar ja kuninkaalliset lapset riensivät edeltä
ketterästi ja iloisina laivaan, viimeisenä käveli sinne kuningas itse
Juhana-herttuan taluttamana. Sillaikaa kuin toiset laivat jo nostivat
ankkurinsa ja lähtivät hiljaa loittonemaan linnan selälle pysähtyi hän
kumminkin vielä laiturille kädestä hyvästelemään kaikkia saattajiaan.
Kauimmin hän piteli Henrik Klaunpojan kättä, antaen hänelle poikaansa
nähden vielä viimeiset neuvot ja puhuen:
-- Näin olette siis, te suomalaiset ja sinä Juhana, tahtoneet, että
minun on tänne jätettävä rakkaimpani. Neuvo häntä ja varjele, Henrik
Klaunpoika...!
-- Uskollisesti sen teen, lupasi vakavaryhtinen ylimys. Mutta kuningas
jatkoi vielä:
-- Uusi aika, jota olette toivoneet, alkaa nyt teille, minun, vanhan,
lähtiessä. Käyttäkää sitä oikein tämän uuden herttuakunnan, mutta
myöskin valtakunnan, onneksi, -- sen eheyttä muistaen!
Kyyneleet valahtivat vanhuksen heikoista silmistä, kun hän poikaansa
jäähyväisiksi syleili, valahtivat alas syväuurteisia poskia pitkin ja
valkoiselle parralle saakka. Mutta säteilevänä, nuoruutta uhkuvana
herttua auttoi isänsä laivaan, missä norja kuningatar otti hänet
hellästi vastaan ja kävi häntä tukien taluttamaan.
Köydet irroitettiin ja verkalleen loittoni laiva laiturista, saaden
vähitellen tuulta purjeisiinsa. Kotvan seisoivat rannalle jääneet
Vesiportin edustalla katsellen etääntyviä aluksia ja nousivat sitten
pienin parvin takaisin linnaan, josta kuului rakennusmiesten kirveiden
kolinaa ja vasarain iskuja -- siellä oli jo herttuan toimesta ryhdytty
varustus- ja sisustustöihin hänen uutta hoviaan varten.
Ensi kiireellä siellä herttuan asuinhuoneiden vierelle sisustettiin
huoneita hänen lemmittyään, Kaarina Hannuntytärtä, varten, jonka
tiedettiin kuninkaan hiljaisella suostumuksella, joskin nimenomaisetta
luvatta, piakkoin muuttavan herttuan luo linnaan. Mutta muitakin
uudistuksia oli nuoren herttuan suunnitelman mukaan jo tekeillä
tuohon vanhaan linnaan, jonka pihoilla nyt lautoja sahattiin ja jonka
käytävissä kirvesmiehiä kuhisi.
Hetkisen katsoivat sitä uuden ajan ennettä myöskin kuningasta
saattamassa olleet Turun kirkon esipapit, piispa Agricola,
tuomiorovasti Canutus ja maisteri Eerik Härkäpää. Sitten lähtivät he
kolmisin jalan astumaan kaunista rantatietä myöten linnasta kaupunkiin
päin. Päivä oli helteisimmillään, kuuma oli pitkätakkisten siinä
taivaltaa ja alituisesti ohi ratsastavat aatelisherrat ja huovijoukot
tupruttivat lisäksi sakeita pölypilviä hiekkaiselta maantieltä. Mutta
lakit kourassa astelevat hengen miehet eivät sitä huomanneet, he olivat
taas vaipuneet verkkaisaan keskusteluun kirkkoaan ja työtään koskevista
asioista, ja se kiinnitti kokonaan heidän huomionsa. Vihdoinkin he
kumminkin, linnan portista kaupungin alueelle astuttuaan ja kivisillan
korvaa lähestyessään, pysähtyivät joen äyräälle; pyyhkivät siinä
hikeä otsaltaan ja istahtivat keskentekoisen rakennuskehän katveeseen
hirsikasalle levähtämään. Heillä ei ollut tänään kiirettä mihinkään,
päivän työ oli tehty, kuningas oli saatettu matkalle, -- siellä
välkkyivät vielä saarten lomissa loittonevat, valkoiset purjeet, --
suloista oli siinä törmällä levätä.
-- Uusi aika meille nyt siis alkaa, virkkoi piispa hiljaisella äänellä.
-- Niinhän sanoi kuningaskin lähtiessään, vaikka hän ei siitä iloinnut.
Mitä tuo nyt tämä toivottu aika mukanaan niille, jotka sen saavat nähdä?
-- Hyviä enteitä, tietysti, vastasi Härkäpää reippaasti, kuten aina.
-- Täällä onkin ilma ollut kauan painostava, ja varsinkin vanhan
kuninkaan täällä viipyessä. Hän ei enää ymmärrä nousevan ajan henkeä
eikä tarpeita, siksi hän ei ollut iloinen. Nuoret voimat astuvat nyt
täällä aisoihin oman herttuamme johdolla, -- miksi et ole sinä iloinen,
veljeni Mikael?
Piispa ei vastannut, mutta tuomiorovasti, joka näytti olevan samassa
raukeassa, miltei raskaassa mielialassa kuin Agricola, viittasi
vastapäiseltä rannalta linnaan päin soutavaan venheeseen ja kysyi:
-- Kenen tavaroita siinä viedään linnaan?
-- Kaiketi Kaarina Hannuntyttären, -- kiirepä sillä sinne todella näkyy
olevan, vastasi Eerikkimaisteri. -- Mutta olkoon nuorilla vapautensa,
vaikka me emme sitä ymmärräkään, eihän se voine meiltä uuden ajan
sarastusta sumentaa...!
-- Eipä kyllä, myönsi rovasti. -- Tulin vain ajatelleeksi, mikä
on varsinainen, syvin syy siihen, että Suomi nyt on kohotettu
herttuakunnaksi, että se on saanut tänne kuninkaanpojan ruhtinaakseen...
-- Syitä on tietysti useampia, vastasi Ericus. -- Nuoren prinssin
kunnianhimo, vanhan kuninkaan halu hankkia arvoasemaa ja valtaa
suvulleen, ehkä myös huolenpito tästä syrjäisestä maasta, jota on
hankala Ruotsista asti hallita...
-- Kaikki totta, myönsi rovasti. -- Varsinainen, ratkaiseva syy on ehkä
sittenkin kuninkaanpojan mieltyminen turkulaiseen porvaristyttäreen,
hänen halunsa saada hänet emännäkseen Turun linnaan, -- siksi hän
luoksemme jää!
-- Tarkoitat, -- puuttui nyt piispa keskusteluun --, että nämä syyt
tämän maanosan, Suomen, muuttuneeseen asemaan ovat aivan ulkonaiset,
meistä itsestämme riippumattomat, ja että ne eivät sellaisina paljoa
vaikuta oloihimme. Olet oikeassa, Canutus! Sen uudistuksen, jota me
isänmaallemme toivoisimme, jota työllämme valmistelemme, sen pitäisi
lähteä sisästä päin, omasta, itsetietoisesta halustamme. Mutta
sellaista meillä ei vielä ole.
-- Ei ole vielä, ennenkuin sitä kasvaa, myönsi maisteri. -- Mutta
hyväpä niinkin...
-- Parasta toivokaamme, virkkoi piispa,--vaikka olemmekin sattumain
varassa, jotka riippuvat meidän ulkopuolellamme olevista tekijöistä...
Kirkon esipapit unohtuivat pitkäksi hetkeksi siihen tiepuoleen,
kauniille jokitörmälle, näin harvakseen tarinoimaan. Äkkiä kuului taas
linnasta päin tulevalta tieltä monien kavioiden kopsetta ja vilkkaita,
iloisia ääniä, -- sieltä ajoi herttuan seurue, nuoria miehiä ja naisia,
siloisiksi suituilla ratsuillaan hilpeästi keskustellen kaupunkiin
päin. Hovihenkilöiden perässä saapui vielä muutamia torvensoittajiakin
ja pillipiipareita. Herttuan rinnalla ratsasti siinä hänen lemmittynsä,
kaunis Kaarina, verevänä ja notkeana. Mutta hän näytti nyt entistä
pystypäisemmältä, oli jo kuin jotain kuninkaallista hänen niskansa
asennossa, ja hänen suupielissään väreili jo vähän käskijän piirrettä.
Ja ikäänkuin entistä kunnioittavammin jättäysivät toiset ratsastajat
herttuasta ja hänen vierustoveristaan vähän jäljemmäs.
Kirkonmiehet nousivat herttuaa tervehtimään ja tämä pysähdytti heidän
kohdallaan hevosensa, virkkaen hilpeästi:
-- Me ajamme nyt häihin!
-- Kenen häihin? kysyi Härkäpää ihmeissään.
-- Teidän entisen oppilaanne, meidän herttuallisen kirjurimme, Martti
Pietarinpojan häihin. Viemme morsiamelle pienen häälahjan...
-- Nytkö ne häät jo vietetään, ihmetteli piispakin. Hän oli kyllä
Martilta itseltään kuullut, että Innamaan toimekas emäntä oli ottanut
asian huolekseen, mutta eipä ollut hän uskonut kaiken niin nopeasti
käyvän.
-- Tänään tanssimme Martin häitä Kyrön Heikin pihalla lehmusten alla,
siksi on meillä soittajatkin mukanamme, ja sitten saatamme nuoren parin
uuteen kotiin, jutteli Juhana-prinssi nuorekkaana. -- Valmistamme
hänelle iloisen yllätyksen, eikö niin, piispa?
-- Varmasti, herttua. Viekää meidänkin onnittelumme häätaloon!
Iloisesti tarinoiden jatkoi herttuallinen seurue matkaansa Aningaisten
kaupunginosaan päin. Ja ennen pitkää rupesi sieltä kaukaa kuulumaan
huilun hilpeä ääni.
-- Hän on sydämellinen nuorukainen, tämä kaunis herttuamme, virkkoi
silloin taas Härkäpää innostuneena. Ja hän tahtoo olla kansan
suosiossa, ja osaakin, -- juuri sillä hän voittaa kaikkien sydämet. Hän
on pian, saatte nähdä, todella Suomen herttua!
-- Niin, toivokaamme, myönsi piispa. -- Nuoressa prinssissä on paljon
hyviä ituja, -- vielä on hän leikkivä, hyväluontoinen lapsi.
-- Mutta hänellä on Henrik Klaunpoika rinnallaan, -- muistathan,
Mikael...?
-- Muistan, ja toivon kaikkea onnea nyt alkaneelta uudelta ajalta. --
Hän nousi samalla hirsikasalta, ja he lähtivät vihdoinkin jatkamaan
matkaansa sillalle päin. Viimeinen purje oli jo aikoja sitten
hävinnyt saarten taa ja rakennuskehän varjo venyi pitkäksi. -- Mutta
muistakaamme myös, jatkoi Agricola heidän astellessaan, että kansojen
onni ei riipu sattumasta eikä yksityishenkilöstä, se riippuu niiden
omasta elinvoimasta ja miten sitä kehitetään ja karaistaan. Tämä vaatii
meiltä Suomessa sitkeää työtä, sitä on meidän taas huomenna tehtävä --
uutta, nousevaa aikaa valmistaaksemme!
Kolmisin kävelivät näin Suomen henkisen elämän esipapit Turun
kivisillan yli, kääntyen siitä vanhaa, raunioitunutta kirkkokorttelia
kohti. Mutta joen takaa, Aningaisiin syntyvästä uudesta
kaupunginosasta, toi lauhkea iltatuuli vielä toisinaan heidän korviinsa
katkelmia huilujen pehmoisista, iloisista sävelistä.