Hitaasti kuluivat illan tunnit. Pitkät ajat oli Martti Pietarinpoika jo
pohteisin poskin odottanut Juhana-prinssin makuuhuoneen oven edustalla
Turun linnassa, -- odotellut turhaan prinssin sieltä tulevaksi, ja
odotteli yhä. Mutta oliko nuori ruhtinas tänään taas pitkistä ajoista
syventynyt tähtitieteeseensä vai kirjoittiko hän runoja armaalleen,
-- itsepintaisesti hän nyt siellä viipyi. Eikä uskaltanut Martti
kutsumatta käydä sisään huoneeseen.
Vihdoin sentään ovi aukeni ja sieltä astui nuori kuninkaanpoika,
suomalaisen uuden ystävänsä Juho Vestgöten seurassa, molemmat
hienoiksi suittuina ja puettuina, pitkävartiset ratsusaappaat jalassa,
solkiniekat viitat hartioillaan -- lähdössä ilmeisesti jollekin
hauskalle ratsastusmatkalle. Hiukan kärsimättömänä prinssi poimutti
otsaansa, kun Martti vastaan astuen hämmentyneenä rupesi hänelle
sopertamaan jotakin pyyntöä.
-- Puhu lyhyeen, meitä odotetaan, hän sanoi. -- Muistan sinut hyvin
Pähkinälinnasta, koetan puhua puolestasi kuninkaalle.
-- En pyydä mitään itselleni, vastasi Martti häpeissään. -- Anon vain
armoa muutamille köyhille sukulaisilleni, jotka ovat pahoin erehtyneet.
Poimut nuoren ruhtinaan otsalla syvenivät ja hän katsahti vallan
kärsivän näköisenä seuratoveriinsa, kun Martti yhä hämmentyneenä ryhtyi
tekemään selkoa tuosta kaukaisesta takamaan kahakasta ja hämäläisten
omaistensa hädästä.
-- Miten minä voisin puuttua noihin vaikeihin erämaa-asioihin? virkkoi
hän kädellään torjuen.
-- Pyydä mitä muuta tahansa!
-- Arvelin, että Suomen herttua voisi antaa armon erehtyneille...
-- Herttua -- mitä sammallat, Martti? Haluaisinhan kyllä tänne
herttuaksi jäädä...
-- Mutta onhan kuningas jo tehnyt päätöksensä! huudahti Martti
ihmetellen, joskin samassa hätääntyen siitä, että ehkä oli puhunut
luvattomia. -- Ettekö vielä tiedä?
-- Mitä -- tule sisään, kerro!
Nyt sai nuori Vestgöte, joka jaloluontoinen, ritarillinen mies viime
aikoina oli liittynyt Juhanan alituiseksi seuratoveriksi, vuorostaan
odottaa. Sillä prinssi vei, kiireensä unohtaen ja äärimmilleen
jännittyneenä, suomalaisen kirjurin takaisin huoneeseensa eikähän
Martin siellä auttanut muu kuin kertoa kaikki, minkä kirjuritoimessaan
oli saanut tietää. Kuningas oli nähtävästi tahtonut säästää
suostumuksenantonsa prinssille yllätyksenä johonkin sopivaan hetkeen
ja Martti pyysi nyt hartaasti, ettei jalo kuninkaanpoika hänen
varomattomuutensa ilmaisemalla tekisi häntä onnettomaksi.
-- Ole huoletta, Martti, onhan meillä keskenämme jo ennestäänkin
salaisuuksia! huudahti Juhana miltei kertojaan syliksi käyden uuden
ilonsa huumauksessa. -- Vai on ukko lopultakin suostunut, vai jo
Eerikille asioista ilmoittanut -- hyvä! Kauan olen häntä leiponut --
mikä lie hänet nyt lopultakin siihen taivuttanut?
-- En tiedä, vastasi Martti jo rohkaistuneena äskeisestä
alakuloisuudestaan. -- Tänä aamuna olivat piispa Mikael ja Henrik
Klaunpoika kuninkaan luona, silloin oli varmaankin asioista puhe.
-- Ne kunnon miehet!
Juhana-prinssi ei ensinkään salannut Martilta suurta iloaan. Hän
oli tätä ratkaisua niin kauan valmistellut; hänen turhamaiselle ja
kunnianhimoiselle luonteelleen tämä herttuanarvo oli viime syksystä
asti häikäisevänä tähtenä kangastanut, mutta sen toteutuminen oli ollut
lujissa. Se lohkeaa siis viimeinkin!
-- Ole huoletta, jatkoi hän tuokion kuluttua Martille, -- minä
en tietysti tiedä laatimastasi kirjeestä mitään ja Vestgöten
vaiteliaisuudesta vastaan myös. Asiasta tehdään kai ilmoitus vasta
jossakin virallisessa, kankeassa tilaisuudessa monien manausten ohessa.
Mutta nyt me jo osaamme järjestää täällä olomme ja pyrkimyksemme.
Ja niissä huumeissaan hän oli jo taas syöksymässä ulos Vestgöten
seurassa kauniin Kaarinansa luo, joka häntä ilmeisesti odotti. Mutta
hän näki samassa Martin kysyvän, pyytävän katseen, pysähtyi ja virkkoi:
-- Sinun pyyntösi toteutan ensimmäisenä herttuallisena toimenpiteenäni
täällä, siitä ole varma. Minä tahdon alunpitäen saavuttaa täällä
talonpoikainkin rakkauden -- erehdyksen tehneet armahdetaan! Ja koska
ne korven miehet ovat noin tuskissaan menetetyistä takamaistaan, niin
koetetaan säilyttää heille ainakin osa heidän entisistä erämaistaan, --
isämme ankaruus siinä kohden on ehkä kohtuuton.
Melkein juhlallisella hallitsijaneleellä, ikäänkuin jo uuteen
herttuaalliseen arvoonsa astuneena, saneli Juhana nämä lupaukset
Martille ja kysyi sitten komeasti:
-- Oletko tyytyväinen?
-- Olen, muuta en pyydä.
-- Mutta itsesihän on sinun saatava palkinto siitä, että ensimmäisenä
toit meille tiedon kuninkaan päätöksestä. Mitä pyydät, sano!
Martilta huikeni maailma silmäin edestä -- nyt oli siis se unelmain
hetki tullut, jota hän niin usein oli itsekseen kuvitellut ja johon hän
salaa oli valmistautunutkin. Hän vastasi arasti:
-- En pyydä mitään, mutta aikoisin mennä naimisiin, perustaa kodin...
-- Etkä tiedä, minne sen perustaisit, naurahti prinssi. -- Tänne
Turkuun tietysti! Lieneehän täällä vielä jäljellä joku vanhan kirkon
anetalo taikka maakartano piispan pellolla tai luostarihaassa,
-- sellaisen sinulle lahjoitamme. Ja tietysti pysyt täällä
palveluksessamme, sinua tarvitsemme kyllä uudessa hovissamme Turun
linnassa, joka nyt uudestaan rakennetaan. Se on sovittu!
Nuori prinssi -- Suomen vastainen herttua -- olisi varmaankin siinä
ilonsa huumauksessa ollut valmis lahjoittamaan pois mitä tahansa
eikä se olisi hänestä ollut sittenkään liian suuri palkkio tuosta
ratkaisevasta tiedosta. Ja kehoitettuaan Marttia juomaan tänä
iltana kannun hänen kunniakseen riensi hän etuhuoneessa odottaneen
seuralaisensa kanssa alas rappusia, ilmeisesti jakamaan ilonsa sen
naisen kanssa, jonka hän oli muutenkin valinnut ilojensa ja surujensa
jakajaksi ja jonka hän nyt piakkoin toivoi voivansa viedä puolisonaan
Turun linnaan.
* * * * *
Martti päättikin juoda tänä iltana kannun, mutta sitä ennen hän astui
reippaasti ja keveästi Aningaisten kaupunginosaan ja kiirehti sitä
enemmän askeleitaan, kuta lähemmäs hän tuli Kyrön Heikin taloa.