XXV

Vasta viikon, parin perästä Martti vihdoin kutsuttiin kuninkaan

kansliaan kirjurintehtävun. Töitä oli taas kasaantunut, airueita oli

lähetettävä matkalle.

Martti oli heti ensi tapaamalla yrittänyt kuninkaalle kertoa keväisestä

matkastaan ja sen tuloksista, kääntääkseen huomion luvattuun

palkintoonkin, mutta Kustaa-kuningas oli häntä tuskin kuunnellutkaan.

Hän oli Martin mielestä viime talven varrella yhä vanhentunut,

käynyt hitaammaksi ja hajamieliseksi, silmätkin näkyivät entisestään

sumentuneen. Martin kertomusten johdosta hän oli vain murahtanut, että

nehän ovat jo vanhoja asioita... nyt ovat taas uudet edessä -- talvinen

lupaus oli kuin olikin jäljettömiin unohtunut! Mielihaikealla oli

Martti sen todennut ja huoahtaen tarttunut hanhensulkaansa...

Eräänä päivänä olivat, Martin kansliaan saapuessa, piispa Agricola ja

hänen tuomiorovastinsa Knuutti Juhonpoika sekä jalosukuiset herrat

Henrik Klaunpoika Horn ja Herman Fleming kuninkaan luona. Siellä näkyi

olleen pitkähkö kiivaanlainen keskustelu; vanha kuningas oli ilmeisesti

kiihdyksissään ja jonkun verran pohteissaan olivat Suomen herratkin.

Viimemainitut tekivät jo lähtöä kuninkaan luota, mutta keskustelun

viime lauseista Martti saattoi ymmärtää, että se oli taas koskenut

rauhantarjousta Moskovan suuriruhtinaalle. Rajaneuvottelut olivat

aloitettavat. Tuomiorovastin piti kuninkaan kirje mukanaan heti lähteä

matkalle tsaarin luo Moskovaan asti valmistamaan maaperää, ja jos

vastaus sieltä oli suopea, tuli varsinaisen rauhanlähetystön, johon

kuningas jo aikaisemmin oli pyytänyt piispa Agricolaa, lähteä sinne

lyömään kaupat kiinni. Kuningas tahtoi ennen kaikkea saada rauhan

itäisellä rajallaan nyt pysyväksi ja varmaksi, ennenkuin hän lähtisi

pois Suomesta, ja tässä kaikessa häntä Suomen herratkin kannattivat.

Erimielisyyttä näkyi vain olleen esiintymistavasta, kuninkaan

vastauksesta tsaarille -- sen olisi varsinkin Henrik Klaunpoika

halunnut vaativammaksi ja sisukkaammaksi, niinkuin asema ja aseiden

menestys hänestä edellyttivät.

Mutta kuninkaan sovinnollisempi mielipide oli tietenkin voittanut.

-- Asia on siis sovittu, julisti kuningas lähteville herroille. --

Te matkustatte nyt yhdessä, sinä Henrik Klaunpoika rajalle jatkamaan

välirauhanneuvotteluja venäläisten sotapäällikköjen kanssa, ja sinä

tuomiorovasti Canutus viemään kirjettämme tsaarille Moskovaan asti. Ja

muistakaa: me tahdomme tänne rauhan, älkää siis ärsyttäkö vihollista,

tinkikää häneltä mitä saatte, mutta pehmoisesti, ystävällisesti, se on

tahtoni. Ja jouduttakaa minulle tietoja tuloksista, niitä odotan tästä

maasta vihdoinkin päästäkseni.

Rauhan toiveet olivatkin nyt hyvät. Sitten kun venäläinen sotajoukko

viime talvena oli lähtenyt Viipurin edustalta, jolloin se taaskin

ryösti Karjalan puhtaaksi, ei vihollinen enää ollut yrittänytkään

hyökätä ja Suomen rajaa vartioivan sotaväen mieslukua ja varustuksia

oli sillävälin ehtimiseen lisätty ja parannettu. Sotatoimet olivat

siten todellisuudessa keskeytyneet ja välirauhasta oli jo alustavasti

neuvoteltu rajalla. Kuninkaan lähettämillä herroilla näytti siis olevan

hyvät menestymisen edellytykset. Oli vain yksi vaikeus jäljellä, --

siitä pääsi Martti pian selville, kun hän, neuvottelevain herrain

poistuttua, taas rupesi kuninkaan kanssa työskentelemään.

Kirje tsaarille olisi nyt ollut saneltava, mutta kuningas käveli kauan

rauhatonna edestakaisin, ennenkuin hän siihen ryhtyi. Hän tempaisi aina

toisinaan erään pergamentin pöydältä, koetti sitä lukea, mutta silmät

olivat heikot, hän viskasi sen pois ja käveli taas. Vihdoin hän heitti

tuon kiusallisen kirjeen Martin käteen ja komensi: -- Lue uudelleen,

kuinka hävyttömästi siinä sanotaankaan, -- lue tuosta kappale...!

Se kirje oli Moskovan suuriruhtinaalta, oli vastaus kuninkaan

viimetalviseen kirjeeseen. Se oli taas sävyltään räikeä; siinä oli

uusia syytöksiä Ruotsia vastaan rajarauhan rikkomisesta ja muusta, --

tarjottua rauhaa ei tsaari torjunut, jospa ei juuri hyväksynytkään, --

mutta varsinkin eräs kohta kirjeessä Kustaata sapetti. Se koski heidän,

tsaarin ja kuninkaan, tasa-arvoisuutta, -- Kustaa oli edellisessä

kirjeessään siihen sovinnon hengessä viittaillut ja nyt tsaari kysyi --

Martin piti lukea ääneensä sekin kohta:

"Mikä kuningas sinä luulet Ruotsissa olevasi? Missä oli isäsi

kuninkaana? Itsehän sinä nuorempana kuljeskelit häränajajana..."

-- Hä, kivahti kuningas, sanooko hän todella: "häränajajana?"-- Ukko

iski laihan nyrkkinsä pöytään: -- Ei, Henrik Horn oli sittenkin

oikeassa, tämä on hävyttömyys, johon ei voi vastata muuten kuin samalla

mitalla... taikka sodalla...! Kohteleehan hän meitä kuin renkiään, --

aivan niin, Henrik, vastaukseen tulta ja terästä! Tuntekoon hän meidän

häränruoskamme nahoissaan...!

Kului kotvan, ennenkuin ukko siitä puuskastaan rauhoittui, mutta

samalla hän iski kiinni kirjeen toiseen kohtaan:

-- Vai haluat sinä, muka mahtava ruhtinas, kysellä, missä meidän

isämme oli kuninkaana! Näytänkö sinulle, näytänkö, että mies, joka

itse pystyttää valtaistuimensa, hän pystyy siltä myös naapureitaan

komentamaan...!

Arkaan paikkaan se suuriruhtinaan kirjeen kohta oli Kustaata

satuttanut. Hän oli aina kuohahtanut, jos hänet tai hänen sukunsa

leimattiin nousukkaiksi ja jos heidän kuninkaallinen arvonsa

tahdottiin tehdä kysymyksenalaiseksi. Melkein mitä tahansa hän saattoi

sietää mieluummin kuin sitä, ja hän ihmetteli nyt vain sapekkaissa

yksinpuheluissa itsekin, kuinka hän äsken, herrain kanssa tämän saman

kirjeen johdosta neuvotellessaan, oli malttanut pysyä niin sävyisänä ja

sovittavana. Nyt yksinäisyydessä hänellä luonto valtoinaan kuohahteli,

hänen partansa tutisi, hänen vetiset silmänsä vallan pullistuivat

päästä ja hän ärjähteli niin uhkaavasti, että pöydän ääressä

hanhensulkaansa pyörittelevää kirjuria peloitti.

Mutta se vihanpuuska meni taaskin ohi. Hetken kuluttua kuningas istahti

rehevänä ja rauhallisena, ikäänkuin taisteltuaan ja voitettuaan, taas

selustuoliinsa ja virkkoi:

-- Ei, nyt ei anneta kiihkolle valtaa. Viisas mies ei lyö tuollaisen

typeryyden vuoksi päätään seinään. Hän nielee harminsa ja voittaa sillä

tarkoituksensa...

Kuningas kävi taas sanelemaan jatkoa jo aloitettuun kirjeeseen.

Sivuuttaen koko tuon henkilökohtaisen solvauksen hän saneli sen

rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta hän sylkäisi usein sanelunsa

lomassa ja kivahti vieläkin pari kertaa pystyyn, ennenkuin hän tämän

visaisen kirjeen laski käsistään ryssäntulkille toimitettavaksi. Sitten

hän ei sitä enää tahtonut muistella, vaan siirtyi muihin asioihin.

Martin sormet olivat pysyneet kuumina, kun hän juoksutti kynäänsä

kuninkaan sanellessa, sillä siinä ei nyt vitkasteltu. Eikä hän tuon

kuumeisen työnsä varrella ehtinyt sen sisältöä paljoakaan aprikoida.

Mutta muuten tuiman ja tulisen kuninkaan voimaa hillitä itsensä ja

suuttumuksensa hän siinä kuitenkin melkein ihaili. Vanhuksen harras

halu saada tämä aloittamansa sota lopetetuksi ja päästä rauhaan oli

varmaankin rajaton, -- Marttia aivan puistatti ajatus, että joku,

johon vanhan kuninkaan kädet ulottuivat, olisi jotakin tuollaista edes

vihjaissut.

Mutta kokonaan ei Kustaa Vaasa, tämän kirjeen käsistään saatuaankaan,

ollut rauhoittunut. Sen saivat kylläkin tuntea sekä ne, jotka tänä

aamuna kävivät hänen luonaan asioilla, että nekin oman maan miehet,

joille hän nyt edelleen kirjeitä saneli, eikä säästynyt Marttikaan

tänään, jos hänelle pieninkin virhe sattui, kuninkaallisilta

letkauksilta.

Tämän mielialan vallitessa kansliahuoneessa tuotiin sinne taas uusi

vieras. Martti katsoi kummissaan, melkeinpä hätääntyneenä, sitä

tulijaa, -- sehän oli Klaus Fleming, jonka hän keväällä oli jättänyt

kauas Savon itärajalle suksimiesjoukkoaan johtamaan. Nuori ylimys oli

nyt sieltä nähtävästi palannut toisia, mukavampia vesiteitä myöten kuin

Martti itse ja saapui nyt tekemään kuninkaalle selkoa retkestään.

Kylmä oli tänään tämäkin vastaanotto, vaikka nuori Fleming kieltämättä

oli suorittanut menestyksellisen ja tärkeän toimen noilla kaukaisilla

rajamailla. Vihollinen oli sieltäkin työnnetty takaisin, rajaseutu oli

partiolaisista vapaa ja olipa Kustaa Fincke saanut siellä jo alustavan

välirauhankin solmituksi venäläisten senpuolisen päällikön kanssa. Tämä

tulos ei tosin näyttänyt tyydyttävän nuorta soturia itseään, joka olisi

tahtonut käydä hyökkäykseen, ja hän lisäsikin sen vuoksi kertomukseensa:

-- Enemmän siellä olisi pitänyt ja voitu tehdä, mutta saapunut käsky

katkaisi toimenpiteemme.

-- Hyvä on, me olemme juuri Fincken saavuttamaan tulokseen tyytyväiset.

On siis nyt aivan rauhallista myöskin koko Savonmaassa?

-- On, -- ainakin sen itäpuolella. Mutta juuri ennen lähtöäni saapui

Olavinlinnaan sanoma, että erämailla oli tapahtunut taas kahakoita

savolaisten ja hämäläisten välillä.

-- Taasko ne erämaat kummittelevat! kivahti kuningas. -- Eikö ole

Fincke siellä vieläkään saanut järjestystä toimeen?

-- Lienee jo saanutkin, selitti nuori Fleming. -- Mutta joku

hämäläisjoukko oli viime talvena hyökännyt polttaen ja hävittäen niille

savolaisten uudisasutuksille, jotka heille äsken oli annettu.

-- Hä... hyökänneet! Kapinaako, uppiniskaisuuttako taas niiden

tollojen, niskuroivain talonpoikain puolelta! Kerro tarkemmin mitä

tiedät!

-- Tarkempaa en tiedä, linnaan oli vain joku valittaja saapunut,

vastasi Klaus-herra. -- Kustaa Fincken piti ottaa tapahtumasta selko ja

ilmoittaa siitä tarkemmin.

-- No, mitä tulet sitten meitä säikyttämään, kun et sen paremmin

asiata tunne! murisi kuningas kiukustuneena. -- Jos siellä talonpojat

todella ovat nousseet käskyjämme vastustamaan, niin lähetämme sinne

rankaisijat, jotka listivät heiltä päät kuin nauriilta. Sinä saat

silloin lähteä sinne rankaisijaksi, sillä siihen sinä sovellut. Mutta

parempia tietoja me tarvitsemme -- odotamme Fincken ilmoitusta.

Kuningas oli tuokioksi taas tulistunut, mutta sekin puuska meni sentään

odottamattoman helposti ohi. Hänellä näkyi noiden kaikkien toimien

lisäksi olevan tänään vielä muitakin ajatuksia ja mietteitä, jotka

hänet tällä kertaa täyttivät, -- suurempia, tärkeämpiä, -- koska

hän noin kevyesti toistaiseksi sivuutti tämänkin hänelle niin aran

erämaa-asian. Mutta Marttiin olivat nuo Klaus-herran tiedot ajaneet

mitä suurimman levottomuuden ja hädän; hän saattoi niitä kuunnellessaan

tuskin vaieten paikoillaan istua. Hänen korviaan kuumoitti, niissä

soi vuoroin nuoren ylimyksen kertomus, vuoroin kuninkaan kiukkuinen

uhkaus, ja hänen hengityksensä läähätti, kun hän koetti siinä

asiaankuulumattomana painautua kirjoitustyöhönsä.

Jo Klaus-herran ilmestyminen takaisin tänne Turkuun, jossa hän viime

talvena niin monella tavalla oli mellastellut ja Martinkin pientä onnea

uhannut, vaikutti nuoreen kirjuriin kuin pahaenteinen jääviima. Alkaako

se pelihtiminen taas? -- sellainen synkkä ajatus lensi hänen päähänsä.

Mutta kun Klaus-herra rupesi kertomaan hämäläisten hyökkäyksestä

savolaisten uudiskyliin ja heidän tihutöistään siellä, silloin Martti

oivalsi paholaisen olevan merrassa. Johan sähähtelikin kuningas siinä

aivan silmittömästi -- onneksipa ei ollut Klaus-herra ehtinyt kuulla

asioista enempää. Eikä Marttikaan tietämästään hiiskunut, koetti vain

ikäänkuin kätkeytyä ja kätkeä hätänsä työpöydän suojaan. Sillä hän

käsitti, että Kustaa Finckeltä voi tulla -- ja varmasti aikoinaan

tuleekin -- asiasta repäisevä kirje ja silloin -- silloin Jumala

armahtakoon Sysikorven sydäntyneitä miehiä!

Monet ajatukset ennättivät jo risteillä nuoren kirjurin mielessä, kun

hän siinä kuunteli Klaus-herran tarinaa ja yritti sulallaan piirustella

kirjaimia paperille... Pitäisi koettaa saada varoittava sana sinne

korvenlaitaisille, että tietävät edes paeta... Mutta miten? Ja miten

kieroksi muuttuukaan hänen oma asemansa, jos hänen apuyrityksensä

tulevat selville -- siinä kiehutaan ehkä vielä yhdessä liemessä

salosukulaisten kanssa...! Suottapa eivät hänen korvansa kohisseet.

Mutta Kustaa-kuningas istui sillävälin, Klaus-herran lähdettyä, hiljaa

ja miettiväisenä työtuolissaan. Hän näytti jo unohtaneen kaikki

äskeiset harminsa ja kiivastuksensa, vihan piirteet olivat poissa

hänen harmahtavilta kasvoiltaan ja niiden sijaan oli niille asettunut

huolekas, syvän harkinnan ilme. Hän pohti ja punnitsi ilmeisesti

jotakin asiaa, joka oli hänelle vielä suuriarvoisempi kuin tsaarin

loukkaava kirje ja hämäläistalonpoikain hurjapäinen niskoittelu, -- vai

oliko ukko tosiaankin niin vanhentunut ja väsähtänyt, että hän kaikki

unohtaen oli hervotonna tuolilleen nukahtaa?

Ei. Kotvan siinä silmät ummessa ja liikahtamatta istuttuaan hän äkkiä

nousi, ojentausi koko vanhaan majesteettimaiseen suoraselkäisyyteensä,

astui askeleen Martin pöydänpäätä lähemmäs ja virkkoi:

-- Meillä on vieläkin vähän työtä. Istuhan kirjoittamaan!

Kuninkaan ääni oli nyt selkeä ja varma. Olipa kuin tuo hänen äskeinen

sisäinen taistelunsa olisi kypsyttänyt tai jouduttanut hänessä

päätöksen, jota hän jo kauan oli kantanut mielessään. Kirje, jota hän

nyt ryhtyi sanelemaan, oli hänen vanhimmalle pojalleen Eerikille,

kotona Tukholmassa olevalle perintöruhtinaalle. Joskus ennenkin oli

kuningas käyttänyt juuri Marttia, eikä ruotsalaisia kirjureitaan,

apunaan näitä perhekirjeitään sanellessaan, kenties pitäen

suomalaispoikaa niille asioille vieraampana ja vaarattomampana. Niinpä

sai Martti nytkin kirjoittaa isäkuninkaan kirjeen kruununperijäpojalle.

Isä kertoi siinä aluksi kovasti väsyneensä ja rasittuneensa tällä

pitkällisellä, vaivaloisella Suomen-matkallaan. Kertoi kärsineensä

monenlaisia tuskia ja unettomuutta, kertoi näkönsä yhä enemmän

hämärtyneen ja vanhuudenraihnauden muutenkin tuntuvasti voittavan, --

eipä tiedä, koska 60-vuotiaan vanhuksen aika jättää. Näissä oloissa

hän oli paljon ajatellut valtakuntansa ja sukunsa tulevaisuutta ja

arvellut kuninkaallisen perheensä esiintyvän voimakkaampana, jos uuden

kuninkaan rinnalla hänen nuoremmille veljilleen annetaan hoidettaviksi

herttuakunnat, niin että he ovat askelta ylempänä muuta aatelia. Ja

koska Juhana on mieltynyt Suomeen ja tahtoo jäädä tänne, on kuningas

harkinnut parhaaksi antaa hänelle herttuakunnaksi Turunmaan ja muita

osia Suomesta. Tätä ovat myöskin suomalaiset hartaasti pyytäneet,

katsoen tämän kaukaisen maanosan menestykselle edullisimmaksi, että

sitä lähempää hallitaan. Kuningas arveli, ettei tämä maan etua

tarkoittava toimenpide ole vastenmielinen Eerikille, joka varmaankin

mielellään näkee, että Juhana asuu täällä vähän loitompana Tukholmasta,

ja oli hän sen vuoksi tahtonut hänelle ilmoittaa tästä päätöksestään,

ennenkuin hän sen täällä julkaisee ja toimeenpanee.

Kuningas katsoi, näin saneltuaan, tiukasti kirjuriinsa, tutkiakseen,

minkä vaikutuksen se häneen oli tekevä. Mutta Martti tunsi hänen

katseensa hipiässään ja kirjoitti vain kylmästi, silmää räpäyttämättä,

käden värähtämättä, vaikka hänen sisässään mielikuvat ja tunnelmat

voimakkaasti syöksähtelivät ja ailahtivat. Kuninkaan siirryttyä

lattialle kävelemään tunsi hän tuon tutkivan katseen selässäänkin,

kunnes hän oli viimeisen sanan kirjoittanut ja sen hiekalla kuivannut.

Silloin kuningas otti kirjeen haltuunsa ja jäi sitä vielä sormeilemaan.

Mutta ennenkuin Martti, jonka päivätyö nyt vihdoinkin oli päättynyt,

läksi kansliahuoneesta, jossa hän vielä järjesteli töitään, näki hän

kuninkaan tempaisevan hanhensulan, piirtävän nimensä kirjeeseen ja

lyövän sinettinsä sen alle. Martti poistui huoneesta ääneti kumartaen

niinkuin tavallisesti, vaikka tämä työpäivä oli ollut hänelle

tavattoman järkyttävä. Mutta kun hän ehti linnan arkitupaan, jonka

nurkassa hänellä oli vuoteensa, vaatteensa ja arkkunsa, silloin hän

tunsi poskensa palavan ja suonensa takoen tykyttävän, ja hän koetti

niin kiireesti kuin mahdollista tyynnyttää ja selvittää ajatuksiaan.

-- Jotakin on nyt tehtävä ja tehtävä heti! Mutta mitä, mistä päästä, --

mikä tie vie pelastukseen ja onneen?