Palattuaan matkoiltaan Turkuun toukokuun puolivälissä Martti
Pietarinpoika lähti miltei ensi töikseen piispan luo ajamaan
sysikorpelaisten sukulaistensa asiaa. Piispa oli työhuoneessaan ja
Martti odotti kotvasen siellä Pyhän Lauritsan pappilan suuressa
arkituvassa, jossa piispan nuorehko puoliso hääri hoitaen noin
viisivuotiasta, vilkasliikkeistä poikaansa.
Mikael Agricola ei ollut näet, piispaksi nimitettynäkään, muuttanut
asumaan vanhaan, paksumuuriseen, korkeaan mutta koleaan piispanlinnaan,
joka ikäänkuin sotaiseen tarkoitukseen rakennettuna kohosi puoleksi
raunioituneine torneineen tuomiokirkon itäpuolella. Se oli jo yli
puolenkymmentä vuotta, piispa Martti Skytten kuolemasta saakka, ollut
aivan kylmillä ja autiona eikä sitä oltu viimeisen tulipalon jälkeen,
joka oli pahasti runnellut tämän, niinkuin Turun muutkin keskiaikaiset
kirkolliset rakennukset, korjattukaan asuttavaan kuntoon. Korjattavissa
se kyllä vielä olisi ollut ja olipa tuomiokapituli jo kerran
suunnitellutkin tämän entisten kirkkoruhtinasten mahtavan hallintomajan
kuntoonpanemista Turun piispoja varten. Mutta se työ oli sitten jäänyt;
varoja oli nykyisellä kirkkohallinnolla liian vähän käytettävänään eikä
uusi piispa ollut halunnutkaan asettua tuohon paavillisia mahtiaikoja
liiaksi muistuttavaan linnaan. Hän jäi mieluummin asumaan toisella
puolella tuomiokirkkoa olevaan, vaatimattomampaan anetaloonsa, jonka
hän jo parikymmentä vuotta sitten oli, Wittenbergistä Suomeen nuorena
maisterina palattuaan, saanut kuninkaalta lahjaksi ja jossa hän sitten
oli vuodesta vuoteen suorittanut maansa kirkolle niin suuriarvoisia
hiljaisia kirjallisia töitään. Näitä hän jatkoi siellä piispantoimensa
ohessa yhä edelleenkin, johtaen niitä nuoria apulaisiaan, jotka
hänelle raakatyön, pyhäin kirjain ensi käännöksen, suorittivat, eikä
piispalan toimekas emäntä sallinut milloinkaan miestään näissä töissä
häirittävän. Tunsipa nuori Marttikin teiniajoiltaan hyvin tuon uuraan,
innostuneen työskentelyn, hänkin oli ollut mukana Agricolan johdolla
suomentamassa muuatta lukua Mooseksen kirjoista ja oli siten tähän
komentoon tottunut.
Mutta pian sieltä työhuoneesta jo tulikin pari kirjuriteiniä,
paperikääröt kainalossaan, ja niiden perästä piispa itse reippaana ja
vilkasliikkeisenä. Hän tunsi heti entisen oppilaansa ja apulaisensa,
jonka joutumista pois lukuteiltä hän oli vilpittömästi surrut,
ja vaikka sinne perhetupaan jo oli kertynyt odottavia asiamiehiä
muitakin, otti hän Martin heti puheilleen. Martti esitti hänelle
nyt setänsä antaman vanhan, piispallisen lahjakirjan ja kertoi
salolais-sukulaistensa hädästä ja huolista siellä erämaan laidassa.
Mestari Mikael tutki mielenkiinnolla Maunu Tavastin yli sadan vuoden
vanhaa lahjakirjaa, hymähti hyväntahtoisesti ja virkkoi:
-- Meillä nykyajan piispoilla ei, kuten tiedät, ole eikä saakaan
olla mitään valtaa vahvistaa tällaisia lahjakirjoja; se maallinen
mahti on mennyt uskonpuhdistuksen mukana eikä kirkolla enää ole
mitään maatiloja, joista se määräilisi, -- kaikki on kruunun! Tämän
paperin arvo on siis vain historiallinen -- niin ikävää kuin se onkin
sinun vahvajärveläisille omaisillesi. Sitä tietä ei tule heille
valitettavasti mitään apua.
Ja kun Martti kertoi hämäläisten viimetalvisesta matkasta entisille
takamailleen, kävi piispa vallan murheelliseksi ja virkkoi:
-- Vai jo vei heidät sittenkin epätoivo omavaltaisuuksiin! Sitä jo
pelkäsin ja sitä varoitin. Miten nyt luulet heitä voitavan auttaa?
Koetimmehan jo syksyllä, -- kuningas oli taipumaton, käsität kai, mitä
hän nyt sanoo asiain uudesta käänteestä perille päästyään!
Hyvinhän Martti sen käsitti! Ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa
kuninkaaseen eksyneiden sysikorpelaisten hyväksi. Haikealla mielellä
piispakin huoahti:
-- Pelkään, että kaikki neuvomme ovat lopussa!
-- Ellei Juhana-prinssin kautta voitaisi heille jotakin armoa saada?
virkahti Martti arasti, epäillen jo itsekin tätä viimeistä hätätietään.
-- Nuoren Juhanan? toisti Mikael miettiväisenä ja vaikeni hetkeksi.
-- Niin, hänellä on herkkä sydän, mutta vähän vaikutusta. Kunpa
toteutuisivat ne hänen laajat unelmansa!
Piispa tiesi, että kuninkaan palattua perheineen toukokuun alussa
Ahvenasta Turkuun oli taas ollut puhetta Juhana-prinssin jäämisestä
Suomeen herttuaksi ja että sitä kuningas erinäisistä perhesyistä
yhä vakavasti ajatteli. Agricola oli alkuaan ollut verrattain
välinpitämätön tätä hanketta kohtaan, mutta kuluneena talvena hän oli
siihen vähän enemmän innostunut. Asiat oli saatu kulkemaan paljoa
nopeammin, kun hallitus, joka niihin saattoi lähempää perehtyä, ne
Suomessa ratkaisi, ja moni sitkeä kysymys oli näin saatu päätökseen.
Kustaa-kuninkaan epäluuloisuus suomalaisia kohtaan ja hänen kärtyisäksi
käynyt luonteensa oli toisaalta kyllä ollut vaivaksikin, mutta oman
hallinnon tarpeellisuus Suomessa oli kuitenkin käynyt ilmeiseksi.
Juhana-prinssi oli sitä paitsi tosiaankin monesti ilmaissut erikoisesti
harrastavansa Suomen asioita, olipa hän osoittanut suopeutta kirkkoa ja
kansaakin kohtaan, -- monesta syystä hänen jäämisensä tänne olisi siis
piispankin mielestä ollut suotavaa.
-- Kunpa kuningas myönteisesti ratkaisisi prinssin usein uudistaman
pyynnön! virkahti hän uudelleen, kotvan aprikoituaan tuota nuoren
airuen hänessä taas virittämää ajatusta.
-- Eikö voitaisi kuninkaaseen jollakin tavoin sen hyväksi vaikuttaa?
puhui Martti, tällä kertaa etupäässä hätääntyneiden sukulaistensa asiaa
ajatellen.
-- Sitä olisi ehkä koetettava, myönsi piispa. -- Vanha kuningas ei ole
kovin suopea meitä Suomen kirkon edustajia kohtaan, mutta jos pyyntömme
kävisi hänen omain mielialojensa suuntaan, niin se kenties jotakin
vaikuttaisi.
-- Sitä ratkaisua maassa ilolla tervehdittäisiin, lisäsi Martti
kannustaen.
-- Tiedän sen, maisteri Härkäpää kertoo siitä minulle joka päivä
ja Henrik Horn myös, puheli Agricola puolittain kuin itsekseen. --
Yritystä ei ole laiminlyötävä, meidän kirkonmiestenkin on syytä käydä
siitä kuninkaalle puhumassa. --
Nuoren airuen vierailu kypsytti siten piispassa päätöksen, jota hän jo
ennen oli itsekseen harkinnut, ja hän oli siitä nyt Martille melkein
kiitollinen. Erämaakysymys häipyi näihin laajempiin mietelmiin. Mutta
kun Martti nousi lähteäkseen, virkkoi hänelle Mikael Agricola vielä
ystävällisesti:
-- Entä sinä itse, oletko lopullisesti jättänyt teinikoulumme
jäädäksesi kuninkaan mieheksi?
-- Vielä en sitä itsekään tiedä, vastasi Martti epävarmana. -- En ole
matkaltani palattuani paljoa tavannut kuningasta, en tiedä tarvitseeko
hän minua enää...
-- Niinkö epävarma on asemasi edelleen! ihmetteli piispa. -- Entä se
palkkio, jonka hän sinulle lupasi, kun sinut viime matkallesi lähetti?
-- En ole siitä mitään kuullut... Piispa kävi vähän surumieliseksi:
-- Kustaa-kuningas on kyllä hyvämuistinen, mutta hän unohtaa kuitenkin
helposti pienet kiitollisuuden velvollisuudet. Sinun on muistutettava
häntä hänen lupauksestaan, niin kaikki tekevät.
Martti ei vastannut. Hän oli tuntenut hiljaista pettymystä mielessään
palattuaan Turkuun, jonka linnaan hän iloisena riensi ilmoittautumaan
kuninkaalle ja tekemään selkoa matkastaan. Kustaa Vaasa ei ollut
näet hänestä silloin ollut tietääkseenkään. Ukko oli taas pysytellyt
perheensä luona sisähuoneissaan, hänellä oli nyt siellä toiset
kirjuritkin käytettävänään, eikä Martti edes tiennyt, minkälaiseksi
hänen asemansa linnassa muodostuisi. Siksi hän vaikeni ja hänen
silmiinsä nousi alakuloinen ilme.
Piispa jatkoi silloin:
-- Et ole iloinen nyt, niinkuin silloin Taivassalossa, jolloin ensiksi
kuninkaan airueksi jouduit. Jos olet pettynyt, poikaseni, niin tiedät,
että koulumme ja kirkkomme ovet ovat sinulle aina auki, avosylin otamme
sinut sinne vastaan. Mutta tutki itseäsi, Martti, ja jos tahdot, tule
uudelleen puheilleni.
Miettiväisenä ja raskasmielisenä käveli Martti Pyhän Lauritsan
pappilasta kapeita kujasia pitkin vanhain, puoleksi raunioituneiden
kirkollisten rakennusten välitse torille ja sillalle päin. Oli lauhkea,
kirkas keväinen iltapäivä. Aurajoki hohteli siinä alla puhtoisena vyönä
ja sen toisen rannan vielä rakentamattomat vainiot loistivat mitä
helakimmassa vehreydessään. Luonnosta nousi kuin nuorta toivoa, mutta
Martti tunsi mielensä syksyiseksi ja matalaksi... Eihän ollut paljon
mitään toiveita, että hän voisi salosukulaisiaankaan auttaa. Ja itse
hän tunsi taas olevansa kuin tienhaarassa...
Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut paluunsa Turkuun pitkältä matkaltaan.
Hänen mielessään oli väikkynyt Hannu Skotte, joka vuosi sitten toi
kuninkaalle erään tämän mieleisen viestin. Tämä Turun poika oli saanut
kauniit kiitokset ja talon kirkkokorttelista palkakseen -- jotakin
sellaista nyt Marttikin oli hiljaisissa unelmissaan odottanut. Oma
talo, vaikkapa pienikin, pihapihlajoineen ja kaalimaineen, -- siinäpä
sopisi ruveta elämistä rakentamaan! Kirjurin paikka linnassa taikka
miksei alivoudinkin tai lainlukijan, kuninkaan miekka vyöllä...!
Suurenmoinen ei ollut se hänen tulevaisuuden unelmansa, mutta hänelle
itselleen se oli kyllin kaunis... Mutta nyt...! Nyt hän ei palkkiokseen
päässyt edes kuninkaan puheille, joka oli hänet matkalle lähettänyt,
-- täällä hän sai vain, tehtävänsä suoritettuaan, maleksia kuin orpo
piru...
Tällainen pistävä oka rinnassaan laskeusi Martti torinlaitaa alaspäin
sillalle. Sinne kokoontunut väkijoukko veti silloin hänen huomiotaan
puoleensa. Ihmisparvi seisoi sillan kaiteeseen nojaten ja alempana
ranta-aittojen laitureilla katsellen kaunista purjevenettä, joka juuri
näkyi verkalleen luovivan jokea ylöspäin. Sehän on Juhana-prinssin uusi
huvipursi, jonka hän on Ahvenassa ollessaan itselleen teettänyt...
prinssi kai palaa joltakin huvimatkalta ja saattelee naisiaan tietenkin
kaupungin rantaan. Aivan oikein... Jahti laski varovasti suolalaiturin
päähän ja siitä nousi hienopukuisia miehiä ja naisia maihin.
Marttikin oli pysähtynyt sillan korvaan tätä komeaa maihinnousua
katsomaan ja silmäili nyt siitä alempana aittasillalla tunkeilevaa,
uteliasta Turun nuorisoa. Yhtäkkiä hän silloin hytkähti ja ikäänkuin
heräsi. Hän oli tuossa väkijoukossa nähnyt tutun neidon, pienen
keltatukkaisen typykän, joka koetti kurottautua varpailleen lähenevää
kuninkaallista komeutta nähdäkseen... se oli hänen oma Kerttunsa!
Martti hypähti alas sillalta rientääkseen aittalaiturille tyttöään
tervehtimään. Mutta sinne laskeutuessaan hän vähitellen hiljensi
askeleitaan ja pysähtyi lopulta väkijoukkoon...
Hän ei voinut eikä tahtonutkaan nyt tällä tavoin käydä Kerttunsa luo.
Olihan hän luvannut tulla takaisin miehenä, joka voisi morsiamen
kotiinsa korjata, ja minne hän vei hänet nyt...? Martti ei ollut
Turkuun palattuaan vielä yrittänytkään Aningaisten kaupunginosaan,
hän oli säästänyt tämän käyntinsä siksi, kunnes oli ollut kuninkaan
puheilla ja saanut vastaisen asemansa selväksi. Hän oli niin varmasti
odottanut tuota kuninkaallista palkintoa, -- kunpa hän vain vanhuksen
tapaisi! Mutta piispan sanat, että Kustaa-kuningas tällaisissa asioissa
usein on huonomuistinen, oli nyt pannut hänet epäilemään kaikkea: Mitä
hän Kertulle sanoo, miten aikomuksensa selittää... nämä epäilykset
olivat hidastaneet hänen askeleitaan.
Prinssi oli sillävälin seuralaisineen jo noussut maihin, -- niinpä
niin, Kaarina Hannuntytärtä hän yhä saatteli, yhtä ihastuneena
kuin talvella, ja Kaarina hymyili siinä hänelle yhtä ihanasti ja
alistuvasti. Nyt he juuri, nuorina ja kukkivina kuin itse kevätpäivä,
astuivat Martin ohitse... prinssi tunsi airuen, joka hänelle
toisten tavoin paljasti päänsä, mutta tervehti häntä ikäänkuin
korkealta ja virallisesti -- tämäkö ruhtinas se muka puuttuisi
hänen erämaahuoliinsa! Ei, mahdottomia hän oli tällä matkallaan
joka suhteessa kuvitellut, kukapa muistaisi tai välittäisi hänestä,
vähäpätöisestä kirjurinapulaisesta... hänen ei pitäisi koskaan
kuvitella eikä toivoa mitään! Martti oli jo linnasta päin huomannut,
että Juhana-prinssin ja Kaarina Hannuntyttären hyvät välit olivat
ennallaan jatkuneet heti kun prinssi isänsä kanssa oli toukokuun
alussa palannut Turkuun, vieläpä entistä avonaisemmin. -- Kaipa on
isäukko sen lemmensuhteen sittenkin sallinut ja suvainnut, ja jopa
näytti hovikin siihen tottuneen ja alistuneen. Mutta turkulaisista,
jotka tänä kauniina kevätpäivänä sen nyt taas ensi kerran silmäinsä
edessä totesivat, se oli kovin mielenkiintoista. Siksi he tungeksivat
rantalaitureilla, siksi he seurasivat sankkana joukkona ylhäisiä
vieraita, kun nämä nousivat rannasta kaupunkiin.
Siinä mylläkässä häipyi Kerttu jälleen häntä etsivän nuorukaisen
silmistä. Martin äskeinen pysähtymispäätös oli jo ruvennut horjumaan...
pitihän hänen kuitenkin tavata tyttönsä ja puhua hänelle suoraan,
mitäpä tuollainen sokkosillaolo maksoi... Mutta tuota tuttua keltaista
tukkaa hän ei nyt enää nähnyt väen vilinässä, kuinka hän siinä
hakevana harhailikin. Prinssi palasi alukseensa, joka jälleen hienossa
iltatuulessa lähti lipumaan linnanlahtea kohti, väkijoukko sillalla
hajaantui ja hän harhaili siinä pian yksin. Ja tuokion kuluttua hän
yllätti itsensä kävelemästä Aningaisiin päin... Ei hän ollut aikonut
sinne mennä, askeleet vain vetivät...
Mutta silloin Martti taas pysähtyi. Mitä hän nyt siellä tekee, mitä
sanoo? Hän jo kuuli korvissaan Kyrön tiukan Elisa-emännän hänelle
pilkallisella äänellä tiuskivan: minne sinä tytärtämme kosiskelet...!
Uusi nöyrtyminen, uusi pettyminen taas edessä...!
Martti kääntyi häpeissään keskeltä taivaltaan ja palasi kuin paeten
äskeisiä jälkiään takaisin. Unelmat pois -- joku selvyys on saatava
elämän uralle, joka hänestä nyt yhä jyrkemmin oli tienhaarassa. Pois
unelmat -- ehkä hän jo muutamain päiväin perästä taas resuteininä
taivaltaakin Härkäpään kouluun, köyhäksi apupapiksi valmistuakseen...!
Martin askeleet laahustivat väsyneinä, kun hän ne taas suuntasi linnaan
päin.