XXIII

Kevään viimeisiä hankia pitkin hiihteli kolme miestä sitä laajaa saloa,

joka erotti Hämeen pohjoisen, vakinaisen latva-asutuksen savolaisten,

Savilahden rintamaista. Kulkien koillisesta päin, Savon uudesta

linnasta, olivat he nopeasti samonneet suurten selkien poikki ja

ehättivät nyt, yökylmiä hyväkseen käyttäen, korven halki Vahvajärven

Juuritaipaleen uutiskylään, ennenkuin keli kokonaan loppuisi. Sillä

tänne oli miesten, joiden matka kyllä oli vielä kauemmas lounaaseen,

nyt jäätävä odottamaan jäitten lähtöä, siitä he olivat jo täysin

selvillä.

Mutta sellainen odotus juuri tässä salokylässä sisältyikin sen nuoren

hiihtäjän ohjelmaan, joka oppaan laduissa ponteissaan puski, -- hän

oli tuttavamme entinen turunteini ja nykyinen kuninkaankirjuri, Martti

Pietarinpoika Silta. Martti se näet nyt tulkkineen palasi Itä-Suomen

pitkältä kiertomatkaltaan sisämaan suurien metsien halki kaukaista

Turunmaata kohti. Martti oli päättänyt tällä matkallaan vierailla

muutamia päiviä sukunsa kotikylässä erämaan laidassa ja kiirehti

nyt sinne heimonsa asuinmaille, Sillantaipaleelle, joka seutu hänen

mielikuvituksessaan niin usein oli houkuttelevana kangastanut, mutta

jota hän ei koskaan ollut nähnyt.

Nämä olivat nyt siis niitä korpia, joiden omistamisesta hänen

esi-isänsä niin kauan ja katkerasti olivat saaneet taistella idempää,

savolaista asutusta vastaan ja joita he olivat usein verelläänkin

kostuttaneet, -- niin mietti Martti samoillessaan noita laidattomia

metsiä ja suomaita. -- Olisihan täällä luullut olevan tilaa

molemmillekin heimoille asua sovinnossa, kaataa kaskia ja pyytää

riistaa ja kalaa, ja olisihan sitä vieläkin. On järvenrantaa, on

halmelehtoja laajemmallekin väestölle. Kuluuhan tässä päiväkausia

matkalla molempain asutusten välillä, ovathan nämä korvet niin

koskemattomat, kuin ei niissä koskaan olisi edes pyyntimiehen jalka,

saatikka sitten sydäntyneen partiomiehen suksi käynyt. Eiköhän mahtane

se kaukainen "ukko ruunu" sittenkin erehtyä, kun rupeaa jakelemaan

näiltä laidattomilta saloilta toiselle heimolle toisen takamaita --

tilaahan olisi sekä asutusta että eränkäyntiä varten molemmille!

Näin Martti päätteli katkoessaan laajaa taivaltaan taikka levätessään

päiväsydännä nuotion ääressä humajavassa hongikossa, jatkaakseen taas

yötä myöten hiihtoaan. Ja hän koetti turhaan mielessään kuvitella,

miten heimojen väliset intohimot näillä rauhallisilla erämailla olivat

saattaneet leimahtaa sellaisiin liekkeihin, kuin isävainaja hänelle oli

kertonut.

Mutta niistä kaukaisen menneisyyden kuvitelmista palasivat hiihtäjän

mietteet taas nykyaikaan ja hänen omiin, lähimpiin tehtäviinsä. Martti

oli kunnialla suorittanut kaikki kuninkaan hänelle uskomat tehtävät.

Hän oli, jätettyään äsken piirityksestä ja ahdistuksesta vapautuneeseen

Viipuriin, jota Suomen sotajoukko yhä valppaasti vartioi, kuninkaan

kirjeet, ajanut järviteitä myöten Sydän-Savoon, yksinäiseen, jylhään

Olavinlinnaan, missä hän tapasi vanhan, ontuvan linnanherran Kustaa

Fincken. Mutta hänen oli sieltäkin vielä ollut suksilla tehtävä

retki itään päin, rajalle, missä nuori Klaus Eerikinpoika Fleming

komensi rajavartiostoksi kokoamiansa suksimiehiä ja missä hänen tälle

tuittupäiselle tuttavalleen oli jätettävä kuninkaan käskykirje. Nuori

Klaus olikin toimella ja tarmolla suorittanut sotaretkensä tällä

kulmalla. Hän oli karkoittanut Savoa ryöstelevät rajantakaiset, oli

tuhonnut verisissä kahakoissa pienempiä, venäläisiä partiojoukkoja

ja ajanut niihin niin silmittömän pelon, etteivät ne sen koommin

yrittäneetkään hävitysretkilleen. Olipa Klaus-herra, näitä vainolaisia

häädellessään, tehnyt hyökkäyksen Venäjänkin puoleiseen Karjalaan,

jopa niin tarmokkaan, että Käkisalmen linnaväen, joka sekin oli

lähtenyt Viipuria piirittämään, oli kiireellä täytynyt sieltä palata

omaa "Korelaansa" puolustamaan. Nyt oli nuori suksipäällikkö, Martin

saapuessa hänen rajaleirilleen, juuri aikeissa uudelleen ja vielä

laajemmin rynnätä Venäjän puolelle, ja hän kiroili synkästi sekä

sanantuojaa että hänen tuomaansa kuninkaankirjettä, joka sen esti.

Mutta kuninkaan käskyä oli kuitenkin toteltava, uusi retki jäi

tekemättä.

Näillä matkoilla oli Martilta huvennut niin paljon aikaa, että

huhtikuu jo oli loppupuolellaan, ennenkuin hän ehti paluumatkalle

Olavinlinnasta. Kustaa Fincke oli kehoittanut häntä odottamaan vesien

aukenemista, jolloin hän muiden matkamiesten kanssa olisi voinut

mukavasti palata Saimaan selkiä pitkin, mutta nuori airut päätti

kiirehtiä aikaisemmin kotiinsa. Hän tahtoi vielä tavata Turussa

kuninkaan, joka ensi avovedellä oli luvannut sinne palata Ahvenasta ja

jolle hänen oli tili tehtävä matkastaan -- saatavahan oli se luvattu

palkintokin. Ja toinenkin vetovoima joudutti hänen paluumatkaansa

Turkuun. Sitä paitsi halusi hän palata poikkimaisin, käydäkseen

sukulaisissaan ja sukunsa syntymäsijoilla.

Sinne hän oli nyt vihdoin aina vitkastelevine seuralaisineen

saapumaisillaan, Savosta saamansa oppaan johdolla. Vähitellen rupesi

tuo ääretön, autio korpi harvenemaan, päästiin taas järven selkiäkin

hiihtelemään, ja eräänä päivänä laski pieni seurue halmeaukeiden

poikki lahden rannalla lymyilevään kylään, jossa pitkän matkan miehiä

katseltiin oudoksuen ja epäluulolla. Martti kysyi Sillantaipaleen väkeä

ja opastettiin hänet kylän keskeisimpään ja suurimpaan taloon.

Vanha Jyrki-isäntä olikin siellä kotona ja saapui pihalle matkamiehiä

tervehtimään. Heti hän tunsi veljenpoikansa, mutta hänen leveillä,

luisevilla kasvoillaan ei kuvastunut iloa eikä ihmettä, kun hän tämän

nyt yhtäkkiä näki sydänmaalla kotitalonsa pihalla. Hänen katseensa

olivat päinvastoin rautaisen vakavat, melkein surunvoittoiset, ja samaa

kovaa piirrettä oli Martti lukevinaan talon naistenkin kasvoilla.

Ensi matkakuulumiset kyseltyään ja vieraansa istumaan saatettuaan

virkkoikin vanha isäntä:

-- Meillä on nyt ollut kova talvi täällä salolla kestettävänämme,

petäjän varassa vain on henki pysynyt.

-- Niin, teiltä jäivät huhdat hoitamatta ja särpimet saamatta viime

suvena erämailta, virkkoi Martti, muistaen korpelaisten viimetalvisia

tarinoita. -- Kuinka käy nyt ensi kesänä?

-- Ei ole vielä tietoa, mutta toivossa koetetaan elää, vastasi ukko,

niitä toiveitaan vielä tarkemmin selittämättä.

-- Ovatko nuoremmat miehet jo lähteneet pyyntimatkoille? tiedusteli

Martti edelleen. Hän oli näet heti kylään tultuaan huomannut, että

siellä oli kotosalla vain vaimoja ja lapsia, joku ukonrähjä joukossa,

ja arvaili miesten lähteneen salolta elatuksen apua hankkimaan.

-- Siellä ovat, minkä saanevat pyydykseensä, vastasi vanhus edelleen

vältellen.

Laiha olikin se ateria, minkä kylän paras talo saattoi tarjota

kaukaiselle sukulaisvieraalle, -- omista eväistään saivat matkamiehet

sitä jatkaa. Sen aterian varrella Jyrki kyseli, mitä nämä miehet

ovat sekä millä matkoilla, ja kuultuaan, että he airuina kulkivat

Länsi-Suomeen Savon uudesta linnasta, jonka seutuvilla taas talvikausi

oli sodittu ryssiä vastaan, virkkoi hän eräänlaisella kiihkolla ja

katkeruudella:

-- Joutavatko ne savolaiset sillä kulmalla sotimaan, mistä niitä sitten

riittää tänne meidän takamaille!

Tämä suuri suru ja viha näytti kokonaan täyttävän hänen mielensä,

niinkuin muuten kaikkien kyläläisten sydämet. Mutta vasta kun vanha

isäntä illan suussa joutui Martin kanssa kahden rankopinon ääreen,

missä ukko halkoja pilkkoi, suli hän heidän asioistaan ja huolistaan

tarkemmin puhumaan. Martti halkoi pölkkyjä hänkin, kertoi sitä

tehdessään matkoistaan ja viittasi kevään nopeaan edistymiseen -- tänä

yhtenä päivänä olivat jo rantavainiot paljastuneet mustalle mullalle

--, kiittäen onneaan, että oli ajoissa päässyt asutuille maille. Ja

siitä johtui hän ihmettelemään, miten kylän miehet pääsevät palaamaan

pyyntimatkaltaan, jos vielä viipyvät muutamiakaan päiviä salolla.

-- Kenties ne eivät suksikelillä palaakaan, vastasi setä siihen

puolittain uhittelevasti, puolittain surumielisesti.

-- Oliko heillä siis jo verkot ja muut kesäpyydykset mukanaan? uteli

Martti.

-- Oli heillä pyyntivehkeitä... oli monenlaisten otuksien varalta,

mutta keihäitä ja jousia oli eniten. He aikoivat siellä tehdä nyt isot

kierrokset!

Siitä rupesi jo kaupunkilaispoikakin ymmärtämään setänsä salaperäisiä

viittauksia ja melkein säikähtyneenä hän nyt kysyi:

-- Eiväthän toki aikoneet miehenne... eiväthän sota-aseissa lähteneet

erämaille! Tappelemaanko...?

-- Niin, tappelemaan, karkoittamaan tungettelijat takamailtaan,

käydäkseen siten itse savolaisten kanssa ne käräjät, joihin ei ruunulta

tullut apua...

Nyt Martti käsitti täysin, miksi miehiset miehet niin tyyten olivat

Vahvajärveltä kadonneet ja miksi mieliala kotiin jääneiden kesken oli

niin ylen huolekas ja vakava. He olivat huolissaan poikiensa retkestä,

joka ei ollut mikään tavallinen pyyntimatka.

Ja Jyrki-setä kertoi nyt, pölkylle istahtaen, veljensäpojan Eskon jo

heti hiihdettäessä Turusta, mistä kuningas oli heidät niin tylysti

lähettänyt, päättäneen koota miesjoukon, joka vielä tänä samana talvena

lähtisi ajamaan pois hämäläisten vanhoille erämaille pesittyneet

savolaiset. Kotiin palattuaan ja kerrottuaan siellä joka kylässä

armomatkan turhiin rauenneen ja kaikkien toiveiden kruunun avusta

sammuneen, hän sai helposti saman sisun viriämään kotikorpensa ja

naapurikylienkin ahdistuksessa eläväin erämiesten joukossa. He eivät

keksineet enää muuta mahdollisuutta jatkaa elämistään ja saada voimaan

vanhat oikeutensa, he eivät tahtoneet luovuttaa takamaitaan, joista

heidän toimeentulonsa riippui, ja rupesivat jo kohta vihaisesti

kengittämään keihäitään ja takomaan teräsnuolia...

-- Eikö heille sanottu, että he siten nousevat kruunuakin vastaan?

hätäili Martti. -- Varoittihan jo piispakin...

-- Koetettiin heitä vielä varoitellakin, mutta sisu oli sydäntynyt

kiusaantuneilla miehillä. Niinkuin meillä kaikillakin... Ykskaikki,

tiuskasivat he varoittajille, kuolemmeko täällä kotona nälkään vai

tappeluunko kaadumme salolla... itse täytyy koettaa, kun ei muualta

tule apua. Se into levisi kuin kulo, viikossa, parissa olivat miehet

retkelleen sonnustautuneet eikä heitä silloin enää pidättänyt mikään.

Pienissä joukoissa he painuivat pohjoisille kalajärville!

Martti pudisteli sitä tarinaa kuullessaan pahaenteisenä päätään,

muistellen Kustaa-kuninkaan leppymättömyyttä kaikkea uppiniskaisuutta

kohtaan... Syyttihän ukko jo muutenkin suomalaisia kapinoitsijoiksi,

viitaten usein Lapveden äsken verojensa johdosta aseisiin nousseisiin

talonpoikiin, joita oli mestauskirveellä ollut kuritettava.

-- Miten sotahiihtoon lähteneet miehenne sen ratkaisunsa ajattelivat?

kyseli Martti levottomana sedältään. -- Miten luulevat he pitävänsä

nuo takamaat, jos he ne nyt valtaavatkin, miten aikoivat he vastaisen

elämänsä asettaa...?

-- Siitä he kai eivät olleet itsekään selvillä. Hätä ei salli kaikkea

ajatella... Jos kovin tiukka tulee, kätkeytyvät he arvatenkin sinne

metsäläisiksi salolle, niinkuin sotilaskarkurit, kaivautuen yhä

kauemmas Lapinkorpeen...

Jyrki-sedän selityksistä huomasi kuninkaan airut, että setä itse, ja

nähtävästi eräät muut maltillisemmat, olivat lopultakin kieltävästi

suhtautuneet tähän nuorten hämäläisten epätoivoiseen, hurjaan

hankkeeseen ja että he nyt mitä suurimmalla levottomuudella odottivat

asiain kehittymistä. Pari kuukautta olivat miehet jo olleet tällä

sotaisella eräretkellään, eikä heistä oltu mitään kuultu. Oli

odotettu edes jotakin tietoa heistä kelin aikaan, mutta kun sitä ei

kuulunut, päättelivät kyläläiset, että miehet olivat jääneet sinne

kesäpyyntiinkin, jääneet sinne taas entisten takamaittensa isänniksi.

Mutta asiasta ei julkisesti mitään puhuttu, siitä ei hiiskahdustakaan

tahdottu päästää vieraitten eikä varsinkaan kruunun miesten korviin, --

kylän miesväki oli pyyntimatkalla, muuta ei tiedetty...

-- Mutta rupeaapa sieltä päin pian saapumaan sanomia Savon kautta,

vastasi Martti epäillen. -- Ja silloin puuttuu kyllä ukko-ruunu asiaan!

Martti oli Olavin linnassa viipyessään puhunut Kustaa Fincken kanssa

tuosta kiperästä erämaakysymyksestä ja havainnut, että tämä tarmokas

hallintomies ajoi intohimoisesti ja ollenkaan välittämättä vanhoista

omistusoikeuksista savolaisten siirtymistä erämaille, ajoi kuninkaan

tahtoa toteuttaakseen, mutta nähtävästi myös omasta halustaan. Näin hän

oli aivan selvillä siitä, että tuo toimekas käskynhaltija ei suinkaan

jätä sikseen hämäläisten väkivaltaista hyökkäystä hänen perustamainsa

uutisasutusten kimppuun, vaan vaatii siitä piankin tiukat käräjät. Eikä

Martti voinut olla kuvittelematta Kustaa-kuninkaan suuttumusta ja hänen

rangaistuksensa ankaruutta.

Vielä levottomampana kuin metsäkylän omat asukkaat vietti Martti

senvuoksi nämä keväiset odotuspäivänsä Vahvajärvellä, lumen vähitellen

sulaessa metsistäkin ja järvenselkäin mustuessa. Hän rakenteli

tuttavuutta kylän vanhusten ja naisten kanssa. Varsinkin hän tahtoi

lähestyä noita omia sydänmaansukulaisiaan, joista vanhemmat vielä

muistivat, kuinka Kurki-piispa aikoinaan oli heiltä ottanut mukaansa

keltatukkaisen pojan ja siitä kasvattanut korkea-arvoisen pappismiehen

-- sen poika siis Martti oli! Hän tiedusteli heiltä yksityiskohdittain

heimonsa menneitä tarinoita, jotka olivat siellä sukuperintönä isästä

poikaan kulkeneet -- kuunteli kertomuksia vanhan Karmalan pojista,

joista toiset olivat kotona raataneet, toiset maailmaa kiertäneet, ja

taas näiden pojista ja heidän taisteluistaan ja vaiheistaan... Ja sitä

mukaa kuin hän niitä kuunteli, kiintyi hän yhä enemmän tähän kaukaiseen

salosukuunsa ja tunsi yhä suurempaa myötätuntoa sitä kohtaan. Mutta

samalla hän sitä murheellisemmin ajatteli sen nyt edessä olevia

kohtaloita, valittaen katkerasti itsekseen, ettei hän ollut voinut

pelastaa näitä omaisiaan toivottomuuden eikä omankädenoikeuden tielle

joutumasta.

Noiden sukutarinain valossa ymmärsi Martti nyt myös paremmin salolle

lähteneiden miesten vaikuttimet ja mielialat. Verellään ja miesten

voimalla olivat heidän isänsä hankkineet omikseen nuo takamaat ja

niitä sukupolvien halki puolustaneet, -- nykyinen polvi ei katsonut

voivansa luovuttaa pois tätä suvun omaisuutta eikä vanhaa, rakasta

elinkeinoaan. Se piti oikeutenaan ja velvollisuutenaan sitä edelleen

vaikkapa verellään puolustaa. Nämä takamaat olivat vuosisataisten

ponnistusten tuloksia, siellä oli heillä isäinsä rakentamat saunat

ja puhdistamat apajat, siellä näiden nurmettuneet hautakummut niiltä

ajoilta, jolloin heimotaistelut kuumimmillaan riehuivat -- he eivät

voineet eikä tahtoneet niitä vieraille jättää. Sen Martti nyt jo itse

ikäänkuin luonnossaan tunsi ja siksi täytti Kustaa Vaasan erämaaohjelma

nyt hänenkin mielensä kaiholla ja syvällä katkeruudella.

* * * * *

Mutta Savon kautta ei kumminkaan sanoma tämän talven uusista

erämaakahakoista Sysikorpeen saapunut. Vielä ei ollut jää järvistä

sulanut eikä Martti toverineen -- joka, vaikka velttona pirtissä

lepäilikin, jo pitkästyi aikaansa täällä ilottomassa salokylässä --

päässyt lähtemään Juuritaipaleesta, kun miesjoukko eräänä iltana

suksiaan kantaen kahlasi esiin pohjoisesta, märästä metsästä ja

hiljaa kuin hiipien hajaantui kylän taloihin. Kävi kuiske, levoton

ja hätäinen, tuvasta tupaan: erämiehet ovat palanneet! Saunoja

lämmitettiin sinä iltana pitkämatkaisten kylpeä, heille hellävaroen

ruokia valmistettiin, mutta pitkään aikaan ei heidän matkastaan taikka

sen tuloksista mitään kysytty. Eikä miehet itsekään siitä kertoneet. He

istuivat vain ääneti ja allapäin tupainsa penkeillä, jalkainsa väliin

tuijottaen, ja väistivät kotiväkensä katseitakin.

Vasta saunasta palattua ryhmittyi miesjoukko, jonka johtajaksi pian

syrjäinenkin keksi Sillantaipaleen rotevan ja voimakkaan Eskon,

vähitellen puhtaissa paidoissaan ja piikkoishousuissaan Jyrki-sedän

suureen tupaan ja kävi siellä verkalleen raottamaan sanaista arkkuaan.

Oli aluksi ilmeisesti vierottu Marttiakin ja hänen toveriaan, mutta kun

viimemainittu jo oli kylkeistuvassa vaipunut levolle ja Jyrki itse toi

Martin mukanaan väentupaan, ymmärsivät erämiehet voivansa asiastaan

vapaasti kertoa kaupunkilaissukulaisenkin kuullen.

Heidän kertomuksensa oli, kuten jo eleistä ja ilmeistä oli voitu

päättää, alakuloista ja ilotonta. Rohkealla mielellä ja lujalla

päättäväisyydellä olivat miesjoukot kyllä lähteneet eri teitä tutuille

kalajärvilleen, yhtyäkseen siellä tietyissä paikoissa. Olivat samonneet

savolaisten lähimpiin siirtoloihin, käyneet käskijöinä heidän

uudispirtteihinsä ja uhkaillen he olivat pakottaneet tungeksijat

perheineen, peuroineen lähtemään pakosalle talven selkään. Itse

olivat hämäläiset silloin noissa valkeaseinäisissä uudistaloissa

ruvenneet isänniksi. Missä savolaiset yrittivät vastarintaa, siellä

olivat tulokkaat käyneet tappeluun ja tuprauttaneet tuleen heidän

rakennuksensa. Ja omat vanhat kalasaunansa olivat he hakeneet

lahtien poukamista ja korjanneet uuteen kuntoon, niihin kesäksi

pyyntivehkeineen palatakseen.

Mutta sitten olivat hämäläiset korvenlaitalaiset hiihtäneet kauemmaksi

Nilakan ja Rautaveden rannoille ja siellä olivat he älynneet

tulleensa jo liian myöhään pelastaakseen enää sikäläiset apajansa ja

pyyntimaansa. Siellä olivat näet jo vastassa suuremmat, väekkäämmät

uudiskylät kuin he olivat kuvitelleetkaan. Lyhytjalkaisia savolaisia

oli sinne viime vuosina muuttanut jo sadoittain, heidän pirttejään

savusi siellä vieri vieressään pitkin järven rantaa ja miehet olivat

siellä, pakolaisten varoittamina, jo varustautuneet vastarintaan --

niillehän oli oikein kruunun, puolesta hankittu pyssyt ja vehkeet.

Olisihan siinä tappelemalla ehkä sentään voinut hävittää jonkun

vankemmankin kylän, mutta neuvoteltuaan hämäläiset oivalsivat sen

kuitenkin toivottomaksi, -- aika oli rientänyt heistä edelle. Rauhan

miehinä hiihtäjät senvuoksi kävivät kylään tiedustelemaan savolaisilta

näiden samoin kuin omia oikeuksiaan. Uudiskylän miehet heille silloin

osoittivat, että maat oli heille jo saroin jaettu, kiinnekirjoin

annettu ja pysyvästi taattu eivätkä he aikoneet niiltä mihinkään

lähteä. Ja tyhjin toimin, apein mielin oli hämäläisten lopulta ollut

sieltä palattava -- nämä heidän kaukaisimmat takamaansa olivat

asutuksen voimalla jo lopullisesti menneet!

Näin miehet katkonaisesti ja mielenkarvaudella kertoivat. Lähemmillä

kalarannoillaan he vielä palatessaan olivat viivähtäneet, ajaneet

hirviä ja ampuneet metsoja ja valmistelleet itselleen satoisaa

eräkesää. Mutta savolaisilta saapuneet uudet terveiset olivat panneet

heiltä nämäkin tuumat lukkoon. Sillä nuo sisukkaat savimiehet uhkasivat

valittaa heidän käynnistään kuninkaalle ja toimittaa aseväkeä

eräjärville. Nyt eivät erämiehet tienneet miten olla, kuin elää --,

täytyi palata, ylivoimaisena oli vanha kilpailija heidät nyt työntänyt

takaisin.

Siitä oli mieli kipeä, siitä nuorten miesten sydän syttä sakeampi.

Eiväthän he edes olleet saaneet kunnialla tapellakaan!

Tällaiset olivat erämiesten tuomat uutiset, eikä ne vanhempia

miehiä, jotka heitä olivat varoittaneet koko retkelle lähtemästä,

edes hämmästyttäneetkään. Mutta murheellisia olivat nyt hekin: sinne

meni miesten työtalvi, olisi edes se aika pyydetty teiriä ja ammuttu

oravia kotisalosta ja vedetty tunkiota pihapelloille, -- nyt oli

tuloksena tuolta suurelta retkeltä vain muutamia näädänkiihtelyksiä ja

kontillinen lintuja taloa kohti, -- sekä kruunun vihat ja kostot!

-- Siitä syntyy kai nyt tiukat käräjät, uikutti heti joku akoista, kun

Esko oli lopuksi kertonut heidän vaivaloisesta paluumatkastaan. --

Sinne teidät nyt viedään Jämsän kirkolle tuomarien eteen, -- teidät ja

ehkä meidätkin!

-- Jos mennään, urahti Esko vielä sisukkaana.

-- Mikä auttaa -- olisitte edes jättäneet ne savolaispirtit

polttamatta, ehkä olisitte siitä silloin hengissä selvinneet. -- Näin

jo Jyrkikin nuhteli.

-- Henkemme me pidämme sittenkin, väitteli kuitenkin edelleen sisukas

nuorukainen. -- Eipä ole täällä salon ranta kaukana, jos ryttärit

kylään tulevat.

-- Mikä armo teillä nyt on siellä savolaisten salollakaan! huoahti

Jyrki-setä raskaasti, -- vastassa on viha ja kosto sielläkin.

-- Mepä painutaan vielä ohi savolaisten kylien niin kauas pohjoiseen

korpeen, ettei yletä kruunun eikä Savon miehen käsi eikä pyssy. On

siellä vielä autiota ryteikköä piillä metsistyväin miesten, ja kalaa ja

riistaa on sielläkin.

-- Ja kuka elättää sillaikaa perheet täällä kotikylillä, kuka kyntää

pellot ja maksaa verot, -- kuolema se on edessä meillä kaikilla!

Näin haikeaksi painui mieli metsäkylän väellä. Ei ollut auttanut

enää miesten omakaan voima, niinkuin ennen isien aikana, tuhoon ja

kurjuuteen se yritys oli vain kotikylänkin syössyt. Aika oli muuttunut,

entiset neuvot pettivät, eikä uusia ollut. Neuvottomina ja avuttomina

vaikenivat keskustelijat vähitellen Vahvajärven päätuvassa, osaamatta

enää muuta, kuin jättää elämisensä salliman varaan, odottaa, mitä

tuleva on.

Raskaalla mielellä oli Martti pöydän kulmalta kuunnellut erämiesten

kertomuksia, todeten niiden lamauttavan vaikutuksen kotiväkeen,

eikä hänkään ensi hetkellä käsittänyt muuta, kuin että väkivaltaan

ryhtyneiden oli paettava laidattomille korpimaille välttääkseen

esivallan säälimätöntä kuritusta. Mutta tarinan jatkuessa tuli

hän ajatelleeksi sitäkin: ehkei ole toisten maille asettuneiden

savolaistenkaan mieli nyt niin aivan kirkas, jatkuva heimoviha

ei heidän uudisviljelyksiään auta, sen he käsittävät, -- ehkä

heidän kanssaan voitaisiin aikaansaada jonkinlainen sopimus, johon

tämäntalvinen kahakka haudattaisiin. Hän siirrähti Eskon viereen

istumaan ja kysyi:

-- Miten oli savolaisten mieli, aikoivatkohan taas tulla anastamaan

nämä teidän lähimmätkin takamaanne, joista heidän pirttinsä poltitte ja

joissa saunanne korjasitte?

-- Ei niiden hevillä tee sinne mieli palata, siksi lähelle hämäläisiä

huomasivat he jo joutuneensa, vastasi Esko taas uhittelevana.

-- Entäpä jos koetettaisiin saada heidän kanssaan sopimus näistä

lähemmistä apajista ja riistamaista, jos teitä asettuisi puolikymmentä

perhekuntaa sinne...? Kenties sille sopimukselle voisi saada kruununkin

vahvistuksen.

Jo käännähti Jyrki-setäkin, puolittain toivoen, puolittain epäillen,

Martin puoleen:

-- Vieläkö luulisit voivasi muuttaa kuninkaan mielen...? Minä en usko

siitä mitään tulevan!

-- En kuninkaan, vastasi Martti miettiväisenä, -- mutta kenties olisi

sittenkin joku mahdollisuus...

-- Jottako voisit kääntää kruunun vihat meistä?

-- Niin, -- en takaa, mutta yrittäisin. Koettakaa te sopia asianne

savolaisten kanssa, luvatkaa heille korvaus heidän pirteistään, -- minä

vielä kerran yritän Turussa.

Heikot oli Martilla menestyksen mahdollisuudet, sen hän tiesi, mutta

hän ei raskinut olla näille heimolaisilleen antamatta edes pientä

toivoa. Niin häntä kirveli katsella noiden kunnon miesten tuskaa,

miesten, jotka salollaan elääkseen rehellisesti raatoivat. Hän tunsi

kuninkaan leppymättömyyden ja jyrkkyyden tässä asiassa, häneen ei

ollut yrittäminenkään vedota. Mutta entäpä jos Juhana-prinssi jäisi

herttuaksi Suomeen, niinkuin hänen mielensä teki, -- Martti tiesi

kuninkaankin sitä vakavasti miettivän. Hänen herkässä mielessään

löytäisi erämaalaisten hätä ehkä armoa... jos Martti sen hänelle kyllin

selvästi ja väkevästi esittäisi. Olihan hänellä ja prinssillä yhteinen

pieni salaisuuskin, -- kireässä paikassa voisi Martti siihenkin

vedota. Hän ei ollut siitä koskaan prinssille muistuttanut, mutta

tiesi nuoren ruhtinaan sen kyllä muistavan. -- Älä hätäile vielä,

orpana, sinne pimeimpään takakorpeen, virkkoi hän senvuoksi epätoivon

raivostamalle Eskolle. -- Raatakaa täällä kotona nyt rauhassa, puskekaa

peltoa, kunnes nähdään, miten asianne lopulta kääntyvät, lisäsi hän jo

rohkaisten.

-- Niin on minustakin tehtävä, säesti Jyrki-ukko. -- Onpa aikaa

takakorpeen paeta, jos nähdään siihen pakon tulevan.

Hiukan lievensi se toivon kipinä kyläläisten raskasta mieltä ja

samalla kävi tämä nuori heimolainen, kuninkaan airut, heille entistä

läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. He tunsivat vaistomaisesti hänessä

oman sukunsa juurta, johon miehet luottivat ja johon naiset mieltyivät.

Ja entistä hupaisammin kuluivat nyt Martilta odotuksen päivät, eikä hän

tulkkitoverinsakaan kärsimättömyydestä välittänyt.

Mutta kevätaurinko teki sillävälin tiukkaa työtä. Se oli jo sulattanut

hanget katvepaikoistakin, pannut metsäpurot tulvilleen juoksemaan ja

nämä taas höllensivät järvien jäitä, jotka päivä päivältä ohenivat

ja haurastuivat. Kylän rannassa oli venheet jo tervattu, kutukalaa

pyydettiin jokien suista rysillä ja katiskoilla ja rantapajut tekivät

lehteä. Erään tuulisen yön jälkeen oli järven selkä auki ja sininen

silmänkantamattomiin asti, ja lahdestakin ajautuivat jäätelit tiehensä.

Silloin oli matkamiesten aika nousta venheeseen lähteäkseen jatkamaan

keskeytynyttä taivaltaan.

Vahvajärven kylänrahvas kokoontui sekin vanhuksia ja lapsia myöten

järven rantaan heitä saattelemaan ja siinä ne vielä viimeiset tarinat

juteltiin. Martti lohdutteli yhä synkkinä pysyviä erämiehiä, jotka

eivät taaskaan tänä keväänä olleet takamailleen päässeet, kehoitti

heitä kotijärvestä ottamaan korvauksen siitä, mikä salojärvistä jäi

saamatta, ja lisäämällä karjaa hankkimaan hyvityksen siitä, mitä

erämatkoilla ennen oli lähtenyt hirviä ja näätiä. Aivan kaipauksella

hänestä erosivat kylän emännätkin, joiden mielestä hänen neuvonsa

olivat hyvät, ja kyseltyään hänen omia elämänsuunnitelmiaan he

virkkoivat lähtevälle:

-- Lue papiksi, Martti, ja tule sitten tänne meille kirkkoherraksi,

siten saadaan mekin kerta pappilaamme oman pitäjän poika!

-- Eipä tiedä miten käy, vastasi Martti reippaasti. -- Veri kyllä tänne

vetää, hyvinhän täällä viihtyisin...

-- Siispä tule! Jälkiäsi muista!

Mutta siihen jo jyrähti Jyrki-setä, joka itse oli lupautunut Marttia

kotijärven yli ja Päijänteen länsirantaan asti saattamaan ja nyt

päättävästi asettui mela kädessä tervankullalta kimaltavan venheensä

perään:

-- Älkää porisko, akat, joutavia, nyt on jo aika heittää hyvästit ja

nousta venheeseen.

Siitä syntyikin äkkilähtö ja pian loittoni kepeä alus rannasta,

jonne kylän väki jäi hetkeksi katsomaan maailmalle taas poistuvaa

ativopoikaansa. Ja Marttikin katseli, perähankaan soutamaan istahtaen,

kaipauksella rannalle jääviä sukulaisiaan... Tosiaankin, olipa

hänessä itsessäänkin joskus vilahtanut ajatus jäädä tänne rauhaisaan

korven laitaan, perustaa tänne se pieni onnen sopukka... Hän tiesi

isävainajallaan nuorena miehenä olleen samanlaisia mietteitä ja ymmärsi

hyvin hänen silloiset mielialansa. Veri veti! Ja elämä olisi täällä

niin rauhaisaa, turhaa huitomista vailla, täällä korven kätkössä!

Mutta olipa kuin perässä istuva äijä olisi lukenut nuo hänen

äänettömät, häilyvät kaipauksen mietteensä, sillä yhtäkkiä hän sieltä

virkkoi, ikäänkuin vastaten johonkin tehtyyn kysymykseen:

-- Ei siitä tule mitään eikä saakaan tulla!

-- Mistä niin? kysyi Martti kummastuneena.

-- Siitäpä tietysti sinun tulostasi tänne korpeen, papiksi tai muuksi.

Akkain houreita, niitä älä sinä haudo päässäsi!

Marttia huvitti tuo vanhan sedän ankara ääni ja päättäväinen kielto.

-- Miksi houreita, setä? kysyi hän, koettaen päästä ukon

ajatuksenjuoksun jäljille.

-- Tiedät sen itse. Et tänne sovellu, sukuusi et enää mahdu, vaikka

luulisit nyt mahtuvasikin.

Tämä tuntui jo kuin nuhteelta, miltei loukkaavalta vieromiselta. Martti

kysyikin melkein nyrpistyneenä:

-- Olenko teidän mielestänne niin jo vieraantunut heimostani, että ette

minua enää luoksenne tahdo?

-- Olet, vastasi Jyrki-setä varmasti ja lujasti. -- Et yksin sinä, vaan

jo isäsi ja ne muut, jotka ovat täältä maailmalle lähteneet. Kenet

kerran täältä maailma nykäisee sinne valtain pariin, se ei enää tänne

juurru, turhaa yrittääkään! Tuntenet sen jo meidän sukumme tarinasta,

vai etkö tunne?

-- Jotakin siitä tunnen, mutta mitä tarkoitatte, sitä...?

Ukko rykäisi pari kertaa, katsoi kauas tuulen suuntaan, josta pilvi

parastaikaa purjehti viistoon ylös taivaan rannalta, ja kertoi:

-- Kun ensimmäisestä kotitalostamme Karmalasta poika oli joutunut

maailmalle, herrasmieheksi, miekkamieheksi, voutimieheksi... yritti

hän vanhana vielä juurtua tänne sukuunsa takaisin, mutta jäi sille

sittenkin vieraaksi, ja kärsi siitä itse. Samoin kävi toisen polven

vieraantuneelle vesalle, joka oli reistaillut melkein samanlaisia

retkiä -- ne ainekset eivät enää tänne sula. Syvä on juopa talonpojan

ja herran välillä, se on täyttymätön! Toinen on määrätty pinnalla

kellumaan, toinen syvällä raatamaan, toinen komentaa ja kiskoo

ohjaksista, toinen vetää kuormaa kunnes nääntyy... Etkö tunne niitä

molempia puunhaaroja, poika?

Mutta Martti ei ehtinyt siihen vastata. Sillä perässä istuvan äijän

ääni oli jo kiihtynyt hänen puhuessaan, hänen silmänsä muljahtivat ja

niiden katse tuntui kaukaiselta ja kovalta. Ja hän jatkoi yhtämittaa

melkein käheästi:

-- Minä olen nähnyt nämä molemmat haarukat aina vastakkain, toisen

sortamassa, toisen valittamassa, ja näin tulee aina olemaan; aina

kaunaa ja vihaa vastakkain, heltymistä tai sulautumista ei koskaan.

Etkö näe, kuinka paljon tuo vastakkainen viha synnyttää vainoa,

kateutta, katkeruutta, etkö näe sitä verta ja tuskaa...? Sehän on sitä

ihmisten ikuista taistelua!

-- En sitä huomaa, enkä tunne mitään vihaa ketään vastaan, virkkoi

Martti, miltei säikähtäen setänsä haahmon muuttumista, -- äijä oli

nyt todella miltei loveen langenneen velhon näköinen. Martti muisti

setäänsä mainittavan tietäjäksi ja hänestä tuntuivat nuo kovat sanat

ja ennustukset aivan kuin häneen itseensä kohdistetuilta, kaameilta

kiroilta. Mutta hän koetti tyynenä jatkaa: -- Olihan isäni kansan

mies...

-- Niin hän luuli, niin luulet ehkä vielä sinäkin, veren voima voi

toisinaan vielä vetää. Mutta sitä varo, olet herra, älä yritä enää

talonpojan aisoihin. Kulje tietäsi, jolle olet joutunut, taikka sorru

sille tiellesi, mutta älä yritä uraltasi takaisin, sen vain sinulle

neuvon. Ja kuuntelepa tarkkaan omaakin sisustaasi, eiköhän vedä sinua

Turku enemmän kuin Sysikorpi...?

Siinä kohden täytyi Martin rehellisesti myöntää setänsä olevan

oikeassa. Ja ehkäpä muutenkin. Hänelle oli ukon puhuessa muistunut

mieleen ylimystön mielialaa kuvaavat nuoren Klaus Flemingin sanat

Helsingin kuninkaankartanossa, että talonpoikaa täytyy kohdella

kovuudella ja kurilla. Ei se sula! Ja vaikkei hän ukon kaikkia

väitteitä eikä varoituksia oikein ymmärtänytkään, tuntui hänestä

tosiaankin nyt helpotukselta, kun hän tiesi tekevänsä taivalta taas

läntistä maailmaa ja sen päämäärää, Suomen Turkua kohden. Täällä salon

laidassa ajattelivat ihmiset vain takamaitaan ja taisteluaan niiden

puolesta toisiaan, vouteja ja ryttäreitä vastaan, siellä sai joskus

kuulla piispalassa tai Ericus-mestarin luona mietteitä, jotka nostivat

ajatukset korkeampaan ilmakehään. Hän aikoi jo sedälleen ne mietteensä

suoraan tunnustaakin.

Mutta peränpitäjän kasvoilta oli jo äskeinen ankaruus ja kiihko

haihtunut ja hän viiletti nyt aivan rauhallisesti niemien ohi, missä

kevään ensimmäinen vihreys arkaillen orasti, kaukaista rantaa kohden.

Tulkki ja toinen saattomies, jotka rinnakkain soutivat etuhangalla,

ja jotka hekin äsken olivat säikähtyneinä kuunnelleet ukon äänen kuin

vihasta sorahtelevan ja nähneet hänen silmäinsä oudon loisteen, olivat

sen taas unohtaneet ja syventyneet keskustelemaan kalaluodoista ja

apajarannoista.

Martti jäi edelleen ajattelemaan Turkuaan. Sinne ovat ehkä jo kuningas

ja prinssi palanneet Ahvenasta, siellä hän tapaa korkeat linnanherrat

ja kirkonmiehet, siellä on hänen elämänsä taas jatkuva aloittamillaan

raiteilla, eikä ehkä enää kauankaan yksin... Häntä melkein jo

hymähdytti, kun hän muisteli äskeisiä hentomielisiä mietteitään --

kylläpä olikin sedän varoitus ne nyt tyyten hänen mielestään karistanut!

Mutta taas hän huomasi perämiehen ikäänkuin seuranneen hänen

ajatuksiaan. Ukko näet virkkoi hetken kuluttua:

-- Turkuhan sinua vetää, poikani, siellä nyt ponnista puolestasi. Mutta

kun tulet sinne Turkuun, mene piispan luo ja vie hänelle nähtäväksi

tämä suvussamme säilynyt talonkirja -- ehkä se voisi jotenkin auttaa

meidän asiaamme. Se on entisajan piispan meille antama lahjakirja,

vahvistakoon sen nyt nykyinen piispa jos voi! Ja ukko veti mekkonsa

alta tuohikoteloon kätketyn vanhan pergamentin, jota hänen suvussaan

oli kaikkien vainojen ja vaiheiden läpi uskollisesti säilytetty.

Martti kävi sitä lukemaan. Siinä piispa Maunu Tavast lahjoitti ja

takasi alusmailtaan Vahvajärveltä Juuritaipaleen uudisasukkaalle tämän

tilan siihen kuuluvine takamaineen täydellisesti omaksi, takasipa sen

verottomaksikin "ikuisiksi ajoiksi".

-- Vanha ja arvokas paperi, virkkoi Martti kellastunutta lehtistä

silmäiltyään ja sen viittansa alle pistettyään. -- Sen toimitan kyllä

heti piispalle ja koetan tehdä sen tehokkaaksi.

Vanha, arvokas paperi, lahjoitus ikuisiksi ajoiksi! mietti Martti

itsekseen. Vahinko vain, että ne "ikuiset ajat" on sitten kumminkin

uusi aika, jonka ohjaksiin nousi Kustaa Vaasan itsetietoinen, voimakas

tahto, kumonnut ja mullistanut, -- ei näkisi enää Maunu-piispakaan,

jos hän nousisi haudastaan, vanhoista lahjasäädöksistään mitään

voimassaolevaksi. Mutta näistä mietteistään ei nuori airut sedälleen

mitään virkkanut.

Sillä vaikka tämä olikin äsken ikäänkuin sulkenut hänet pois suvustaan

ja heittänyt erilleen maailmalle kulkemaan, tahtoi Martti puolestaan

vielä yrittää viimeisensä tuottaakseen jotakin helpotusta tuohon

sukunsa ainoaan, vaikeaan, suureen elämänkysymykseen, erämaan-asiaan.

Sitäkin suorittaakseen hän nyt jo hartaasti kaipasi takaisin Turkuunsa

ja souti voimakkain vedoin, joista hän tiesi jokaisen vievän häntä

lähemmäs tuota päämaalia.