Kuninkaan airut Martti Pietarinpoika ajoi rekitoverineen päivän
toisensa perästä lumisia metsiä pitkin kaukaista itää kohti. Yksinäistä
ja yksitoikkoista oli se matkanteko ja tiet olivat tavallista
pahemmin ummessa. Ihmiset eivät näet tänä talvena vainolaishuhujen
peloittamina paljoa yleisillä teillä liikkuneet, he olivat jättäneet
kauppamatkansakin varmempiin aikoihin ja veronsa maksamatta eikä siten
päiväkausiin tavattu yhtään vastaantulijaa. Mutta mitään vihollisia
ei myöskään matkan jatkuessa näkynyt eikä kuulunut. Kylissä, joissa
airueet syöttivät hevostaan ja yönsä nukkuivat, tiedettiin kyllä
paljon kulkupuheita idempänä liikkuvista vainolaisista, mutta kukaan
ei ollut näillä mailla niitä nähnyt. Ei ollut viime aikoina kulkenut
pakolaisiakaan, kaikki tiedot Itä-Suomesta olivat pysähtyneet kuin
umpitiehen. Sokeaa matkaa oli siis kuninkaanlähettien yhä eteenkinpäin
tehtävä. Unelias tulkki torkkui reessä Martin rinnalla, väliin vain
karahtaen siitä peljästyneenä pystyyn, milloin jalaksenjälki ilmestyi
umpitielle tai koppelo risahti vesakossa -- ei ollut nuorella airuella
neuvoa eikä apua seuralaisestaankaan.
Näin sivuuttivat he Hämeenlinnan, joka oli elänyt ja eli edelleen
kovassa pelossa, mutta jonka harvalukuiset linnamiehet toki eivät
tiedustelumatkoillaankaan olleet vainolaisia tavanneet, ja saapuivat
eräänä iltana muutamaan Vanajan majataloon, johon he yöpyivät.
Vähän myöhemmin ajoi sinne toinenkin airut, ratsumies, idästäpäin
tullen. Se oli outo tapaus tällä matkalla, joten Martti kiirehti
pihalle asti saapunutta puhuttelemaan. Mutta mies, joka oli lumiteitä
satulahevosella saapunut, oli perin huonossa kunnossa, tuskin hän pääsi
selästä kunnolla alas ja ääni pihisi hänen tulehtuneesta kurkustaan
kuin haudasta, -- yhtä huonossa tilassa oli lamaan ajettu hevonenkin.
Matkamies vannoi jaloilleen päästyään käheästi, että sen yön ja
seuraavan päivänkin hän tässä lepää, -- hän oli ollut kuolla viime
taipaleella --, lepää tässä, olipa Turkuun kuinka kiire tahansa! Muuta
hän ei osannut paljon ajatellakaan, niin lopen uupunut hän oli.
Martti kertoi olevansa kuninkaan Turusta tuleva airut ja kyseli,
minkälaisia sanomia ratsumies kuljetti ja mistä hän tuli.
-- Viipurista hän tietysti tuli, kertoi mies, mutta pääsikö hän Turkuun
asti, jonne matka piti, sitä hän epäili. Heitä oli alkuaan ollut kaksi,
mutta hänen toverinsa oli jo uupunut matkalle, pian uupuu kyllä hänkin,
-- siihen väsymykseensä hän aina palasi.
-- Viipurista tulet, -- takertui Martti uteliaana hänen sanoihinsa, --
miten sieltä pääsit lähtemään?
-- Miksen lähtemään päässyt, mutta taipaleenteko valtateillä, se on
toista!
-- Eikö siis Viipuri enää olekaan saarroksissa?
-- Ei se täältä päin ole ollutkaan, ja johan sieltä nyt ryssät lähtivät
kokonaan.
Enempää ei Martit siinä pihalla ehtinyt kyselemään eikä hän
aivan paljoja lisätietoja saanut matkamieheltä lypsetyksi häntä
vuoteeseenkaan autellessaan. Mutta silloin hän itse jo oli tehnyt
päätöksensä.
-- Lepää sinä täällä rauhassa, minä palaan viemään viestisi
kuninkaalle, joka sitä hartaasti odottaa, puhui hän uneen vaipuvalle
ammattitoverilleen. -- Onko sinulla mukanasi mitään kirjettä Viipurista?
-- On sellainenkin, tuossa povellani, hae sieltä. Lähde viemään sitä,
minusta ei ole siihen miestä nyt eikä huomennakaan...
Omin lupinsa siinä Martti toimi, -- olisihan hänen pysähtelemättä
pitänyt rientää tsaarin kirjettä viemään --, mutta hän tunsi kuninkaan
tietojenjanon sekä rajattoman levottomuuden ja teki päätöksensä
siihen luottaen. Viipymättä valjasti hän vain hetkisen levänneen
hevosensa, herätti jo nukkuneen matkatoverinsa, joka unen pöpperössä
ollen vasta kotvan kuluttua tajusi, mistä oli kysymys, ja ajoi hänen
kanssaan heti yötä myöten äskeisiä jälkiään takaisin Hämeenlinnaan.
Siellä kertoi hän lyhyesti asian linnanherralle, Herman Flemingille,
sai tältä kannatuksen hankkeelleen ja jätti sinne velttoluontoisen
tulkkitoverinsa odottamaan. Tuota pikaa hän vaihtoi itselleen linnan
tallista uuden hevosen, nosti rekeensä suksetkin kaiken varalta ja
lähti levähtämättä, yhä yötä myöten, ajamaan entistä, yksitoikkoista
taivaltaan Turkuun päin minkä vain hevosen kavioista pääsi... Hän
oli torkkunut reessä raskasmielisenä koko tulomatkan, nyt hän
jaksoi ilomielellä pari yötä reessään valvoakin. Mutta suksilla
hän sittenkin eräänä aamuna, yön hiihdettyään, saapui Turkuun,
laskien sisään Hämeenportista. Hidasta ja vaivaloista oli saada
majapaikoista vaihtohevosia, eikä hän malttanut jäädä niihin syöttämään
eikä odottamaan. Hän oli sen vuoksi jättänyt rekensä ja hevosensa
muutamaan kestitaloon ja noussut suksilleen. Keli oli kuitenkin
raskas suksillakin kulkea eikä siihen nuori teini ollut tänä talvena
harjaantunut. Niin hän olikin nyt perille tullessaan melkein yhtä
uupuneessa kunnossa kuin hänen Vanajaan jäänyt ammattitoverinsa, mutta
sisäinen into häntä pakotti pysähtelemättä painamaan eteenpäin.
* * * * *
Jo aamuhämärissä olivat Turun ja sen ympäristön arvohenkilöt saapuneet
linnaan hyvästelemään ja matkalle saattamaan kuningasta, jonka nyt
oli määrä lähteä Suomen mantereelta. Siellä olivat, lähtöaamiaista
haukattaessa, siten läsnä Turun piispa tuomioherroineen, Henrik
Klaunpoika Horn, kaupungin pormestari ja muutamat muut, toivottaen
kuninkaalle ja Juhana-prinssille onnellista matkaa ja pikaista paluuta
turvallisempiin oloihin. Mutta siitä paluustaan kuningas ei luvannut
mitään varmaa, hän ajatteli vain lähtöään. -- Pelkäämme, että meidän
olisi tänne raskasta palata, vaikka suuriruhtinas pyynnöstämme
suostuisikin rauhaan ja kutsuisi joukkonsa maasta pois. Sillä millainen
on täällä silloin todennäköisesti tilanne? Armeijamme päällikköineen
tuhottu tai vangittu, linnamme ja kaupunkimme hävitetyt -- lisäisikö se
kaikki tähänastisia ilojamme tässä maassa!
-- Emmehän tiedä vielä sotaväkemme kohtalosta mitään, vastasi Henrik
Horn rauhoitellen. -- Sen on ollut taisteltava vaikeissa oloissa, ja
vähän olemme sitä voineet auttaa, mutta... -- Mutta miksi eivät olisi
meille tänne edes tietoja toimittaneet, jos ovat puolensa pitäneet?
murahti kuningas melkein suuttuneena. Voiko se olla sitä parantumatonta
suomalaista saamattomuutta... ei, tietysti on kaikki menetetty, tuskin
lie henkiin jäänyt yhtään, joka meille suruviestinkään toisi. Kai sen
venäläiset itse tuovat... Kuningas oli kadottanut kaiken toivonsa
ja hän oli lopen kyllästynyt koko tähän maahan, jota hän nimittikin
valtakuntansa onnettomaksi kolkaksi, surun lapseksi. Ja hän syytteli
siitä edelleen suomalaisia itseään. Itsehän olivat he nyt kaikin
mokomin tahtoneet sotaa... mutta sen he saavat pyytämättä niskaansa
yhä uudestaan... saadaanko tässä maassa koskaan pystyyn mitään
säännöllistä, rauhallista kehitystä, sitä hän enää tuskin uskoi.
Suomalaiset eivät ruvenneet siihen vastaamalla ärsyttämään kuninkaan
mieltä, surunvoittoisesti vain silmäilivät piispa Mikael ja Henrik Horn
toisiaan -- he tunsivat toistensa ajatukset. Mutta Juhana-prinssi oli,
vaikkei ollut iloisimmillaan hänkään, toivehikkaampi. Sodan hävitysten
jälkeenhän on rakentava työ sitä tarpeellisempaa, lausui hän, ja siinä
tahtoi hänkin mielellään olla mukana.
-- Tuleeko siitä rakennusta ihmisten asuttavaksi, epäili kuningas. --
Minusta täällä on sellainen kuolon hiljaisuus, joka ei ennusta muun
kuin hautuumaiden rakentamista. Rakentakaamme, poikani, siellä, missä
elämää voi syntyä! Näissä mielialoissa teki Kustaa-kuningas lähtöä
Suomen mantereelta, -- taikka valmistausi pakoon, minkä hän itse
myönsi. Reet odottivat matkavalmiina pihalla, hän siemaisi pikarinsa
loppuun ja kutsui hovipalvelijaansa vetämään hänen jalkoihinsa suuria
poronnahkakallokkaita.
Silloin kuului rymyä rappusista ja kenellekään ennakolta ilmoittamatta
ryntäsi Martti Pietarinpoika kokoontuneiden herrain ruokahuoneeseen,
torvesi sinne lumisena, hikisenä, posket kalpeina rasituksesta ja
silmät pullollaan viimeisistä hiihtoponnistuksista.
-- Sinäkö, pahan ilman lintu, siihen vielä vihoviimeiseksi ilmestyt!
huudahti kuningas kirjuriairuensa tuntiessaan. Hän oli noussut
seisomaan airuen saapuessa ja tapaili nyt pöytää tuekseen, jatkaen: --
Et siis päässyt Viipurin lähettyvillekään, ryssät palauttivat sinut jo
matkalta, niinkö? Ja lähestyvät tänne kintereilläsi, niinkö?
-- Eivät palauttaneet ryssät, palasin itse...
-- Jättäen tehtäväsi suorittamatta, -- se on juuri teidän tapaistanne!
Siihen syytökseen ei Martti nyt voinut eikä malttanut vastata. Häneltä
äkillinen siirtyminen pakkasesta ja ponnistuksista huoneen lämpimään
melkein salpasi hengityksen. Läähättäen hän vain sai soperretuksi:
-- Kuningas, ryssät eivät ole enää Viipurin edustalla!
-- Vaan missä, Kymijoellako?
-- Viipuri on vapaa, vihollinen karkoitettu...! Kuningas ei sitä aluksi
ollenkaan uskonut. Hän uteli epäilevänä:
-- Mistä sinä sen tietäisit, siellä et ole ehtinyt käydä! Karkoitettu
-- millä voimalla? Tuletko tänne meille satuja latelemaan? Keneltä
niitä olet kuullut? Kerro!
Jo oli nuori airut saanut sen verran hengäistyksi, että saattoi ruveta
kertomaan alusta alkaen mitä oli Vanajassa Viipurin airuelta kuullut.
Ja vakuudeksi hän ojensi kuninkaalle tältä saamansa kirjeen. Siinä
Viipurin sotaväen päälliköt, Jaakko Bagge ja Klaus Horn, lyhyesti
mutta ilmeisellä riemulla ilmoittivat, että venäläiset, ammuttuaan
Viipuria muutaman viikon ja sitä suunnattomalla väellään piiritettynä
pidettyään, olivat tammikuun lopulla lähteneet koko joukkoineen
tiehensä. Piiritetyt olivat ajaneet takaa heidän jälkijoukkoaan, joka
kiireisesti peräytyi rajalle.
-- Miten se on mahdollista? kysyi kuningas, kuunneltuaan henkeään
pidellen, kun Henrik-herra luki hänelle ääneensä viipurilaisten
kirjeen, ja ruveten jälleen terästymään äskeisestä heikkoudestaan. --
Ehkä on ryssillä siinä jokin salajuoni, ehkä he ovat taas vetäneet nuo
herkkäuskoiset suomalaiset loukkuun?
-- Ei se ole mahdollista. Bagge ja Klaus Horn ovat ajaneet heitä takaa
rajalle ja palanneet Viipuriin, missä kirje on päivätty, vastasi Henrik
Horn peittämättömällä riemulla.
-- Mutta miten sitten, -- viisikymmentätuhatta miestä!
-- Ryssä on kai suuresta lukumäärästään huolimatta saanut kyllänsä,
arveli Steen-herra pitemmittä mutkitta. Mutta se selitys ei
kuningasta tyydyttänyt. Hän kääntyi taas Martin puoleen, jonka piispa
sillävälin oli istuttanut lepäämään, ja uteli tältä tarkoin sanasta
sanaan, mitä Viipurista tullut mies oli kertonut. Tämän kertomus oli
kuitenkin ollut sangen lyhyt. Viipuri oli jo ollut idän ja pohjoisen
puolelta saarrettuna, vihollisten suunnaton sotaleiri oli ollut
kaupungin edustalla, taistelua oli kestänyt herkeämättä. Länteen
päin, Neitsytniemelle, oli kulku linnasta kuitenkin vielä vapaa, ja
eräänä yönä vedätettiin sieltä kärryillä, sillä lunta oli sillalla
vähän, olkia ja heiniä linnan hevosille umpipiirityksen varalta.
Puusilta, jota myöten kuormat tuotiin, kolisi kovassa pakkasessa, --
ehkä luulivat viholliset uusia apujoukkoja oikein tukuttain saapuvan
linnaan. Niin oli kaupungissa oletettu ja niin oli ratsumieskin
arvellut. Varmaa vain on, että seuraavana päivänä oli näkynyt
harvinaisen vilkasta liikettä venäläisten leirissä ja sitä seuraavana
yönä he kaikessa hiljaisuudessa lähtivät tiehensä tykkeineen,
kuormineen. Aamulla oli leiri tyhjä...
-- Tyhjä -- ja ilman taistelua? kummasteli kuningas.
-- Niin. Ja piirittäjät pakomatkalla, airut oli itse ollut heitä
takaa-ajamassa.
Sehän oli satua, mutta kuitenkin ilmeisesti totta! Kuningas istui
nojatuolissaan suloisen turtumuksen valtaamana ja kuunteli airuensa
kertomusta kuin ihanaa unta. Tämä on salaperäinen maa, tuumi hän
itsekseen, noilla salaperäisillä suomalaisilla lienee sittenkin
joitakin yliluonnollisia kykyjä, heidän noitansa ja velhonsa eivät
liene sittenkään pelkkiä petkuttavia poppamiehiä. Sillä täällä tapahtuu
tuon tuostakin jos jotakin merkillistä -- ja aina kun kaikki on
hukassa. Eikö sama Viipuri vapautunut jokseenkin samalla tavalla Knut
Possen aikoihin, eikö pässi kerran pelastanut heille Savon uuden linnan!
Hän käännähti yhtäkkiä piispa Agricolan puoleen:
-- Uskotko sinä, mestari Mikael, tuota heinäjuttua?
-- Suoraan sanoen, en, vastasi piispa hymähtäen.
-- Siinä on siis kuitenkin ollut muita voimia mukana! Minkälaisia?
-- Enhän ole sotataitaja, vastasi piispa nyt vakavammin. -- Mutta
eiköhän siinä ole ollut ratkaisevana miesten voima, puolustajain
sitkeys ja uljuus ja horjumaton usko voittoonsa...
Kuningas vaikeni. Tätä tunnustusta hän ei ollut valmis noin rentonaan
antamaan suomalaisista, joita Viipurin puolustajat melkein yksinomaan
olivat ja joihin hän ei paljonkaan luottanut. Hän pyörähti nyt Henrik
Klaunpojan puoleen:
-- Ehkä loppuivat vihollisilta ruokavarat, maakunta oli tyhjäksi
ryöstetty?
-- Ehkä niinkin -- he kai jo ensi yrityksestä huomasivat, ettei heillä
ollut paljoa toivoa päästä piankaan Viipurin varastoja syömään. Pitkä
talvipiiritys ei ole hauskaa, he ehkä kyllästyivät ja läksivät.
-- Kunhan läksivät, huoahti kuningas silloin helpotuksesta, jättäen
tapahtuman selitykset toiseen kertaan. -- Maa on siis nyt joka
tapauksessa vihollisista vapaa, me voimme nyt keventynein mielin täältä
lähteä.
Mutta piispa tarttui kiinni näihin hänen viime sanoihinsa, kysyen,
aikoiko kuningas todella nyt ilman muuta nousta rekeensä ja lähteä
ajamaan.
-- Arvelin pyytää teidän majesteettianne tänään Turun tuomiokirkkoon,
johon aion kutsua kaikki, ylhäiset ja alhaiset, kiittämään korkeinta
tästä isänmaamme onnellisesta pelastuksesta.
-- Olet oikeassa, Mikael, me voimme kyllä lykätä matkamme päivän tai
pari, ja rahvaan kanssa tahdomme tänään tulla kirkkoon. Sillä paljon
olemme kiitosta velkaa, raskas taakka on tänään kirvonnut sydämeltämme.
Tarkemmin ajatellen oivalsi Kustaa Vaasa, että saapunut sanoma
muutenkin vielä vaati häntä viipymään Turussa, ennenkuin hän saattoi
lähteä Ahvenaan perheensä luo. Olihan annettava ohjeita kaikille
käskynhaltijoille muuttuneen tilanteen johdosta, Viipurin linnanherroja
oli varoitettava hievahtamatta pysymään paikoillaan rajaa vartioimassa,
sillä ryssäin juoniin ei ollut luottamista, ja kirje suuriruhtinaalle
oli nyt muutettava vähän toiseen sävyyn -- olipa hyvä, että se tuli
palautetuksi!
-- Lähetetäänkö tämä rauhantarjous sittenkin tsaarille, vaikka väkemme
on karkoittanut hänen sotajoukkonsa Suomesta? kysyi Henrik Horn, joka
yleensä ei tätä armon pyynniltä vivahtavaa tarjousta ollut kannattanut.
-- Lähetetään tietysti, ja nythän siihen on entistä suurempi syy ja
mahdollisuus, vastasi kuningas, joka ei vielä ollut vakuutettu tämän
tilapäisen menestyksen jatkuvaisuudesta ja joka tapauksessa, karvaan
kokemuksensa opettamana, tahtoi saada rauhan toimeen itärajallaan. --
Martti Pietarinpoika saa lähteä jatkamaan, keskeytynyttä matkaansa,
niin pian kuin olemme valmistaneet kirjeet myöskin Viipurin herroille.
Näin kääntyi huomio taas uupuneeseen lähettiin, joka penkilleen
lyyhistyneenä, mutta onnellinen hymy kasvoillaan oli ääneti kuunnellut
herrojen keskustelua hänen tuomansa tiedon johdosta. Kuningas oli
hänelle nyt sangen armollinen, ei moittinut enää sanallakaan hänen
omapäistä menettelyään, jonka kautta hän oli ehtinyt vielä saada
Turkuun tuon suuren ilosanoman, ja lupasi muistaa häntä sopivalla
lahjalla, kun he molemmat keväällä ovat tänne takaisin palanneet -- nyt
Kustaa jo ilmoitti varmasti vielä Ahvenanmaalta palaavansa Turkuun.
Antoipa kuningas Martti Pietarinpojalle, jonka toimeliaisuuteen hän
nyt entistä enemmän luotti, uusiakin tehtäviä. Hänen oli Viipurista,
jonne hänen oli vietävä päällikköjen kirjeet ja josta tsaarin kirje
oli edelleen toimitettava rajalle, matkustettava vielä millä keinoilla
pääsi Savonlinnaan, sillä kuningas tahtoi antaa Kustaa Finckelle ja
Klaus Flemingille käskyt, etteivät he enää sieltä hyökkäisi rajan yli
eivätkä ärsyttämällä venäläisiä turmelisi hänen rauhantoiveitaan. Tälle
toimenpiteelle hän, tuntien nuoren Klaun kiihkeän luonteen, antoi aivan
erikoisen merkityksen, ja neuvoi hän nuorta airuttaan huolellisesti
toimittamaan tämän käskyn perille.
Pitkä matka oli siten Martilla, joka juuri, väsymykseensä
nääntymäisillään, oli matkalta palannut, taas edessään, mutta hän
ei sitä säikkynyt. Eikä hän, istuttuaan tuon keskustelun ajan
kuninkaan ateriahuoneessa ja itsekin ruokaa saatuaan, enää väsymystä
tuntenutkaan; kaikki näytti hänestä taas toivehikkaalta, iloinen onni
pulpahteli hänen rinnassaan. Ja kun linnan väki päivemmällä hankkiusi
tuomiokirkkoon, johon ainoata jäljelle jäänyttä kelloa soittamalla
Turun asujamisto oli kutsuttu koolle, lähti hänkin mukaan. Kulkuset
kilahtivat hänestä taas tänään kirkkaasti ja iloisesti, kun linnasta
kirkkoon ajettiin pitkässä saattueessa, jonka ensimäisessä, suuressa
saanireessä rinnakkain istuivat vanha kuningas ja nuori prinssi. Väkeä
tulvi kirkolle joka taholta, sinne ajelivat aateliset maatiloiltaan
korskuvilla oriillaan ja heidän tieltään syrjäytyivät hankeen
turkulaiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka olivat ottaneet
itselleen vapaan päivän. Sillä kaikkialle oli jo Martin tuoma ilosanoma
ennättänyt levitä, ja hänestä tuntui, siinä pystypäisenä linnan reessä
ajaessaan, että kaikki jo tiesivät juuri hänen tuoneen heille tuon
suuren sanoman.
Kirkossa soivat urut pehmoisesti ja hartaasti. Niitä oli Martista
tänään leppoisa, autuas kuunnella, niiden sävelet ikäänkuin säestivät
hänen oman mielensä ailahduksia. Hänestä tuntui, vaikkei hän sitä
osannut itselleen tarkemmin selittää, että nyt oli hänellekin,
niinkuin koko maalle, taas onnen päivä alkanut, nyt hän kaikista
vaikeuksista huolimatta saattoi käydä toteuttamaan sydämensä kaihoisaa
onnenkaipuuta, luoda itselleen oman kodin, jossa emäntänä häärii
valkotukkainen, ilosilmä tyttö...
Hän näki piispan kaikkien tuomioherrainsa ympäröimänä astuvan
alttarille ja kiitosvirsi alkoi. Ja urut säestivät sitä hempeästi
ja hartaasti, säestäen samalla edelleen sointuvasti hänen omiakin
ajatuksiaan ja mielialojaan.
Väsyneen airuen pää vaipui niissä onnen mietteissä vähitellen rintaa
vastaan. Kauan valvonut mies nukahti suloisesti kirkon penkkiin.