Jos Kustaa kuningas iloitsi siitä, että hänelle oli auennut tilaisuus
päästä viettämään lopputalvensa turvalliselle Ahvenanmaalle, niin
tuotti tämä tieto Juhana-prinssille, kun hän palasi hilpeältä
rekiretkeltään, sitä suuremman pettymyksen. Hän ei ollut ollenkaan
ajatellut lähtöä pois Turusta, missä hän niin hyvin viihtyi ja missä
hän edelleen oli suunnitellut monenlaista hauskuudenpitoa. Mutta
turhaan hän pyysi nyt kuninkaalta lupaa saada jäädä yksin kevätkaudeksi
Turun linnaan, -- isäukko kielsi sen kerrassaan ja oli siinä
kiellossaan aivan järkähtämätön.
Kustaa ajatteli ennen kaikkea, mikä vaara saattoi uhata hänen
lemmikkipoikaansa maassa partioivain venäläisten taholta; eihän hän
olisi voinut, Juhanan jäätyä Turkuun, nukkua yhtään yötä rauhallisesti.
Mutta hän ajatteli muutakin. Näihin asti hän oli anteeksiantavasti
ja suuttumatta katsellut nuoren prinssin leikkiä turkulaisen
porvarisneitosen kanssa, mutta se pila saattoi nyt hänestäkin sentään
jo riittää. Kuningatar siitä usein muistutti, hovipiireissä siitä
puhuttiin paljon ja Kustaa-kuningas kuunteli aina arasti, miten
hovilaiset hänen nousukasperhettään arvostelivat.
Juhana olikin liian peittelemättä ja kuumasti ilmaissut rakastumisensa
Kaarina Hannuntyttäreen. Sitä vartenhan tietysti olivat nuo monet
rekiretket järjestetyt ja kelkkamäet rakennetut; tämän kaunottaren
tapaaminen se veti Juhanan porvarien pitoihin, hänelle prinssi
karkelojen päätyttyä laulatti leikareilla lemmenlauluja ja itsekin
väliin luuttunsa viritti. Ja hovissa oli tietenkin aina heti aamulla
pistelevää keskustelua siitä, minkä suomalaisen "Porsaanjalan"
pidoissa prinssi eilen illalla oli ollut, kenen seurassa hän taas oli
Ispoisissa retkeillyt ja minkälaiset kultavitjat hän sieltä palattuaan
oli Kaarinalle antanut. Tämä juttu, jota vatvottiin palvelijainkin
hampaissa keittiössä ja nihtien kesken väentuvassa, sai jo kuninkaan
mielestä loppua. Siksi hän virkkoi lempipojalleen päättävästi:
-- Laita vain tavarasi kokoon, aamulla lähdemme Ahvenaan.
Vaikea oli prinssin siihen alistua. Poistuttuaan jo kerran kuninkaan
huoneesta palasi hän sinne takaisin ja virkkoi silloin varsin
vakavissaan: -- Isä, Helsingissä pyysin sinulta lupaa jäädä pysyvästi
tänne Suomeen, jossa viihdyn, ja sinä lupasit miettiä asiaa. Nyt
uudistan pyyntöni. Olen yhä enemmän kiintynyt tähän maahan, tahtoisin
täällä yrittää itsenäisesti toimia!
-- Tahtoisit edelleen jäädä tänne! virkkoi kuningas aivan ihmeissään.
Häntä itseään tämä maa nyt ikäänkuin poltteli luotaan pois. Mutta tuo
Helsingin kuninkaankartanossa virinnyt ajatus oli kuitenkin siitä
pitäen usein asustanut hänenkin mielessään, kun hän suunnitteli
paluutaan Tukholmaan tai valtakuntansa hallinnon järjestämistä
kuolemansa varalta, mikä pyrstötähden ilmestyttyä yhä uudelleen palasi
hänen mieleensä. Melkeinpä hän oli jo tottunut ja kiintynyt tuohon
tuumaansa lohkaista Suomi lemmikkipojalleen ja hänen suvulleen omaksi
herttuakunnaksi, jossa Juhana, veljestään varsin riippumattomana, saisi
elää ja isännöidä. Mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, kuinka Juhana
voisi viihtyä näiden suomalaisten seurassa ja tässä maassa, joka kaiken
karuutensa lisäksi vielä oli alituisesti vihollisen uhkaama.
-- Tänne vihamielisten ryssäin pauloihinko jäisit, -- tokkohan? lisäsi
ukko sen vuoksi tuokion kuluttua.
-- Kyllä me näiden suomalaisten kanssa saatamme sodan onnelliseen
loppuun ja sitten rauhassa täällä elelemme.
-- Ei, ei, asema on aivan liian vaarallinen, virkahti kuningas silloin
aivan päättävästi. -- Pyyntöäsi saada asettua tänne tahdomme edelleen
harkita. Nyt sinun on seurattava meitä Ahvenaan, kunnes näemme, miten
asema selviytyy.
Eikä se kuninkaan päätös, joka perustui hänen omaan, pelon järkyttämään
mielialaansa, ollut muutettavissa. Allapäin ja matalissa mietteissä
poistui nuori prinssi isänsä luota. Aamulla siis on noustava rekeen, ei
auta! Mutta hän ei mitenkään olisi hennonut juuri nyt täältä erota, hän
ei voinut missään tapauksessa lähteä ainakaan tapaamatta lemmittyään.
Ja hänen mielenkiintonsa kohdistuikin nyt Kaarina Hannuntyttären
tapaamiseen.
Vaikka Juhana-prinssi tänä talvena oli niin paljon seurustellut tuon
porvarisneidon kanssa, oli se aina tapahtunut ehdottoman säädyllisyyden
muodoissa ja seuralaisten aina saapuvilla ollessa, -- hän ei ollut
kertaakaan vielä yksin käynyt lemmittynsä luona. Nyt täytyi hänen saada
ainakin sanoa jäähyväiset armaalleen ja kun hän ei tänään tiennyt
häntä muualla tapaavansa, päätti hän viipymättä itse käydä Olavi
Bruunin kodissa, missä Kaarina asui. Hän lähti sen vuoksi ratsastamaan,
mukanaan vain uskottu hovipoikansa, ajoi kappaleen kaupungista ulos,
mutta käänsi pian hevosensa ja pysähdytti sen luostarikorttelissa
Kankaisten talon vieressä sijaitsevan Olavi Bruunin talon pihalle,
missä hän jätti sen palvelijansa huostaan. Itse hän, ennakolta
ilmoittamatta, astui sisään.
Hän tahtoi yllättää sekä talonväen että tyttönsä, nähdäkseen kerran
porvariskodin sen arkisissa oloissa. Mutta kaunis Kaarina, joka samalla
oli järkevä tyttö, oli aavistanut tällaisen onnen joskus tapahtuvan
lankonsa talolle, ja oli siihen nähden jo ajoissa pitänyt varansa.
Sisarensa, Olavi Bruunin vaimon, kanssa hän oli järjestänyt itselleen
oman neitsytkammion, jonne vieras saatettiin joutumatta yhteiseen
perhetupaan talon lasten ja palvelijain töllisteltäväksi. Se oli
kaunis, lämpöinen huone, paksuilla verhoilla seinustettu, -- siellä
riensi Kaarina neulomapöytänsä äärestä, kainostellen ja nöyrästi
kumartaen, mutta viehkeä kiilto silmissään, ylhäistä vierastaan vastaan.
-- Armaani, vihdoin luonasi! huudahti prinssi hurmaantuneena.
-- Korkea vieraani, suvaitkaa astua neitsytkammiooni, vastasi tyttö
kohteliaasti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljoa lämpimämmin.
Juhana-prinssille oli kuhertelu tämän porvaristyttösen kanssa
ollut hänellekin näihin asti vain ajanvietettä, hauskaa leikkiä.
Mutta nyt, kun yhtäkkiä oli tullut eteen ero tästä päivittäisestä
leikkitoverista, oli Juhana oivaltanut, ettei se käynyt niinkään
helposti. Hän oli kiintynyt Kaarinaan enemmän kuin itse oli luullutkaan
ja sitä paitsi hän oivalsi sekä neidon itsensä vuoksi että ihmisten
tähden jonkinmoisen selvityksen tarpeelliseksi. Sitä varten hän
nyt oli tullut. Mutta nähdessään tytön kukkivan kauniina edessään
tässä hiljaisessa sopukassa, ei hän enää mitään selityksiä eikä
velvollisuuksia muistanut, salassa kytenyt lempi leimahti hänessä
ikäänkuin yhtäkkiä ilmiliekkiin ja hän painoi nuoruutensa koko
intohimolla kauniin emäntänsä rintaansa vastaan.
Se oli prinssin ensimmäinen lemmensuudelma, mutta kylläpä se hänet
juovuttikin! Ja lempeänä suli neitonen hänen syleilyynsä. Mutta hän se
siitä kumminkin ensiksi palasi arkielämän todellisuuteen, kysyen:
-- Mikä tuottaa minulle tänään tämän vierailun suuren onnen?
Nyt valveutui hurmaantunut nuorukainenkin. Hän huudahti melkein
hätääntyneenä:
-- Kaarina, meidän täytyy erota!
-- Erota! -- Vaalenivatpa vähän kaunottaren siropiirteiset kasvot --
tähän hän ei ollut valmistautunut. Hänessä oli perintönä isävainajansa
henkinen lahjakkuus verhoutuneena viehkeään naisellisuuteen. Hänen
silmänsä olivat lempeän säteilevät, mutta samalla terävät, hänen
vartensa oli notkea kuin meriruoko, mutta samalla jäntevä, hänen
kätensä pehmeät kuin kissan käpälät -- kynsiä vain ei tuntunut. Hän
esiintyi turvattomana orpotyttönä, mutta hän tiesi kyllä, mitä hän
tahtoi, ja teki laskelmansa sen mukaan. Nyt tämä eroilmoitus oli
hänelle yllätys, -- jokin ratkaisu heidän väleissään on nyt siis
tapahtuva, -- sitä hän ei ollut vielä odottanut. Siksi hän hetkeksi
kalpeni. Mutta hetkeksi vain.
-- Erotako? uudisti hän haikealla, miltei epätoivoisella äänellä. --
Miksi ja kauaksiko?
-- Ei kauaksi, sen lupaan, vakuutti prinssi sydämensä pohjasta. --
Eroamme vain sen verran, että sitten sitä kiinteämmin yhdistymme!
Prinssi kertoi masentuneena Ahvenanmaan-matkasta ja kuninkaan jyrkästä
vaatimuksesta, joka hänet nyt täytti katkeralla surulla. Mutta hän
koetti lohduttaa sekä itseään että lemmittyään, lupasi pian, ensi
avovedellä, palata Turkuun takaisin ja silloin joko jäädä Suomeen tai
viedä Kaarinan mukanaan. Neitonen kuunteli tätä kaikkea katseet maahan
luotuina, alistuvana, mutta murheellisena, -- voi, kuinka hänen surevat
silmänsä, joihin kyynel näytti pyrkivän kihoamaan, ja hänen vartensa
hieno vavahdus nyt Juhanan mieltä vihlaisi!
-- Aamulla siis lähdette? kysyi tyttö tuskin kuultavasti kuiskaten.
-- Niin, mutta juuri siksi on meidän tänään solmittava pysyvä ja luja
lemmen liitto. Sinusta minä en luovu, omakseni sinut tahdon!
-- Mitenkä, prinssini? äännähti tyttö, nostaen kuin arastellen häntä
kohden kauniit katseensa.
-- Omakseni, vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä, huudahti nuori
kuninkaan poika. -- Viralliseksi puolisoksenihan et voi tulla, mutta
siltä minuun yhtä pyhästi sidotuksi vaimoksi, jota kohtaan olen alati
uskollinen. Tahdotko, Kaarina, -- siihen nyt tänään suostumustasi
pyydän?
Muunlaista asemaa prinssin rinnalla ei porvarityttö tietenkään
ollut koskaan kuvitellutkaan. Tämä tarjous vastasi hänen rohkeimpia
unelmiaan, toteutti hänen salaisimmat toiveensa. Hänen sydämensä
pamppaili iloa ja ylpeyttä, mutta hänen kasvoillaan viipyi yhä sama
surumielisyyden, avuttomuuden leima, kun hän suoraan vastaamatta
ihailijalleen virkkoi:
-- Meidän on nyt siis joka tapauksessa erottava -- mitenkä sitten?
-- Minä tulen sinua hakemaan, luota siihen, ja silloin sinut omakseni
vien, isäni suostumuksella tai ilman sitä. Odota minua uskollisesti,
lupaa se -- siinä kihlamme!
-- Odotan, odotan kuin synkässä yössä kirkkaan päivän nousua!
-- Muuta en vaadi, liittomme on sillä tehty. Se luja ja pyhä...
Taas tapasivat nuoret huulet toisensa ja hovipoika sai pitempään kuin
oli sovittu pidellä prinssin hevosta Olavi Bruunin pihalla, missä sen
sekä talonväet että ohikulkijat näkivät, iskien ymmärtävästi silmää
toisilleen. Kaikkihan tunsivat tämän kuninkaanpojan lemmensuhteen jo
ennestään ja ennen iltaa oli prinssin vierailu Kaarina Hannuntyttären
neitsytkammiossa sekin koko kaupungin tiedossa. Ja turkulaiset olivat
siitä koko yhteiskuntansa puolesta ylpeitä, sillä uusi sidehän kytki
nyt taas tämän suositun kuninkaanpojan Suomen Turkuun. Naiset kaikki
tietysti kadehtivat nuoren Kaarinan onnea, mutta se oli heistä
kuitenkin siksi korkea, etteivät siihen parjauksenkaan hampaat
uskaltaneet iskeä. Mutta kun Juhana-prinssi vihdoin lähti ratsastamaan
Turun vanhasta luostarikorttelista linnaan päin, paloivat hänen
poskensa kauniisti ja hänen mielensä oli päättäväisyyttä täynnä. Hän
aikoi Ahvenanmaalle ajettaessa vielä kerran puhua isänsä kanssa Suomeen
jäämisestään ja tunnustaa hänelle samalla suoraan lemmensuhteensa sekä
aikomuksensa ottaa Kaarina Hannuntytär luokseen lemmittynään. Ja hän
aikoi puhua siitä isälleen samalla varmuudella kuin silloin kerran
Viipurissa -- ukko kyllä lopultakin heltyy ja suostuu!
Tämä varmuus toi lohdutuksen hänen mieleensä ja hän ajatteli sen
lämmössä jo keveämmin aamullista matkaansa jäisten selkien poikki.
Linnassa jo suoritettiin matkavalmistuksia, kun prinssi sinne palasi;
vanhalla kuninkaalla oli melkein matkakuume ja hän pani kiirettä
toisiinkin. Taas hän oli odotellut Juhanaa ja hän komensi nyt kaikki
sinä iltana aikaisin levolle, jotta heti päivän valjetessa oltaisiin
valmiit rekiin nousemaan.
Mutta siitä matkasta Ahvenanmaalle ei sittenkään vielä seuraavan aamun
valjetessa tullut mitään.