XX

Martti Pietarinpoika oli määrätty kuninkaan airuena, venäläistulkki

mukanaan, viemään Kustaa-kuninkaan Moskovan suuriruhtinaalle laatima

kirje Viipuriin tai muualle, missä tapaisi venäläisarmeijan päällikön.

Kuningas ei näet ollut luopunut tästä tuumastaan. Se oli hänestä ainoa

keino selviytyä siedettävällä tavalla sodasta. Nuoren airuen piti

joutua matkalle, niin pian kuin kaikki tarpeelliset valtakirjat ja

turvakirjat olivat valmiit ja käännetyt.

Martille näin uskottu tehtävä oli sekä vaikea että vaaranalainen.

Kukaan ei edes tiennyt, minne asti hänen tuli matkustaa. Hurjia

vihollisparvia samoili ryöstellen sisämaassa; mitäpä varmuutta

siitä olisi, että ne pitäisivät missään arvossa viholliskuninkaan

lähettiläsvaltuuksia, -- kirjeenviejäin henki ja vapaus ei ollut

tosiaankaan isohintainen. Mutta se tehtävä oli nuorelle miehelle

kunniakas luottamustoimi, hyvä porrasaskel, ja empimättä sen Martti

vastaanotti. Olipa huolissaan huokaileva kuningas hänelle tästä

matkasta, jos hän sen menestyksellä suorittaisi, luvannut hyvän

palkinnonkin, mikäpä häntä, orpopoikaa, silloin pidätteli!

Ei ollut enää Kerttukaan pidättelemässä. Kohta Innamaan häiden jälkeen

olivat tytön vanhemmat lähettäneet hänet johonkin maalle sukulaisiin,

kun eivät kärsimänsä kolauksen jälkeen tahtoneet pitää häntä Turussa

toisten naisten pilkkana. Siksi Martti ei ollut tuon merkillisen illan

jälkeen tyttöään tavannut eikä käynyt vanhassa teiniasunnossaankaan,

ja Kyrölän katkeroituneen emännän viittauksista päättäen hänellä ei

ollut enää sinne asiaakaan. Matalaksi oli siitä painunut Martin äsken

vapautunut mieli ja siksi lähti hän nyt kernaasti maailmalle.

Mutta eräänä helmikuun päivänä, juuri lähtöään odotellessaan,

hän yhtäkkiä tyttönsä tapasi. Turussa vietettiin silloin suuria

hautajaisia. Kaupungin entinen pormestari ja vuosikymmenien aikana

edustavin toimimies oli kuollut ja vaikka tämä vanhus oli kuollut

virattomana ja köyhänä, oli koko kaupunki häntä kuitenkin maahan

saattamassa. Pormestarivainaja, Pietari von Åken, oli näet merkinnyt

Turun kaupungille paljon niihin aikoihin, jolloin siellä saksalainen

aines, mihin kansallisuuteen Pietarikin kuului, oli ollut määräävänä ja

jolloin kaupungissa vielä oli jäljellä sen entistä loistoa, vireyttä

ja rikkautta. Tämä saksalaisuus oli vielä muutamia vuosikymmeniä

sitten lyönyt leimansa Turun oloihin, sen puhekieleen, sen tapoihin

ja elämään, suurin osa porvaristoa oli saksalaista. Mutta silloin

tuli taiteaika, hansalaissota, kauppasota. Kustaa Vaasa oli silloin

järjestelmällisesti ruvennut kitkemään Hansa-liiton liikaa vaikutusta

pois valtakunnastaan, olipa siinä aika-ajoin menetellyt hyvinkin

kovakouraisesti. Siten oli pari, kolme vuosikymmentä sitten saksalaiset

Turustakin suurelta osalta ajettu tai muuttaneet pois, ja ne, jotka

olivat sinne kiinnikasvaneina vielä jääneet, olivat olleet monenlaisten

rettelöjen ja verotusten alaisia ja menettäneet entisen asemansa

yhteiskunnassa. Niin oli käynyt Pietari von Åkeninkin, jolta vietiin

sekä virka että varat, jota aika-ajoin linnan tyrmissäkin istutettiin,

mutta joka siitä huolimatta, lahjakkaana ja toimitarmoisena miehenä,

pysyi kauan kaupunkinsa etunenässä ja nautti sen kunnioitusta.

Nyt oli vanhus kuollut. Ja vaikka hän kuolikin syrjäytettynä, olivat

turkulaiset kiintyneet tähän menneen loistoajan edustajaansa niin

syvillä kiitollisuuden, rakkauden ja kunnioituksen siteillä, että he

kaikella entisajan komeudella saapuivat hänelle viimeisiä jäähyväisiään

lausumaan tuomiokirkon viereiselle hautausmaalle, missä piispa hänen

ruumiinsa siunasi. Tiedettiinpä, että Kustaa-kuningaskin oli jo

siksi heltynyt tätä ennen vainoamaansa suurporvaria kohtaan, että

antoi poikansa Juhanan edustajanaan ottaa osaa pormestarivainajan

hautajaissaattoon. Tämä kuninkaallinen edustus taas vuorostaan lisäsi

tilaisuuden juhlallisuutta.

Juhana-prinssin seuralaisena tuli Marttikin nyt olleeksi mukana näissä

suurissa hautajaisissa. Hän sai siellä nähdä, kuinka prinssi reippaalla

ja kansanomaisella esiintymisellään yhä enemmän voitti puolelleen

turkulaisten sydämet. Juhana oli viime aikoina liikkunut paljon

porvarienkin piireissä ja pidoissa, olihan häntä sinnepäin erityinen

vetovoimakin nykimässä. Jo se raskas, ärtyinen mieliala, joka kuninkaan

kärsimättömyyden vuoksi vallitsi linnassa, ajoi hänet hakemaan

huvituksia sen ulkopuolelta. Hän pani toimeen rekiretkiä läheisten

aatelisten tiloille, rakensi Aurajoen rannalle kelkkamäkiä, joihin

kutsui Turun nuorisoa huvittelemaan, ja pani illan tullen toimeen

karkeloja, joissa hän joskus itsekin soitteli luuttua. Turkulaiset

olivat aivan haltioituneet tästä nuoresta prinssistä, joka oli tuonut

hovin hienoudet ja ilot heitä niin lähelle.

Hautajaisten päätyttyä ympäröivät turkulaiset taas suosikkinsa, joka

hilpeästi tarinoi heidän kanssaan, ja tässä piirittäjäjoukossa keksi

Martti yhtäkkiä Kerttunsa siniset silmät, joiden hän huomasi häntä

kohden pälyvän. Hän riensi puhuttelemaan tyttöään, joka hyvänä ystävänä

häntä tervehtikin, kertoen äsken palanneensa maalta ja kysyen, miksi

Martti ei ollut heillä käynyt.

-- En tiennyt sinun palanneen, enkä tiennyt, odotitko minua tulevaksi.

-- Etkö muista enää tietä Aningaisiin? veisteli tyttö ikäänkuin

nuhtelevasti.

-- Muistan... tulen sinne kohta kanssasi, jos tahdot. Tulen

jäähyväisille, minun on lähdettävä pitkälle matkalle.

-- Siis menkäämme!

Prinssi oli hävinnyt omille retkilleen ja onnellisena asteli Martti

taas pitkistä ajoista tyttönsä rinnalla Turun lumisia kujosia pitkin.

Iloinen ja tuttavallinen oli taas heidän seurustelunsa, ikäänkuin

kaikki, mitä välillä oli tapahtunut, olisi pyyhkäisty olemattomiin.

Martti kertoi matkansa määrästä ja sen vaarallisuudesta ja aivan

selvästi hän luki vilpitöntä osanottoa ja kiintymystä tyttönsä

silmistä. Ja silloin hän virkkoi reippaasti ja rohkeasti:

-- Jos retkeltäni terveenä palaan ja saan kuninkaalta hänen lupaamansa

palkinnon, menemmekö silloin yhteen, Kerttu?

Tyttö loi tietenkin katseensa kainostellen maahan, mutta painautui

samalla saattajaansa lähemmäs. Ja Martti jatkoi kuumenneena:

-- Hyvin tiedät, että tämä on jo kauan ollut unelmani ja uskonpa, että

sinäkin olet sen aavistanut -- me kuulumme toisillemme. Palattuani

perustan kodin tänne Turkuun -- olenhan kuninkaan mies -- ja sen

haltijattareksi tulet sinä, -- niinhän Kerttu! Olenhan ystävistäsi

paras...?

-- Olet, Martti, kuiskasi neito kainostellen. -- Mutta puhutaan siitä

kotona...

-- Puhutaan heti!

Heidän keskinäiset välinsä olivat siis vihdoinkin selvät! -- Martin

täytyi toisinaan miltei pysähtyä kadulla sen varmasti todetakseen.

Kaikki kahnaukset, ylimysherrain liehittelyt, niskanheitot ja kylmät

katseet olivat unhottuneet, tyttö käveli siinä suloisena ja hellänä

hänen rinnallaan, hänen omanaan! Martti hyppeli ilosta nietoksissa,

kun lähestyttiin Aningaisten taloja, leperteli tulevasta onnestaan ja

Kerttu nauroi herttaisesti, täysin yhtyen hänen iloonsa.

Mutta siellä perillä Kyrön Heikin pirtissä ei ilta muodostunutkaan yhtä

iloiseksi. Vastaanotto oli siellä alunpitäen entisaikoja virallisempaa

ja kankeampaa ja kun Martti siitä huolimatta onnensa kuumassa huumeessa

lähti esittämään kosintaansa, teki Kyrön myrtynyt Elisa-emäntä heti

tenän. Itse oli Heikki näissä asioissa akkavallan alainen; hän oli aina

ollut suopea Martille, oli ehkä nytkin, mutta antoi vaimonsa määrätä ja

olla äänessä. Ja tämän ääni oli kylmä ja tyly:

-- Millä sinä vaimosi elättäisit, maankiertäjä kirjuripahanen...!

-- Mikä kuninkaan palkinto -- hanki se nyt ensiksi, sitten nähtäneen...

-- On meidän Kertulla ollut korkeampiakin kosijoita kuin sinä, ja

saattaa tulla vielä vastakin, -- parasta on, kun pysyt loitommalla...

-- Kuitian herran aikeiden vilpillisyydestä et sinä tiedä mitään. Mutta

lienet kyllä ollut mukana niissä juonissa, joilla hänet vedettiin

Kertun luota pois -- kyllä minä sen yskän ymmärsin...

Näin väitteli ja kielteli kylmästi ja yliolkaisesti Kyrön emäntä,

kumoten heti Martin heikot vastaväitteet, eikä saanut nuorukainen

Heikiltäkään, kannatusta. Kerttu-raukka taas repesi itkemään eikä

osannut muuta.

Martti ei kuitenkaan niin vähällä otettaan hellittänyt. Hän pysyi

tyttönsä vuoksi topakkana ja vakuutti Kertun vielä tästä talosta

korjaavansa, lisäten:

-- Nyt lähden matkalle, ja kun sieltä palaan, tulen asiasta uudelleen

puhumaan -- älä itke lintuseni!

-- Matkusta vain, uhmaili äiti, tyttärensä kyynelistä välittämättä. --

Mutta sinua varten täällä en missään tapauksessa tätä lintua sillaikaa

säästele.

-- Mutta hän säästyy itse minua ja yhteistä onneamme varten, eikö niin,

Kerttu? Elä lujassa toivossa!

Martti koetti pysyä varmana ja reippaana loppuun asti ja hänen

äänensä oli karski, kun hän rohkaisi tyttöään jäähyväisiksi. Mutta

todellisuudessa oli hänen rohkea varmuutensa jo kokonaan tiessään ja

syvä alakuloisuus sai hänet valtoihinsa. Ja kun hän hetkeä myöhemmin,

tylyjen hyvästijättöjen jälkeen, käveli linnaan päin takaisin

Aningaisten kaupunginosasta, oli hänen mielensä apeutta täynnä ja

hänen sydämensä suruun pakahtua. Kerttu on liiaksi lapsi, hän voi pian

taipua äitinsä tahtoon... joka tapauksessa hänellä on vaikea taistelu

edessään. Ja mitä se lopultakaan hyödyttää...?

-- Joudanpa täältä nyt lähtemään vaikkapa surman kitaan tai

tatarilaisten vangiksi! -- päätteli nuorukainen. -- Mutta jos palaan,

silloin... niin, silloin uusi ote!

* * * * *

Parin päivän perästä olikin Martin jo mentävä kuninkaan luo saamaan

valtakirjansa ja viimeiset evästyksensä matkalle. Mutta hän hämmästyi

jo kuninkaansalin etuhuoneisiin saapuessaan. Siellä tehtiin näet

tänä aamuna vilkkaita matkavalmistuksia, täytettiin matka-arkkuja,

kannettiin esille turkkeja ja vällyjä. Pian kuuli hän syyn tähän

touhuun.

Ahvenasta oli saapunut sanomia, että jäät ovat nyt lujat ja varmat

reelläkin sinne ajaa, saaristolaiset olivat jo tämän taipaleen

kulkeneet ja luotettavat oppaat olivat Turussa. Ruotsiin asti ei kyllä

voitu päästä, sillä Ahvenanmerellä oli edelleen avovettä ja ahtojäitä,

mutta kuningas oli kumminkin riemulla vastaanottanut saapuneen sanoman,

päättäen lähteä Turusta, jossa hän oli niin paljon kiusaantunut

ja jossa hän alituisesti tunsi olonsa epävarmaksi, Kastelholman

linnaan, lapsuutensa leikkimaille, -- sinne saarimaahan asti eivät

ryssäläispartiot, jos Turun rannikolle tulevatkin, hevillä osaa. Ja

hän oli päättänyt jo heti, samana päivänä, lähettää perheensä edeltä

saarimaan turvaan, ajaakseen itse päivän tai parin kuluttua sinne

Juhana-prinssin kanssa perästä. Sillä Juhana oli edellisenä päivänä

lähtenyt huviajelulle Ispoisten kartanoon eikä kuningas millään ehdolla

tahtonut jättää lemmikkipoikaansa tänne vaaranalaiselle mantereelle.

Kuningattaren ja kuninkaanlasten sekä hoviseurueen kuomurekiä

varustettiin ja valjastettiin parast'aikaa linnan pihalla ja varmat

saaristolaisoppaat odottivat siellä ylhäistä retkikuntaa saattaakseen.

Hovipalvelijat juoksivat vain vielä rappusissa kantaen tavarakääröjä

ja lippaita ja kuningas itse asteli heidän joukossaan, lähteviä rekeen

hoputtaen, jotta he valoisaan aikaan hyvin ehtisivät perille. Hän oli

harmissaan Juhana-prinssin viipymisestä, mutta entistään reippaampana

ja pyylevämpänä hän nyt kuitenkin siinä kulki, hommaili ja myhäili.

Sillä olihan hänellä nyt varmuus siitä, että hän sai perheensä turvaan

ja pääsi itsekin vaaroja pakoon.

-- Me laadimme täällä nyt valmiiksi viimeiset käskykirjeet sotaväen

otosta ja maan puolustuksesta, virkkoi hän Steen Leijonhufvudille, joka

häntä yhtä myhäilevänä seuraili.

-- Ja sitten lähdemme mekin tästä ilottomasta maasta, vastasi

Steen-herra hiukan levotonna, tietämättä varmasti, aikoiko kuningas

ottaa hänetkin mukaansa sinne saarimaan turvaan.

-- Sitten lähdemme. Pidämme hevoset varalta valjaissa, voidaksemme

nousta rekeen millä hetkellä tahansa, yöllä tai päivällä, jos kiirekin

tulisi. Ja ajamme henkivartioinemme ulos meren jäälle!

Turvassa jo olemme!

Tämän hälinän keskellä sai Martti kuninkaan kansliasta kirjeensä, -- jo

oli hevonen häntäkin varten varattu. Ja hetkistä myöhemmin, kun komea

kuninkaallinen rekisaattue oli kulkusten kilistessä ja parihevosten

vetäessä raskaita kuomuja laskeutunut Turun linnasta alas jäälle,

laskeusi sieltä mantereenpuoleiselle tielle pieni, kahden hengen

ajoreki, jossa kuninkaanairut ja venäläistulkki -- vetelä, unelias

mies -- lähtivät tietymättömälle, epävarmalle retkelleen vihollisten

valtaamia seutuja kohti.

Surumielisesti helähti nyt Martin mielestä aisakello, kun hän sitä

turkkiensa sisältä kuunteli Turun kaupungin jäädessä hänen selkänsä

taakse. Sinne jäi nyt myös se vähä, mikä hänelle oli maailmassa

rakasta ja kallista... muistot vain seurasivat mukana reessä, muistot

kauniit ja katkerat. Millaista on, kun hän sinne taas palaa, jos

palaa? Muisteleeko siellä silloin vielä keltatukka impi vähäpätöistä

sulhoaan, vai onko hän jo aikoja sitten joutunut takaisin päivän ilojen

pyörteeseen, jossa pian on unohtunut se, mitä hautajaisista palattaessa

oli puhuttu ja luvattu...

-- Välipä köyhästä teinipojasta, niin ajattelevat kai nekin harvat,

jotka häntä yleensä ajattelevat. Ja niin koetti hän ajatella itsekin,

painautuen syvemmäs turkkiensa sisään, nukahtaakseen pois kaikista

turhista toiveista.