XIX

Tietoja saapui seuraavina viikkoina Turkuun hitaasti ja harvoin

Viipurista, jonka asemasta oltiin hyvin levottomia, ja näiden sanomain

viipyminen tuotti niitä Turun linnassa odottelevalle kuninkaalle vielä

suuremmat tuskat kuin samanlainen jännitys viime syksynä Viipurissa.

Kohta saartotiedon saavuttua oli Turusta ja sen ympäristöstä toimitettu

kaikki saatavissa oleva sotaväki Kankaisten häihin saapuneiden

päällikköjen johdolla Itä-Suomeen, hevoskuormittain oli sinne

tykkejäkin Turun linnasta toimitettu ja taas oli uusi sotaväenotto

koko Länsi-Suomessa määrätty maan puolustusta varten. Mutta apuväen

lähdettyä oli kaikki jälleen hiljaista, -- liian hiljaista.

Viipurista ei enää tullut mitään tietoja -- arveltiin linnan jo

olevan umpisaarroksissa, ellei se ollut jo antautunutkin --, ja

ne välilliset tiedot ja huhut, joita Turkuun aika-ajoin idästä

päin lennähti, eivät suinkaan olleet omiaan mieliä rauhoittamaan.

Kerrottiin vihollisjoukkojen kulkevan ryöstelemässä kaukana Viipurin

länsipuolella, jopa Savoa ja Hämettäkin myöten. Näissä vihollisparvissa

oli julmia tatareja ja kalmukkeja, puoli-ihmisiä, jotka myrskypilvinä

ajelivat pienillä ratsuillaan pitkin maakuntia polttaen ja hävittäen

kaiken elämän edestään. Ne samoilivat, niin kerrottiin, talviteitä

myöten sanomattomalla nopeudella: yö väliä, niin olivat jo ehtineet

kirkolta kirkolle!

Näitä tietoja kertoilivat pian ne pelästyneet pakolaiset, aatelisrouvat

lapsineen, voudit ja muut virkamiehet, jotka hätäisinä sisämaasta

ajoivat Turkuun. He eivät kyllä olleet itse vihollisia nähneet, mutta

he kertoivat niiden olevan vyörymässä länteen päin. Kylistä, jonne

vihollinen jo oli saapunut, se oli ajanut asukkaat, niin miehet kuin

naiset, vankeinaan Venäjälle.

Nämä tiedot, olivatpa ne sitten tosia tai huhuun perustuvia, kerrottiin

kuninkaalle sitä mukaa kuin ne saapuivat, ja aste asteelta ne lisäsivät

vanhan Kustaan mielenlevottomuutta. Hän hautoi niitä juttuja yöt päivät

ja tuska ja hätä sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Ja vähitellen

rupesi häntä taas myöskin hänen oma ja perheensä turvallisuus

huolettamaan. Miksi olikaan hän lähettänyt pois omiakin vähiä

henkivartioitaan Jaakko Heikinpojan mukana Viipuriin? Miksi oli annettu

karsia Turun linnasta melkein kaikki sen tykit ja käsipyssytkin? Kuka

takaa, etteivät nuo julmat kalmukit nopeilla ratsuillaan jonakin

päivänä karauta Turkuun asti, -- olisivathan ryssät tyhmiä, elleivät

koettaisi kaapata Ruotsin kuningasta perheineen vangikseen!

Huh, kuinka vanhuksen päätä poltti, kun hän vaipui näihin mietteisiin,

ja kuinka ylivoimaisiksi nuo ajatukset toisinaan saattoivat paisua...!

Vangeiksi...? Siihenkö se erämaalaidan tietäjävelhokin äsken viittasi

pyrstötähden merkkejä tulkitessaan?

Ei, ei, ne olivat turhia kauhunkuvia, sen tiesi kuningasvanhus itse, ja

hän karkoitti ne kerran toisensa perästä luotaan. Mutta ne palasivat

takaisin ja entistä kaameampina, varsinkin unettomina öinä, kun

hän vuoteellaan vääntelihe ja pohti mielessään kaikkia ajateltavia

mahdollisuuksia, -- silloin hän käsitti nuo kuvitelmansa täysin

aiheellisiksi ja päteviksi. Eikä hänen nuori puolisonsakaan kaikella

lempeydellään silloin saanut hänen mieltään tyynnytetyksi.

Taas uuden pakolaissanoman saavuttua, joka kertoi tatarilaisten

hävityksestä Hämeessä, kolmen, neljän päivämatkan päässä Turusta, kävi

kuninkaalle mielensä levottomuus ylivoimaiseksi. Juhana-prinssi oli

juuri ollut karhunmetsästyksellä sisämaassa ja ukko kuvitteli jo, että

prinssi oli ehkä joutunut vihollisten kierrokseen. Ja miksei he muutkin

minä päivänä tahansa? -- Silloin Martti sai käskyn kutsua Henrik Hornin

Kankaisista linnaan taaskin neuvottelemaan yhdessä kuninkaan ja hänen

neuvostonsa kanssa uhkaavasta tilanteesta. Kuningattareenkin oli pelko

jo tarttunut, hän, samoin kuin muut hovin rouvat, ikävöi jo hartaasti

takaisin Ruotsiin, turvaan kaikilta kalmukeilta, ja se ikävä taas

lisäsi yleistä levottomuutta.

Henrik Klaunpoika kuunteli kummissaan noita vanhan kuninkaan

liioiteltuja kuvitelmia. Hän oli kyllä itsekin jonkun verran huolissaan

venäläisjoukkojen liikkumisesta, sillä saattoivathan ne hävittäen

hyökätä esimerkiksi Hattulaan asti, Jossa hänen vastanainut tyttärensä

asui Lepaan kartanossa. Mutta Turkuun saakka! -- Henrik herra arveli

ne sellaiset jutut aluksi vain hovin naisten koti-ikävästä johtuviksi

jaarituksiksi. Mutta kuningas hälvensi pian sen harhaluulon.

-- Me emme voi täällä enää viipyä, ymmärrätkö, meidän täytyy palata

Ruotsiin, tuskaili hän Hornille. Asema käy täällä vaaranalaiseksi, me

emme saa antautua uhkapeliin.

Neuvosherrat koettivat rauhoittavasti selittää, että eihän ole toki

tullut tietoa Viipurin kukistumisesta, joka niin monesti on ryssän

hyökkäykset kestänyt; onhan sitäpaitsi puolustuslinja Kymijoellakin,

-- eihän vihollisen saapumisesta Turunmaahan missään tapauksessa vielä

ainakaan ole pelkoa.

-- Kuka sen takaa! virkkoi kuningas, joka omissa mietelmissään jo

moneen kertaan oli nuo vastasyyt esittänyt ja kumonnut. -- Vihollinen

voi hyökätä tänne, sanokaamme viikon, kahden taikka kolmen perästä, --

mitä voimia on meillä tässä talviluonnossa sitä torjuaksemme? Kouran

täysi henkivartioita, sama määrä vanhoja, asekelvottomia linnannihtejä

-- niihin suomalaisiin nostoväkijoukkoihin, joita ehkä maakunnasta

ehdittäisiin saada kokoon, emme paljoa luota. Satakunta tataria

karauttaa vain tänne nopeilla ratsuillaan, laskettelee jäätä pitkin

linnaan saakka, ja me olemme satimessa!

Levottomuuttaan jo kauan hiljakseen kärsinyt ja siitä rasittunut

kuningas muuttui vallan hahmoltaan noita vaaroja neuvonantajilleen

kuvaillessaan. Silmät vuosivat vettä, kasvojen lihakset nytkähtivät ja

parta tärähti hänen puhuessaan ja toistellessaan:

-- Meidän on matkustettava täältä Tukholmaan ja viipymättä!

-- Nytkö talvikelillä? kysäisi Henrik Klaunpoika päätään pudistaen.

-- Niin, olipa keli mikä tahansa! Henkemme on valtakunnalle kallis ja

meillä on täällä kalleimpamme mukanamme.

-- Miten voidaan nyt päästä Ahvenanmeren yli? ihmetteli Horn. -- Se on

jäässä, mutta kantaako jää kaikkialla?

-- Siitä teidän on juuri minulle neuvot annettava ja tiedot hankittava,

sitä varten olen teidät tänne kutsunut. Vai tahdotteko tahallanne

saattaa meidät täällä onnettomuuteen?

-- Siitä Jumala varjelkoon, huudahti Steen Leijonhufvud alamaisimmasti,

-- hän jo itsekin ikävöi hartaasti Ruotsiin. -- Toimenpiteisiin

kuninkaan paluumatkaa varten joko Ahvenanmeren yli tai Pohjanlahden

ympäri on viipymättä ryhdyttävä.

Suomen herrat pudistelivat yhä päätään. Talvimatka kumpaa tietä tahansa

on, vaivoista puhumattakaan, vanhalle, kivuloiselle kuninkaalle

ilmeisesti vaarallisempi kuin viipyminen Turun suojatussa linnassa,

sanoivat he. Se matka voi sitäpaitsi olla mahdotonkin. Mutta kuningas

ei enää tahtonut tästä vastarinnasta eikä esitetyistä vastasyistä

mitään tietää.

-- Te suomalaiset olette aina "mahdottomat". Mutta enhän ole teiltä

kysynytkään, onko minun tässä pussissa viivyttävä talvikausi vai ei,

kysyn vain, kumpaa tietä meidän on matkustettava kotiin.

Vieläkin koetti Simo Tuomaanpoika kuvata kuninkaan ajatteleman matkan

vaikeuksia. Ahvenanmaalta ei ole ketään jalkamiestäkään vielä tullut

Turkuun, kuinka sellaisille matkoille voisi uskoa kuninkaan hengen?

Rekimatka taas Pohjanlahden ympäri, joka on tavattoman pitkä ja

vaivaloinen, vaatisi joka tapauksessa laajoja ennakkovalmistuksia,

koska ei edes hevosiakaan ole siellä saatavissa...

-- Ne ovat parantumattomani estelyjä, väitti Kustaa kiihtyen. --

Pankaa miehet ottamaan selkoa matkaedellytyksistä, aukomaan teitä ja

hankkimaan hevosia, toiset Ahvenanmaalle, toiset Pohjanmaalle!

-- Se voidaan tehdä, mutta se vie kyllä aikansa huomautti Henrik

Klaunpoika.

-- Siksipä onkin siihen ryhdyttävä heti. Pankaa kerrankin vauhtia

hitaisiin liikkeisiinne, te suomalaiset jukurit, toimikaa, -- me emme

jää talvikaudeksi tähän hiirenloukkuun!

Liikkeelle sai kuningas väet Turun linnassa yhtä tiukasti kuin

syksyllä Viipurissa. Suksimiehiä lähetettiin saaristoon ottamaan

selkoa jäämatkan mahdollisuuksista, toisia hiihti Satakunnan kautta

Pohjanmaalle päin tiedustelemaan, oliko sieltä tänä talvena tietä auki,

sekä kaiken varalta järjestämään kyytipaikkoja. Turkuun saapuneita

matkamiehiä haettiin linnaan selittämään kuninkaalle sisämaan oloja ja

ehtimiseen laitettiin airueita itään päin tiedustelemaan vihollisten

liikkeitä.

Mutta viikkoja kului, ennenkuin nämä tiedustelut tuottivat tuloksia,

ja vanhan kuninkaan kärsimättömyys ja tuska kasvoi sillävälin päivä

päivältä. Martti sai joka aamu ratsastaa Kankaisiin kutsumaan Henrik

Klaunpoikaa kuninkaan neuvotteluihin. Näissä ukko usein kiivastui,

lähetti joskus suuttuneena pois arvossapitämänsä laamannin, kun tämä

ei osannut hänelle neuvoa varmaa tietä, joka johtaisi hänet pois

"umpikujasta", mutta kutsutti hänet seuraavana päivänä takaisin. Hänen

omat aivonsa tekivät samalla väsymättömästi työtä, keksien yhä uusia

suunnitelmia, mutta tarkemmin harkittuina ne olivat aina edellisiä

epäkäytännöllisempinä hylättävät.

Eräänä päivänä kuningas kutsui myöskin piispa Agricolan näihin

neuvotteluihinsa. Kuninkaan ja Mikael-mestarin välit olivat koko

Kustaan Suomessa oleskelun ajan pysyneet kylmähköinä ja kankean

virallisina. Vanhat kahnaukset tuntuivat edelleen ja Taivassalossa

ilmitullut erimielisyys oli vielä lisäksi väljentänyt välejä. Mutta

katuessaan katkerasti suostumistaan Inkerin sotaretkeen ja kärsiessään

tämän vaaralliseksi käyneen sodan jatkumisesta oli Kustaa toisinaan

muistanut, että hänen olisi sittenkin ollut noudatettava suomalaisten

hengenmiesten varoittavaa sanaa ja heidän ilmaisemaansa rauhanaatetta.

Ja tämä katuva muisto oli kääntänyt hänet suopeammaksi Agricolaa

kohtaan, joka hänen kylmyytensä oli hyvällä palkinnut, saapuen muun

muassa häntä lohduttamaan, kun hän pyrstötähden ilmestyttyä oli vallan

sairastunut. Se on sittenkin ymmärtävä ja harkitseva mies, päätteli

kuningas, hänestä voi olla hyötyä meille ahdistuksessamme.

Sinä päivänä, jolloin Mikael Agricola kutsuttiin linnaan

neuvonpitoihin, oli Kustaa Vaasassa taas virinnyt uusi suunnitelma.

Hän oli, aseman kireydestä ja Ruotsille epäsuotuisasta sodankäänteestä

huolimatta, päättänyt uudelleen tarjota Venäjän suuriruhtinaalle rauhan

kättä. Tätä aiettaan hän oli pitkin yötä hautonut ja harkinnut sen

lopultakin toteuttamisen arvoiseksi. Ja Turun piispalle hän nyt sen

vuoksi virkkoi tämän linnaan saavuttua:

-- Sinä olet, mestari Mikael, rauhan mies; muistan aina, millä lämmöllä

puhuit viimekesäistä hyökkäyssotaa vastaan. Meidän olisi silloin

pitänyt sinua kuulla, mutta sotaiset maanmiehesi veivät meidät harhaan.

Tahdotko nyt taas tehdä jotakin rakastamasi rauhan ja valtakunnan

hyväksi?

-- Siihen olen aina valmis, mikäli heikot voimani riittävät, vastasi

piispa empimättä, vaikka ihmetellen, mitähän rauhan työtä kuningas nyt

keskellä kireintä sotaa mahtoi häneltä odottaakaan.

-- Olemme päättäneet tarjota Moskovan suuriruhtinaalle rauhaa ja olemme

ajatelleet sinua yhdeksi tämän rauhan välittäjäksi, -- Steen-herra

saisi seurata toisena.

-- Kuinka se olisi toteutettavissa, sotarintaman riehuessa valtakuntain

välillä ja pitkin rajaa? kysyi piispa ihmeissään.

-- Teidän olisi meidän lähettiläinämme pyrittävä suuriruhtinaan

sotaväen päällikköjen luo Viipurin edustalle taikka missä he nyt

ovat, -- niin, se retki ei tietysti olisi vaaraton julmien tatarien

sisämaassa temmeltäessä. Näille päälliköille teidän olisi esitettävä

asianne ja pyydettävä päästä itsensä suuriruhtinaan luo.

-- Tahdon tehdä kaikkeni rauhan puolesta, vakuutti Agricola

vilpittömästi, -- enkä arkaile henkeäni, jos se vain tarpeelliseksi

harkitaan.

Kuningas katsoi hentoa piispaa pitkään. Noin ehdotonta valmiutta

ja pelotonta uljuutta ei hän tuolta heikkoveriseltä hengenmieheltä

olisi odottanut. Mutta saapuvilla olleet neuvosherrat puuttuivat nyt

arvostelevasti itse kuninkaan suunnitelmaan ja osoittivat sen heti

kestämättömäksi Sodan jatkuessa oli kyllä kirjeenvaihtoa tapahtunut

kuninkaan ja suuriruhtinaan välillä, mutta siihen tsaarin viimeiseen,

loukkaavaan kirjeeseen, jossa hän oli vaatinut kuningasta itseään

puheilleen, ei viimemainittu ollut vastannut. Näin ollen ja kun

venäläiset nähtävästi parastaikaa olivat kuumimmassa voitonhuumeessaan,

olisi sopimatonta ja raukkamaista lähettää juuri nyt lähettiläitä

heiltä rauhaa kerjäämään, jos sellainen matka vielä muuten kävisikin

päinsä.

Kuningaskin myönsi nämä väitteet oikeutetuiksi, mutta ärähti juuri

senvuoksi äkäisesti Henrik Klaunpojalle.

-- Aina te lyötte rikki kaikki pelastumissuunnitelmani, keksimättä

kertaakaan mitään omaa. Meidän pitäisi siis vain kiltisti odottaa

täällä kuin karitsa iskijäänsä, yrittämättä edes mitään. Vai mitä

neuvot meille, Henrik, tässä pälkähässä ja valtakunnan vaikeassa

pulassa?

-- En muuta kuin sitkeää maan puolustusta, henkensä hinnalla

puolestamme taistelevain miestemme lujaa tukemista! Vihollinen on

rohkeasti ja päättävästi torjuttava, vaikka sillä hetkellisesti olisi

menestystäkin, onhan se niin monta kertaa ennenkin torjuttu tästä

maasta.

-- Se ei ole mikään neuvo silloin, kun jo perus pettää jalkojen alla,

kun vihollinen parveilee pian ympärillämme, murisi kuningas melkein

valittaen. -- Me emme kestä tätä levottomuutta, meidän on yritettävä

jotakin, tulkoonpa sitten vaikka raskaampikin rauha!

Piispa Agricola näki hikikarpaloiden helmeilevän kuninkaan miltei

kaljuksi käyneellä päälaella, luki tuskaa ja toivottomuutta hänen

raukeista silmistään, ja tahtoi kärsivää vanhusta edes jollakin tavoin

rohkaista:

-- Kenties olisi sentään syytä kirjeellä ensiksi tiedustella

suuriruhtinaan rauhanhalua, kenties hän osoittautuisi taipuvaksi

vastaanottamaan lähettiläämme, -- olen siihen aina altis.

-- Niin, emme ole vielä vastanneet hänen viime kirjeeseensä, joka kyllä

oli törkeä, mutta ei aivan kieltävä, puhui kuningas, tarttuen taas

siihen oljenkorteen. -- Ystävällinen kirje, jossa valitamme, että hänen

sotamiehensä ovat hyökänneet maahamme, vaikka rauhasta hierottiin, --

se on ainakin puolustettavissa.

Henrik Klaunpoika pudisteli sillekin tuumalle päätään; se ei ollut

hänestä kuninkaan arvon mukainen sekään, ennenkuin sotatantereella

oli yritetty asein puhutella vihollista vakuuttavammin. Mutta

Steen-herrakin kannatti sentään kirjeen lähettämistä Viipuria

piirittäväin venäläisten päällikköjen kautta, rauhantarjouksen

tekemistä arvokkaassa muodossa. Ja kuningas tyyntyi hetkeksi saatuaan

edes tämän päätökseen, -- saattoihan siitä kenties kehittyä pelastuksen

tie.

Mutta ennenkuin Mikael Agricola ja Henrik Horn olivat ehtineet linnasta

lähteä, oli hän taas sortunut äskeiseen levottomuuteensa, vieläpä

äskeistä syvemmäs. Hänelle näet nyt juuri ilmoitettiin, että saaristoon

ja Ahvenanmaalle lähetetyt tientutkijat olivat vastikään palanneet,

tuoden huonoja uutisia. Toistaiseksi oli kulku Ahvenanmaallekin

hevosilla Suomen mantereelta mahdoton, railoja oli vielä selkävesillä,

-- muutamain viikkojen perästä arveltiin ne edellytykset jo paremmiksi,

sillä jää oli tänä talvena lujaa. Mutta Ahvenanmeri oli yhä auki ja

myrskyt estivät sitä jäätymästä -- Ruotsiin asti ei voitu missään

tapauksessa päästä. Kuningas huoahti raskaasti: -- No, sitten ei meidän

auttane muu, kuin lähteä kiertämään Pohjanlahden ympäri, niin hidas ja

vaivaloinen kuin sellainen matka lieneekin. Onhan siellä jo varalta

hevosia tilattu...

Simo Tuomaanpoika, joka Ahvenan tiedot oli kuninkaalle tuonut, seisoi

nyt äänettömänä ja ilmeisesti hämillään, silmät vallan pyörivinä,

ankaran herransa edessä. Hän siirteli jalkojaan ja änkytti, ikäänkuin

uskaltamatta sanoa sitä, minkä tiesi ja mikä olisi sanoa pitänyt. Sen

avuttomuuden eleen huomasi kuningaskin ja hän kiihtyi nyt tiedustamaan:

-- Vai mitä -- mitä haudot kielelläsi, Simo, oletko ruvennut

sammaltamaan? Hä? Ovatko hiihtäjät siltäkin taholta jo palanneet

selittäen kaiken mahdottomaksi. Se olisi niin teidän avuttomain

suomalaisten tapaista. Mies, mikset vastaa, ovatko he palanneet?

-- Eivät ole, mutta...

-- Mutta mitä?

-- Tänne on saapunut ulvilalaisia turkiskaupustelijoita, jotka ovat

yrittäneet päästä Peräpohjaan turkiksia ostamaan...

-- Mutta eivät ole sinne päässeet. Miksi eivät? Selitä! Keli tietysti

kelvoton, niinkuin tavallisesti, lunta paljon...?

-- Ei, kyllä he kinosten yli hiihtävät, laukesi Simo-parka vihdoin

kertomaan. -- Mutta Pohjanmaalla ei ole nyt turvallista liikkua.

Venäläiset ovat Vienasta tehneet sinnekin hävitysretken, ryöstelleet

Oulunjärven uutisasutuksen ja parveilevat nyt siellä jokivarsilla...

-- Ei, sinne ei ole lähdettävä...!

Vanha kuningas vallan kauhistui ajatustakin, että hän perheineen

olisi lähtenyt sinne laidattomille erämaantaipaleille, joutuakseen

ryösteleväin partiolaisten saaliiksi, ja siunasi itseään, ettei toki

ollut sitä yrittänyt. Mutta samassa hänelle selvisi, että nyt sekin

viimeinen tie oli tukossa, että hän ei voinut lähteä mitään tietä

pyrkimään Suomesta kotiinsa Ruotsiin.

-- Me olemme siis lopullisesti täällä vankina! huudahti hän aivan

läjään lyyhistyen ja hervotonna ristien kätensä. -- Vankina

tässä viheliäisessä maassa ja tässä linnaladossa, jolla ei ole

puolustajiakaan!

Ja nojatuoliinsa vajonneena kuningas puhui edelleen hiljaa ja

katkonaisesti:

-- Vankina -- sitähän se Sysikorven velho meille ennusti, ehkä hän

loihtikin pakotiemme umpeen! Nyt suomalaisten vankina, jotka eivät

yritä mitään meitä pelastaakseen, mutta pian kai julmien tatarien

vankina, jotka ehkä jo huomenna Turun ympärillä parveilevat. Tällaiseen

tilanteeseen te olette meidät saattaneet, -- nautitteko nyt siitä!

Läsnäolevat herrat oivalsivat kuninkaan säikähdyksissään ja

hetkellisesti heikontuneena laskevan suustaan näitä pehmoisia puheita,

joita hän ei hiukan rauhallisemmalla mielellä varmasti koskaan

päästäisi kieleltään. He koettivat sen vuoksi häntä lohduttaa,

vakuuttaen, että olihan kuningas täällä ystäväinsä keskellä, jotka

olivat valmiit häntä viime hengenvetoon puolustamaan, jos todella

ilmestyisi sellainen vaara, jota jumalankiitos ei toistaiseksi ollut

syytä pelätä.

-- Ystäviä, millaisia ystäviä! huudahti vanhus katkerasti. -- Ja

montako teitäkään on --, sormilla ne on laskettu!

-- Meitä on monta Suomessa ja hyviä ystäviänne, vastasi Mikael Agricola

sydämellisesti. -- Koko kansa...

Ja Henrik Klaunpoika lisäsi rauhoitellen:

-- Olemme toimeenpanneet aseväen kirjoituksen. Me vedämme nämä

talonpoikaiset joukot Turkuun kuninkaallista perhettä puolustamaan, ja

ne tulevat taistelemaan sankareina...

-- Nuo juropäät talonpojat, en voi heihin luottaa, huokaili sittenkin

kuningas. -- Muistan, kuinka he taittoivat aidanseipäitä Kymijoella, --

onko meidät tosiaankin heidän armoilleen myyty tässä umpisolassa!

Mutta niin vähän kuin kuningas luottikin suomalaiseen talonpoikaiseen

nostoväkeen, tarrasi hän nyt taas kuitenkin kiinni Henrik Klaunpojan

tarjoukseen koota kiireellä puolustusväkeä Turkuun. Ja ryhtyessään

sitä päätöstään toteuttamaan ukko jälleen hieman elpyi. Linnan

miehet saivat taas tarpeekseen tointa ja kirjurit samaan aikaan

kiirettä valmistaakseen pikaisia käskykirjeitä ja laatiakseen

tsaarille lähetettävän kirjeen. Mutta synkkänä hahmoltaan kuningas

itse käveli linnan huoneissa, levittäen levottomuuttaan ja pelkoaan

seurueeseensakin, perheeseensä ja nuoreen kuningattareenkin, joka

turhaan koetti häntä lempeydellään viihdyttää, vaikka hän itsekin yksin

ollen vavahteli...

Piispa Mikael Agricola ja laamanni Henrik Klaunpoika Horn kävelivät

sinä päivänä yhdessä kuninkaan neuvottelusta Turun linnasta kaupunkiin

päin. Oli raitis, kaunis talvipäivä, aurinko kirkasti lumisen luonnon,

tie oli kovaksi poljettu jäällä -- he antoivat kyytimiehensä ajaa

hevoset edeltä ja tarinoivat vilkkaasti kävellessään. He olivat

näet vanhoja hyviä tuttavia jo kaukaisilta ajoilta. Henrik Horn

oli kyllä piispaa muutamia vuosia nuorempi -- Agricola oli ollut

hänen opettajanaankin Turun teinikoulussa, joihin muistoihin juuri

heidän ystävyytensä perustui. Sen jälkeen he olivat miehinä usein

joutuneet rinnakkain toimimaan, ollen molemmat alallaan maan ylimpiä

luottamusmiehiä. Näin he olivat oppineet toisiaan kunnioittamaan ja

usein kyllä toisilleen suoraan lausumaan sellaisetkin ajatukset, joita

he eivät muille olisi lausuneet.

-- Muistatko, mestari Mikael, sen ajan, jolloin Kustaa Vaasa

ensi kerran kävi Suomessa? kysyi rehevä Henrik Horn hennommalta

rinnallaan-astujalta. -- Minä olin teinikoulussa silloin, tuosta

sillalta häntä katselimme.

-- Muistan hyvin, vastasi Agricola, -- siitä on nyt aikaa noin

seitsemänkolmatta vuotta. Pietari Särkilahti oli äsken kuollut, me,

hänen oppilaansa olimme masennuksissa. Maassa oli suuri köyhyys kaiken

hävityksen jälkeen. Silloin tuli hän, Kustaa Vaasa, jonka nimi oli

kaikkien huulilla...

-- Sankari, maansa uljas pelastaja, monien vihollistensa voittaja...

-- Puhdistetun opin tienraivaaja, uuden ajan mies... Mikä ihastus ja

riemu niin kirkon kuin maallikkomiesten mielissä!

He pysäyttivät molemmat siihen nuo innostuneet, kauniit muistonsa,

seisahtuivat tielle vastakkain, katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät. Ja

Henrik herra virkkoi:

-- Te tahdotte kysyä, piispa, mitä on nykyisessä kuninkaassamme, josta

äsken erosimme, jäljellä siitä entisestä...?

-- Niinkuin tekin, vastasi piispa. -- On, paljon on toki jäljellä. Hän

on sama maansa pelastaja, vaikka nyt jo vanha. Ja onhan ukossa vielä

samaa toimintatarmoakin, samaa käskijää, samaa epäilijää, -- ainakin

meihin suomalaisiin nähden...

-- Mutta se silloinen varma, vuorenluja itseluottamus, horjumaton usko

asiaansa, rohkea päättäväisyys ja pelkäämättömyys...?

-- Raskas työpäivä, vuosien taakka, Henrik Klaunpoika, se ei ole

jättämättä jälkiään sellaisella paikalla, missä Kustaa Vaasan on ollut

seistävä, se kuluttaa kyllä vähitellen ruumiin jos hengenkin voimat.

-- Näin puhui piispa koettaen, kuten aina, ymmärtää ja parhain päin

selittää kaikki asiat.

-- Niin, niin, vastasi laamanni. -- Mutta sääli on nähdä näin kauniin

voiman raunioituvan. Vai luuletteko, piispa Agricola, että Kustaa Vaasa

kotonaan Ruotsissakin on näin levoton ja miehuuton, että hän sielläkin

esiintyy, kuinka sanoisin, näin vähän kuninkaallisena?

-- En, en ole sellaista koskaan kuullut. Hän valittaakin, että tämä

Suomen luonto ja ilma vaikuttaa häneen heikontavasti, että oleskelu

täällä tuottaa hänelle tuskaa ja kärsimyksiä, rauhattomuutta,

unettomuutta...

-- Pelkoa, sanokaamme se suoraan! Syy on siinä, että hän ei meitä

suomalaisia rakasta eikä meihin suomalaisiin luota.

Mikael Agricola katsahti melkein ihaillen kävelytoveriinsa. Olisiko hän

itse sittenkin ollut väärässä Eerikki Härkäpään kanssa väitellessään,

löytyisikö kuitenkin Suomen ylimystenkin joukosta miehiä, jotka

ajattelivat täysin suomalaisittain? Henrik Hornin viime sanat,

joista vilahti esiin suomalaista yhteistunnetta, toivat omituisen,

riemastuttavan laineen hänen mieleensä ja hän vastasi melkein iloisesti:

-- Juuri niin, meitä suomalaisia ei hän ymmärrä eikä siis rakastakaan,

ja kärsii siitä itse enemmän kuin me.

-- Olisi parempi, jatkoi Henrik-herra, jos hän todella pääsisi täältä

Ruotsiin lähtemään, -- meidän ei olisi syytä häntä pidätellä, kun vain

matka olisi mahdollinen. Silloin selviäisimme kyllä sodastakin, silloin

järjestyisivät asiamme. Mutta meidän on tietysti koetettava palvella

häntä täälläkin ja tehtävä voitavamme hänen hyväkseen.

Herrat olivat näin vanhoina ystävinä tarinoiden ehtineet raatihuoneen

torille, missä heidän tiensä erosivat, piispan kirkon luona olevaan

Pyhän Lauritsan pappilaan, Henrik-herran luostarikorttelissa kohoavaan,

vanhaan, komeaan, äsken korjattuun kivitaloonsa, Kankaisten taloon.

Ymmärtäen toisensa entistä paremmin he siinä toisilleen kättä ojensivat.