Sen touhun ja toiminnan aikana, jonka Turun linnassa aiheutti saapunut
sanoma vihollisten rajusta hyökkäyksestä Viipuriin, olisivat Sysikorven
talonpojat epäilemättä vielä kauankin saaneet odottaa pääsyään
kuninkaan puheille, ellei kaupungissa olisi levinnyt huhu, että näiden
sydänmaalaisten joukossa on vanha tietäjä, joka muinaisin noitataidoin
osaa selittää taivaanmerkkejä niinkuin muitakin luonnonilmiöitä.
Sisämaan tietäjät ja velhot olivat suuressa maineessa Turussa, jonne
niitä usein hädän hetkinä haettiin, ja vielä suurempi, miltei kaamea
maine oli suomalaisilla tietäjillä Ruotsissa, jossa heidän taioistaan
kerrottiin ihmeitä. Puhe sysikorpelaisesta taitajasta kulkeusi nyt
linnaan asti, kuningaskin kuuli sen ja päätti kuulustella velhoksi
mainitun talonpoikaismiehen ennustustaitoa.
Kustaa Vaasa oli näet taikauskoinen, kuten kaikki hänen aikalaisensa
yleensä, uskoi outojen luonnonilmiöiden, tähdenlentojen ja
tuulenpyörteiden olevan tulevain tapausten tunnusmerkkejä. Hän uskoi
myös taikojain mahtiin osata niitä selittää ja niiden vaikutusta
väittääkin. Hän oli kerran perheessään sattuneen taudin aikana
kuljetuttanut savolaisen loitsijan Tukholmaan asti ja nyt ilmestyneestä
pyrstötähdestä hän oli jo kääntynyt kyselemään selityksiä ja
ennustuksia monenlaisilta koti- ja ulkomaisilta tietoniekoilta. Siitä
taivaanmerkistä olikin jo mitä kummallisimpia puheita kulkemassa.
Toiset väittivät kuulleensa tähden ilmestymisen aikana paukauksen,
joka ennusti maailmanloppua, toiset olivat yhtäkkiä syttyneessä
valossa nähneet Turun tai Viipurin palavan, toiset taas pitivät
ratkaisevana enteenä sitä, että tähden kulku hehkuvine pyrstöineen
viittasi idästä lounaiseen, Venäjältä Ruotsiin. Useimmat kuitenkin
vainusivat tässä ilmiössä ruttoa ja mustaasurmaa taikka ainakin
jonkun tärkeän henkilön kuolemaa, -- sodanhan se kaikkien tieten jo
olikin tuonut mukanaan. Pelko oli yleinen, kirkoissa käytiin entistä
ahkerammin. Eikä kuningaskaan ollut hetkeäkään epätietoinen siitä,
että tuo taivaanmerkki, joka ikäänkuin erityisesti hänelle oli
rekiretkellä väläytetty, tiesi jotakin onnettomuutta, mutta hän hautoi
synkissä mietteissään kysymystä, tiesikö se tuhoa ja hävitystä hänen
valtakunnalleen vaiko hänelle itselleen tautia ja kuolemaa.
Siitä oli nyt kyseltävä myöskin suomalaisten tietäjäin mieltä ja Martti
Pietarinpoika sai pari päivää Kankaisten häiden jälkeen käskyn kutsua
Turussa kauan odottaneet sukulaisensa linnaan.
He tulivat sinne, vähemmin kiintyneinä pyrstötähteen kuin omiin
erämaahuoliinsa, mutta Martti oli kuitenkin jo sedälleen kertonut,
mitä kuningas tahtoi häneltä kuulustella, ja Jyrki-setä, jonka
"tietäväisyys" perustui pitkään, kovissa taisteluissa kovaa luontoa
vastaan saavutettuun elämänkokemukseen ja esi-isiltä opittuihin
taitoihin, oli siis ehtinyt tehtäväänsä vähän valmistuakin.
Heidät otettiin nyt linnassa vastaan paljoa ystävällisemmin, kuin jos
heidän asiansa olisi koskenut vain noita heiltä riistettyjä takamaita,
itse kuningas puhutteli heitä sangen armollisesti, mainiten aluksi
vihollisten julmasta hyökkäyksestä valtakuntaan sekä kansaa ja maata
kohdanneesta koettelemusten ajasta. Ja kohta oli silloin puheena tuo
kaikkia järkyttänyt pyrstötähtikin, joka edelleen heti pimeän tultua
hohteli lounaiselta taivaalta. Sotaa ja vainoako se tietää, vaiko
ruttoa ja kuolemaa?
Jyrki-setä kertoi vanhojen muistotietojen tarinat tällaisista
ilmiöistä. Sotaahan se tietää, mutta tähden kärki väistyy poispäin,
pitkiä vainonaikoja ei sen siis tarvitse ennustaa. Mutta valon voima on
suuri: kovaa koetusta ihmisille!
-- Tietääkö se jonkun merkkihenkilön kuolemaa? uteli kuningas
levottomuuttaan salaamatta.
-- Tähti, joka valaisee ja sammuu, tietää kuolemaa, selitti Jyrki, --
tämän palo jatkuu. Kuolemasi hetki ei ole vielä tullut, kuningas, mutta
pidä varasi, ihminen, tähden kehä räiskyy ja polttelee...
Kuningas astui lähemmäs leveänaamaista, harmaahapsista talonpoikaa
ja kyseli asiata tarkempaan ja tiukempaan, käskien Martin säntilleen
tulkita hänelle vanhan talonpojan sanat:
-- Siis ei kuolemaa, niinkö sanot?
-- Niin, elämänlankasi vielä jatkuu. Mutta vaarat kuitenkin sitä
elämänlankaasi uhkaavat, eikä kaukanakaan...
Martti oli näkevinään setänsä jokaisesta sivukatseesta koiranleuan
pilkistävän; korven mies tahtoi ilmeisesti rauhoittaa maan vaaria,
jonka hän huomasi tätä taivaanmerkkiä kovasti pelkäävän ja eniten
ajattelevan omaa henkeään. Mutta aivan huolettomaksikaan ei hän korkeaa
puhuttelijaansa sentään halunnut päästää.
-- Mikä vaara? uteli kuningas vieläkin levottomana. -- Hengenvaarako?
-- Sitä ei tähti sano. Se voi olla vankeutta tai tautia tai muuta
kärsimystä, mutta sitä vastaan voit itse pitää varasi, kuningas, kun
eteesi katsot...
Sysikorven äijä puhui jo rohkeammin. Kun hän tuli kuninkaan luo, oli
hän tuntenut arkuutta ja mieltä herpaisevaa kunnioitusta, kuningas kun
oli kuvattu niin ankaraksi ja ylvääksi. Nyt ei tämä henkeään pelkäävä
vanhus ollutkaan hänestä enää mikään perin yliluonnollinen henkilö. Ja
kun hän tuokion kuluttua vihdoin pääsi kuninkaalle selittämään omaa
asiaansa, erämaavalitustaan, teki hän sen jo pelottomasti ja varmalla
äänellä. Kuningaskin kuunteli, äskeisestään ilmeisesti tyyntyneenä,
talonpoikain haikeaa kuvausta kärsivällisesti ja riehahtamatta.
Mutta jos Jyrki-setä oli toivonut rauhoittavilla ennustuksillaan
saavansa Kustaa Vaasan suopeammaksi hämäläisten erämaa-oikeuksille,
niin siinä hän sittenkin pahasti pettyi. Sen oivalsi Martti jo
kuninkaan ensimmäisistä välikysymyksistä, jotka osoittivat hänen
erittäin hyvin tuntevan koko tämän takamaa-asian. Ja kun talonpojat
olivat mielestään kyllin selvästi todistaneet vanhat oikeutensa,
pyytäen, että nuo maat heille palautettaisiin, niin ryhtyi hän heille
tyynesti mutta varmasti vastaamaan, että he ovat aivan väärässä
luullessaan vuotuisilla kala- ja kaskimatkoillaan saaneensa nuo maat
haltuunsa.
-- Ne ovat meidän, kruunun, ja me annamme ne sille, joka niitä ryhtyy
viljelemään.
-- Meillähän siellä on halmeet ja saunat... yritteli korven mies
inttämään. Mutta se ei auttanut. Kuningas julisti haluavansa saada
erämaat pysyvästi asutetuiksi ja neuvoi hämäläisiä viipymättä
perustamaan vakinaista asutusta vielä vapaina oleviin takamaiden osiin
-- niitä on siellä riittävästi. Muuten ne ovat heiltä mennyttä kalua.
-- Entä savolaiset, jotka ovat anastaneet kaskemme ja apajamme?
tiukkasi Jyrki.
-- Heidän täytyy saada siellä jatkaa viljelyitään, koska heille on
siihen annettu lupa.
Silloin virkahti siihen jo Martin nuorempi sukulainen kipakasti:
-- Meidän maillamme -- siitä ei tule mitään! Martti käänsi serkkunsa
sanat vähän varoskellen kuninkaalle, mutta tämä oli jo nuoren miehen
äänestä ja eleistä oivaltanut, että hän asettui kuninkaan määräystä
vastustamaan, ja urahti nyt ankarammin:
-- Hä, mitä sanoo nulikka? Uhkaako, niskoitteleeko?
Martti koetti taitavasti väistää sanojen särmäkkyyttä ja siitä johtuvaa
mielten kiihtymystä, mutta nuori, sisukas sydänmaalainen, joka oli
kiusaantunut pitkästä odotuksesta, jonka hän nyt oivalsi sittenkin
tuloksettomaksi, puhui pian suunsa puhtaaksi:
-- Sano suoraan kuninkaalle, että jollei kruunun puolesta toimiteta
savolaisia pois takamailtamme, niin toimitamme heidät sieltä itse pois!
Sitä ei Martti ehtinyt; ruotsintaakaan, mutta oli aivan kuin kuningas
olisi tässä ymmärtänyt suomea. Lausutun uhkauksen hän joka tapauksessa
oikein käsitti, sillä nyt hän kivahti:
-- Aikovatko he ryhtyä omin päinsä erämaa-asiaan, ryhtyä kapinoimaan?
Varokaa te uppiniskaiset suomalaiset, käsivartemme ulottuu teihin
takamaillekin. -- Ja Martille hän lisäsi: -- Käske heidän lähteä
kotiinsa viljelemään maitaan ja hoitamaan kiltisti talouttaan omilla
konnuillaan; ja jos he eivät tyydy määräyksiimme, niin annamme Kustaa
Finckelle vielä selvemmät käskyt. He saavat nyt mennä!
Kuningas oli koettanut hillitä kiihtymystään, mutta ei sitä voinut,
-- talonpoikain itsepäisyys ja uppiniskaisuus tässä asiassa häntä
kiusasi. He eivät saaneet tuhmiin kalloihinsa mahtumaan, että maa oli
saatava asutetuksi, että valtio kärsi heidän vanhoillisesta viljelys-
ja elinkeinotavastaan -- se häntä sapetti. Ja suuttuneena hän käski
Martin näille kuninkaan kutsusta saapuneille vieraille ilmoittaa, että
he saavat kiittää onneaan, kun ei hän heitä heidän uppiniskaisuutensa
vuoksi sulje tyrmään!
Mutta jo ilman tätäkin uhkausta oli sydänmaan miesten mieli kylliksi
myrtynyt. Tämäkö on se korkea ja oikeudenmukainen "maan isä", jonka
puolesta kirkoissakin rukoillaan, se talonpoikain ystävä, jonka luo
on kehuttu kansan miestenkin aina voivan turvallisesti mennä saamaan
suojaa ja apua, -- sitäpä oli heidän vaikea uskoa!
Martti koetti, miehiä majataloon saatellessaan, puolustella kuningasta,
selittäen, että hän kyllä rakastaa kansaa, mutta on tässä asiassa
toisella kannalla.
-- Ei hän meitä rakasta, kyllä se nyt nähtiin, vastasi siihen
Jyrki-setä sanomattomalla pettymyksellä, sillä häneen syvälle juurtunut
kunnioitus kuninkaan oikeamielisyyttä kohtaan oli nyt pahasti höltynyt.
-- Hän on samanlainen sortaja kuin kaikki muutkin herrat, yhtä luuta
vuohensarvi!
-- Olisit heti aluksi ennustanut hänelle tähtien mukaan kuolemaa ja
helvetin tulta, ehkä olisi vaari silloin heltynyt. -- Sellaisella
leikillä koetti hänen kolmas kohtalotoverinsa keventää sydäntään. Mutta
Jyrki ei nyt ymmärtänyt leikkiä.
-- Silloin olisi hän varmasti sulkenut tyrmäänsä meidät, jotka tulimme
oikeuttamme hakemaan, hän vastasi. Ja nuori Esko lisäsi:
-- Ei tullut apua kuninkaista, sen olisit, setä, voinut ennustaakin.
Nyt ei liene meillä muuta jälellä kuin auttaa itseämme.
-- Niin, sillä tiedolla kai saamme nyt nousta suksillemme, toisti Jyrki
haikeasti.
Ja haikealta se tuntui Martistakin, kun hän, saatettuaan muutamaan
Mätäjärven pikkutaloon nuo pitkään odottaneet matkamiehet, siellä
lausui heille hyvästit. Nämä olivat hänen ainoat sukulaisensa
maailmassa, niiden hyväksi hän olisi tahtonut jotakin tehokasta tehdä,
mutta ei kyennyt heitä rahtuakaan auttamaan. Hän tiesi, että piispa
Agricolakin jo oli puhunut kuninkaalle tästä erämaa-asiasta, ehdottaen,
että hämäläisille koituva tappio menetetyistä erämaista heille jollakin
tavoin korvattaisiin, mutta turhaan. Kuninkaalla on yksin vallan
täydellisyys, hän se yksin määrää, mikä on oikein, mikä väärin. Hän on
kuin Jumala, hän yksin tietää, mikä on hänen alamaisilleen hyödyksi
ja tarpeellista... Ja kuitenkin hän on vain heikko, erehtyvä ihminen,
joka vapisee taivaalle noussutta pyrstötähteä ja pelkää sen merkitsevän
itselleen kuolemaa...!
Eihän nuori kirjurinapulainen voinut päättää, oliko hänen "tuhmien",
talonpoikaisten sukulaistensa asia valtakunnan kannalta oikea vai
väärä, mutta heitä, koko maakuntaa, uhkasi nyt joka tapauksessa
nälkäkuolema, ja siksi hän hiljaisissa mietteissään oli täydellisesti
heidän puolellaan. Ja siksi oli hänestä nyt niin raskasta erota heistä,
jotka olivat häneenkin luottaneet ja joiden Suomen halki täytyi lähteä
viemään tietoa pettymyksestään kaukaiselle kotiseudulleen. Erota kai
iäksi, voimatta tuon tuntemattoman kotikulmansa hyväksi tehdä mitään!
Ei tiennyt Martti Pietarinpoika, näissä mietteissä majatalosta
palatessaan, että hän vielä ennen pitkää joutuisi näitä
kotikulmalaisiaan uudelleen tapaamaan ja saisi vielä kerran yrittää
jotakin heidän hyväkseen.