XVII

Kankaisten kartano, missä tänä talvena vietettiin Etelä-Suomen

laamannin, jalosukuisen Henrik Klaunpoika Hornin nuoremman tyttären

Kaarinan ja Hannu Björninpojan, Lepaan herran, häät, oli Maskun

kylässä sen verran Turun ulkopuolella, että sinne oli linnasta ja

kaupungista raittiissa talvi-ilmassa virkistävä ajelumatka. Mutta

olipa näihin Kankaisten häihin Turun linnassa majailevan hovin ja

kaupunkilaisvieraiden lisäksi saapunut vieraita paljon kauempaakin,

Länsi-Suomen suurista herraskartanoista, jopa Hämeestä ja Uudeltamaalta

asti. Sillä ken Suomen vapaasukujen edustajista suinkin voi, oli

tahtonut olla mukana tässä ylhäisten sukujen merkkitilaisuudessa,

jolle kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaanlasten läsnäolo antoi lisää

loistoa.

Sitenpä kuhisikin tuo linnantapaisesti neliönmuotoiseksi rakennettu,

suurehko kivikartano hääpäivänä jo aamusta asti täynnään pitkämatkaisia

vieraita, joiden hevoset pitkissä riveissä söivät heinää talon

väljissä talleissa, ja katkeamattomana jonona juoksivat palkkapiiat

paistintuvan, kellarin ja aittain väliä kantaen esille ruokia ja

juomia. Mutta kun koko hääjoukko keskipäivällä palasi kirkosta, missä

itse piispa Agricola oli juhlalliset vihkimiset toimittanut, oli

laaja pihakin täynnä rekiinsä sidottuja, loimitettuja hevosia, jotka

syödessään puistelivat valjaitaan niin että yhtämittainen kilinä soi

tammikuun kirskuvassa pakkasessa.

Ajomiehet olivat sisällä väentuvassa, jossa heillekin, samoin kuin

kaikille Kankaisten alustalaisille, tarjottiin komeat kestitykset,

samaan aikaan kuin hovin väki ja aatelisvieraat söivät hääateriaa

päärakennuksessa. Mutta iltahämärissä, hääaterian päätyttyä, oli

kaikki väentuvastakin kutsuttu sisään päärakennukseen, katsomaan

siellä tapahtuvaa juhlallista toimitusta. Oli nyt näet morsiuskruunu

tanssittava pois vasta vihityltä nuorikolta, ja vanhojen

perinnäistapojen mukaisin menoin katsottava, kenelle vallasneitosista

se oli joutuva, kuka heistä ensiksi oli morsiuspukuun puettava.

Tähän kruunutanssiin ottivat kaikki juhlavieraat osaa, niin vanhat kuin

nuoretkin. Säkkipillien soidessa suoritettiin aluksi siro kävelytanssi

läpi kaikkien huoneiden, joiden ovilla palkolliset, alustalaiset ja

kyytimiehet suut ammollaan katselivat silkin sihinää ja samettipukujen

komeutta. Itse vanha kuningaskin otti siihen karkeloon osaa, taluttaen

käsipuolesta hilpeästi ja keveästi talon rouvaa, joka, vaikka jo

olikin monen lapsen äiti, vielä oli nuorekas, kukkea nainen. Morsianta

kuljetti kaikin säädetyin hovimenoin vanha valtaneuvos Svante Sture,

joka nyt hänkin Kymijoelta oli tullut Turkuun juhlimaan, ja nuoren,

norjan kuningattaren oli hento sulhasmies, Hannu Lepaan herra, saanut

saatettavakseen tanssiin. Isäntä itse, Henrik Klaunpoika, oli tarttunut

Kuitian mahtavan, harmaatukkaisen rouvan, Hebla Sparren, käteen,

pitäen sitä komeasti koholla tanssin tahdissa. Näiden Suomen suurten

sukujen, Flemingien ja Hornien, välillä oli pitkiä aikoja ollut usein

kylläkin karsasta kilpailua ja kylmyyttä ja herätti tämä suloinen

sovinto sen vuoksi sitä mieluisempaa huomiota. Sitten seurasi nuorempi

väki keveästi sipsuttaen kruunutanssiin. Juhana prinssi talutti

kuningattaren sisarta, Ebba Stenbockia. Tämä vasta noin 12-vuotias

tyttö oli sisarensa mukana saapunut Suomeen vierailemaan ja kuului

vielä lasten kirjoihin, samoin kuin prinssi Kaarlo ja prinsessa

Cecilia, jotka myös olivat äitipuolensa mukana saapuneet isänsä luo

Suomeen. Pitkä rivi suomalaista ja ruotsalaista aatelisnuorisoa

seurasi parittain näitä ylhäisiä vieraita karkelossa, viimeisten

joukossa myöskin Klaus Fleming, joka tapansa mukaisella ryminällä

tulla touhusi rinnallaan Kaarina Hannuntytär, jonka hän, pitojen jo

alettua, oli käynyt hakemassa pormestarin talosta häätoverikseen.

Tämän oli Klaus-herra ihan uhmatakseen ja äitinsä tietämättä tehnyt

vaimentaakseen niiden kielet, jotka Innamaan juhlien jälkeen olivat

häntä pistelleet ja pilkanneet. Oli kuitenkin muutamia muitakin

porvarillisia kutsuvieraina mukana näissä häissä ja morsiamelta kruunua

tanssimassa.

Se oli kaunis karkelo. Syksy ja kevät, nuoruus ja vanhuus, siinä

yhtyivät toisiinsa hilpeässä rattoisuudessa. Vanha kuningas ja nuori

kuningatar kumarsivat vastakkain sattuessaan iloisesti nauraen

toisilleen, leikkipuheet sinkoilivat ristikkäin, vanhain ja nuorten

poskia koristi ilon ja innon puna.

Mutta tanssi kulki eteenpäin. Kierroksen tehtyään huoneiden läpi

saapuivat karkelonpitäjät takaisin päätupaan ja siellä nyt sijoitettiin

kaikki nuoret neitoset suuren piirin sisään, miesten kehän kiertäessä

tätä kukkeata neitokerhoa. Sisäpiirin keskustaan asetetun morsiamen

silmille oli sidottu liina, ja hänen oli nyt sokkona ojennettava

kruununsa jollekin ympärillä olevista naimattomista naisista, jonka

jälkeen miesten oli riennettävä tempaisemaan kukin omansa, jatkaakseen

karkeloa vastakruunatun kunniaksi.

Mutta nyt syntyi juhlasalin sillalla pieni hämmennys. Sulhaspojat

kiirehtivät liian hätäisesti parejaan hakemaan, ennenkuin uusi morsian

oli kruunattukaan, siinä muodostui tuokioksi tungos ja sokon morsiamen

kädestä, johon hälinän aikana joku oli koskenut, putosi kruunu maahan.

Yleinen hämmästys, melkein säikähdys, syntyi suuressa salissa.

-- Huono enne!

-- Jäävätkö neitosemme kaikki naimattomiksi!

-- Kuinka, joutuiko joku vielä parittomaksikin!

Niin oli tapahtunut. Svante Sture oli nokkelasti ja sääntöjen

mukaisesti vienyt morsiamen hänen sulhonsa käsiin ja Hannu Björninpoika

vuorostaan kuningattaren hänen puolisonsa viereen. Siinä tapahtui siten

eräitä parien vaihdoksia, ja kuinka olikaan, seisoi Klaus Fleming

sillalla yksin, harmista ruskeaksi karahtaneena ja katsellen kiukkua

säkenöivin silmin ympärilleen.

-- Kuka kelvoton... rupesi hän vihapäissään ärjyilemään, miekkaansa

tapaillen. -- Tämä on häväistys, minä en kärsi pilkkaa... vaadin

hyvitystä heti!

Enempää hän ei toki ehtinyt sadatella. Sillä hänen äitinsä ehti

jo siihen ääreen ja sai hänet parilla viittauksella vaikenemaan.

Hebla-rouva nosti samassa pudonneen kruunun lattialta, asetti sen

nuoren Ebba Stenbockin päähän, joka myös siinä hälinässä oli jäänyt

parittomaksi, ja talutti hänet poikansa luo, virkkaen:

-- Tässä on parisi, Klaus, olepas siitä vaihdoksesta iloinen. Tämä

kasvava kukkanen sopii sinun rinnallesi hyvin, hänellehän jo kruunukin

joutui. Pidäpäs huolta, ettet sitä pariasi koskaan laske käsistäsi!

Näin koetti Hebla-rouva leikit en korjata sen hämmingin, joka

oli morsiuskruunusta tanssittaessa tapahtunut. Mutta tapaus oli

jo herättänyt kiusallista huomiota, kuiske kävi pitkin rivejä ja

ovipieliä. Kaikki olivat ehtineet huomata Klaus-herran uhkaavat sanat

ja liikkeet ja ymmärtäneet syynkin siihen.

Mitä siinä sitten oli tapahtunut?

Ei muuta kuin että pareja vaihdettaessa Juhana-prinssikin oli tehnyt

vaihdoksen. Hän oli jättänyt puolikasvuisen tätipuolensa, Ebba

Stenbockin, neitosten piiriin ja tempaissut sieltä rinnalleen sen

immen, jonka Klaus-herra oli tanssiin tuonut, Innamaan juhlilta tutun

kaunottarensa Kaarina Hannuntyttären. Ja hänen kanssaan prinssi oli

kiirehtinyt eteenpäin innostustaan salaamatta.

Karkeloa näet jatkui, se kulki taas huoneesta huoneeseen, mutta hiukan

hämmennystä oli äskeinen selkkaus jättänyt mieliinkin. Klaus Fleming

saapui sieltä jonon hännässä ukkosen ilme kasvoillaan, taluttaen

kömpelösti ja ikäänkuin vastahakoisesti pientä tyttöään, joka keinutti

kruunua päässään ja jota koko tämä "erehdys" ja karkelon jatkuva meno

herttaisesti nauratti.

Mutta kruunutanssin päätyttyä jäi Kustaa-kuningas, jolle kuningatar

oli sillävälin esittänyt sekä Juhana-prinssin että Klaus Flemingin

sopimattoman käyttäytymisen, suuttuneen ja nyrpeän näköisenä seisomaan

juhlahuoneeseen. Hän ei ollut vieläkään pahasti suuttunut poikansa

ilmeisestä viehättymisestä nuoreen, muhkeaan porvarisneitoon, mutta

Klaus-herran uhkaavat sanat ja eleet häntä sitä enemmän sapettivat.

Omaa sukuaan, omaa kuninkaallista arvoaan vastaan ei hän suvainnut

pienintäkään loukkausta, ei leikissäkään, ja juuri hänen poikaansahan

oli nuori Klaus äsken uhannut. Ei ollut sopivaa, että tällainen

junkkari esiintyi kuninkaallisen prinssin kilpailijana, olipa kysymys

vaikkapa vain porvaristytön suosiosta... se karhunpoika on taas

unohtanut asemansa!

-- Ja tekee niin edelleenkin! hän murahti.

Kuningas kuuli näet viereisestä huoneesta, jossa karkelon kuumentamat

herrat häärivät maljojensa ääressä, äänekästä puhetta, ja ylinnä

törähti siellä taas nuoren Klaun ääni, kun hän kuului uhittelevan

ja kehuvan vaativansa hyvitystä... Sellainen leikki voi kehittyä

arveluttavaksi, eipä tiedä, vaikka tuittupää junkkari lemmenkiimansa

kiihoittamana todella vielä kerran paljastaisi miekkansa hänen

poikaansa vastaan. Se on estettävä. Kuningas lupasi puolisolleen

sopivassa tilaisuudessa puhutella Juhana-prinssiä ja lausua hänelle

pari jäähdyttävää sanaa, mutta ensi töikseen hän nyt päätti, jopa heti

paikalla, lähettää Klaus-junkkarin pois Turusta, siksi aikaa kun hän

perheineen siellä viipyy, ja siksi eräälle, ettei sen pahasuinen porina

eikä liian kärkäs käsivarsi tänne ulotu.

Eikä vanha kuningas laskenut näitä päätöksiään sammaloitumaan. Hän

astui harvakseen, ystävällinen hymy arvokkailla kasvoillaan, Kuitian

Hebla-rouvan luo, joka juuri virvoittelitte tanssin jälkeen, ja istahti

tämän iästään huolimatta vielä pystyn ja ylvään ylimysnaisen viereen,

virkkaen:

-- Me tulimme viime kesänä siihen johtopäätökseen, että poikanne Klaus

paremmin soveltuu sotatoimiin kuin hovipitoihin, eikö niin?

Klaus Flemingin äiti myönsi sen, katsoen kysyvänä ja hiukan huolissaan,

mihin kuningas tuon äskeisen kohtauksen johdosta nyt tähtäsi.

-- Olemme itse huomanneet hänet päättäväksi ja rohkeaksi asemieheksi,

hänellä on voimakas käskijäluonne, hänestä kasvaa kyllä miesten mies.

Hänen karkeutensakin voi olla miehekästä, mutta se ei sovi aina eikä

ketä kohtaan tahansa... myöntänette sen rouva...?

-- Valitettavasti. Poikani unohti äsken, kuka oli hänen kilpailijansa!

-- Hän unohtaa täällä ehtimiseen, mikä hänelle soveltuu. Minulle on

kerrottu, että hän äskeisissä porvaripidoissakin meidän lähdettyämme

kovaäänisesti räyhäsi... joku, joka oli häntä suututtanut, lienee

poistunut sieltä pää kuhmuissa...

Niin, siitä oli Hebla-rouvakin, ikävä kyllä, kuullut ja kuullut syynkin

siihen. Mutta hän ei tahtonut eikä voinut puolustautua.

-- Ja nyt taas, jatkoi kuningas. -- Te kuulette parastaikaa poikanne

kovan äänen tuolta miesten tuvasta. Helposti hän voi tämänkin hääjuhlan

turmella.

Hebla-rouva nousi puolittain loukkaantuneena, puolittain hätääntyneenä,

ja virkkoi päättävästi, ollen lähdössä äänekkään poikansa luo:

-- Me lähetämme hänet heti kotiin.

-- Ei, hyvä rouva, virkkoi kuningas keskeyttäen. -- Siitä ei olisi

mitään apua, emmekä me suinkaan tahdo Erik Flemingin poikaa loukata. Me

annamme hänelle päinvastoin erityisen tehtävän, kunniakkaan ja tärkeän

tehtävän, itsenäisen päällikkötoimen.

-- Hänelle, nuorukaiselle?

-- Niin, siitä hän kyllä selviää. Olette siis yhtä mieltä kanssani?

Hebla-rouva nyökkäsi päätään, asian ymmärtäen.

-- Hyvä, kutsukaa siis poikanne tänne, virkkoi kuningas rauhallisesti.

Klaus Fleming tuli hiukan epävarmana, vielä äskeisen kiihtymyksensä

vallassa ja odottaen nuhteita äskeisestä kohtauksesta. Mutta kuningas

keskusteli hänen kanssaan nyt vallan ystävällisesti. Hän kertoi Jaakko

Heikinpojan mukana saaneensa sanan, että rajantakaiset viholliset ovat

hyökänneet Savoon, ja sanoi tahtovansa lähettää sinne Kustaa Finckelle

apua, -- siihen tehtävään hän oli ajatellut Klauta.

-- Sinähän olet etevä suksimies, niin on minulle kehuttu, tahdotko

lähteä sinne uuden suksiväkemme päälliköksi?

-- Kyllähän minä suksilla pysyn, vastasi Klaus vieläkin vähän

epävarmana.

-- Mutta asialla on kiire, vaara voi uhata sieltäkin päin valtakuntaa,

ellei ajoissa toimiin ryhdytä.

-- Olen valmis lähtemään huomenna.

-- Saat lähteä varustautumaan tälle tärkeälle matkalle jo tänään,

heti, määräsi kuningas nyt käskijän äänellä. -- Saat valita linnasta

taitavimmat suksimiehet mukaasi, matkan varrella voit lisätä joukkoasi,

niin että kykenet Savon uudesta linnasta hyökkäämään vihollisten

kimppuun ja karkoittamaan heidät maastamme pois. Oletko valmis? --

Lähden kohta.

Klaus Fleming oivalsi kuninkaan hänelle, nuorelle miehelle, uskoman

tehtävän kunniakkuuden -- se oli ensi vaikutin hänen etuhuoneeseen

palatessaan. Mutta siellä hän kohta hoksasi tämän päällikkyyden sekä

sen kiireen, jolla sitä oli lähdettävä suorittamaan, merkitsevän

jotakin muutakin: hänet karkoitetaan nyt taas Turusta, koska hän on

täällä epämukava Juhana-prinssille! Ja siksi tämä mahtikäsky häntä

jo tuokion kuluttua sapetti... Pois, kauas erämaaretkille, jotta

toinen saisi täällä vapaammin kuhertaa hänen neitosensa kanssa...!

Eikä vielä sekään häntä enin suututtanut, vaan se iva, jota hän tiesi

tämän karkoituksen aiheuttavan ja jota hän jo oli kuulevinaan salaa

supatettavan... Eipä hänen mieltymyksensä tuohon porvaristyttöön niin

syvällistä ollut, ettei hän olisi raskinut siitä erota... mutta olihan

hän äsken juuri kehunut vaativansa miekoin vastaamaan jokaisen, joka

yrittäisi hänen varpailleen polkea -- ja nyt hän sai tällaisen potkun!

Klaus-herra ei voinut olla kuvittelematta, että Juhana-prinssi oli

vaatinut isältään hänen poislähettämistään ja että sitä varten oli

erityinen juoni punottu, juoni, jonka juuria hän oli uumoillut jo

Innamaan pidoissa! Tuon juonen hän olisi tahtonut lyödä rikki, sillä

se häntä häpäisi, hän olisi tahtonut nyt tyttönsä puolesta tapella,

vaikka hänen olisi hänet jätettäväkin, ja näitä miettiessään häntä

juuri eniten kaiveli se, ettei hän voinut ennen lähtöään haastaa

kilpailijaansa edes julkiseen taisteluun.

Kotvan hän seisoi paikoillaan siinä kynnyksen luona, kuninkaan

jo poistuttua sisempiin huoneisiin, ja hänen silmänsä rupesivat

taas verestämään. Hebla-rouva huomasi sen ja riensi hänen luokseen

jouduttaakseen poikaansa poistumaan ja saatellen hänet takaisin

etuhuoneeseen. Mutta tämä äidin puuttuminen asiaan suututti nuorta,

miehevyydestään arkaa ylimystä vielä enemmän, ja hän kääntyi ikäänkuin

uhmaten takaisin saliin päin, jossa tanssi taas oli alkanut. Hän näki

Juhana-prinssin siellä liehuvan perhosena hänen Kaarinansa ympärillä,

kuhertelevan onnellisena ja voitonvarmana... ilmeisesti uskossa, että

kilpailija on nyt syösty maahan. Silloin hän puraisi hampaitaan, niin

että ne narskahtivat, kirosi karvaasti, ja astui jo askeleen ovelle

päin, käsi miekankahvassa...

Mutta samassa hän näki edessään toisen miehen, joka hänen ohitseen

ja edeltään kiirehti samaa salia kohden. Hän iski raskaasti kouransa

miehen olkapäälle ja tämä pysähtyi siihen kuin naulattuna.

Tämä mies, joka niin yhtäkkiä ja pahaa aavistamatta oli joutunut

Klaus Flemingin sapekkaan harmin uhriksi ja joka ei hänen otteestaan

päässyt eteen eikä taakse, oli Martti Pietarinpoika, kuninkaan kirjuri

ja airut. Naiset kaikkosivat loitommalle, miehiä ryhmittyi heidän

ympärilleen. Martti katsoi aivan peljästyneenä vihansa vimmassa, suu

vaahdossa, riehahtelevaa ylimystä ja huudahti:

-- Mistä on kysymys?

-- Mistä, sinä nulikka! Sinä olet ryhtynyt vehkeilemään minua vastaan

ja kaiken tämän aiheuttanut...!

Nuoren junkkarin sameaan mieleen lie välähtänyt muisto, että hän

muutamia päiviä sitten oli ivannut teinipoikaa samasta häpeästä, jota

hän nyt itse kärsi, ja hänessä kyti hämärä tunne siitä, että Martti

oli jotenkin juonillaan saattanut hänet satimeen. Hänen täytyi saada

johonkin purkaa liian kukkuran sisunsa, tapasi silloin pahimmoiksi

kirjuripahasen ja purki sen nyt tähän aseettomaan mieheen, ravistellen

hentoa nuorukaista kuin vesaa karhunkäpälissään.

-- Minkä olen aiheuttanut? -- yritti Martti vieläkin sopertaa, mutta ei

ehtinyt enempää, kun jo kiukustunut ylimys viskasi hänet permantoon,

niin että huone kajahti, ja päästi sen voimanpurkauksen perästä karkean

naurun.

Tämä jyrinä ja melu veti etuhuoneeseen yhä useampia häävieraita, jotka

ällistyen katselivat rajua kohtausta, tietämättä, miten kirjuripoika

oli Kuitian mahtavan junkkarin niin suututtanut. Eikä tiedä miten siinä

olisi Martin käynytkään, ellei Juhana-prinssikin olisi samassa joutunut

paikalle, jolloin Klaus-herran ote Martista ilman muuta heltisi. Sen

sijaan leimahtivat ärtyneen ylimyksen vihertävät silmät nyt prinssiä

kohden ja hän astui jo askeleen tätäkin vastaan... Mutta samassa hän

hillitsi askeleensa ja huudahti vain käheästi:

-- Minä tulen muistamaan tämän hetken. Nyt lähden!

Hän tempaisi turkkinsa, jonka talon palvelija oli hänelle Hebla-rouvan

pyynnöstä jo hetki sitten tuonut, painoi karvalakin korvilleen ja

syöksyi ulos. Huoneeseen keräytyneet häävieraat katsoivat ihmetellen

poistuvaa nuorukaista ja sitten toisiaan; he eivät tästä sydäntymisestä

ja syöksähdyksestä ymmärtäneet senkään vertaa kuin Juhana-prinssi ja

Martti Pietarinpoika, jotka vaihtoivat silmäyksen ja hymähtivät.

Martti Pietarinpoikakin oli näet jo noussut lattialta ja kohentanut

pukunsa. Ovella häntä kohdannut äkkihyökkäys oli hänet hetkeksi

typerryttänyt ja saattanut hänet unohtamaan sen asian, jota varten hän

nyt kiireellä ja kutsumattomana vieraana oli ratsastanut Turun linnasta

Kankaisten häihin. Nyt hän taas sen muisti ja, ryhtymättä etuhuoneessa

oleville kysyjille antamaan mitään vastauksia tai selityksiä, astui

hän rohkeasti Kankaisten juhlasaliin ja sen permannon poikki,

juhlapukuisten häävieraiden lomitse, suoraan Kustaa-kuninkaan eteen,

jolle hän ojensi mukanaan tuomansa kirjeen.

* * * * *

Se kirje oli juurikaan saapunut Turun linnaan Viipurista ja Simo

Tuomaanpoika oli, asian ytimen kuultuaan, viipymättä lähettänyt sen

kuninkaalle kirjurin mukana, joka sen hänelle lukisi. Kuningas istui

viinimalja edessään rauhallisesti tarinoiden Kankaisten isännän,

Henrik Klaunpojan kanssa, joka juuri esitti kuninkaalle esikoisensa,

10-vuotiaan Kaarlon, vilkkaan ja viisaannäköisen pojan. Kuningas oli

mitä herttaisimmalla tuulellaan, taputteli nuoren Hornin pehmoista

tukkaa ja kyseli, mikä sankari tästä pojasta oli tuleva, eikä hän heti

antanut Martin tuoman kirjeen itseään häiritä. Mutta kun Martti, luvan

saatuaan, oli lukenut siitä pari alkuriviä, ponnahti vanha kuningas

koholleen ja herttaisuuden piirteet olivat samalla hälvenneet hänen

ryppyisiltä kasvoiltaan.

Vihollinen oli, niin kerrottiin kirjeessä, samottuaan tammikuun

alkupuolella rajan yli Inkeristä, hyökännyt hirmuisella voimalla

Viipuria vastaan. Viipurin väki oli kyllä yrittänyt vastarintaa

kaupunkinsa edustalla, mutta sen oli ollut pakko peräytyä ylivoiman

tieltä muuriensa suojaan. Tässä ottelussa otetut vangit olivat

kertoneet, että vihollisella oli yli 50,000 miestä, joukko tykkejä ja

piirityskoneita ja että hurjat tatarit kulkivat etujoukkoina hävittäen

maata. Viipuri on nyt saarrettu, vain länteen on tie vielä auki.

-- Viipuri saarrettu!

-- Peräydytty ylivoiman tieltä!

Niin huudahtivat lähinnä seisovat ja salaman nopeudella levisi Martin

tuoma tieto koko häärahvaaseen, jonka hilpeä mieliala yhdellä iskulla

muuttui vakavaksi ja huolekkaaksi. Tanssi taukosi, täytetyt maljat

jäivät koskematta. Sotaherrat kokoontuivat yhteen ryhmään kuninkaan

ympärille ja muu väki kuunteli loitommalta heidän ensimmäisiä, hätäisiä

neuvottelujaan.

Kuningas käski samassa valjastaa hevosensa ja pyysi turkkinsa ja

kallokkaansa.

-- Täällä me juhlimme, syömme ja juomme kuin viimeistä päivää,

tietämätä, että maa on vaarassa ja kenties itsekin pian olemme merrassa!

-- Vaikka ei niin vielä olisikaan, on asema joka tapauksessa

perin arveluttava, vastasi Henrik Horn; hänenkin rauhallisille

kasvoilleen oli nyt kohonnut huolekas ilme. Olihan venäläisten

hyökkäystä Itä-Suomeen tosin tiedetty odottaa, mutta oli odotettu

sellaista tavanmukaista partiomatkaa, jolla olisi hävitys ja

ryöstö tarkoituksenaan, -- nyt tuli tieto ilmeisestä, vakavasta

valloitushankkeesta.

-- Viipurissa tarvitaan nyt kiireesti apua, totesi Jaakko

Heikinpoikakin, joka hyvin tunsi sikäläiset olot ja tarpeet.

Mutta kuningas kohotti äänensä:

-- Tämä paikka ei ole sovelias näille keskusteluille. Kaikkien

sotaherrain ja aatelisten on vielä tänä iltana kokoonnuttava linnaan

yhteiseen sotaneuvotteluun. Joutuvatko hevoset?

Joutuivathan ne vähitellen, sikäli kuin häävieraat, miehet ja naiset,

jotka hätäisinä tungeskelivat yhdessä mylläkässä, ennättivät saada

päällysvaatteensa ja asianmukaisesti vyöttää itsensä ja lapsensa.

Noloina ja alakuloisina isäntäväet hyvästelivät vieraitaan.

Hääjuhliahan oli tapana jatkaa kaksi ja kolmekin päivää, mutta nyt

keskeytyivät nämä ilot jo heti ensimmäisenä päivänä, eikä niiden

jatkamisesta ollut tietoa. Sillä mieliala oli nyt särkynyt ja useiden

vieraiden piti ehkä jo huomenna lähteä retkelle Viipuriin päin.

Kuningas ja kuningatar saatiin peitetyksi rekeensä, toiset

häävieraat ryhmittyivät vähitellen rekikuntiinsa, ehättäen ylhäistä

edelläajajaansa seuraamaan, ja niin lähti pitkä hevosraito kilisevin

kulkusin nopeaa ravia laskettamaan Turkuun päin. Kuninkaan reen edessä

ratsastivat hänen henkivartiansa, ja niihin oli Marttikin liittynyt.

Oli tammikuun rautapakkanen, joka illan kuluessa oli pyryn jälkeen

kiristynyt. Mereltä päin puhalsi jäinen viima, taivas oli sees, mutta

ilman täytti talvinen, himmeä huuru, joka pani tähdet kuin harson läpi

tuikkimaan. Harvametsäinen, lumen peittämä maisema uinui kankeana ja

äänetönnä, ja kun metsästä ajettiin ylänköiselle aavikolle, häämöttivät

kaukaa Turun tornit ja tuulimyllyt.

Silloin välähti äkkiä ajajain eteen häikäisevä, hehkuva valaistus,

joka ikäänkuin nielaisi paloonsa koko luonnon, taivaan ja maan.

Reissä istuvain silmät hetkeksi huikenivat ja hevoset korskahtivat

säikähtyneinä takajaloilleen. Turun tornit ja tuulimyllyt näkyivät

nyt siinä heidän edessään kuin keskipäivällä, lounainen taivas hohti

keltaisenpunaisena, ikäänkuin avaruudessa olisi tulipalo syttynyt,

ja sen keskessä näkyi tulipallo sädekehän ympäröimänä, joka kehä

pallon perästä laajeni leveneväksi liepeeksi. Tämä taivaan ilmiö näkyi

suuntautuvan lounaasta kaakkoon päin pannen siltä taivaanrannalta

tähdet kalpenemaan.

Äkkivalon ensi ilmestyminen jähmetytti oudolla, kylmällä loisteellaan

ensi hetkessä kaikki häävieraat. Ajomiehet pysähdyttivät korskahtaneet

hevosensa eikä kotvaan aikaan kuulunut pitkästä reki jonosta kuin

joku aisakellon kilahdus taikka pidätetty, pelästynyt huudahdus.

Mutta sikäli kuin silmät tottuivat outoon valoilmiöön syntyi jonossa

hätääntynyttä liikettä.

Martti Pietarinpojan ratsu oli hypähtäessään ollut heittää miehen

hankeen; mutta kun Martti taas istui tukevammin satulassa, kääntyi hän

perästä tulevaa saattuetta katsomaan. Kuninkaan reki oli pyörähtänyt

melkein poikkiteloin tielle ja reessä oli vanha kuningas retkahtanut

nojalleen puolisoaan vastaan. Ajomies koetti turhaan saada parihevosia

tielle. Siihen riensi nyt Martti toisten vartiain seuraamana avuksi ja

hän kuuli silloin kuninkaan läähättäen huokaisevan:

-- Taivaan tulimerkki, -- se tietää meille onnettomuutta tässä

noidutussa maassa!

-- Rauhoittukaa, herrani, kuiskaili nuori puoliso vavahtavin äänin. --

Mikä on tämä uusi hohtotähti?

-- Se on meille rangaistus tai varoitus, läähätti vanhus. -- Meidän on

alistuttava kaikkeen, mikä tuleva on.

Jo kahlaili siihen kuninkaan reen ympärille hovikunnan jäseniä,

kalpeina ja vapisevina, kysellen korkeain henkilöiden vointia.

Juhlaviinien huurut olivat äkkiä haihtuneet heidän päästään, he

puhuivat katkonaisin, sammaltavin sanoin, huudahdellen:

-- Tänä iltana on syntynyt uusi pyrstötähti, -- mitähän nyt on

tapahtunut tai tapahtuu?

-- Ajetaan kirkkoon rukoilemaan?

-- Siunatkaa itsenne, ihmiset! Niin siinä huokailtiin.

-- Ajetaan linnaan, kuului silloin Henrik Klaunpojan tyyni, selvä ääni

komentavan. Tiellä oli syntynyt ruuhka, perästä tulevat hevoset olivat

korskahtaneet edellä ajavain rekiä vastaan, siten lisäten pelästystä,

ja ajomiehet olivat vaipuneet aivan tylsään avuttomuuteen. Mutta

Kankaisten herra komensi: -- Edellä olevat ensiksi tielle, -- jono

liikkeelle linnaa kohti!

-- Niin, saata minut linnaan, Henrik, sydämeni on käynyt heikoksi,

valitti Kustaa vällyjensä välistä.

Vähitellen saatiin Kankaisten herran johdolla ruuhka selviämään ja

jono lähti taas liikkumaan tuota oudon valoisaksi käynyttä lounaista

ilmansuuntaa kohden. Siellä hohteli taivaalla edelleen peloittavana

uusi tähti hehkuvan tulikehänsä ympäröimänä ja avaruus näytti edelleen

palavan. Silmät tottuivat kuitenkin vähinerin tähän valoilmiöön, mutta

entistä hillitympää oli nyt sentään häärahvaan ajelu ja äänettöminä

tutisivat hienoiksi pyntätyt herrat ja naiset rekinahkainsa sisässä.

Ainoastaan kulkusten kilinä ja kavioiden kopse kajahti valaistussa

talviyössä.

Autio ja äänetön oli Turkukin, kun kuninkaallinen saattue vihdoin

saapui sinne. Sen asukkaat olivat kai pelästyneinä painautuneet

pirtteihinsä odottamaan, mitä kamalaa nyt tuleva oli. Mutta Aningaisten

mäeltä, pohjoiseen vetävän tien varrelta, kajahti syvän hiljaisuuden

keskitse raaka nauru -- siellä näkyi miesjoukko hiihtävän.

Martti Pietarinpoika tunsi sen äänen, hän oli sen äsken kuullut yhtä

uhkaavana ja raakana -- se oli Klaus Flemingin sapekasta, sydäntynyttä

naurua. Hän arvasi nuoren junkkarin heti kuninkaan käskystä lähteneen

miesjoukon kanssa yön selkään matkalle, paetakseen turkulaisten ja

hoviväen pistosanoja ja ilkkuvia silmänheittoja -- hän siinä nyt

lähtiessään naurulla tervehti Kankaisten pidoista kesken palaavaa

häärahvasta.

Mutta reessä istuvat siunasivat itsensä uudelleen, raidon kääntyessä

sillan korvasta linnaan päin.