XVI

Sitä rennommin oli kuningas voinut omistaa joulu- ja loppiaispyhät

Turussa perheelleen ja juhlapitoihin, kun kuulumiset rajaltakaan eivät

olleet erittäin huolettavat. Venäläiset olivat kyllä syysmyöhällä

tehneet hyökkäyksen Hantolaan ja muihin Suomenpuoleisiin rajapitäjiin,

ryöstäen ne taaskin kerran, mutta mitään varsinaista taistelua ei ollut

syntynyt, koska suomalainen varusväki sieltä jo oli kuninkaan käskystä

siirretty pois Viipuriin.

Loppiaisten jälkeen juhlat Turussa harvenivat ja kuningas puuttui

taas tarmokkaammin hallitusasioihin. Hän oli matkallaan huomannut

kaikenlaisia väärinkäytöksiä ja epäkohtia, jotka koituivat osaksi

kruunulle, osaksi rahvaalle vahingoksi, -- niistä oli myös

valituskirjeissä hänelle huomautettu --, ja hän ryhtyi tarmokkaasti ja

viivyttämättä niitä korjaamaan. Niin hän oli todennut kyydityslaitoksen

Suomessa epätyydyttäväksi, monin paikoin oli hänen ollut vaikea

saada seurueelleen lisää hevosia ja ajomiehiä, vaikka jo viikkoja

aikaisemmin oli siitä sanoja laitettu, eikä ollut tässä maankolkassa

vielä varsinaisia kievareita, mistä matkustajat saisivat ostaa

heiniä ja ruokaa. Kyydityslaitos oli sen vuoksi järjestettävä

tehokkaammalle kannalle, mutta samalla kuningas taas kerran ja

entistä ankarammin kielsi vallasherroja vaatimasta itselleen ilmaisia

kyytejä ja kestityksiä, joilla he kansaa olivat paljon kiusanneet.

Vouteja kuningas oli myös huomannut olevan liian harvassa, heidän

hallintoalueensa olivat liian suuret, joten kansan oli heitä asioissaan

vaikea tavata. Sen vuoksi kuningas määräsi nyt useita voutikuntia

jaettaviksi ja laati samalla voudeille tarkat toimintaohjeet, tahtoen

estää omavaltaisuudet ja väärinkäytökset heidän puoleltaan.

Näiden uusien määräysten laatiminen ja kirjoittaminen -- tärkeimmät

niistä tahtoi kuningas myöskin suomeksi laadituttaa rahvaalle

luettaviksi -- antoi taas työtä kirjurinapulaisillekin ja siksi

kutsuttiin Martti Pietarinpoikakin taas kuninkaan kansliahuoneisiin

töihin. Tätä tilaisuutta päätti Martti käyttää, esittääkseen

kuninkaalle vihdoinkin sysikorpelaisten sukulaistensa erämaa-asian ja

pyytääkseen heille pääsyä kuninkaan puheille. Kaikki hallinnolliset

toimenpiteet, joihin kuningas tällä Suomen-matkallaan ryhtyi, kävivät

yleensä kansaa, talonpoikia, turvaavaan henkeen ja kaikkinaisia

väärinkäytöksiä vastaan, ja Martti uskoi sen vuoksi nyt enteensä

hyviksi, kun tässäkin asiassa oli ajettava talonpoikain oikeuksia

ja toivomuksia. Mutta siinä hän erehtyi. Jo kerran juhlien lomassa

oli Martti yrittänyt puhua kuninkaalle erämaa-asiasta, mutta tämä

oli sen silloin kohta lykännyt luotaan. Nyt hän eräänä päivänä

loppiaisen jälkeen, ollessaan kirjoitustöissä, erikoisesti tätä varten

ilmoittautui kuninkaalle, pyytäen saada puhua tärkeästä asiasta.

-- No mitä tärkeitä asioita sinulla voi olla? virkkoi kuningas

ystävällisesti. -- Onko lemmen asioita vai palkka-asioita?

-- Ei sellaisia... erään sukulaisteni toivomuksen vain pyytäisin teidän

majesteetillenne esittää, virkkoi Martti paljoa aremmin kuin usein

ennen kuninkaalle vastaillessaan.

-- Sukulaistesi -- eihän sinulla ollut ketään sukulaisia, ihmetteli

Kustaa, muistaen vielä heidän tapaamisensa Taivassalon rannassa. --

Orpohan olet, niinhän kerroit itse.

-- Niin luulin itsekin. Nyt äsken on kumminkin setäni, josta en ennen

mitään tiennyt, saapunut kaukaa sisämaasta kaupunkiin.

-- Sepä löytö! Tottahan sinun setääsi täytyy auttaa. Mikä hän on

miehiään?

-- Talonpoika... Heitä on täällä kolme miestä.

-- Mistä ovat ne miehet kotoisin?

-- Sysikorvesta, erämaan laidasta.

Heti kun kuningas kuuli erämaata mainittavan höristi hän korviaan ja

hänen otsansa vetäytyi poimuihin, -- hän näytti kohta aavistaneen

asian. Erämaakysymyksestä oli hänelle Ruotsiin asti saapunut paljon

valituksia, se oli ollut erittäin vaikea järjestelykysymys, joka oli

vaatinut häneltä paljon kirjeenvaihtoa ja paljon tarmoa. Melkoista

kylmemmin nyt kuningas virkahti:

-- Ja mitä nämä salolaiset meiltä haluavat?

-- He pyytävät itse päästä teidän majesteettinne puheille.

-- Mitä varten? tiukkasi kuningas melkein ärtyen. -- Tahdon tietää

heidän asiansa. Tulevatko he valittamaan erämaistaan?

-- Se on heillä asianaan, täytyi Martin myöntää, samalla jo älyten,

että hänelle annettu tehtävä muodostuu nähtävästi perin visaiseksi.

Ja jollakin tavoin tukeakseen asiaansa hän lisäsi kohta: -- Myöskin

piispa Agricola tuntee heidän anomuksensa ja on luvannut sitä teidän

majesteetillenne puolustaa.

-- Tietysti! Hän on siitä jo puhunutkin! kivahti kuningas. -- Aina kun

on jokin meille vastenmielinen juttu kysymyksessä, asettuvat piispat

ja papit sitä puolustamaan. Minä tunnen tämän erämaa-asian, sinun

sukulaisesi ovat väärässä, mikäli tahtovat saada muutoksia meidän

määräyksiimme.

-- He valittavat joutuneensa huutavaan hätään ja nälkäkuoleman

partaalle.

-- Joutavia, he ovat laiskureita, jotka tahtovat elää

ryöstöviljelyksestä takamailla, ryhtymättä niitä vakinaisesti

asuttamaan ja viljelemään! -- Nuo sukulaisesi ovat siis nyt täällä

Turussa?

-- Ovat odottaneet täällä jo useita viikkoja.

-- Pitänee kai minun sitten ottaa heidät puheilleni, -- en yleensä

karkoita talonpoikia, jotka luokseni pyrkivät...

Mutta tarkempaa ei Kustaa-kuningas ehtinyt siitä vastaanotostaan

määrätä, sillä samassa hänelle ilmoitettiin, että Viipurista oli

saapunut sotaherroja linnaan ja kuningas käski tuoda heidät heti

luokseen. Martti jäi huoneeseen odottamaan, minkä vastauksen hän

saisi viedä sysikorpelaisille. Hyvää lupaavahan se vastaus ei missään

tapauksessa ollut, se oli Martin mielihaikeakseen todettava, mutta hän

olisi toki tahtonut tietää, milloin pitkämatkalaiset itse saavat tulla

kuninkaalle asiataan esittämään.

Mutta samassa jo laskettiin viipurilaiset kuninkaan luo: Jaakko

Heikinpoika ja Hannu Lepaan herra. Kustaa kuningas arvasi heti

varsinaisen syyn tähän Turun-matkaan, kun näki nämä miehet yhdessä, ja

virkkoi kohta hymähtäen:

-- Vai häihin sieltä Viipurista nyt tänne lähdettiin -- olen kuullut

siitä Henrik Klaunpojalta. Kankaisissa jo kuuluu valmistetun suuria

hääjuhlia. Teistä tulee siis langokset?

-- Niin on tarkoitus, ja Hannu tahtoo jo tänä talvena viedä emäntänsä

Lepaaseen, vastaili Jaakko Heikinpoika.

Hänkin oli näet lähtenyt mukaan appelassa vietettäviin, talon nuoremman

tyttären häihin. Hänen puolisonsa, Henrik-herran vanhempi tytär Kirsti,

jonka hän pari vuotta sitten oli Kankaisista korjannut, oleskeli nyt

miehensä viipyessä sodassa vanhassa kotitalossaan, ja Jaakko oli

käyttänyt tilaisuutta päästäkseen vuoden erossaolon jälkeen häntä

tervehtimään, samalla tavatakseen Kaarina Hornin ja Hannu Björninpojan

upeihin häihin kokoontuvan hovin ja Suomen vapaamiehet. Hannu taas

oli lopen väsynyt tuohon pitkälliseen leirielämään -- hänhän ei ollut

luonteeltaan sotilas -- ja oli nyt saanut Viipurin päälliköiltä luvan

palata kotitilalleen, ehdolla että hän jätti huovinsa puolustusväkeen.

Siten oli, kun Henrik Klaunpoika myös oli kuninkaan mukana palannut

kotiinsa Viipurista, päätetty viettää häät Kankaisissa heti

uudeltavuodelta (1556), kuninkaan vielä Suomessa viipyessä. Sitä varten

he nyt todella olivat Turkuun saapuneet, häät oli määrätty viikon

perästä vietettäviksi.

-- Yhdet jymy juhlat saamme siis entisten lisäksi vielä tänä talvena

täällä Suomessa, hyvä on, puheli kuningas leikillisesti, mutta kääntyi

kohta vakavammaksi:

-- Miten nyt on laita Viipurissa ja Itä-Suomessa? Ei liene mitään

huolettavaa, koska olette voineet sieltä poistua?

-- Ei mitään vaaraa ole tällä hetkellä, vastasi Jaakko rauhoittaen.

-- Tietoja on kyllä edelleen saapunut, että vihollinen varustautuu

rajan takana, mutta sitähän se tekee aina. Mitään hyökkäystä ei ole

tapahtunut. Ainoastaan Savosta on kerrottu uusista rajakahakoista,

rajantakaiset ovat taas rynnänneet sinne ryöstämään.

-- Sinne täytyisi Fincken saada apua, puheli kuningas kuin itsekseen.

-- Olemmehan käskeneet hänen nostattaa savolaiset aseisiin, mutta

siellä on päälliköistä puute...

-- Ja sitten venäläinen airut toi Viipuriin, vähää ennen lähtöämme,

tämän kirjeen, joka on käsketty avaamattomana jättää itselleen

kuninkaalle.

-- Anna tänne: -- hyvä on!

Jaakko Heikinpoika veti poveltaan suuren, monilla sineteillä suljetun

kirjeen, ojentaen sen kuninkaalle.

-- Olkoon siinä, katsotaan sitten... Entä mitä muuta kuuluu Viipurista?

Olihan Viipurista saapuneilla miehillä muutamia muitakin uutisia

mukanaan, oli ikäviäkin. Syksyllä puhjennut rutto oli siellä yhtenään

raivonnut, niittäen pois linnueelta paljon sotaväkeä ja heikontaen

kaupungin muutenkin vähälukuista porvaristoa. Pari Kustaan Viipurin

päälliköiksi nimittämistä ruotsalaisista valtaherroista, niiden

joukossa myöskin Abraham Leijonhufvudin, oli tämä kulkutauti myös

korjannut, ja oli siellä siis saatu paljon surujuhlia viettää. Nyt,

pakkasten alettua, oli rutto kumminkin asettumaan päin.

-- Ne elävät siellä Sisä-Suomessa kuin porsaat pahnoissa, siksi sinne

rutotkin niin helposti pesiintyvät, toraili vanhus tyytymättömänä.

Mutta yleensä nämä Viipurin viestit eivät järkyttäneet vanhan kuninkaan

täällä perheensä ja hovinsa keskuudessa saavuttamaa tasapainoa. Hän

oli pelännyt pahempia viestejä ja virkkoi sen vuoksi verrattain

armollisesti poistuville herroille.

-- Menkää lepäämään, Kankaisissa tavataan. Ehkäpä tämä talvi

saadaankin rauhassa viettää, ehkä on Moskovan tsaarikin taipuvainen

rauhaan! Vieraitten lähdettyä painautui hän heti nojatuoliinsa, otti

esille Viipurin herrain tuoman, monisinettisen kirjeen ja rupesi

sitä avaamaan. Hän ei ollut tahtonut sitä herrain saapuvilla ollessa

avata, koska hän arvasi sen suuriruhtinaan vastaukseksi hänen Kymiltä

lähettämäänsä kirjeeseen, jonka sisältö oli ollut hiukan epäilyttävä.

Sitten hän kutsui tulkkinsa saapuville ja rupesi hänellä avaamaansa

kirjettä luettamaan.

Aivan oikein. Se oli vastaus siihen Kustaa Vaasan kirjeeseen,

jossa Kustaa oli ilmoittanut koko sotaretken Pähkinälinnaa vastaan

sotapäällikköjensä, Jaakko Baggen ja muiden, omin päinsä tekemäksi ja

koettanut kuvata sen vain viattomaksi rajakahakaksi, joka ei voisi

olla esteenä pysyvän rauhan solmimiselle valtakuntain välillä. Mutta

Moskovan suuriruhtinas ei ollut katsonut asiaa yhtä viattomaksi.

Hän ihmetteli nyt kirjeessään aika pisteliäästi, kuinka Ruotsin

sotapäälliköt ja sotaväki noin vain ilman kuninkaansa tietoa lähtevät

sotaretkille, toisen maan linnojakin piirittämään. Mutta jos se totta

on, jatkettiin kirjeessä, ja koska kuningas ei näy voivan itse pitää

sotaherrojaan kurissa, niin lähettäköön Jaakko Baggen ja muut päälliköt

rajalle, jossa on kyllin lujia puunoksia, ja hirttäköön heidät siellä

tsaarin edustajain läsnäollessa. Ja jos kuninkaalla on halu saada

kaikkien noiden vihamielisyyksien jälkeen solmituksi rehellinen

rauha, niin tulkoon poikansa kanssa itsekin rajalle siitä katuvaisena

ilmoittamaan ja itse suullisesti siitä pyyntönsä esittämään.

Kuninkaan paksu niska oli lause lauseelta, sitä mukaa kuin puoliuninen

tulkkituhnus hänelle yksitoikkoisella äänellä, hakaltaen ja verkalleen

käänsi, käynyt yhä punaisemmaksi; hän oli kiukustuneena siirrellyt

jalkojaan ja nykkinyt partaansa yhä uudelleen komentaen tankkaavaa

tulkkiaan katsomaan tarkempaan, oliko hän kääntänyt oikein. Sillä

tämähän oli raaka ja hävytön vastaus hänen sirosanaiseen, kohteliaaseen

kirjeeseensä...

Vanhus pihisi itsekseen, syljeskeli ja ryki -- hänen oli ilmeisesti

vaikea pysyä nahoissaan. Mutta kun tultiin siihen viimeiseen kohtaan,

jossa tsaari käski kuninkaan poikineen tulla itse rajalle pyyntönsä

esittämään, silloin Kustaa hypähti, tupsahti tulkin tukkaan ja huudahti:

-- Sinä valehtelet konna, vääristät kirjeen... Mutta samassa hän kai

sentään oivalsi puolikuoliaaksi hölmistyneen tulkkiraukan syyttömäksi,

hillitsi itsensä ja ärjäisi:

-- Anna olla, jo riittää, saat mennä...! Tulkki, muuten hitaansitkeä

mies, kiirehti luvan saatuaan minkä koivet kerkesivät pois kuninkaan

luota. Tämä lupsahti silloin takaisin nojatuoliinsa ja purki siinä

yksikseen sappeaan. Hän näkyi nyt vasta oivaltaneen, että se hänen

edellinen kirjeensä rauhantarjouksineen Kymiltä oli ollut varomaton

-- liian läpinäkyvästi hän oli siinä ruvennut syyttelemään omia

päällikköjään tehdystä, epäonnistuneeksi jääneestä sotaretkestä, joten

suuriruhtinas oli siitä saanut aiheen noihin ilkeihin loukkauksiinsa.

Mutta hän ei tahtonut sitä erehdystään itselleenkään myöntää ja siksi

etsiskeli hän nyt kiihtyneissä mietteissään syntipukkia, jonka tiliin

voisi työntää tämän uuden loukkauksen. Sellaista ei ollut.

Vihdoin hän huomasi Martin, joka yhä kykki kirjoituspöytänsä ääressä,

mihin hän oli, kun ei kuningas ollut käskenyt hänen poistua, jäänyt

odottamaan, saisiko hän tiedon, milloin Sysikorven talonpojat voisivat

päästä kuninkaan puheille.

-- Mitä sinä täällä kykit! urahti ukko silloin ikenet irvissä Martille,

valaen siihen huudahdukseensa kaiken sen kiukun, jonka tsaarin kirje

oli hänessä aiheuttanut. -- Kuka sinun on käskenyt jäädä tänne meitä

vakoilemaan?

Martti karahti tulipunaiseksi hiusmartoa myöten, hänen äänensä värisi

ja hänen kielensä sammalsi:

-- Luulin että minun piti odottaa...

-- Odottaa mitä, nulikka?

-- Tietoa, milloin Sysikorven talonpojat voivat päästä...

-- Ne jukurit, hirteen ne pääsevät! Taikka odottakoot täällä vaikka

tuomiopäivään asti! Kaikki minua vain kiusaavat ja ärsyttävät... minua,

vanhaa miestä, jonka yksin täytyy vastata kaikesta ja kantaa kaikki

ikävyydet ja solvaukset...

Hän herkesi taas vanhaksi ja avuttomaksi, viskasi tsaarin kirjeen

väsähtäneesti pöydälle, köpitti lyhyin askelin sisähuoneeseensa ovelle,

jonka hän avasi ja josta hän virkkoi sisälle:

-- Miksi, Kaarina, miksi minut aina jätetään näin yksin... olen saanut

sydämenkohtauksen kaikista näistä ikävyyksistä. Tule, pulmuseni...

Martti hiipi nyt hyvän sään aikana tiehensä. Taitavatpa saada

sukulaismiehet vielä kotvan odottaa, tuumi hän, mutta eipä, hitto soi,

heidän ainakaan tänään olisikaan meneminen kuninkaan eteen.