XV

Vilkas liike ja moninainen surina soi Turun vanhassa linnassa, kun

Martti Pietarinpoika eräänä päivänä heti joulun jäljestä hiukan

neuvotonna käveli sen äsken siistityissä, entiseen verraten komeissa

juhlasuojissa, tietämättä itse minne mennä ja mihin ryhtyä. Siellä

juostiin rappusissa, paukutettiin ovia, hoputettiin, naurettiin --

kiirettä oli joka taholla.

Näin oli ollut aina siitä asti, kun kuningas muutamia päiviä ennen

joulua saapui Helsingistä Turkuun, tavaten siellä jo vastassaan

puolisonsa, nuoren ja hempeän Katarina Stenbockin, joka oli sinne

Tukholmasta äsken purjehtinut hovinaisineen ja seuralaisineen. Kohta

oli silloin tullut eloa ja väriä vanhaan linnaan, jossa samalla

hetkellä oli tunnettavissa leppoisampi mielialakin. Itse vanha

kuningaskin oli ikäänkuin nuortunut, notkein jaloin hän seurasi

suloista puolisoaan linnan saleissa ja leperteli hänelle pehmoisesti

kuin rakastunut sulho. Linnassa oli siitä saapumispäivästä asti pitkin

joulupyhiä yhtenään pidetty juhlapitoja, kaikki kirjoitustyöt ja

hallitushuolet olivat saaneet levätä. Martti Pietarinpoikaa ei oltu

kertaakaan tarvittu kirjurinapuun ja hän oli Turkuun palattuaan tuskin

kuningasta tavannutkaan, vaikka hän nyt asusti itse linnassa ja siten

tuli olleeksi mukana sen hyörinässä.

Kuitenkin olisi Martin välttämättä juuri nyt pitänyt tavata kuningasta

-- sitä varten hän niin levottomana liikuskeli siellä etuhuoneissa,

toivoen pääsevänsä edes jossakin lomassa hetkeksi vanhan suosijansa

puheille. Sillä nuo Sysikorven talonpojat, jotka jo pari viikkoa olivat

viipyneet Turussa, odottivat tilaisuutta päästä itsensä maanvaarin

puheille, ja Martin olisi ollut heille se tilaisuus hankittava. Mutta

juuri nyt ei hän siinä onnistunut; Kustaa Vaasa oleskeli, milloin ei

pitoja pidetty, kaiket päivät sisähuoneissa vaimonsa ja lastensa luona,

-- monet muutkin asiamiehet häntä nyt turhaan tavoittelivat.

Linnan suojissa harhaillessaan yhdytti Martti nyt sitävastoin

Juhana-prinssin, joka siellä reippaana puuhaili luistin- ja ajoretkiä.

Prinssi tervehti häntä ystävällisesti -- eräänlainen hiljainen

tuttavallisuus oli heidän välilleen punoutunut siitä asti, kun Martti

oli Pähkinälinnan edustalla käännyttänyt hänen hevosensa, joka

seikkailu heillä oli salaisuutenaan, siitä kun ei vieläkään oltu

kenellekään puhuttu.

-- Tänään antavat teinit täällä linnassa esityksiään, kertoi prinssi

hilpeästi, -- sinä tapaat siten täällä entisiä tovereitasi. Ja sen

jälkeen taas karkeloidaan.

-- Pääsevätkö porvariperheetkin taas mukaan? kysyi Martti,

tuumiskellen, tapaisiko hän täällä ehkä muitakin tuttaviaan.

-- Pääsevät -- kutsu sinäkin vain tuttaviasi. Kuules, sinullahan oli

sievä tyttötuttava kesällä täällä Turussa, onko hän porvaristyttäriä?

-- On kyllä.

-- No, tuo hänet vanhempineen tänne teinipitoihin ja kuhertele taas

kerran sinäkin...!

Tämä kutsu rupesi nyt Martin mieltä askarruttamaan ja pian

painostamaankin. Edellisten päiväin juhlissa, joihin eräitä Turun

varakkaimpia porvarisperheitä oli kutsuttu, oli hän kaipauksella

ajatellut, että jospa hänen Kerttunsakin olisi täällä kukkeiden

neitosten parvessa, -- hän ei ollut Turkuun palattuaan tyttöään vielä

paljoa tavannutkaan. Mutta nyt tuo äkkikutsu pani Martin pyörälle:

oliko hänen todella tuotava Köyhän Kyrön vaatimaton perhe tänne linnan

upeihin pitoihin ja oliko hänen tuotava Kerttunsakin tänne taas

vallasnuorukaisten liehakoitavaksi...? Olisi ehkä ollut parempi, ettei

hän kysymyksellään olisi tuota kutsua aiheuttanut, -- sehän on nyt kuin

käsky! Ja kun se kerran nyt on annettu, lienee se vietävä perille...

Kun ei Martilla ollut toiveita tänäänkään päästä kuninkaan puheille,

läksi hän linnasta kaupungille tätä asiataan toimittamaan --

talo Aningaisten kulmalla häntä yhä voimakkaasti veti. Linnan

arkipuolellakin, jossa hän nyt asetakkiinsa ja miekkavyöhönsä pukeutui,

oli nyt kaikkialla aivan toinen siivo ja komento kuin kesällä kuninkaan

saapuessa. Portaat ja käytävät oli valkaistu, ovet ja parempaan

huoneiden seinätkin verhoilla peitetty, yksin pihatkin oli puhdistettu

ja siistitty, kaikki kuninkaan Viipurin-matkan aikana. Jokaisella

ulko-ovella ja portin pielessä seisoi nyt kypäräniekkoja henkivartioita

vahdissa ja linnan vanhat arkinihditkin liikkuivat siellä uusissa

vaatteissaan ja kiilloitetuissa nahkavöissään. Sopi siellä nyt

kuninkaallisen perheen elellä ja pitää pitoja; -- Simo Tuomaanpojankin

näki Martti, linnasta lähtiessään, aivan ylpeänä ja pää pystyssä

kävelevän siellä kaiken aikaansaamansa komeuden keskellä!

Hiukan empien vei Martti entiseen majataloonsa prinssin kutsut. Siellä

nämä kutsut samoin kuin niiden tuojakin vastaanotettiin riemulla --

entinen köyhä huonemies oli taas mieluisa vieras. Kiireellä käytiin

Kyrölässä valmistuksiin ja jo ensimmäisten vierasten joukossa saapui

linnaan Heikki Kyrö vaimoineen ja tyttärineen, kaikki pyntättyinä

niin hienoiksi kuin varat sallivat -- useimmat muut porvarit olivat

tietenkin sentään paljoa upeammin puetut. Ja Martti sai juhlan alussa

tytöltään kiitollisia, ystävällisiä katseita. Mutta sitten nämä katseet

häipyivät väen vilinään.

Näissä teinijuhlissa olikin näet paljon vieraita, enemmän kuin

ennen. Lukuunottamatta paikkakunnan vapaasäätyisiä ja papiston

edustajia oli "puoli Turkua" kutsuttu linnaan kuulemaan teinien

joululauluja, näkemään kuningasta ja kuningatarta ja paistattamaan

itseään hovin hohteessa. Sankka ja kirjava oli siten se yleisö, joka

ryhmittyi vaakunasaliin, missä esitykset oli annettava. Porvarilliset

perheineen olivat siellä kuitenkin kuin lautamiehinä seinävierustoilla

ja takalistossa, mistä he silmät suurina katselivat hovin menoa

ja loistoa; vallassäätyiset liikkuivat vapaammin vaakunasalin

keskilattialla ja seurustelivat esitysten lomassa keveästi hovilaisten

ja kuninkaallistenkin kanssa.

Teinipojat näyttelivät perälavalla, latinalaisia laulujaan laulaen,

venytettyä, taruperäistä esitystä Betlehemistä, Juudaan maalta, ja

enemmän kuin heitä katselivat porvarit mielenkiinnolla hoviin kuuluvain

miesten ja naisten kirjavia pukuja ja sulavia liikkeitä, kumarruksia ja

polvennotkistuksia. Varsinkin kun alkoi karkelo, jossa polvisukkaiset,

röyhelökauluksiset herrat säkkipillien säestyksellä sirosti kuljettivat

lattialla hienoliepeisiä naisia ja sulavasti notkauttivat vuoroin

jalkojaan, vuoroin käsiään, olivat porvarien penkit yhtenä silmänä.

Entäpä sitten kun yksi ja toinen ylimysnuorukaisista ja sotaherroista

tuli pyytämään heidänkin tyttäriään tanssiin ja sormiaan sievästi

siristäen talutti heidät lattialle! Siellähän pyörähteli jo Kyrön

Kerttukin, joka suloudellaan taas oli kiinnittänyt huomiota puoleensa.

Johan sen saattoi arvatakin. Martti Pietarinpoika katseli sitä kiiluvin

silmin ja sieraimet värähtävinä oviloukosta... Kuka häntä siinä

taluttaa...? -- niin, tietenkin Kuitian Klaus, joka täten taas on

tavannut kesäisen "keijukaisensa"... Sitäkö varten se tyttö oli tänne

kutsuttava...! Kasvavan levottomuuden ja mustan kateen mujut rupesivat

kohta nuoren miehen mieltä möyristämään, katkeruus ja suuttumus sitä

kouristeli, -- suuttumus itseensä, Kerttuun ja tuohon röyhkeilevään

ylimykseen. Paha-aavisteiset mielikuvat painiskelivat hänen sydämessään

koko karkelon ajan.

Ja sitä kidutusta kesti kauan. Sillä nuori Fleming, joka joskus heitti

oviloukkoon ilkkuvan, vahingoniloisen silmäyksen, kutsui Kertun heti

uuteenkin karkeloon, niin että se herätti huomiota porvarien ja

vallasnaistenkin joukossa, ja nauratteli tyttöä tanssin väliajoillakin

leperryksillään. Kuitian junkkari oli tyttöön takertunut kuin

takiainen, eikä Kerttukaan yhtään yritellyt pitää miestä loitommalla!

Hukkaan meni Martilta tämän illan ilo. Ei hän enää kuullut entisten

toveriensa uusia teiniesityksiä, ei kyennyt hän ihailemaan hovilaisten

loistoa eikä sallinut hänen sydämensä hänen myöhemminkään illalla,

jolloin nuoret ylimykset jo vihdoin olivat häipyneet naisten luota

viinikulhojen ääreen, mennä Kertun luo häntä puhuttelemaan. Ylpeys

ja kurkkuun pakkautuva tuska sen esti. Hän seisoi vain melkein

liikahtamattomana siinä oven siimeksessä, mihin hän alkujaan oli

asettunut, seisoi kalpeana kasvoiltaan, silmät palavina... Eipä hän

olisi uskonut itsekään, että Klaus-herran uhka ja karkea pila, joksi

hän tuon hienostelun ymmärsi, olisi häneen niin syvästi vaikuttanut.

Rakkaaksi oli Kyrön tyttö hänelle käynyt, ja häpeä ja pilkka tuli nyt

lisäksi. Siinä seistessään hän kuvitteli, että entiset teinitoverit,

jotka kylläkin tunsivat hänen mieltymyksensä Kerttuun, salavihkaa

hymähtivät hänen kärsimyksilleen ja että tutut porvariemännät, toiset

ivaten, toiset säälien, katselivat vuoroin häntä, vuoroin Kerttua...

Varmasti he niin tekivätkin. Siellä näet supateltiin silmäpelin

ohessa jo vilkkaasti seinustapenkeillä; yksi ja toinen porvarinainen

kävi puhuttelemassa Kyrön Heikin emäntää, jokunen suihkasi sanasen

Kertunkin korvaan, mutta tämä nauroi vain mitä herttaisinta nauruaan...

niin, olipa Martti näkevinään hänen kasvoillaan selvää ihastustakin.

Juorut olivat nähtävästi jo lähteneet liikkeelle, pahat kielet valmiit

myrkyttämään hänen hiljaiset unelmansa ja ottamaan maineen hilpeältä

tytöltä, jota vallasjunkkari oli huomattavasti liehitellyt. Ja tulipa

sieltä eräs pyylevä emäntä pian Marttiakin ovelle puhuttelemaan.

Silloin karahtivat punaisiksi Martin kalpeat kasvot.

Se tulija oli rikkaan Innamaan toimekas emäntä, isävainajan parhaita

perhetuttavia, jonka pöydässä Martti oli teiniaikanaan monta ateriaa

syönyt, saaden orpopoikana Innamaan Vapulta muutenkin osakseen

monenlaista ystävyyttä. Hän kuiskasi nyt Martille:

-- Huomaanpa, kuinka ovat asiat. Klaus-herra koettaa kietoa Kertun

lankoihinsa ja juorut ovat jo käynnissä. Mutta ole huoletta, minä

järjestän asiat sekä sinun että Kertun vuoksi ja teidän hyväksenne --

tunnenhan välinne!

Ihmeissään sitä Martti kuunteli. Hän oli itse uhmaillen aikonut

huomenna mennä Kyrön Heikin kotiin Kerttua varoittamaan, mutta hänet

jähmetytti nyt tyttöparan silmäin palo ja mustan kivun mato raateli

hänen tarmonsa voimattomaksi. Olipa hän jo miettinyt sitäkin, kenen

puoleen kääntyisi neuvoa pyytäen, sillä hän käsitti velvollisuudekseen

jotenkin puolustaa tyttöään ja onneaan, mutta eipä hän, orporaukka,

keksinyt ketään auttajaa. Nyt tuli Vappu-emäntä itse hänen luokseen --

mitähän se merkitsi?

Kyllähän Martti tiesi, että Innamaan tarmokas emäntä, joka hoiti

mainiosti oman talonsa asiat, järjesteli samalla kotikaupungissaan

paljon muidenkin asioita, sekä asianomaisten pyynnöstä että väliin

pyytämättäkin. Mutta että hän noin vain järjestäisi nuorten

vähäpätöisiä lemmen asioita, joista eivät asianomaiset vielä

itsekään olleet aivan selvillä, sitä ei hän ollut odottanut. Miksi

hän sen tekisi? Eikä Martti ymmärtänyt myöskään, mitä Vappukaan

mahtaisi Klaus-herran pirullisuudelle. Melkeinpä pisti tuon muuten

hyväntahtoisen emännän tarjous tällä hetkellä vihaksi. Mutta tukeva,

toiminnanhaluinen nainen jatkoi:

-- Älä ole tietääksesikään, -- minua tämä pikkujuttu huvittaa. Kuule!

Kuningas ja kuningatar ovat luvanneet tulla ensi lauantaina meidän

taloon vieraisiin...

Sen oli jo Marttikin äsken kuullut. Kuningas oli nykyisen yleisen

hyväntuulensa vallitessa todellakin luvannut vierailla parissa

turkulaisessa porvaritalossakin, rikkaassa Innamaassa ennen kaikkea.

Mutta mitä se kuului tähän asiaan, sitä ei Martti käsittänyt -- eikä

siitä oikeastaan välittänytkään. Mutta topakka nainen jatkoi:

-- Tule sinne sinäkin... niin, tulet kyllä muutenkin, mutta tule nyt

erityisesti!

-- En tiedä onko siitä kenellekään hauskuutta, edes itsellenikään,

vastasi Martti alakuloisesti.

-- On monelle, saat nähdä, siksipä asiaan ryhdynkin, vakuutti puuhakas

emäntä. -- Olet nyt arassa paikassa, poikani, siitä voisi aiheutua

monenlaista ikävyyttä, mutta ole huoletta, minä selvitän vyyhden.

Tällaiset asiat on hoidettava pehmoisesti ja ovelasti. Sinä et nyt

ymmärrä, tule vain ylihuomenna meille, ehkä silloin jo ymmärrät... ja

ehkä silloin minua kiitätkin...!

Martti ei tosiaankaan ymmärtänyt muuta, kuin että toimi-intoinen

nainen oli kai tässä keksinyt jonkun tehtävän ehtymättömälle

toimeliaisuudelleen, tahtoen osoittaa siinä oveluuttaan. Ja se ei

Marttia, joka näki tyttönsä kylmenevän, paljoakaan lohduttanut.

Mutta älyten tylsäksi seisomisensa siinä oviloukossa hän lähti ulos,

vieraiden vielä viipyessä linnassa. Hänen täytyi jäähdyttää polttelevia

ohimoltaan ja polttelevia ajatuksiaan. Joulukuisen yön umpipimeään

hohtelivat tänä iltana tulet Turun linnan kaikista ikkunoista, kun

siellä kuninkaan juhlia jatkettiin. Kummastellen sitä katselivat jäälle

ja rantatörmille keräytyneet paikkakuntalaiset, jotka olivat tottuneet

näkemään linnansa torneineen synkkänä ja elottomana hahmoittuvan

hallavaa taivaanrantaa vastaan. Ja kun vieraat linnasta piankin

lähtivät, saattelivat nihdit, roimuavat soihdut kädessään, heitä

pihoille ja linnansillalle asti, mistä noustiin rekiin ja ajettiin

alas jäälle; paloipa monen reenkin sevillä kuin yössä kiitävä liekki.

Monisointuisena, kirkkaana ja terävänä -- ulkona yksin kävelevän

nuorukaisen mielestä vallan vihlovana -- helähti kulkusten kilinä halki

hiljaisen talviyön, kun vieraat kilvaten ajoivat kaupunkiin kuninkaan

pidoista.

* * * * *

Mutta vielä heleämmin soivat linnan hevosten monet tiu'ut, kun kuningas

lapsineen, hovineen ja seuralaisineen paria päivää myöhemmin ajoi

kaupunkiin paljon puhuttuihin ja suurella touhulla valmistettuihin

Innamaan pitoihin.

Tämän talon isäntä, merenkulkija ja laivaporvari, oli itse pieni,

hiljainen ja vaatimaton mies, nousukas, suomalainen suolasaksa, joka

laivoillaan kesäkaudet teki kauppamatkoja Lyypekkiin ja Rostockiin ja

siten oli paisunut kaupunkinsa miltei äveriäimmäksi porvariksi. Mutta

varsin yleisesti kerrottiin, että suuri ansio tähän menestykseen oli

hänen rehevällä, tarmokkaalla vaimollaan, Valpurilla, joka kotona

Turussa kävi kaupat, hoiti kivipuodin torin laidassa ja kestitsi

maalaisia, jotka joukoittain olivat antautuneet juuri tämän talon

majamiehiksi. Tämä nerokas ja teräväkielinen nainen se oli talonsa

sellaiseen maineeseen nostanut, että oli saanut vaimenemaan ensi

sijasta kilpailevain naapuriensa kateet, ja hänpä nytkin, kun Turussa

vieraileva kuningas oli päättänyt käydä parissa porvariskodissa,

ensimmäisenä oli saanut ylhäiset hovivieraat luokseen. Sitä ei

ihmeteltykään, se oli kuin luonnostaan lankeavaa.

Mutta kylläpä olikin Innamaassa viikon ajan keitetty ja paistettu tämän

vierailun varalta, raivattu pihat ja koristettu tuvat, lyöty tapit auki

kalliimmista isännän ulkomailta tuomista tynnyreistä, sekä teurastettu

vasikat jos vuonatkin.

Jo tuli lauantai-ilta. Porvarit olivat saapuneet kutsuihin ajoissa

ja seisoivat suurtuvassa ahtaasti sulloutuneina, odotellen

korkeita vieraita -- niiden lomassa Marttikin piiloili epäilevänä

ja innottomana. Hän ei odottanut mitään Valpurinkaan puheista,

hänen aivonsa olivat jo aivan väsähtäneet kaikesta kiusasta ja

itsekidutuksesta, josta hän jo halusi tehdä lopun tavalla tai toisella.

Odottavain joukossa hän näki kuin ventovieraat ihmiset Kyrön Heikinkin

perheineen... Kertun silmät pälyivät säteilevinä ja hakevina... kylläpä

Martti aavisti, ketä ne hakivat! Mutta vallasperheet ja hovilaiset oli

sijoitettu sisempään, hienompaan tupaan, jonka seinille oli ripustettu

kalliita verhoja ja jonka katosta säteili komea kynttiläkruunu.

Molempiin tupiin oli asetettu suuret, pitkät juhlapöydät, jotka

notkuivat herkkuruokien alla, mutta siellä sisähuoneessa heijastivat

kynttiläin loistoa hopeiset maljat ja kullankarvaiset kulhot.

Ulko-ovella seisoi isäntäväki kumarrellen saapuville vieraille ja

sijoitellen heitä ennakkoharkinnan mukaan eri huoneisiin. Sieltä

lappoikin nyt parastaikaa sisään ylhäistä väkeä: Horneja, Flemingejä,

Kurkia, Särkilahtia naisineen, jotka tällä kertaa kuninkaan esimerkistä

olivat hekin alentuneet saapumaan porvarispitoihin. Miehet tulivat

kilahtavin kannuksin ja kiiltävin solkivöin, naiset nahkasilla

päärmätyissä, leveähihaisissa, hoikkavyötäreisissä juhlapuvuissaan,

ja kaikki asettuivat heti heille osoitetuille paikoilleen odottamaan.

Sillä kuningas perheineen ei ollut vielä saapunut.

Mutta kotvan kuluttua helähtivät ulkoa kuninkaallisten hevosten

hopeatiu'ut; ovet leväytettiin selälleen, niin että kylmä talvi-ilma

huurahti sisään ja sen huurun keskeltä pelmahti esiin väljiä turkkeja

ja sulkaniekkoja karvalakkeja -- korkeat vieraat olivat saapuneet.

Talon pieni isäntä miltei hukkui siihen väenvilinään, mutta sen rehevä

emäntä ehti kaikkialle, auttoi turkit nuoren, kukkean kuningattaren

hartioilta, niiaili yhä uudelleen ja yhä syvemmäs nuorille prinsseille,

suuteli nöyränä vanhan kuninkaan kättä ja saatteli sitten hienostellen

ylhäiset vieraansa suoraan tuonne sisempään juhlahuoneeseen ja

juhlapaikoille juhlapöytään. Ennen pitkää sinne nyt sijoittautuivat

muutkin vieraat ja ateria alkoi.

Suurtuvasta pälyivät sadat silmät sinne kaikkein pyhimpään, jonne

jokaisen olisi tehnyt mieli päästä istumaan, ja Marttikin tähysteli

sinne ahnaasti avoimesta ovesta lihavain porvariemäntäin hartioiden

lomitse. Siellähän istui Klaus-herrakin vastapäätä Juhana-prinssiä

ja viljeli ahkerasti viinikannua. Martti tunsi kaikki nämä ylhäiset

pöytäkuntalaiset, joille talonväki piti seuraa, -- yhtä nuorta

naista vain, joka oli istutettu Klaus-herran ja talonemännän väliin,

ei hän heti ollut tuntea. Hän katsoi, uteliaisuutensa viritessä,

tarkempaan. Se oli nuori, solakka, korkeapovinen neito, jolla oli

paksu, ruskea, aaltoileva tukka ja suuret, ruskeat silmät -- onko

se joku hoviseurueesta? -- Ei, johan Martti hänet tunsi, kun neito

päätään käänsi, -- sehän oli oman kylän väkeä, Hannus-vainajan, entisen

tuomiorovastin tytär, hänen omia lapsuudentovereitaan. Katsopas

Kaarinaa! Tyttö oli väliajoin ollut sukulaisissaan maalla, kotvaan ei

ollut Martti häntä nähnytkään, mutta nyt hän kuuluu taas viime aikoina

asuneen Turussa, sisarensa miehen, pormestari Olavi Bruunin talossa.

Martti ei siirtänyt silmiään siitä pöydän kolkasta, vaan katseli

tarkkaavasti tapausten menoa. Tähän koreaan neitoseen oli näet

Klaus-herra ilmeisesti jo heti pitojen alussa iskenyt silmänsä,

pitäen häntä liehakoimisillaan juhlapöydässä lämpimänä -- sen jo

toisetkin näkyivät huomaavan. Ja ruskeatukkainen neito viskeli nuorelle

ylimykselle vastalahjaksi koreimpia silmänluontejaan.

-- Vai Kaarina Hannuntytär täällä, kuiskailtiin porvarien pöydissä,

ja pieneen hymyyn vetäytyivät pyyleväin emäntäin suupielet. Kyllähän

se lintu tunnettiin; hän oli omituinen taiteajan ilmiö Turussa.

Pappiskodissa oli hän lapsena kasvanut, ankarassa kurissa ja nuhteessa,

mutta jo silloin oli hän ollut herkkä antautumaan seikkailuihin

nousevan ajan vapaampien tuulahdusten mukana. Isä kuoli, tyttö joutui

maailmalle, liiteli siellä kuin perhonen ikäistensä iloissa, mutta

keveämpänä ja ilmavampana kuin muut... Mutta liehuessaan näin vapaana

nuorten joukossa ei hän toki liian pitkälle eksynyt... hän oli perinyt

isänsä taitavuuden ja lahjakkuuden... Hänellä oli jo ollut monta

lemmentarinaakin, mutta aina niin, että hän käänsi pyörälle nuorten

miesten päät ja lehahti sitten itse irti silmukoista, valiten taas

uuden uhrin.

-- Vai Kaarina nyt Klaus-herran käpälissä, -- kuinkapa nyt tämä tyttö

niistä selvinnee, junkkari on intohimoinen ja raju! -- Niin puheli

Martti itsekseen yhä kasvavalla jännityksellä. -- Mutta neito on

taitava -- koettakaapas!

Martin kalvakoille poskille rupesi kohoilemaan väriä, hän rupesi

vähitellen aavistamaan Innamaan Valpurin sotajuonen. Terhakka nainen

oli nähtävästi päättänyt kietoa Klaun uuteen paulaan, jolloin nuori

ylimys ilman muuta hellittäisi entisestä otteestaan, -- hän aikoi

parantaa junkkarin lemmenhurman toisella, vielä voimakkaammalla.

Vastamyrkkyä! Tuo ovela nainen oli sitä junkkarille juottaakseen

kutsunut Kaarinan pitoihinsa ja sijoittanut hänet oikein ylimyspöytään

-- onnistuneeko juoni?

Ateria jatkui, yhä uusia ruokalajeja kannettiin esiin paistinhuoneesta

ja jopa rupesivat herkut Martistakin maistumaan. Hän silmäili jo

syödessään salavihkaa Kerttuakin, joka oli sijoitettu suurtupaan

isänsä ja äitinsä viereen, -- niin pieneltä ja aralta näytti nyt

siellä hänen ahtaalle litistetty kyyhkysensä tuohon toiseen, uhkeaan

impeen verrattuna. Kerttukin kurottausi ilmeisesti yhä uudelleen

silmäilläkseen sinne ylimysten pöytään, hänkin oli siis jo havainnut

nuoren Flemingin uuden mieltymyksen ja hänen katseensa olivat siitä

käyneet ujoiksi ja melkein kaihomielisiksi.

Mutta pian kiintyi uteliaiden tarkkaajain huomio toiseenkin seikkaan.

Eihän yksin Klaus Eerikinpoika liehitellyt tuota ruskeatukkaista,

turkulaista porvarityttöä, Juhana-prinssinkin silmät näkyivät

tarttuneen samaan upeaan kaunottareen. Hän osoitti pöydän yli varsin

selvästi tätä huomiotaan, puuttuen vähän väliä Klaus-herran ja

Kaarinan välisiin tarinoihin. Ja pian sai Klaus-herra istua äänetönnä,

kuunnellen prinssin tytölle lausumia kohteliaisuuksia.

Tämä huvittava ilmiö oli ennen pitkää Innamaan tuvissa yleisimmän

huomion ja supattavan keskustelun aiheena, sen Martti mielihyvällä

totesi. Katseiden ja kasvavain juttujen koko ryöppy suuntausi sinne

sisäsuojaan ja Köyhän-Kyrön pieni, hempeä sinisilmä, josta äsken linnan

teinipidoissa niin paljon rupateltiin, oli jo kokonaan unohtunut.

Aterian päätyttyä Klaus-herra seurasi, kasvoiltaan jo viinin

punertamana, kiinteästi uutta tuttavaansa, liehuen hänen ympärillään

kuin mettiäinen kukkasen kimpussa. Mutta kohtapa saapui siihenkin

kuherteluun taas prinssikin kolmanneksi. Ja kun karkelo alkoi, keikkui

kaunis Kaarina sulavana ja notkeana vuoroin kummankin toverina,

joskin hän, sikäli kuin ilta kului, yhä useammin kainona sipsutti

kuninkaallisen taluttajansa käsipuolessa.

Sitä nyt kaikki ihmettelivät, mutta Innamaan pyylevä emäntä oli itsekin

hämillään. Hän oli aterian päätyttyä voitonvarmana suojeluspyhimyksenä

ohimennessään suihkaissut Martin korvaan:

-- Näetkö, järjestin asian niinkuin lupasin, -- voit kohta taas käydä

Kerttusi luo!

Ja Martti oli iloisena ja kiitollisena, joskin samalla vielä epäillen

ja ihmetellen, vastannut:

-- Näen, täti, te osaatte loihtia!

Mutta illan jatkuessa ei Innamaan emäntä enää ollutkaan tuloksestaan

yhtä varma eikä itseensä yhtä tyytyväinen. Häntä rupesi huolettamaan

Juhana-prinssin ilmeinen mieltymys Kaarinaan, huolettamaan sekä

Klaus-herran rajun luonnon, että myöskin kuninkaan vuoksi, jonka

hän pelkäsi tätä mieltymystä paheksuvan. Hänen juonestaan oli ollut

aavistamaton tulos, jonka kantavuutta hän itsekään ei vielä osannut

mitata. Jopa huomasikin Vappu-emäntä melkoisella levottomuudella

nuoren kuningattaren käyvän kuninkaan luo, tapaavan häntä hellästi

kädestä, -- Katarina Stenbock oli ottanut aviolliseksi päätehtäväkseen

hellyydellä ja ystävyydellä hoidella ja hoivata vanhaa miestään --,

viittaavan Juhana-prinssiin, joka juuri lämpimissään kuljetti kaunista

porvaristyttöä tanssin tahdissa, ja supattavan jotakin hänen korvaansa.

Mutta levoton emäntä rauhoittui koko joukon kuullessaan kuninkaan

huolettomasti vastaavan:

-- Anna hänen huvitella, nuoruus vaatii osansa...! Vaikkapa vielä

pihkaantuisikin, se tekee hänelle, mietiskelijälle, hyvää!

Vaikka Juhana-prinssi tällä Suomen-retkellään yleensä oli esiintynyt

reippaana ja virkeänä, oli hän kumminkin lapsuudestaan saakka tunnettu

hiljaiseksi, umpimieliseksi mietiskelijäksi, joka nuorten leikkiessä

usein vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen -- hän oli jo nuorena

vaipunut hänkin tähtien tutkintaan ja muihin aikansa salatieteisiin.

Varsinkin naisten seuraa hän oli aina ujona, melkein liiankin ujona,

välttänyt. Ensi kerran nyt kuningas näki lemmikkipoikansa osoittavan

ilmeistä harrastusta neitosta kohtaan, ja se huomio häntä suorastaan

ilahdutti -- poika miehistyy joka suhteessa!

-- Entäpä jos siitä sukeutuisi kiinteämpi suhde, virkkoi nuori

kuningatar, joka, vaikka itse oli nousukas asemassaan, kuitenkin jo oli

kuninkaallisesta arvosta ja sopivaisuudesta perin arka.

-- Mitä vielä, vastasi Kustaa naurahtaen. -- Ei kuninkaallinen

prinssi voi rakastua näihin tämän maan "saapasjalkoihin" taikka

"suolenkääntäjiin" -- en tiedä muuten mikä tämän neitosen nimi on. Anna

pojan huvitella, se on ohimenevää pilaa!

Karkelo oli hetkeksi siirtynyt sisähuoneesta suurtupaan, jossa porvarit

sitä ihaillen katselivat. Taas tuli yksi ja toinen ylimysnuorukainen

pyytämään jonkun seinämällä istuvan porvarityttärenkin tanssiin. Sieltä

tuli siten Klaus-herrakin, ja hänen katseensa harhailivat hakevina

ympäri huoneen. Ne kohdistuivat siihenkin nurkkaan, missä Kerttu isänsä

ja äitinsä vieressä alakuloisena istui, ja Martti katseli jo sydän

kurkussa, iskisikö kotkan kynsi taas hänen kyyhkyseensä. Mutta ei,

Klaun hakeva katse sivuutti kylmästi senkin kolkan, niinkuin muutkin

suurtuvan tytöt, ja pysähtyi intohimoisena taas siihen ruskeatukkaiseen

kaunottareen, joka äsken oli vapautunut kuninkaallisen prinssin käsistä

ja jonka Klaus silloin heti korjasi toverikseen. Ja taas kulki karkelo

takaisin sisätupaan.

Silloin rohkaisi Martti mielensä, astui rauhallisesti Kyrön Heikin

perheen luo, istahti Kertun viereen, niinkuin ei mitään olisi

tapahtunut, ja virkkoi:

-- Kaarina Hannuntytär näyttää täällä voittaneen kuninkaanpojan suosion.

-- Niinkuin muidenkin...

Martti kuuli Kertun hengityksen lyhyenä läähättävän, näki hänen

silmissään, joissa tavallisesti oli sinistä, nauravaa iloa, nyt tumman

alakuloisuuden ja oli melkein kuulevinaan veren hänen suonissaan

takovan. Tytön ajatuksia hän ei voinut lukea, hän vain aavisti syyn

hänen kiihtymykseensä ja virkkoi melkein loukkaantuneena:

-- Suretko sitä, Kerttu...?

-- Sinua kai tämä kaikki ilahduttaa! Kerttu singautti ne sanat

sähisten, ikäänkuin suuttuneena, kiusaantuneena. Mutta Martti ei ollut

sitä oivaltavinaan, vastasi vain rauhallisesti:

-- Ilahduttaa kyllä, Kerttu. Sillä näiden ylhäisten herrain liehittely

on vain heidän uhreilleen turmioksi; sellainen olisi voinut särkeä

sinun onnesi -- ja minunkin.

Siihen tyttö ei vastannut. Hänen sisässään näkyi riehuvan tumma

taistelu, kenties yhtä ankara kuin Martissa itsessään vielä äsken,

ja tämän kävi silloin pientä Kerttuaan sääli. Hän ei ajatellut, että

tyttö oli ollut valmis hylkäämään hänen vanhan ystävyytensä parista

ylimysjunkkarin mairesanasta, ei sitäkään, että Kerttu häntä yhä

ynseydellä kohteli, Martti näki vain murheen harson tyttönsä ennen

kirkkailla kasvoilla ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen

niihin entisen kirkkauden.

Vierekkäin he siinä istuivat ylhäisten menoa katsellen, ja salavihkaa

puristi hän silloin Kertun kättä. Tämä ei vastannut, istui vain

liikahtamatta kuin kylmä patsas. Martti siirtyi vaistomaisesti vähän

loitommas istumaan.

Tuokion kuluttua teki jo kuningas perheineen lähtöä tästä

porvariskodista, jota hän oli käynnillään onnellistuttanut. Juhana

viivähti vielä nuorten karkelossa ja kun hänen vihdoin oli äitipuolensa

kutsusta irtaannuttava neitosestaan, notkisti hän Kaarinan edessä

ritarimaisesti toisen polvensa, suuteli ihailtunsa kämmentä ja virkkoi

huomattavalla lämmöllä:

-- Pian tavataan taas, kaunis Kaarina!

Sen pani koko juhlarahvas merkille liehittelyjutun huomattavimpana

tuloksena. Kuningatar kääntyi poispäin hiukan nyrpeissään, mutta isä

kuningas nauroi niin että parta heilui, virkkaen:

-- Se kuuluu hänen ikäänsä, vuosien varsilla se tauti karisee pois!

Tuota kohtausta katseli poistuvia saattelevain vallasnuorukaisten

joukosta myöskin Klaus Fleming, harmaana kasvoiltaan, leuat yhteen

puristettuina, ja hän runteli litteäksi sen hopeamaljan jalustan,

jota hän piteli kädessään. Hänen silmistään kiilsi samalla ilkeä,

kostonjanoinen, raju intohimo, sellainen vihreä väike, jonka Martti

muisti kerran ennen Pyhän Nikolain kellarin edustalla nähneensä.

Tuon katseenko lie Kerttukin nähnyt, joka tapauksessa häntä väräytti

ikäänkuin pieni pelon puistatus, hän tapaili Martin kämmentä vierestään

ja painoi sitä sormillaan. Ei Martti ollut varma, tarkoittiko tyttö

sillä mitään, mutta hän kuvitteli saaneensa nyt vastauksen äskeiseen

puserrukseensa ja iloitsi siitä. Ja kun Kyrön väki hetken kuluttua

toisten porvarien kanssa sanoi jäähyväisiä Innamaan emännälle, ei

hänestä Kerttu enää ollut niin alakuloinen kuin äsken, melkeinpä tuntui

hänen silmänluonnissaan taaskin heikkoa päiväpaisteen sarastusta. Mutta

Kertun äiti oli nyrpeä ja synkkä; hänelle ja hänen huoneelleen oli tämä

ilta ollut surkea nöyryytys, sillä ylimysnuorukaisen osoittama suosio

porvaristyttärelle oli, vaikkapa se olisi ollutkin vain pilantekoa,

kuitenkin suvulle kunniaksi. Naisellisella vaistollaan aavisti

juoruille arka Elisa-muori tämän illan tapahtumissa jotakin Innamaan

ovelan emännän juonta ja hän virkkoikin hyvästellessään tälle kirpeästi:

-- Kiitos kaikesta huomaavaisuudestasi meille ja tyttärellemme --

koetamme sen muistaa!

-- Mitä tarkoitat? kysyi Vappu ilmeisesti yrmeiseltä naapuriltaan.

-- Ymmärrät sen itse ja ymmärrän minäkin. Kyllähän Vappu-emäntä sen

ymmärsikin ja hän kuiskasi Martille tämän hankkiutuessa lähtemään:

-- Tällä kertaa juoneni onnistui, mutta pidä varasi, lintu ei ole vielä

häkissäsi.

-- Koetan vaalia pulmustani, vastasi Martti, ja lupasi sen

sydämelläänkin.

Mutta ennenkuin Martti ehti siinä väentungoksessa poistua Innamaan

pidoista, kuuli hän vielä sisätuvasta, jossa ylimysherrat yhä

viipyivät viinikannujen ääressä, kovaäänistä puhetta ja tunsi selvästi

Klaus-herran äänen, joka karjahteli:

-- Suu tuppeen, tietäkää, että Klaus Fleming ei kärsi pilaa!

Joku oli mahtanut siellä juomapöydässä pistellä häntä hänen

kärsimästään tappiosta kilpailussa kuninkaallisen prinssin kanssa,

ja rajun herran luonto oli siitä heti loiskahtanut, päätteli Martti

poistuessaan. Mutta vielä portaille hän kuuli saman äänen uudelleen

ärjähtävän: -- Kautta Maarian, Flemingin miekka puraisee, jos se kerran

paljastuu. Auttakoon armias sitä, joka asettuu tämän miekan tielle,

olkoon se kuka tahansa, -- hän kukistuu!

Hänen sappensa kuohuu taas, arveli Martti poistuessaan, mutta kuohuu

nyt kuninkaallista prinssiä kohtaan. Sitä sisua vastaan ei auttanut

köyhän kirjurin puolustautua muulla aseella kuin naisen viekkaudella.

Nyt siinä ovat tasaväkisemmät vastakkain, saadaan siis nähdä, kumpi

voittaa!