XIV

Syvemmälle kuin kenenkään muun, oli nuoren Martti Pietarinpojan

herkkään mieleen painunut tuona marraskuun iltana Helsingin

kuninkaankartanossa tapahtunut merkillinen keskustelu, jota hänkin

kuninkaan kirjurina oli joutunut kuulemaan. Häntä hurmasi varsinkin

ajatus, että nuori, lahjakas prinssi, joka suhtautui niin suopeasti

suomalaisiin, asettuisi ruhtinaaksi tähän maahan, joka siten lähtisi

omaa kehitystään kulkemaan... Hän muisti taas niin selvästi piispa

Agricolan ja mestari Härkäpään venheessä Taivassalon ja Vehmaan

välisellä taipaleella esittämät mietelmät, ja ne kaikki punoutuivat

hänen mielikuvituksessaan tosin hämäräksi, mutta samalla omituisen

kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saikin Martti jo aivan yksityiskohtaisesti

kertoa kaikki mielenkiintoiset kuulemansa ja havaintonsa noille

hengenmiehille, suosijoilleen. Hänet oli näet kuningas lähettänyt

airuena Helsingistä Turkuun ja Martti oli lähtenyt sinne Hämeen

kautta, kun rannikon vanhalla, tavallisimmin käytetyllä valtatiellä

oli kelirikko pahimmoillaan, jota vastoin sisämaassa jo -- joulukuu

oli alullaan -- oli hyvä rekikeli. Tällä matkalla hän oli yöpynyt

Hauhon pappilaan ja siellä ihmeekseen tavannut Suomen molemmat piispat

tuomioherroineen.

Sattumalta eivät nämä miehet idästä ja lännestä olleet siellä

yhtyneet. He olivat ennakkosopimuksesta talven ensi kelillä saapuneet

hiippakuntainsa laitaseudulle sopimaan niiden rajoista, joista

kahtiajaon jälkeen oli syntynyt erimielisyyttä. Rajan tuli kulkea siitä

juuri Hämeen halki ja piispa Agricola, joka muutenkin oli myrtynyt

koko jaosta, oli valitellut, että Juusten oli ruvennut kantamaan

kymmenysveroa Viipuriin liian kaukaa lännestä. Tapaamispaikaksi oli

valittu Hauho, jonka pappina toimi Paavali Juustenin veli Severi,

hiljainen maapastori, -- tämä siis nyt piti Suomen molempia piispoja

vierainaan. Tuo raja- ja vaikutuspiirikysymys, jota aikaisemmin oli

käsitelty hiukan purevaksi kärjistyneessä kirjeenvaihdossa, oli

joksikin ajaksi jäähdyttänyt Suomen molempain piispain, vanhain

työtoverusten ja ystävysten, välit. Mutta tavatessaan nyt toisensa

henkilökohtaisesti ensi kerran eron jälkeen he heti saivat kaikki

väärinkäsitykset väistymään. Martti Pietarinpojan saapuessa pieneen

hämäläispappilaan, jonka ainoassa tuvassa vieraita kestittiin

ja makuutettiin ja jossa perheen iso lapsilauma telmi, oli koko

rajakysymys jo rauhallisesti sovittu. Oli sen jälkeen parhaina ystävinä

muisteltu menneitä, yhteisiä taisteluita puhdistetun opin puolesta

Skytte-vainajan paavillisperuisen kirkkohallinnon aikana ja valiteltu

viimeisten aikojen opintyölle tuottamaa taantumusta.

Nuoren airuen saapuminen ja hänen vilkkaat kuvauksensa kuninkaan

matkoilta, hänen mielialastaan Suomea kohtaan ja Juhana-prinssin

suunnitelmista, antoivat nyt hengenmiesten keskusteluille uuden suunnan.

-- Kyösti-kuninkaan vastenmielisyys Suomea kohtaan näkyy siis tällä

matkalla pikemmin lisääntyneen kuin lientyneen, totesi Agricola airuen

kuvausten johdosta. -- Niin, se sotaretki, johon hän oli niin hanakka,

ei muodostunutkaan miksikään voittokuluksi.

-- Ja Viipurin viikot tympäisivät häntä pahasti, selitti Juusten,

kertoen muistelmia noilta linnalaisillekin rasittavilta viikoilta. --

Mutta Juhana-prinssiin näkyy matka tehneen toisenlaisen vaikutuksen.

-- Nuoren mielen unelmoimista ja virvatulta! -- arveli tuomiorovasti

Canutus, joka ei Martin kertomiin juomapöytäjuttuihin paljoakaan

rakentanut.

Härkäpään olivat nuoren airuen kuvaukset sitä vastoin saaneet

innostumaan.

-- Älkäämme suhtautuko kylmästi tähän ilmiöön, puhui hän, -- siinä

voi piillä tulevaisuuden siemen, jota meidän olisi vaalittava.

Sillä käyväthän nuo nuorukaisunelmat, johtuivatpa kunnianhimosta,

seikkailunhalusta tai mistä tahansa, yhteen meidän omien, hiljaisten

unelmiemme kanssa. Agricola ymmärsi hyvin, mihin hänen tulisieluinen

ystävänsä viittasi, mutta hidasluonteinen Juusten kysyi empien:

-- Mitä tarkoitat?

Eerikki Härkäpää vastasi innostuneesti:

-- Työskentelemmehän kaikki kansamme nostattamiseksi tietoon ja

itsetuntoon, -- sehän on murrosaikamme suuri ajatus. Teithän, Paavali,

sitä työtä itsekin vuosikausia Turun koulussa, teroittaen teinipoikien

mieleen, että heidän on koetettava saada sana eläväksi kansalle ja sitä

varten opetettava sitä sen omalla kielellä -- minä seuraan tässä työssä

vain sinun jälkiäsi. Näin avustamme, joskin heikosti, sitä suurtyötä,

jota ystävämme Agricola on suorittanut ja suorittaa, sekä antamalla

kansalle pyhät kirjat sen omalla kielellä, jotta se itse oppisi

lukemaan ja ymmärtämään, että myöskin neuvomalla pappeja voimaperäiseen

valistustyöhön.

-- Ja luuletko prinssin haaveiden ulottuvan tätä työtämme edistämään?

kysyi Juusten epäillen.

-- En suoranaisesti, mutta sittenkin! Kun meitä Ruotsista hallitaan

ruotsalaisena maakuntana, ei työmme saa ilmaa siipiensä alle, -- oman

suomalaisen ruhtinaan olo täällä selventäisi käsitteitä ilman muuta,

kansa olisi mukanamme ja heräisi vähitellen...

Piispa Agricola kuunteli vakavana Härkäpään esitystä, hymähti sitten ja

virkkoi:

-- Haaveksit rohkeasti ja kauniisti kuten aina, -- kukapa meistä ei

rinnassaan tuntisi näitä ihania unelmia! Mutta muista, Ericus, että

ne ovat vielä utuisia haaveita. Mitä tarkoitat kansalla, josta puhut?

Tunnethan talonpoikain ajatuspiirin, joka ulottuu hänen viimeisen

pellonsarkansa ulkolaitaan, sen ulkopuolella on hänelle vain vouti ja

sotaväenkirjuri, -- ehkä jossakin pilvien takana kuningas ja kruunu...

Raskaan taakan alla se kansa raataa eikä voi muuta ajatella, --

vuosisataista työtä edellyttää sen herättäminen.

-- Juuri sen työn menestymistähän tarkoitankin, väitti Härkäpää. Mutta

piispa jatkoi:

-- Pelkään, ettei prinssin olo Turussa tai Tukholmassa siihen paljoa

vaikuta, hedelmien emme me näe kypsyvän. Tehokkaampi voisi vaikutus

olla ylimystöön, vallassäätyyn, johon oman ruhtinaan päivä lähempää

paistaisi. Mutta tiedämmekö mitä ja miten nämä vapaamiehet, jotka tuota

talonpoikaista kansaa päivätöillä rasittavat ja veroilla näännyttävät,

ajattelevat Suomesta? Oman valta-asemansa ja vaikutuksensa lisäämiseen

he epäilemättä prinssin oleskelun täällä käyttäisivät.

Härkäpää ei tahtonut tähän täysin yhtyä.

-- Olet tänään raskasmielinen, mestari Mikael, väitti hän. -- Ehkä

on vallasmiestemme joukossa ajatteleviakin aineksia, ei vain kansaa

sortavia Flemingejä... Kuinka kerroitkaan, Juusten, eikö kuningas

Viipurissa juuri moittinut suomalaisia sotaherroja siitä, että he

liiaksi ajattelevat tätä omaa nurkkakuntaansa, että ovat olevinaan

jotakin erikoista väkeä, suomalaisia...

-- Se on totta, myönsi Viipurin piispa, mutta ei tahtonut käsittää

asiaa samaksi. Ja Agricola lisäsi:

-- Kieltämättä on noilla vallassukuisillakin jotakin

paikalliskiintymystä. Muuta heillä ei ole eivätkä he edes voi kuvitella

mitään yhteistuntoa suomalaisen kansan kanssa, jonka he ovat tunteneet

vain halvemmaksi raatajajoukoksi.

Sen totesi Juusteenkin, lausuen:

-- Niin on laita. Ja kansa puolestaan vihaa vaistomaisesti tätä

pinnalla kelluvaa ylimysluokkaa, olipa se suomalaista tai muukalaista

juurta, se tuntee sen polkijakseen ja jää sille vieraaksi. Kylmyyttä

molemmin puolin. Ei, tuosta aatelisesta pintakerroksesta ei meidän

työllemme koskaan tule olemaan apua. Muistapas, Ericus, mitä Martti

kertoi nuoren Klaus Flemingin äsken ohjelmanaan lausuneen...

Vilkaseleinen, lämminmielinen maisteri Härkäpää oli käynyt melkein

surumieliseksi kuunnellessaan harkitsevain esimiestensä epäilystä, joka

hänen täytyi myöntää tosipohjaiseksi. Mutta hän väitteli vieläkin:

-- Olettehan oikeassa, tunnen sen itse. Mutta en sittenkään tahtoisi

tappaa ajatusta, että suomalaisen vapaasäädyn parhaimmat miehet

-- muistelen Henrik Hornia, muistelen nuorta Lepaan herraa --

ryhmittyessään oman suomalaisen ruhtinaan ympärille, rupeaisivat

pitämään itseään tähän kansaan kuuluvana ja vähitellen oppisivat

suomeksi ajattelemaankin. Mielestäni meidän ainakin olisi koetettava

ohjata asioita sinnepäin. Jos itse pääsen nuoren herttuan puheille,

aion kannustaa hänen haluaan päästä tänne Suomen herttuaksi.

-- Siihen meillä voi olla syytä, myönsi piispa Agricola, innokasta

apumiestään samalla rohkaisten. -- Läheltä seuraten hän voisi, jos

hän meitä todella ymmärtäisi, avustaa ja helpottaa työtämme, eikähän

ole tuollainen epäsuorakaan apu merkitystä vailla. Mutta varokaamme

kuvittelemasta liikoja, silloin pettymys tekee meidät katkeriksi.

Unelmamme omaperäisestä, tehtävästään tietoisesta Suomesta, se

kätkekäämme hellävaroen sydämiimme, muistaen, että olemme vasta raa'an

korven ensi raivaajia.

-- Niin, maaperä on vielä melkein kokonaan muokkaamaton, huoahti

piispa Juusten. -- Ajattelen Karjalaani ja omain voimaini heikkoutta.

Lankeaisin epätoivoon, jos tuloksien kypsymistä ajattelisin. Mutta

tuumin vain: kanto kannolta, kivi kiveltä...

-- Sellaista on työmme koko maassa, tunnusti Turun piispa. -- Eikä se

tilanne taikamaisesti muutu, se voi muuttua vasta vähitellen omain

miestemme työstä. --

Nuoren Martin oli näitä rakkaiden esimiestensä tarinoita kuunnellessa

käynyt samoin kuin Härkäpään: hänen mielensä oli vaipunut surulliseksi.

Ne äskeiset rohkeat unelmat, joiden valossa hän oli piispoille kertonut

prinssin aikeista, olivat jo käyneet hauraiksi ja haalistuneet. Eikö

niissä sitten ollutkaan mitään innostumisen arvoista? kysyi hän nyt

alakuloisena itseltään.

Agricolakin huomasi nuoren airuen huoahtavan ja luki pettymystä ja

masennusta hänen katseistaan. Silloin hän virkahti taas rohkeammin

puhetovereilleen:

-- Aamuhan on joka tapauksessa jo sarastamassa Suomenkin maalle. Ja se

valo kasvaa, vaikka emme sitä aina huomaakaan. Tämä sarastus oli vielä

arkaa aavistusta, kun Pietari Särkilahti meille nuoruudessamme sitä

osoitti, nyt näemme jo eräitä selvempiä oireita, kuten juuri tämäkin

pieni pöytäkunta osoittaa. Milloin itse kansallamme, joka vielä vaeltaa

arkisessa pimeydessään, on oleva heräämisen aika, sitä emme tiedä,

mutta se aika tulee, olemme siitä varmat, ja juuri sen heräämisen

avuksi ja sen varalta me teemme hiljaista, uskollista työtämme.

* * * * *

Tuomioherrat istuivat vielä äskeisen mielialansa valloissa, kun

pappilan tupaan ilmoitettiin, että eräät pitkämatkaiset talonpojat,

jotka olivat kuulleet Turun piispan täällä vierailevan, pyrkivät hänen

puheilleen. Heidät laskettiin heti sisään.

Miehet olivat tulleet Pohjois-Hämeen latvoilta ja kertoivat

hiihtävänsä nyt ensi kelillä Turkuun asti ajamaan muuatta koko heidän

kulmakunnallaan kipeätä asiata, joka viime suvena oli muuttunut heille

aivan sietämättömäksi.

-- Olette siis erämaa-asioilla, virkahti piispa, joka jo entisistä

valituksista tiesi, mikä näiden hänen hiippakuntansa kaukaisimpain

asukasten mieltä näihin aikoihin eniten painoi. -- Joko tulivat

savolaiset taas kalajärvillenne?

-- Tulivat ja jäivät, -- veivät meiltä takamaamme, selittivät miehet

masennuksissaan. -- Ja kehuivat, että heillä on siihen kruunun lupa.

Sitä lähdimme nyt kuulustelemaan.

-- Syntyikö tappeluja taas?

-- Ei vielä pahempia, vastasi nuori, roteva mies joukosta kaikuvalla,

melkein uhmaavalla äänellä. -- Mutta voi syntyä, ellei ojennusta saada

toimeen.

Ja miehet kertoivat nyt piispoille huolensa ja onnettomuutensa.

Savolaiset olivat jo kauan, miltei ikimuistoisista ajoista asti,

himoinneet hämäläisten takamaita pohjoisessa Lapinkorvessa,

mutta milloin kruunun avulla, milloin omin asein oli hämäläisten

toki onnistunut säilyttää erämaansa, missä vuosittain kävivät

pyyntimatkoilla. Viime vuosina olivat savolaiset kuitenkin taas tulleet

rohkeammiksi, väittäen Savonlinnan käskynhaltijan usuttaneenkin heitä

Lapinkorpeen, mutta vasta tänä kesänä se tapahtui lopullinen ihme: kun

Hämeen miehet tavallisuuden mukaan nousivat eräjärvilleen, missä heillä

oli huhdat ja saunat, olivat savolaiset jo salmivesillä vastassa.

-- Eivätkä laskeneet teitä saunoillenne?

-- Eivät antaneet meidän verkkojamme kastellakaan, kehuivat vain, että

maat ja apajat ovat heidän... Ja kun me vetosimme vanhaan oikeuteemme,

niin he vetivät esiin kruunun lupakirjat...

-- Kenen antamat ne kirjat olivat, kysyi Härkäpää, hänkin jo asiaan

innostuen.

-- Kuninkaan nimissä sanoivat ne annetuksi ja Savon uudesta linnasta

kertoivat kirjat saaneensa. Tähänhän me emme olisi tyytyneet, mutta kun

saavuimme salolle erikseen pieninä venekuntina, emme vastarintaankaan

kyenneet. Tyhjinä meidän oli palattava. Talven eväät, riistat ja

kapahauet, jäivät saamatta, nälkätalvi on meillä nyt edessä. Siksi

lähdimme koko seutukunnan puolesta kysymään: onko tämä todella

esivallan tahto?

Näin puhuivat kaukaa hiihtäneet talonpojat kiihtyneinä. Heistä

oli äänessä vuoroin vanhahko, harteikas äijä, jonka leveät leuat

aivan tutisivat mielenliikutuksesta, vuoroin edellämainittu roteva

nuorukainen, jonka sanoissa usein oli terävä, syyttävä sävy.

Edellisessä oli -- niin kuiskasi joukon kolmas mies Martille, --

tietäjän vikaakin, hän kyllä voisi taioillaankin tehdä savolaisille

kepposet, ja jälkimmäinen oli taas hanakka käymään tappeluun

tungettelijoita vastaan. Mutta nyt he kuitenkin koettavat vielä rauhan

keinoja, jota varten olivat matkalla hallitusherrain puheille, aikeessa

mennä kuinka korkealle tahansa. Mutta tänne he olivat poikenneet

ensiksi puhuttelemaan piispaa, jolta toivoivat saavansa neuvoa ja apua.

Piispa Agricola katsahti hiukan alakuloisesti seuralaisiinsa,

huomauttaen heille hiljaa latinaksi, että tässä meillä nyt on edessämme

kappale suomalaista kansaa, -- heimoriitoihin ja takamaatappeluihinsa

pilkottua, taloushuoliinsa vajonnutta, -- siinä sen tieto kansallisesta

kokonaisuudestaan, siinä sen harrastusten huippu! Mutta välittäjäin

huoli ja hätä säälitti häntä samalla. Hän tunsi jonkin verran tuota

erämaakysymystä ja johtaakseen keskustelun asialliselle pohjalle hän

kysyi:

-- On kai teille jo aikaisemmin kuulutettu kuninkaan määräys, että

erämaat on nyt vakinaisesti asutettava?

-- Onhan siitä jotakin kuultu. Ajelihan se Savon linnan ontuva herra

tässä toissa talvena itse porolla erämaillamme ja on siellä ollut

muitakin herroja maita katselemassa. Mitä lienevät siellä määräilleet

savolaisten hyväksi, me emme vain ole uskoneet, että meiltä omamme

otettaisiin takamailta enempää kuin rintamailtakaan.

Piispa ymmärsi hyvin talonpoikain yksiviivaisen katsantokannan, mutta

ymmärsi myös hallituksen asutustarkoituksen, ja koetti selittää:

-- Kuningas ei tahdo, että takamaita enää pidetään, hän haluaa lähettää

erämaille vakinaiset asukkaat, jotka siellä eläisivät vuodet umpeensa.

Teitä hämäläisiäkin on kehoitettu sinne muuttamaan, miksette ole

rakentaneet sinne pirttejä kotivävyillenne ja nuoremmille pojillenne?

-- Onhan se meidän oma asia, miten maitamme asumme.

Piispa huomasi, että hänen kävi vaikeaksi selittää talonpojille, että

Kustaa-kuningas tahtoi julistaa kaiken maan ja ennen kaikkea kaiken

viljelemättömän maan kruunun omaksi. Sillä hän töksähti aina vain

siihen talonpoikain kallionlujaan uskoon, etteihän kukaan, kruunukaan,

voi antaa heidän maitaan pois toiselle. Hän neuvoi näitä hitaita

hämäläisiä, joita savolaiset ilmeisesti jutkauttelivat, nyt edes

kiireellä asutuksen kautta pelastamaan itselleen takamaistaan mitä

vielä pelastaa voi. Mutta talonpojat eivät siihen tyytyneet, he olivat

lähteneet hakemaan oikeuttaan.

-- On kai maassa vielä oikeus, huudahti tuo teräväsilmäinen

nuorukainen. -- Kirkonmiehet katsahtivat toisiinsa. He tiesivät

oikeuden tällaisissa asioissa riippuvan Kustaa-kuninkaan

maanisällisestä vallantäydellisyydestä ja siitä, minkä hän kulloinkin

tahtoi oikeudeksi selittää. Niinhän olivat menneet kruunulle kirkon

tilat ja pappien tulot oikeuden nimessä, niin peruutettiin nyt juuri

eräiltä ylimyksiltä tiloja ja annettiin toisille. Mutta tätä kaikkea

oli vaikea oppimattomille maamiehille selittää ja siksi Mikael-piispa

vihdoin virkkoi:

-- Nythän on Kyösti-kuningas Suomessa, nythän teidän sopii häntä

itseään tavata. Ehkä hän ottaa huomioon huolenne ja hätänne.

-- Sitä toivomme, kunpa pääsisimme hänen puheilleen.

-- Siinä koetamme teitä auttaa, puhui piispa lohduttaen. -- Martti

Pietarinpoika, näiden talonpoikain asian saat sinä ottaa ajaaksesi,

sinähän näytätkin heidän valituksiaan tarkkaavasti kuunnelleen.

Sen olikin Martti tehnyt. Aivan huomattavalla harrastuksella oli

hän seurannut miesten puheita heidän ensi sanoistaan asti ja hän

oli heidän asiaansa yhä enemmän kiintynyt. Silmät pyöreinä ahmi hän

kaikki esitetyt selitykset. Omituista, muisteli hän, koskihan juuri

tätä takamaa-asiaa se kirje, jonka hän ensimmäisenä oli kuninkaalle

suomentanut ja jonka sisältöä hän jo silloin oli kummastellut.

Omituista, nämä miehethän kertoivat juuri niistä tapauksista ja

taisteluista, joista isävainaja oli hänelle hänen lapsena ollessaan

jutellut, -- niistä heimotaisteluista, joissa hänenkin esi-isänsä

olivat olleet mukana Sysikorven laidassa.

Piispa kyseli nyt tarkemmin miesten kotioloja ja mistä asti he olivat.

-- Sysikorvesta ollaan ja vielä etempääkin, Vahvajärveltä. Sielläpäin

varsinkin on eläminen perusteltu erämaihin. Sen vähän, mitä kotipelto

kasvaa, vie kruunu veroinansa.

Kuultuaan miesten kotipaikan kiintyi Martti yhä enemmän heidän

kuvauksiinsa, -- juuri nämä seuduthan isä vainaja oli sukunsa

kotiseuduksi maininnut. Samassa sen muisti piispa Agricolakin,

hymähtäen Martille:

-- Vahvajärven Juuritaipaleella oli isäsi koti, Martti, sieltä

oli piispa Arvid hänet poikana tuonut. Sinä tapaat tässä ehkä

heimolaisiasi, tutustupas heihin!

Kehoituksittakin sen Martti teki ja pian selvisi, että suksimiesten

joukossa tosiaan oli sukulaismiehiä. Sitä eivät talonpojat heti olleet

ymmärtää, mutta vähitellen rupesivat tuon vanhan tietäväisäijän leveät

kasvot loistamaan ja hänen äsken vihaisista silmistään välähti iloa,

kun hän Martin selitykset kuultuaan huudahti:

-- Hä, oletko sinä Sillan Pietarin poika! Veljeni hän oli, niin

ylhäinen pappi kuin olikin.

-- Ja te siis olisitte setäni... Jyrki... isäni puhui teistä usein.

-- Sillantaipaleen Jyrki, sama mies, ja tämä nuorempi tässä on toisen

velivainajani poika Esko. Näin isäsi monta kertaa Turussa käydessäni,

oltiin tietysti aina majamiehinä hänen pappilassaan. Sillä oli komeat

pappilat ja anetalot silloin, liekö sinulla vielä mitään niistä jälellä.

-- Ei ole mitään.

-- Sitä muistelen kuulleeni. Pietarilla oli lapsia sinua vanhempiakin,

mutta kerrottiin niidenkin kuolleen.

-- Yksin olen, selitti Martti sukulaismiehille, kertoen lyhyesti lyhyen

elämänsä tarinan.

Mutta setä viittasi hänen soturipukuunsa ja miekkavyöhönsä, virkkaen:

-- Ja sotauralleko nyt aiot?

-- Olen kuninkaan airut ja olin mukana Inkerin sodassa...

-- Etpä tavannut siellä meidän kylän miehiä...? No, monta ei niitä

siellä olekaan, sillä toiset karkasivat takasalolle, kun tuli sotaväen

otto.

Sellaista se on se talonpoikain sotainnostus, jota herrat kuninkaalle

kehuivat, mietti Agricola tätä keskustelua sivulta kuunnellen.

Mutta pappilan emäntä oli sillä välin kantanut ruokia pöytään

pitkämatkaisille hiihtäjillekin, ja aterioidessaan he kertoivat nyt

veljenpojalle ja orpanalle sukunsa vaiheista salolla. Satakunta vuotta

sitten oli yksinäinen perhe asettunut uutisviljelijäksi Vahvajärvelle

ja nyt oli siitä idusta jo kylä kasvanut. Mutta lujassa oli eläminen

salolla. Voutien verot ja rasitukset olivat raskaat. Mutta olisi

sittenkin eletty, ellei olisi tullut tätä viimeistä kolausta.

-- Me menehdymme siellä, jos meiltä viedään takamaat, huoahti kolmas

matkamies.

-- Taikka sitten... yritti Esko huudahtaa, mutta katkaisi sanottavansa

kesken.

-- Taikka mitä, orpana?

-- Taikka ryhdymme omin neuvoin erämaitamme puolustamaan. Niin tekivät

isämme ennenvanhaan, ja pakko oli savolaisten peräytyä.

Siihen tarinaan puuttui taas Turun piispakin, lausuen varsin ankarasti:

-- Mitä puhut, poika! Etkö ymmärrä, että sellainen omavaltaisuus

kohdistuisi kruunuakin ja kuningasta vastaan?

-- En tiedä ketä vastaan, mutta sellainen on siellä miesten mieli, että

jos ei muu auta, niin otamme savolaisilta omamme.

Eskon ääni kajahti päättäväiseltä, siitä saattoi jo kuulla, että

tällaisesta aikeesta on ollut tuskastuneiden hämäläisten kesken

puhetta. Martti muisteli isänsä kuvauksia suvun juurevasta kantaisästä,

kovasta Karmalan ukosta, joka heimoaan johti taisteluissa, ja hänestä

tuntui, että tässä nuorukaisessa oli samaa sisua ja terästä. Mutta

nuoren miehen uhka painoi piispan miettiväksi. Hän tiesi, että

kansassa oli siellä täällä sisämaassa viha ylimyssortoa ja virkavallan

kiskontaa vastaan jo pursunut yli äyräittensä. Olihan käräjäkestitysten

ja verorasitusten johdosta varsinainen kapina äsken puhjennut

Lapvedellä -- asevoimin se oli tukahdutettava. Ja tämä erämaa-asia

oli jo sekin aiheuttanut väkivaltaisuuksia; pari vuotta sitten

olivat Jämsän hämäläiset käyneet tulella ja tapparoilla takamailleen

pesittyneiden, vieraiden tungettelijain kimppuun. Siitä voisi syntyä

laajempikin roihu, jos kansan vanhoja elintapoja liiaksi kiristetään,

ja tästä tietenkin vain aiheutuisi uutta onnettomuutta hänen köyhän

hiippakuntansa laitakulmille. Piispa päätti sen vuoksi koettaa

vaikutustaan tuollaisen tuhon ehkäisemiseksi. Hän tiesi kyllä, kuinka

intohimoisesti Kustaa Vaasa ajoi erämaiden pysyvää asuttamista --

olihan hän äskenkin erottanut virkamiehiä, jotka eivät tarpeellisella

ponnella toteuttaneet hänen asutuskäskyjään --, mutta kenties maan isä

suostuisi edes joihinkin lievennyksiin.

Rauhoitellen ja varoitellen kuohahtanutta salolaisnuorukaista, lausui

hän heille rohkaisevasti:

-- Rauhan tietä teidän on kuljettava. Kertokaa huolenne ja hätänne

avomielisesti kuninkaalle, me koetamme osaltamme asiaanne auttaa,

mikäli voimme.

Martti neuvoi sukulaismiehilleen majapaikan Turussa, missä hän

lupasi heitä opastaa kuninkaan luo, ja näin rohkaistuin toivein

miehet lähtivät levänneinä taas hiihtämään länttä kohti. Heillä

oli eväskonttiensa lisäksi kullakin seljässään raskaat taakat

nahkakiihtelyksiä, Turun tavaroihin vaihdettaviksi, mutta he olivat

tottuneet erämailla taakkoja kantamaan, ja kepeästi lähtivät heidän

suksensa luistamaan vanhalle Turun tielle.

Samaa tietä oli Turun tuomioherrain, joita nyt Martti Pietarinpoika

seurasi, vähän myöhemmin lähdettävä ajamaan. Ilma oli yhä pakastumaan

päin, luntakin oli jo, vaikka joulukuu oli vasta alullaan, sisämaassa

riittämään asti, järvet olivat vahvassa jäässä, talvikeli oli mitä

parhain.

Suomen piispat erosivat taas toisistaan siinä Hauhon pappilan pihalla

lähteäkseen ajamaan kumpikin omalle taholleen. He olivat saapuneet

sinne hiukan karsaina toisilleen, vieraantuneina ja ärtyneinä, mutta

he olivat taas lämminneet yhteisistä muistoistaan ja yhteisistä

tehtävistään. He käsittivät taas entistä selvemmin, kuinka paljon

heillä, juuri heillä, oli tehtävää tämän taloudellisessa puristuksessa

ja henkisessä köyhyydessä vielä elävän kansan herättämiseksi ja

kohottamiseksi -- elleivät he sitä tee, jää se kyllä muilta tekemättä.

Hyvinä ystävinä, täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä syleilivät

Mikael Agricola ja Paavali Juusten toisiaan vielä kerran Hauhon

pappilan pihalla ja nousivat rekiinsä Ja kahdelta taholta soi kohta

hiljeneväin kulkusten ääni Hämeen talvisessa luonnossa.