Kustaa Vaasalla oli tarkoitus tällä maitse tekemällään matkalla
myöskin tarkastaa ja tuomita erinäisiä vireillä olleita maariitoja,
ja sitä varten hän viivähti muutamin paikoin tavallista pitempään.
Hän oli näet näihin aikoihin Suomen eri osissa panettanut toimeen
tilojen tarkastuksen, saadakseen selville, paljonko kruunun,
kirkon ja talonpoikain tiloja oli vääryydellä joutunut yksityisten
suurtilallisten ja varsinkin vallassukujen käsiin. Hänen
tarkastusmiehenään oli tarkka ja lahjomaton Jaakko Teitti juuri
Uudellamaalla laatimassa asianmukaisia luetteloita, ja kuningas oli
päättänyt äsken perustamassaan Helsingin kaupungissa pitää niistä
asioista kuninkaankäräjät, peruuttaakseen anastajilta kruunulle kaikki
sille sekä entiselle paavilliselle kirkolle kuuluneet tilat. Tätä
varten hän oli ennakolta lähettämäinsä airueiden kautta varustautunut
viipymään Helsingissä muutamia viikkoja, ja oli hän kutsunut sinne
talvehtimaan myöskin sotalaivastonsa, jota hän ei uskaltanut jättää
Viipurin lahteen.
Niinpä asettautui hän eräänä marraskuun päivänä rasittavan,
lumisohjussa ja rapakossa suoritetun taipaleen jälkeen Vantaanjoen
saareen rakennettuun ja nyt tarpeenmukaisesti siistittyyn
kuninkaankartanoon, jonne hänen Kymijoelle jääneet jälkijoukkonsakin
vähitellen saapuivat.
Vantaan etelärannalle rykelöityvä Helsingin kaupunki oli vasta puolen
vuosikymmenen ikäinen, ja vaikka sinne hallituksen mahtikäskystä
jo olikin siirtynyt eräitä porvareita Porvoosta, Raaseporista ja
Raumalta asti, oli siellä joen suun ja Helsinginkosken välisellä
rantaäyräällä kumminkin vasta pieni rivi mataloita puutaloja saunoineen
ja navettoineen. Kirkko oli tekeillä mantereenpuoleiselle kentälle
ja samoin ensi satama-aitat jokisuulle. Mutta kuninkaankartano --
sellaisia karjataloja oli Kustaa Vaasa perustanut mallitaloiksi
talonpojille useita Suomen eri osiin -- oli jo kutakuinkin kunnossa;
olipa itse saaren ympäri rakennettu puinen hakulikin, jonka
merenpuoleiseen, matalahkoon torniin oli tykkejäkin sijoitettu korkean
vieraan turvaksi.
Turvalliseksi ja hauskaksi tunsikin Kustaa Vaasa oleskelunsa tässä
rauhallisessa paikassa. Hän suoritti tilantarkastuksia Jaakko Teitin
kanssa, hoiti kirjeenvaihtoa itään ja länteen, ja kun päivän työ oli
tehty, sytytettiin suurtuvan takkaan roihuava tervastuli ja kuninkaan
seurue istahti syömään ja juomaan niitä herkkuja, joita erityisenä
verona oli tätä vierailua varten maakunnasta kannettu.
Eräänä päivänä oli pikaviesti tuonut hänelle Tukholmasta kirjeitä,
jotka toisaalta ilahduttivat hänen mieltään, toisaalta painoivat sen
murheelliseksi. Nuori kuningatar ilmoitti olevansa nuorempain lasten
kanssa lähdössä kuninkaan luo Suomeen, toivoen jo parin viikon perästä
olevansa Turussa. Siitä kirjeestä ukko lämpeni. Mutta toinen kirje
kertoi hänen vanhimmasta pojastaan, Eerikistä, jonka hän oli jättänyt
kotiin hallitustehtäviin perehtymään. Tämä häilyväluonteinen, kiivas,
riitaan taipuvainen prinssi oli siellä taas tehnyt kaikenlaisia
kolttosia, hullutellut naisten kanssa, suututtanut valtaneuvoksia ja
osoittanut mahtiaan. Niin, tämä vanhin poika, kruununperijä, aiheutti
vanhalle kuninkaalle usein ja paljon huolta. Eerik oli liian usein
ihmisten kanssa ja varsinkin veljiensä kanssa riitakannalla, hän oli
epäluuloinen ja ärtyisä... alituiset perhekinat, jotka olivat hänestä
lähtöisin, vallitsivat kuninkaallisessa hovissa, -- osaksi juuri niitä
pakoon oli kuningas viime kesänä päättänyt lähteäkin matkalle Suomeen,
ottaen toisen poikansa Juhanan mukaansa. Vasta saapunut kirje pani
nyt hänet ajattelemaan, minkähänlaiseksi helvetiksi se elämä taas
muuttuukaan hänen palattuaan kotiinsa... Toraa tietysti veljesten
kesken, alituisia kotikäräjiä... Entäpä kun hän sitten itse putoo pois,
minkähänlaisessa kissan ja koiran sovussa siellä veljekset silloin
rupeavatkaan elämään... häpeäksi ja vahingoksi valtakunnalle! --
Erottaa ne veljekset pitäisi toisistaan, huoahti vanhus yksinäisissä
mietteissään. - Mutta miten?
Hiukan raskasmielinen ja tavallista vaiteliaampi oli Kustaa-kuningas
astuessaan tänä iltana työhuoneestaan seurueen keskelle suurtupaan,
eikä hän heti aluksi voinut täysin sulautua siellä vallitsevaan,
hilpeän vallattomaan mielialaan. Viimeisen jälkijoukon saapumisen
johdosta oli siellä näet ruvettu kertomaan tarinoita matkan vaiheista
ja vaivoista, joista nyt oli jäljellä vain huvittavat, vaihtelevat
muistot. Kerrottiin niistä Kymijoella mellastaneista talonpojista,
jotka nyt Herman Flemingin komentamina kuuluivat kiltisti ja nöyrästi
suorittavan aseharjoituksiaan, ja laskettiin pientä pilaa niistä
ruotsalaisista herroista, jotka siellä lopen säikähtyneinä olivat
päätäpahkaa hyökänneet venheisiin, peläten joutuvansa raakalaisten
nyljettäviksi...
Kuningaskin nauroi pian näille jutuille niin, että vatsa hyllyi, ja
Henrik Horn huomautti ivallisesti:
-- Ne ovat hyvänahkaisia nahjuksia, nuo suomalaiset, sillä kertaa vain
olivat hiukan humalassa ja kovaäänisiä. Näihin talonpoikiin pystyy
muuten hyvä, rauhallinen sana aina paremmin kuin karjunta ja kirous --
ruoskasta puhumattakaan!
Nuori Klaus Fleming tunsi tämän pistoksen sattuvan itseensä ja ärähti
vastaan:
-- Ei, talonpoikia täytyy aina kohdella kovuudella ja kurilla, -- jos
hellität vähääkään, olet hukassa!
-- Mitä vielä, vastasi siihen nyt Juhana-prinssi. -- Minähän puhuttelin
mekkomiehiä ystävällisesti, ja he sulivat heti.
Ruotsin herrat olivat kuitenkin toista mieltä. Heistä oli suomalaisessa
rahvaassa jotakin salakavalaa, jotakin peitettyä ilkeyttä.
-- Minä en tahtoisi heidän seurassaan yksin asustaa yhtään päivää
enkä yötä, selitti Steen-herra, jota melkein puistatti. -- En tuntisi
olevani hetkeäkään levollinen.
-- Joutavaa, intti Juhana-prinssi. -- Minä viihdyn tämän rahvaan
keskuudessa erinomaisen hyvin; sen suljetussa luonteessa on minusta
jotakin puoleensa vetävää, sydämellistä. Voisin varsin hyvin jäädä
tähän maahan suomalaisten seurassa elämään.
-- Jääkää, Juhana-prinssi, huudahti Henrik-herra leikillisesti. --
Kyllä te täällä ystäviä löydätte, pelkkiä ystäviä!
Jo puuttui Kustaa-kuningaskin tähän tarinaan:
-- Omituista, että voit niin viihtyä täällä Suomessa, Juhana. Minä
olen päivinäni ollut monenlaisessa liemessä, elänyt talonpoikana
talonpoikain kanssa, asunut heidän tuvissaan ja jättänyt henkeni
heidän huostaansa. Mutta Ruotsissa -- täällä en sitä tekisi. Jo yksin
taipaleiden teko tässä ilottomassa, synkässä maassa minua kiusaa ja
väsyttää.
Henrik Klaunpoika koetti selittää:
-- Te olette, kuningas, saanut kokemuksenne tästä maasta epäsuotuisissa
olosuhteissa. Sodan hyörinässä, myrskyssä merellä, ratsun selässä
syysrännässä... Tämä maa voi sentään hymyilläkin!
-- Ei se johdu siitä, Henrik, vastaili kuningas verkalleen. -- En
tarkoita vain luontoa, olen räntäsateella ratsastanut Ruotsissakin. En
voi sulautua tähän maahan enkä sen väestöön... täällä on kaikki niin
tylyä ja kylmää.
-- Tässäkinkö tuvassa, isä, hyväin suomalaisten miesten seurassa?
veisteli Juhana.
-- Tunnen hyviä suomalaisia miehiä, joihin luotan, Horneja,
Flemingejä... enkä tahtoisi vieroa kansanmiehiäkään, ovathan he
alamaisiani. Mutta en voi heistä pitää; heidän puheensa, jota en
ymmärrä, minua jo puistattaa...
Juhana-prinssi intoili:
-- Minä ymmärrän jo heitä vähän ja tahdon oppia heitä ymmärtämään
enemmänkin. Isä, salli minun jäädä tänne Suomeen, minä tuon tämän
kansan lähemmäs sinuakin. Tämä on uusi maa ja erillinen kansa, sillä
on tietysti omituisuutensa, mutta minä tunnen, että löytäisin tien sen
sydämeen...
-- Sinäkö, poikani...! Kyösti-kuningas pysähtyi pitkäksi kotvaksi
katselemaan lemmikkipoikaansa, jonka poskille viini ja vilkkaaksi
käynyt keskustelu oli nostanut kauniit ruusut. Omituista, miten
tämä keskustelun käänne ikäänkuin sulautui yhteen hänen äskeisten,
hiljaisten mietteittensä kanssa, noiden mietteiden, että riitaiset
veljekset olisi toisistaan erotettava... Mitähän jos sijoittaisi
Juhanan tänne Suomeen, silloinhan hän ei ainakaan joutuisi joka päivä
toraan kiivasluontoisen veljensä kanssa, olisihan meri välissä...! Ehkä
poika täällä hyvinkin menestyisi, kaikki hän on voittanut puolelleen...
-- Sinäkö tänne -- ja mitä tekemään? toisti kuningas tuokion kuluttua
uudelleen.
-- Tänne käskynhaltijaksi, Horn neuvonantajaksi, tulisin varmasti
täällä hyvin toimeen.
-- Sen uskomme täydelleen, vakuuttivat seurassa olevat suomalaiset,
yksin Klaus Flemingkin, joka oli illan kuluessa juonut monta
viinipikaria ja niiden lämmittämänä nyt nousi pystyyn ja lausui
prinssille:
-- Terve, Suomen herttua, alamaisesi kumartavat sinulle! Me kokoamme
täällä ympärillesi voittamattoman sotajoukon ja hallitsemme sillä tätä
maata kuin luja ja ankara isäntä kartanoaan!
-- Ei, Klaus, me huojennamme täällä kansan veroja ja rasituksia,
vastasi prinssi yhtä innostuneena. -- Ja me nostamme tämän viljavan
maan kukoistukseen!
Vanha kuningas oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa ja kuunteli vain
kuin kaukaista huminaa tuota nuorten intoilua. Niistä ajatuksistaan
ikäänkuin heräten hän nyt virkahti:
-- Nuori olet, Juhana, vielä ominpäin tänne jäämään, nuoren mielen
kuvittelua ovat puheesi. Mutta sinä viihdyt tässä maassa, hyvä on,
kenties joskus palaamme tähän mielessäsi vironneeseen ajatukseen,
kenties...
Hän puhui leppoisasti, kaunis kiilto muuten sameissa silmissään. Tämän
iltajuttelun varrella oli hän mielestään keksinyt aatteen taimen,
jota hän tahtoi edelleen hoitaa ja vaalia, -- ehkäpä oli se kerran
toteutettuna ratkaiseva hänen perhettään pilkkovat riitaisuudet ja
kokoava hänen suvulleen pysyvän aseman maassa. Se ajatus oli ehkä
todella kehittämisen arvoinen. --
Kuningas astui pöydän päästä nuorten luo ja puhui heille nyt
harvinaisen pehmoiseen sävyyn:
-- Mutta teidän nuorten täytyy saada täällä Suomessa myöskin iällenne
kuuluvaa huvitusta, soittoa, karkeloa. Täällä Helsingissä me sitä
tuskin saamme toimeen, mutta me kirjoitamme Turkuun, että sinne
kuningattaren saapumiseksi järjestetään sopivat vastaanotot, --
porvaritkin voivat siellä epäilemättä saada aikaan hauskoja joulupitoja.
-- Pidoista kyllä teinitkin pitävät huolen, virkahti Henrik Klaunpoika.
-- Hyvä, laittakaamme siitä Turkuun ajoissa sana...
Näin tahtoi kuningas kääntää keskustelun keveämpiin kysymyksiin. Mutta
monen mieleen oli Juhana-prinssin pyyntö saada jäädä käskynhaltijaksi
Suomeen painunut syvälle ja samoin kuninkaan suhtautuminen siihen,
-- hän ei ollut sitä jyrkästi vastustanut. Ja Kustaa Vaasan omassa
mielessä se ajatus askarteli vielä sitkeästi hänen vetäydyttyään
makuuhuoneeseensa ja siellä taas muistellessaan äsken Ruotsista
saamiaan kirjeitä. Maata mennessään hän kuitenkin muisti, että asiat
aamulla, kun yö on nukuttu, esiintyvät usein aivan toisessa valossa,
kenties on niin laita tämänkin mietteen. Ja siihen ajatukseen hän
nukahti.
Mutta hän nukkui tänä yönä levottomasti. Oliko hän siinä vilkkaan
juttelun varrella tullut syöneeksi liikoja, vai vaivasiko häntä
muu painajainen, -- hän kääntelehti vuoteellaan ja heräili usein.
Suurtuvassa kuuluivat nuoret herrat vielä iltayöstä remuavan
viinikannun ääressä. Mutta Kustaa oli unensa horroksissa kuulevinaan
molempain poikainsa torailevan -- johan ne taas tappelivatkin!
Eerikin silmät verestivät, hänen hengityksensä läähätti ja hänen
pitkät, luisevat sormensa, joilla hän veljeään tavoitti, olivat
kouristuksenomaisesti koukussa. Nyt ne käyristyneet sormet tapasivat
Juhanaa kurkusta, puristivat -- Eerikin kasvot olivat vihasta väärässä,
suu vaahdossa, hänellä oli taas kohtauksensa... Ja Juhana lyyhähti
avutonna läjään hurjan veljensä alle ja hänen hennot piirteensä
vääntyivät tuskasta...
-- Apuun... erottakaa heidät...!
Vanha kuningas heräsi omaan huudahdukseensa. Hän oli hiestä märkänä,
oli kohonnut istumaan vuoteelleen ja haparoi käsillään pimeässä... Se
oli siis vain unta, mutta kamalaa unta, hyi, -- ja se voisi joskus
toteutuakin, ellei sitä ajoissa estetä. Pahaa unta... hän oli varmasti
syönyt liiaksi porsaanpaistia. Mutta sittenkin, ne pojat on toisistaan
erotettava...!
Ukko kääntyi kyljelleen ja nukkui tähän päätelmäänsä rauhallisesti.