XII

Avarassa talonpoikaispirtissä, jonka seinähirret, orret ja kiukaankylki

olivat käyneet savusta pikimustiksi ja jossa valon antajana oli vain

juoksulauta-ikkuna, istui eräänä syyspäivänä Martti Pietarinpoika

käryävä talikynttilä edessään ahkerasti kirjoitellen suuren väenpöydän

ääressä. Huovinpukuisesta airuesta, joka oli äsken ollut mukana

verisissä taisteluissa, oli näet taas tullut kirjuri, joka nyt seurasi

kuningasta hänen matkallaan Viipurista länteen päin ja jokaisessa

majapaikassa pani paperille ne monet käskykirjeet, jotka ukko edellisen

taipaleen varrella oli miettinyt valmiiksi.

Tänään ei Martti ollut parhaalla kirjoitustuulellaan. Edellisenä

päivänä oli näet Viipurista jäljestäpäin Kyminkartanoon ratsastanut

airuena nuori Klaus Fleming, liittyen hänkin kuninkaan seurueeseen,

ja nuoret herrat olivat siellä yökauden pelihtineet ja valvottaneet

häntäkin. Ja Klaus-herra oli taas häntä kiusoitellut, uhkaillut

ratsastaa edeltä Turkuun ja siepata häneltä morsiamen pois hänen

nenänsä edestä... sellaista tyhjänpäiväistä vallasherrain rehentelevää

vallattomuutta ja ärsytyshalua! Mutta Martin ajatukset olivat kuitenkin

siitä taas kulkeutuneet kotikaupunkiin ja siellä alkaviin uusiin

oloihin, teinikouluun ja Aningaisten kortteliin ja Kertun iloisiin

silmiin... sekä hänen ylimieliseen niskanheittoonsa...

Niissä muistoissa ja mietteissä pyöriskelivät nuoren miehen ajatukset,

eikä häneltä kirjeen laadinta Viipurin uusille päälliköille nyt oikein

luistanut. Hanhensulka lakkasi tuontuostakin sihittämästä ja silloin

Martti silmäili tuvan yli peränurkkaan, missä oli nahkasin peitetty

vuode. Siellä lepäsi kuningas vällyjensä välissä ja Martti katseli

työnsä lomaan, nukkuiko ukko... Ei nukkunut, silmät auki siinä makasi

ja käänsi päätään aina, kun sulan sihinä keskeytyi.

-- Eikö Herman Fleming vielä ole saapunut? kysäisi kuningas väliin

peittojensa alta. -- Käypäs kuulemassa, poika.

Martti poistui ulos tiedustamaan. Ei ollut Hämeen odotettu linnanvouti

vielä tullut kuningasta vastaan. Siellä jokiahteella teutaroivat vain

Juhana-prinssi ja Klaus-herra, vyörytellen jyrkänteeltä suuria kiviä

virtaan, ja Martissa elpyi uuteen voimaan hänen äskeinen ajatustensa

kierto. Olipa hänestä oikeastaan tarpeetonta, että Klaus-herra oli taas

liittynyt kuninkaan matkueeseen, Turkuun palatakseen, -- olisi pysynyt,

hurja mies, siellä sotatiloilla...! Nuori kirjuri palasi taas pirttiin

ja koetti syventyä kirjoitustyöhönsä.

Tätä matkaa Viipurista oli jo tehty monta päivää, vaikkei oltu ehditty

pitemmälle kuin Kymijoelle. Kuninkaan alkuperäinen aikomus oli ollut

viipyä Viipurissa, sen puolustusta järjestämässä, ensi rekikeliin

asti, sillä laivojen varaan hän ei nyt syysmyrskyjen aikana ollut

tahtonut millään hinnalla uskoa henkeään. Mutta niin tukalalta

oli hänestä, vielä oman sotaväen palattuakin, tuntunut olo tuossa

kaukaisessa linnassa, jota piirittämään vihollinen saattoi saapua minä

päivänä tahansa, että hän piankin oli päättänyt vetelistä syysteistä

ja märistä ilmoista huolimatta lähteä hevospelillä, ratsastamalla,

vaeltamaan vanhaa rantatietä myöten Viipurista Turkuun. Tätä päätöstä

oli kiirehtinyt vielä ikävä vieras, joka laivaston mukana oli

kulkeutunut Nevalta Viipuriin: rutto oli ruvennut kaupungissa ja

linnassa raivoamaan ja kaatamaan sen asukkaita, nuoria ja vanhoja.

Kiireellä oli kuninkaan seurueineen paettava tätä itämaista vierasta

ja jo pari viikkoa sotaväen paluun jälkeen hän lähtikin pitkälle

ratsastusmatkalleen "tuosta kirotusta kolosta", vakuuttaen pyhästi,

ettei hän sinne enää koskaan palaa. Sitä ennen hän oli määrännyt

Viipuriin uudet, ruotsalaiset päälliköt, lankomiehensä Abraham

Leijonhufvudin, vanhan Griipin sekä Pietari Baggen, ja ainoastaan

heidän alaisikseen eversteiksi suomalaiset Klaus Hornin ja Niilo Boijen.

Kuninkaan matkanteko Viipurista oli alunpitäen ollut hidasta. Seurue

oli suuri, siihen kun oli ollut otettava mukaan ne suomalaiset

aatelisrouvat, jotka äsken olivat saapuneet Viipuriin sotaretkeltä

palanneita miehiään tervehtimään, mutta joita ei enää voitu sinne

jättää, kun odotettiin venäläisten pian tekevän hyökkäyksen. Hankalaa

oli tälle joukolle saada hevosia ja yösijaa. Sitäpaitsi ei vanha

kuningas kestänyt, varsinkaan nyt syyskelillä, pitkiä päivämatkoja, ja

hänen oli alituiseen pysähdyttävä hallitusasioitakin hoitamaan. Airuet

lentelivät näet koko ajan edestakaisin matkueesta itään ja länteen,

tuoden kuninkaalle tietoja ja vieden hänen määräyksiään.

Täällä Kymijoella oli edessä taas muutaman päivän viivytys. Sillä joki

oli tulvillaan ja suuren seurueen sekä sen kuormaston lauttaaminen

vuolaan virran yli vei aikansa.

Siksi nyt lepäiltiin joen itäpuolisissa rantataloissa, joihin

etukäteen oli kuninkaalle ja hänen seurueelleen varattu majapaikat.

Ja täällä, maakuntain rajalla, odotti kuningas vastaansa Hämeenlinnan

käskynhaltijaa Herman Flemingiä, Louhisaaren herraa.

Kotvan kuluttua lautta taas palasi joen länsirannalta ja sen mukana

tuli vihdoin odotettu maaherra. Herman Fleming oli keski-ikäinen,

tyyniluontoisen ja itsetietoisen näköinen mies, enemmän kuitenkin

maalaisylimys kuin soturi.

Kuningas nousi silloin nahkastensa sisästä matalalta vuoteelta, mistä

hän äsken oli sanellut käskykirjettä Viipurin sotapäälliköille, ja

oikoi hetkisen kangistuneita raajojaan. Hän oli paksussa matkapuvussa,

suuret kannussaappaat jaloissa ja keskiruumiin ympäri oli moneen

kertaan kääritty leveä, kudottu villavyö. Hänen heikot silmänsä

siristivät, hänen oli puolihämärässä tuvassa vaikea nähdä mitään

ja vasta tuokion kuluttua hän huomasi keskilattialle pysähtyneen,

kuningastaan tervehtivän Louhisaaren herran:

-- Niin, Jumala antakoon hyvän päivän. Olemme sinut kutsuneet tänne

eräiden varokeinojen johdosta, joihin vihollisen hyökkäyksen varalta on

tässäkin osassa maata ajoissa ryhdyttävä.

-- Vihollisen? hämmästeli Herman herra. -- Odotetaanko vihollisen

hyökkäystä ja tännekö asti?

-- Siitähän ei voi olla varmuutta, selitti kuningas, istahtaen pöydän

ääreen. -- Venäläiset kokoavat joukkojaan kostaakseen äskeisen

onnettoman Inkerin-retkemme. Jumala suokoon, etteivät he saisi käsiinsä

Viipuriamme, jossa sotaväkemme on, mutta he voivat sen kiertääkin ja

hyökätä tänne Etelä-Suomeen, -- miksi ei? Olemme sen vuoksi harkinneet

parhaaksi asettaa toisen puolustuslinjan tämän joen ja varsinkin

valtateiden varsille. Vihollista ei saa laskea ainakaan tätä edemmäs

ryöstelemään.

-- Varustuslinjan, -- miten se on tapahtuva? kysyi Herman-herra,

aavistaen saavansa tässä aikamoisen urakan suoritettavakseen.

-- On kaadettava murroksia ja rakennettava hirsivarustuksia, jotka

sitten miehitetään talonpoikaisnostoväellä.

Kustaa Vaasa oli nuoruudessaan, taistellessaan Taalainmaan talonpoikain

mukana, oppinut näiltä murrosten kaatamisen vihollisten eteenpäinpääsyn

ehkäisemiseksi, ja hän suositti vieläkin usein tätä sodankäyntitapaa

sotapäälliköilleen, jotka kuitenkin nyt, tykkien tultua enemmän

käytäntöön, pitivät sellaisia varustuksia varsin tehottomina.

Herman-herra ei kuitenkaan nyt siihen puoleen kiinnittänyt huomiotaan,

vaan kysyi huolestuneena toista asiaa:

-- Mistä saadaan väkeä näitä töitä suorittamaan ja varustuksia

vartioimaan?

-- Siitä juuri sinun onkin kaikkein ensiksi huolta pidettävä.

Tältä paikkakunnalta on viipymättä kirjoitettava ja nostettava

talonpoikaismiehiä tätä omaa seutukuntaansa puolustamaan.

Fleming pudisteli päätään.

-- Täältä, niinkuin muualtakin Suomesta, on juuri kirjoitettu joka

neljäs mies sotaväkeen ja viety Viipuriin. Pelkään, että käy vaikeaksi

saada useampia, jo äskeistä ottoa on kansa pitänyt ylen raskaana.

-- Toivon, ettei se niskoittele esivaltaansa vastaan, -- siitä muuten

vastaat sinä, virkahti kuningas kärtyisämmin. -- Väkeä täytyy saada!

-- Ei kansa niskuroi, mutta taloja on vaikea jättää miehettömiksi.

Nyt kuningas jo kavahti:

-- Ne on jätettävä, jos me sen katsomme välttämättömäksi maan

puolustuksen nimessä. Ja minä näytän heti, että miehiä kyllä saadaan.

-- Hän käännähti Martin puoleen ja virkkoi: -- Käskepäs Henrik

Klaunpoika puheillemme.

Henrik Horn, vapautettuna sotapalveluksesta, seurasi nyt kuninkaan

saattuetta matkalla kotiinsa. Tämä tyyni järjen mies oli ensiksi kyllä

loukkautunut kuninkaan häneen Viipurissa kohdistamasta moitteesta,

mutta oli kuitenkin pian rauhoittunut. Ja kuningas puolestaan oli

monella tavalla osoittanut, ettei hän tätä älyn miestä tahtonut

syrjäyttää eikä saattaa epäsuosioonsa, vaan halusi pitää hänet luonaan,

neuvonantajanaan, niin kauan kuin itse oleskeli Suomessa. Kustaa

olikin jättänyt muut Ruotsista hänen mukanaan tulleet neuvoksensa

päälliköntoimiin Viipuriin, ainoastaan Svante Sture ja Steen

Leijonhufvud kulkivat nyt hänen seurassaan.

-- Mitä miehiä oli se joutilas joukko, joka eilen, Kymenkartanosta

lähtiessämme, seisoskeli kylänmäellä ja räyhäili? kysyi Kustaa, kun

Henrik Horn oli saapunut tupaan.

-- Ne olivat kai lähitalojen miehiä, jotka olivat pistäytyneet

kyläkapakassa kuninkaan kunniaksi.

-- Siinä oli miehiä parikymmentä, sellaiset voidaan heti kirjoittaa

varusväkeen.

-- Miten? kysyi Henrik-herra kummissaan.

-- Sinä ajat sinne nuoren Flemingin ja muutamien henkivartijaimme

kanssa, ja te panette toimeen ylimääräisen väenkirjoituksen. Kyllä

toisissa kylissä sitten seurataan tätä jo alullepantua käskyämme.

Outo ja omituinen yritys se oli saapuvilla olevista herroista, ja he

katsahtivat aika noloina toisiinsa. Mutta kun kuningas itsepäisesti

vaati käskynsä täytettäväksi ja suunnittelemansa varustustyöt heti

aloitettaviksi, nousi Horn, joskin haluttomasti, satulaan, kutsuen

Klaus Flemingin ja puolikymmentä huovia mukaansa. Täytyihän koettaa...!

Mutta hän hymähti näitä uusia varustussuunnitelmia ajatellessaan: eihän

vara venettä kaada. Mutta kyllä nämä murrokset ovat sitä varten, että

vanha mies saisi nukkua rauhallisemmin Turun kuin tuonoin Viipurin

linnassa! Sillävälin kuningas, annettuaan Herman Flemingille tarkat

ohjeet murrosten rakentamisesta ja määrättyään hänen rinnalleen

Svante Sturen Kymin varustusten huoltajaksi ja päälliköksi, kävi taas

kirjallisiin toimiinsa. Hän luetti sihteerillään uudelleen muutamia

saapuneita kirjeitä ja jäi niiden ääreen hetkeksi miettimään. Sitten

hän ikäänkuin uuden mielijohteen saatuaan hypähti pystyyn, mitteli

tuokion suurilla saappaillaan pirtin permantoa ja huudahti kirjurilleen:

-- Nyt saat, Martti, laatia vähän merkillisemmän kirjeen. Teroitapas

hyväksi sulkasi, poika, ja osoita, osaatko sorvata taitavan ja

kohteliaan kirjeen. Koetetaanpas, -- venäläistulkkimme saa sen sitten

hioa aitovenäläiseen asuun.

Kuningas istahti pöydän ääreen, kirjuriaan vastapäätä, kohdisti häneen

raukeat silmänsä ja puhui hetken itsekseen:

-- Juuri niin, on aina parempi koettaa väistää selkkausta ja selittää

kaikki parhain päin... Ehkä se tepsiikin, -- eikä voida meitä ainakaan

hyvän tahdon puutteesta soimata.

Sitten kävi Kustaa sanelemaan kirjettä tsaari Iivanalle Moskovaan.

Hän aloitti kirjeensä kohteliain ja koristeellisin lausein,

aivankuin sulassa rauhassa ja ystävällisissä väleissä elävälle

naapurihallitsijalle. Valtakuntain välisellä rajalla on, jatkoi hän

sitten, tapahtunut erinäisiä, valitettavia kahakoita ja sotatoimia,

jotka ovat johtuneet molemminpuolisesta väärinymmärryksestä sekä

vallattoman sotaväen omavaltaisuuksista. Kuningas valitti, etteivät

hänen Suomessa olevat sotapäällikkönsä ole olleet tehtävänsä tasalla,

vaan ovat antaneet rajakahakkain houkutella itsensä maltittomiin

tekoihin.

Martin hanhensulka mahtoi kulkea hiukan tavallista hitaammin ja

epävarmemmin, kun hän näitä väitteitä pani paperille, sillä tällä

paikalla iski kuningas häneen taas ankaran, soimaavan silmäyksen.

-- Miksi et kirjoita, poika, onhan se asianmukaista ja totta. Nämä

päälliköt, Bagget ja Boijet ja muut, nehän sodan aiheuttivat, ja me

tahdomme saattaa sen tsaarinkin tietoon.

Martti ei tietysti vastannut mitään, mutta Kustaa selitti hänelle

edelleen ikäänkuin puolustautuen:

-- Hä, -- niin, lopuksihan me kyllä suostuimme, mutta meidät oli

johdettu harhaan, syy on jäävä syyllisten niskoille... eikähän

suuriruhtinaan tarvitse yksityiskohtia tuntea. Kirjoita sinä vain

ja lisää, että näiden herrain omavaltaisuutta rankaisemaan olemme

me poikamme kanssa nyt saapuneet Suomeen..., -- olemmehan heitä jo

rankaisseetkin. Tätä tietä voimme kenties saada rauhanhieronnan

alkuun...

Ja kuningas jatkoi kohteliaan kirjeensä sanelemista, ehdottaen lopuksi,

että molemmin puolin asetettaisiin neuvottelijat sopimaan pysyväisestä,

"ikuisesta" rauhasta. Kirjeen valmistuttua luetti hän sen kirjurillaan,

myhähti tyytyväisenä, korjasi jonkin sanan vielä ystävällisemmäksi, ja

virkkoi:

-- Juuri niin, tästä tulee hyvä juttu. Ja nyt saat sinäkin levätä.

Martti lähtikin jo mielellään puolipimeästä tuvasta. Hän oli jo

väsynyt, ja tämä viimeinen kirje oli häntä suorastaan tympäissyt... se

kirje ei ollut hänestä totuuden eikä kuninkaan arvon mukainen... Mutta

mitäpä se häneen kuului...

Sateinen marraskuun päivä oli tällävälin kirkastunut. Kauniina heloitti

rannan syyskeltainen vesakko virran kimaltavaa kalvoa vastaan ja

taempana oleva havumetsä, joka illalla tälle joelle saavuttaessa

oli tuntunut niin tummalta, synkältä ja raskaalta, sekin nyt

hohteli iloisemmin päivän paisteessa. Huovien hevoset söivät nurmea

rantaniityllä ja miehet loikoilivat törmällä päivää paistattamassa.

Mutta sieltä metsästä, vainioiden takaa, joiden halki kylätie kulki,

rupesi samassa kuulumaan omituista mökää, vihaista karjuntaa ja

kumeita kirouksia. Martti meni lähemmäs tupien taa katsomaan ja samaan

aikaan ryntäsi kuninkaan seurueeseen kuuluvia muitakin henkilöitä eri

pirteistä, joihin he olivat majoitetut, tuosta melusta selkoa ottamaan.

Vainioiden takaisella veräjällä oli jotakin tappelun nujakkaa;

miehiä seisoi siellä aidalla ja aitovierellä, taittaen aseikseen

aidanseipäitä, huoveja ratsasteli heidän ympärillään karkeasti

kiroillen. Näytti siltä kuin ratsumiehet olisivat tahtoneet ajaa

rantapihalle miesjoukkoa, joka teki tenää...

Jo joutui Juhana-prinssikin sitä melua kuulemaan. Mutta hänen perästään

juosta köpitti samassa itse kuningaskin hätääntyneenä, kutsuen

ankaralla äänellä poikaansa pois kylätieltä, ja kysellen tiukasti:

-- Mitä tämä on? Tappeluako, kapinaako, nousevatko talonpojat asein

meitä vastaan?

-- Mitä lie humalaista joukkoa, vastasi Sparre kuningasta rauhoitellen.

-- Nuori Klaus-herra näkyy niitä siellä komentavan.

-- Mitä varten? Niskuroivatko talonpojat vai aikovatko he hyökätä

tänne, uteli kuningas levottomana. -- Missä on Henrik Horn, hänen tulee

tästä vastata!

Ja kun ei kukaan osannut kyllin pian tehdä kuninkaalle tapahtumasta

tarkempaa selkoa, huusi hän jyrähtävällä äänellä:

-- Henkivartijani, nouskaa heti satulaan meitä puolustamaan! Kuinka

meidät jätetään näin vartioimatta!

Rantapihalla oli syntynyt yleinen hälinä; henkivartijat hakivat

niitylle liekaan pantuja hevosiaan ja kävivät niitä satuloimaan. Mutta

sillä välin melu veräjältä jo taukosikin ja Henrik Horn astui hetken

kuluttua pihaan kuninkaalle selityksiä antamaan.

Veräjällä nujakoineet miehet olivat samoja, joita hän Klaus Flemingin

kanssa oli kylältä käynyt sotamiehiksi kirjoittamassa. Kyläkapakassa

olivat miehet yhä kuninkaan vierailun kunniaksi juoneet olutta, olivat

hurjalla päällä eivätkä tahtoneet lähteä sotaväkeen, väittäen, että

heidän taloistaan on jo väki otettu. Henrik Horn oli ruvennut puhumaan

heille järkeä, mutta kun siinä oli syntynyt väittely, oli kuumaverinen

Klaus Fleming karkeasti kieltänyt talonpoikia mukisemasta ja komentanut

ratsumiehensä heitä kiertämään ja pidättämään. Siitä oli syntynyt tämä

rähinä, kun miesjoukkoa väkisin, pistinkeihäiden keskellä, lähdettiin

kuljettamaan ilman, että se tiesi, mihin sitä näin asevoimalla vietiin.

Ruotsalainen ratsumies oli sitten veräjällä lyönyt ruoskallaan

vitkastelevaa kylänpoikaa, joka siitä suuttuneena oli tarttunut

ryttärin peitseen ja lyönyt sen kiveen säpäleiksi; ja toisetkin

talonpojat olivat silloin tarttuneet seipäisiin. Mutta kun Henrik

Horn oli saanut heille suomeksi uudistetuksi kuninkaan käskyn sekä

ilmoittanut, että heidät otettiin vain omaa jokivarttaan puolustamaan,

olivat humalaiset miehet jo asettuneet ja heittäneet pois karahkansa.

Näitä Henrik-herran selityksiä kuunteli vanha kuningas kuitenkin vain

puolella korvalla eivätkä ne häntä rauhoittaneet. Hän oli itse nähnyt

miehet seiväs kädessä aidalla, oli kuullut nuo karkeat kiroukset ja

vainusi vieläkin tapahtumassa jotakin pahempaa aietta.

Kalpeana hän seisoi siinä ja läähätti: -- Älä puolusta, Henrik, noita

kapinoitsevia suomalaisia. Näenhän nyt itse, ne ovat rajua, raakaa

väkeä, joka nousee esivaltaakin vastaan -- heihin en hetkeäkään luota!

-- Vaarattomia he sentään ovat...

-- Vai vaarattomia! Pois täältä, minä tahdon soutaa joen yli, en yhtään

yötä viivy enää tämän väestön läheisyydessä!

Ja vaikka äsken riehahtanut miesjoukko nyt huovien saattamana saapui

lakeana kuin lammaslauma kylätieltä pihalle päin, ei kuningas

sittenkään lauhtunut. Henrik Horn meni miehiä siinä uudelleen

puhuttelemaan, moittien heidän käytöstään ja selittäen, kuinka

sopimattomasti he olivat esiintyneet itsensä kuninkaan saapuvilla

ollessa. Katuvaisina vaivaisina loivat humalastaan äkkiä selvinneet

mekkomiehet silloin silmänsä alas, katsahtaen vain vielä muutaman

kerran vihaisesti nuoreen Klaus Flemingiin, joka heitä oli ruvennut

hosumaan ruoskilla ja rautapeitsillä. Astuipa nuori Juhanakin, isänsä

varoituksista huolimatta, näiden pihalle piiritettyjen talonpoikain luo

ja tervehti heitä parilla suomalaisella sanalla... Kun miehet saivat

kuulla, että tämä ystävällinen puhuttelija oli oikein kuninkaan oma

poika, niin he, täysin lauhtuneina ja siivoina, hänen tervehdykseensä

nöyrästi vastasivat.

Mutta vanha kuningas ei siitäkään rauhoittunut. Hänen piintynyt

vastenmielisyytensä ja epäluulonsa suomalaisia kohtaan oli jälleen

herännyt, hänen kiukkunsa oli leimahtanut uuteen liekkiin eikä

sitä nyt voinut mikään sammuttaa. Herman Flemingille hän antoi

siinä pihalla kiireisiä määräyksiä kapinoitsijain rankaisemisesta

-- heidät oli kaikki otettava sotaväkeen -- Klaus Flemingille hän

lausui tunnustuksensa tämän päättävästä esiintymisestä ja kävi sitten

hätäisesti hoputtamaan lähtöä joelle. Hänelle oli kerrottu, että joen

takana, jonkin matkaa lännempänä, alkoi jo ruotsinkielisen väestön

asuma-ala ja hän tahtoi rientää sinne yöpymään, -- se väestö, jonka

kieltä hän taisi, oli hänestä toki luotettavampaa ja tutunomaisempaa.

Kiireellä panetti hän majatalossa tavaransa kokoon ja tilasi lautan

viemään itseään ja poikaansa viipymättä joen yli. Tästä hälinästä

hätääntyivät toisetkin kuninkaan seurueeseen kuuluvat ruotsalaiset;

heidän keskuudessaan syntyi melkein pakokauhu. He eivät ymmärtäneet,

mitä oikein oli tapahtunut, mitä oli puhuttu ja mitä vielä saattoi

olla tulossa, he luulivat henkensä edelleenkin olevan vaarassa ja

ryntäsivät suinpäin rantatörmää alas. Ja kun lautalle, joka vihdoinkin

saapui kuningasta noutamaan, ei mahtunut kuin tämä itse kaikkein

läheisimpineen, hyökkäsivät he rannalla oleviin pikku venheisiin ja

lähtivät niiden varassa kulkemaan tulvivan, vuolaan virran yli, missä

hengenvaara todellakin oli tarjolla.

-- Pois tältä rannalta! huutelivat he vain toisilleen, ja tämä huuto

vaikutti taas vuorostaan kuninkaaseen hätäännyttävästi.

-- Lautta irti rannasta, komensi hän moneen kertaan ja kärsimättömänä,

kun airomiehet nuhjustelivat.

Vihdoin lautta irtaantui rannasta ja virta lähti sitä painamaan

alaspäin. Siinäkin ilmiössä epäili ukko jotakin suomalaisten

lauttamiesten pirullista juonta -- miksi he eivät souda suoraan joen

yli!

Hänen päätään huimasi virran veto ja hän kysyi kalpeana vieressään

kirjelipasta kuljettavalta Martti-kirjurilta, mitä tämä meno merkitsee.

Martti viittasi lähestyvään vastaiseen rantaan ja osoitti, kuinka

airomiehet olkansa takaa kiskoivat raskasta lauttaa eteenpäin, mutta ei

sekään vanhusta tyynnyttänyt. Vasta kun lautta oli kiinnitetty toisen

rannan paaluihin ja ukko päässyt kuivin nahoin maihin, hän hengähti

helpotuksesta ja katsahti virran taa kuin vältettyyn vaaraan.

Kuninkaan omaa, lujatekoista, leveälanteista tammaa ei vielä oltu

ehditty saada joen yli, mutta hän ei jäänyt sitä odottamaan. Hän nousi

ensimmäisen saatavissa olevan kyytiratsun selkään ja lähti niiden

harvojen saattomiestensä seuraamana, jotka olivat jo ehtineet joen taa,

kiireellä ratsastamaan länteen päin.