XI

Inga-rouvan pienessä kylkikammiossa Viipurin linnassa istuivat eräänä

lokakuun päivänä Maunu Niilonpoika ja piispa Juusten maistellen

yskäänsä emännän valmistamaa maustettua juomaa ja tarinoiden

puoliääneen ja melkein arasti yhteisistä huolistaan. Sillä yläkerrasta,

juhlahuoneista, kumahtelivat Kustaa-kuninkaan raskaat askeleet, kun hän

siellä murisevana käveli edestakaisin ja purki kiukkuaan ja ikäväänsä

pitkiin yksinpuheluihin. Ainoina seuralaisinaan oli hänellä näet nyt,

molempain Leijonhufvudien liityttyä sotaväkeen, vanhat valtaneuvokset

Birger Niilonpoika Griip ja Svante Sture, jotka eivät kumminkaan enää

koskaan väittäneet kuningasta vastaan, joten hänen täytyi väitellä

yksin.

Viipurin linnanherra Maunu Niilonpoika oli näinä neljänä viikkona,

jotka kuningas oli hänen linnassaan viettänyt, harmaantunut ja

ukottunut enemmän kuin ennen neljässä vuodessa ja käynyt suorastaan

araksi ja sairaaksi kuninkaan alituisesta torailusta, uusista

tehtävistä ja ylivoimaisista vaatimuksista. Tämä ennen karski soturi

ajatteli nyt kammolla ärtyisän maanisän kutsuja puheilleen, pelkäsi

myös yksin niitä odotella, ja pyysi senvuoksi piispa-ystävänsä niin

usein kun mahdollista luokseen linnaan, jakamaan ja yhdessä väistämään

noita yhä ankarampina uudistuvia kuninkaallisia mäiskyjä.

Ja Paavali Juusten käveli linnaan mielellään. Hän viihtyi hyvin

Inga-rouvan maustejuoman ääressä ja siellähän hän aina tapasi senkin

nuoren Margareta-neitosen, joka oli hänestä "todella suloinen ilmiö" ja

jota hän yhä vakavammin oli ruvennut ajattelemaan emännäksi yksinäiseen

piispantaloonsa. Piispa Juustenin rauhallinen, arvokas, hillitty

esiintyminen oli myös todellakin omansa kuninkaan kiukunpurkauksia

vähän asettamaan. -- Kauanko tätä kidutusta vielä kestää, valitti

Ahtisten herra ankeana. -- Olen pyytänyt eroa tästä viheliäisestä

virastani, olen sairas ja maksaisin mitä tahansa, jos taas pääsisin

rauhaan hiljaiseen kotoiseen kartanooni. Mutta en pääse, minun täytyy

olla täällä syntipukkina ja syyparkana, -- kuinka kauan?

-- Kunnes sotaväki palaa. Silloin tulee tänne kyllä riittävästi muita

syntipukkeja, vastasi Juusten rauhoitellen. -- Ja mielialasta päättäen

kuningas lähtee kyllä silloin piankin täältä tiehensä.

-- Jumala suokoon! Sillä hän ei rakasta Viipuria.

-- Ei, hän pelkää tätä paikkaa, -- niin, ihan selvästi juuri pelko ajaa

häneen tuon onnettoman levottomuuden ja alituisen ärtyisyyden.

-- Mutta mitä on meidän, tänne jäävien, sitten pelättävä, kun sotaväki

vedetään pois rajalta ja vihollinen tietysti sen perästä hyökkää tänne?

kysyi Juusten.

-- Siitä kyllä sitten selvitään, -- saadaanhan tapella! Nythän tässä on

viheliäisintä se, ettei saa edes tapellakaan.

-- Kaipa sotaväki pian palaa, kovathan lähetettiin täältä sille käskyt,

lohdutti Juusten.

-- Ja kumminkaan en soisi sen palaavan, virkkoi Ahtisten herra

miettiväisenä.

-- Kuinka et?

-- Sen paluuhan merkitsee tappiota, peräytymistä, ja minä uskon, että

se olisi voinut voittaa. Mutta ehkei siitä tällä komennolla olisi

mitään tullut, -- pelko on huono neuvonantaja!

Näin ystävykset hiljakseen keskustelivat. Mutta ennenkuin

piispa ennätti illan hämärtyessä lähteä, toteutui jo taas se,

mitä kiusaantunut linnanvouti oli varonut. Askeleet yläkerrassa

taukosivat ja tuokion kuluttua tuli palveluspoika kutsumaan Maunu

Niilonpojan kuninkaan puheille. Huoahtaen, mutta mitään virkkamatta,

hän sonnustautui sotilaspukuunsa, ja piispa Juusten seurasi häntä

yläkertaan -- kuningaskin oli siihen jo tottunut.

Kustaa Vaasa seisoi siellä väljässä kotimekossaan, silmät verestävinä,

harvaksi kulunut tukka pörröllään, ja näytti hämmentyneeltä, miltei

hätääntyneeltä. Hän viskasi ihomekkonsa auki -- hän oli lämmityttänyt

linnan kosteita, koleita huoneita aivan liiaksi -- ja retkahti

nojatuoliinsa.

-- Miksi ei minulle kukaan tuo mitään tietoja? puhui hän aluksi

hiljaa, vallan valitellen. -- Olen väsynyt, minua nukuttaa, mutta tämä

levottomuus ei anna minulle unta. Missä on sotaväkeni?

Siihen ei kutsutuista miehistä voinut kumpikaan sen varmemmin vastata

kuin kuninkaan omat neuvoksetkaan. Ja ukko jatkoi:

-- Jo toista viikkoa sitten lähetin Steen-herran kutsumaan kiireellä

väkeämme pois Inkeristä. Missä vastaus viipyy, onko väkemme tuhottu, ja

poikanikinko sen mukana...?

Siihen nyt Juusten vastaili tavallisella levollisuudellaan:

-- Sotajoukko on tietysti paluumatkalla, tulihan tieto siitä, että

se on lähdössä Nevalta. Mutta tykkien ja joukkojen kuljetus joen yli

ei käyne niin kädenkäänteessä, ja tiet ovat tietysti huonot... --

Niin, tiet huonot -- nyt jo terästyi kuninkaan ääni kiivaammaksi --

tietysti huonot, mutta miksi viipyivät he siellä kelirikkoon asti, kun

eivät kuitenkaan saaneet mitään toimeen. Varoitinhan, mutta täällä

niskuroidaan aina minua vastaan, te suomalaiset olette itsepäisiä ja

tottelemattomia...

Siinä joutui kuningas taas mieliaiheeseensa, puhumaan suomalaisten

kavaluudesta ja härkäpäisyydestä, heidän salaisista juonistaan,

-- sitä sättimistä saattoi usein tulla pitkä, tuima litania.

Piispakin, joka aluksi oli yritellyt maanmiehiään puolustella,

oli siitä tyyten luopunut, huomatessaan, että kuninkaan mieli

vähimmästäkin vastarinnasta vain ärtyi. Mutta tällä kertaa ukko heitti

suomalaisvihansa lyhyeen, vaipuen taas äskeiseen alakuloisuuteensa:

-- Miksi minut on jätetty tähän koloon kiusautumaan ja happanemaan?

Miksi, voi miksi, laskin poikanikin luotani surman suuhun...

joutuakseniko yksin itse täällä samaan kitaan!

Taas koettivat linnan herrat järkisyillä vakuuttaa, etteihän ollut

mitään vaaraa olemassa, että huhut vihollisten keräytymisestä Korelan

tienoille olivat liioiteltuja, ja että nuori ruhtinas varmasti palaa

terveenä ja reippaana. Mutta vanhus ei tyyntynyt, Juusteninkaan

rauhoittava puhe ei pystynyt häneen tänään. Hän toraili:

-- Jos tuosta kaikesta olette niin varsin varmoja, niin miksette ryhdy

johonkin toimenpiteeseen hankkiaksenne siitä täyden varmuuden. Mutta te

olette laiskoja ja saamattomia, -- rikollisen tylsiä te olette!

Hiki helmeili kuninkaan kaljulta laelta, hänen hengityksensä läähätti

lyhyenä ja hänen pitkäpartainen leukansa värähti, kun hän iski

kuihtuneen nyrkkinsä pöytään ja huusi:

-- Uudet airuet on vielä tänä iltana, heti paikalla, lähetettävä

ottamaan selkoa, missä sotaväkemme viipyy -- niiden on yötä päivää

ratsastettava ja tuotava minulle siitä varma sana! Ja kohdistaen

salamansa taas Maunu-herraan hän jatkoi: No, liiku liukkaammin, sinä

vanha vätys, äläkä palaa eteeni, ennenkuin sinulla on selvät tiedot!

Loukkauksesta suuttuneena ja saamistaan tärähdyksistä vallan vavisten

Maunu Niilonpoika poistui kuninkaan luota. Hän oli nyt varmasti

päättänyt lähteä itse airuena matkalle... hän ei tätä kestä... eikä

saanut enää piispankaan tyynnyttävä tarina hänen päätöstään horjumaan.

Mutta kun miehet masentuneina ja vallan tyrmistyneinä laskeutuivat

linnan kapeita rappusia alas, tuli heitä vastaan märkä, hiestynyt

huovi, jonka kannukset kilisivät porraskiviin.

-- Martti, sinäkö! virkkoi piispa iloisena. -- Olet siis palannut

Inkeristä?

-- Sieltä juuri tulen.

-- Jumalan kiitos! huoahti linnanvoutikin kuin taakan alta päästen. --

Tuotpa mitä tietoja tahansa, poika, joudu nyt vain suoraa päätä, noissa

yksissä lioissasi kuninkaan luo!

-- Siunaa mua, mihin sellainen kiire? kysyi väsynyt airut hämmästyneenä.

-- Joudu -- sinä olet meille pelastuksen enkeli, niin märkä ja savinen

kuin oletkin. Täällä oli juuri tulossa maanjäristys, sinä voit sen nyt

toivottavasti estää. Palatkaamme sisään!

-- Paremmalla onnella, lisäsi piispa.

Linnanvouti pääsi tekemästä ylimääräistä ratsastusmatkaansa ja jonkin

verran kuningas toki lauhtui ja rauhoittui kuullessaan prinssin jo

olevan laivastossa kotimatkalla ja maajoukonkin samoilevan Viipuria

kohti ahdistavat viholliset voitettuaan. Mutta aivan levollinen hän ei

ollut vieläkään. Saattoihan uusi myrsky vielä tuhota laivaston eikähän

ollut takeita siitä, ettei vihollinen uudelleen ehtisi maajoukon

niskaan. Toruipa kuningas sitäkin, että suomalaiset päälliköt yleensä

olivat antautuneet vihollisen kanssa taisteluun, senjälkeen kun hän oli

käskenyt väkensä viipymättä ja kiireesti palata -- se oli taas sitä

samaa uppiniskaisuutta!

-- Kun ryssät ahdistelivat jälkijoukkoa, oli heidät tietenkin

karkoitettava, selitti Martti rauhallisesti. -- Ja voitollahan se

ottelu suoritettiin.

-- Voittiko siis väkemme siinä todellakin?

-- Voitti, vakuutti Martti. -- Olin itse taistelussa mukana. Pimeän

tulo vain esti meitä ajamasta pidemmälle vihollista takaa.

Tämä seikka herätti taas kuninkaan tyytymättömyyden.

-- Pimeän tulo, valkenihan päivä aamulla! Tämä on taas teikäläisen

saamattomuuden sotataitoa. Jos kerran voitto oli saatu, olisi tietenkin

sen hedelmät ollut korjattava. Mitä varten pysähtyivät Boije ja Hornit

voittonsa jälkeen ja läksivät palaamaan?

-- En tiedä, ehkä ymmärsivät niin sen saamansa käskyn, että heidän oli

viipymättä palattava Viipuriin.

Nuori airut vastaili näin täysin vakavissaan ankarana utelevalle

kuninkaalle. Mutta sivusta kuuntelevan piispan silmäkulmassa leikki

pieni hymyn väre, jonka aiheen linnanvouti hyvin ymmärsi, vaikka

molemmat olivatkin täysin vakuutetut, että airuen vastaus oli vailla

sarvia ja hampaita. Mutta kuningas kivahti taas noista viimeisistä

sanoista:

-- Ne ymmärtävät aina kaikki hullusti, omaa älyä ei ole mukana

ollenkaan! Jättivät voittonsa kesken -- tietysti, senkin vetelykset!

Martille muistuivat tuossa tuokiossa mieleen elävästi Antti Niilonpojan

sanat, jotka hän oli kuullut sotaherrain neuvotteluteltassa

Pähkinälinnan edustalla: ukko on vanha! Sillä nuo peräkkäiset moitteet

siitä, että sotaväki oli ollenkaan ryhtynyt ahdistajaansa karkoittamaan

ja ettei se ollut vastoin kieltoa antautunut jatkuvaan taisteluun,

nehän eivät oikein hyvin sopineet samaan hengenvetoon. Mutta hän odotti

ääneti kuninkaan uusia kysymyksiä ja kun ne vihdoin loppuivat, sai hän

lähteä riisuutumaan raskaista tamineistaan. Mitään kiitosta ei hän

ollut kuninkaalta saanut rauhoittavista uutisistaan, mutta oli toki

säästynyt henkilökohtaisilta nuhteilta. Ja pelastanut niistä myöskin

hyvänsävyisen linnanvoudin, -- siitä hän sai Inga-rouvalta illallisensa

lisäksi pullean silavapiirakkaan, ylimääräisen kannun olutta ja monta

ystävällistä sanaa, jotka tekivät hyvää orvolle teinipojalle.

* * * * *

Täysin ei kuningas rauhoittunut huolistaan, ennenkuin koko sotajoukko

muutamia päiviä myöhemmin oli marssinut Viipurin muurien sisäpuolelle

ja laivasto, jossa Juhana-prinssi terhakkana saapui, oli melkein

samoihin aikoihin laskenut linnan edustaiselle lahdelle. Silloin

hän tyytyväisenä myhähteli ja hiveli taas hienoksi suittua pitkää

partaansa, istuessaan vaakunasalin pitkän pöydän päässä, jonka ääressä

hän retkeltä palanneiden sotaherrain kanssa söi tervetuliaisaterian.

Mutta hänen kasvoiltaan ei vieläkään sulanut ankaruuden ja

tyytymättömyyden piirre, joka oli niihin aivan kuin kivettynyt. Hänen

sydämeensä oli näinä kärsimysten viikkoina, jotka hän oli saanut

viettää Viipurin melkein autiossa linnassa, pakkautunut niin paljon

äreyttä, syytöstä ja kaikkinaista karvautta, että se, vaikka jo pelon

ja ikävän syyt olivatkin poistuneet, vieläkin siellä myllersi ja

vähimmästäkin aiheesta tuprahti esiin.

Hänen moitteensa kohdistuivat nyt, eikä aivan aiheetta, siihen, että

suomalaiset sotapäälliköt olivat, haluamalleen retkelle päästäkseen,

antaneet hänelle liian kauniita ja rusokarvaisia kuvauksia Inkerin

retken onnistumisen edellytyksistä ja siten tahallaan, itsekkäissä

tarkoituksissa, pettäneet häntä, kuningastaan. Nuo hänessä kauan

kyteneet ja kasvaneet syytökset singahtivat nyt valtoinaan esiin, kun

retken kielteisiä tuloksia käsiteltiin.

-- Te kerroitte minulle, että muka Inkerin kaupungit ja linnat

antautuisivat meille helposti ja mielisuosiolla. Enhän sitä uskonut,

mutta itse olette nyt puheittenne perättömyyden päivänselvästi

todistaneet -- yhtä pientä pähkinääkään ette jaksaneet puraista!

-- Olisi se vielä puraistukin...

Niin rupesi Antti Niilonpoika puolustautumaan, mutta kuninkaan kasvot

synkistyivät ja toiset herrat nykäisivät Anttia vaikenemaan. Sillä

tunnettuahan oli, että kuninkaaseen eivät vastaväitteet pystyneet ja

että ne vain häntä ärsyttivät. Nytkin jo ukko harjakset pystyssä urahti:

-- Vielä te olisitte puraisseet! Missä ovat ne 20,000 miestä, joiden

kirjeessänne minulle vakuutitte olevan retkeä varten koossa? Hä? Te

valehtelitte, suoraan valehtelitte, kuninkaallenne, valehtelitte

määrän nelinkertaiseksi...! Ja vihollisten lukumäärään nähden oli

juttu päinvastainen, -- kuinka he siellä pitivät puoliaan ja teitä

ahdistamaankin kävivät, jos heitä ei ollut kuin kourantäysi! Ja ketä

ovat ne, jotka nyt idästä ja etelästä meitä uhkaavat? Entä ne sanomat,

joita vielä muutamia viikkoja sitten meille Turkuun lähetitte Olavi

Skotten mukana -- te johditte ehdoin tahdoin kuninkaanne harhaan!

Kuinka siitä nyt vastaatte?

Taas jyrähteli kuninkaan ääni ankarana kuin ukkonen, kaikki tuo

patoutunut kiukku poreili jo mahtavana kyminä hänen parrastaan.

Syönti oli juhlapöydässä keskeytynyt, maljoihin ei kukaan koskenut,

mutta synkkä uhma varjosti rasittavalta retkeltä palanneiden miesten

päivettyneitä kasvoja.

Monia kuninkaan syytöksiä vastaan he olisivat voineet puolustautua, jos

heille siihen olisi jäänyt tilaisuutta. Paljon totta oli kyllä Kustaan

nuhteissa. Viipurissa vuosikauden koossaolleet suomalaiset herrat

olivat epäilemättä nähneet suunnittelemansa hyökkäysretken edellytykset

ja toiveet liian kauniissa valossa ja sellaisina, liioiteltuina,

ne myös, yksityistietojaan seulomatta, kuninkaalleen esittäneet.

Mutta perimmäisen ajatuksensa siirtää sota vihollisen rajan taa ja

iskeä ryssää siellä, he tiesivät täysin oikeaksi ja he olivat myös

vakuutetut, että olisivat siinä onnistuneet, jos olisivat kuninkaan

häiritsemättä saaneet toteuttaa suunnitelmansa. Sen vuoksi vaikuttivat

heihin kaksin kerroin epäoikeutetuilta kuninkaan sapekkaat soimaukset,

hänen, joka pilasi heiltä kaikki...

Mutta he eivät saaneet sitä julkilausua ja piiloon painettu katkeruus

kävi heissä sen vuoksi sitä sakeammaksi. Vihdoin, kun mitta tuntui

ylitsevuotavalta, pyysi Henrik Klaunpoika saada lausua pari sanaa

selitykseksi ja puolustukseksi. Mutta kuninkaalla ei ollut malttia

häntäkään kuunnella, hän kohdisti nyt kiukkunsa henkilökohtaisesti sekä

Henrikiin että toisiin suomalaisiin herroihin.

-- Älä selitä, Henrik, huudahti hän. -- Tunnen sinut, olet rehti mies

kylläkin suomalaiseksi, mutta sotapäällikkö et ole. Siksi saatkin

täältä nyt vapautuksen, luulen sinun mielelläsikin palaavan perheesi

luo Kankaisiin... Tahdot tietysti sanoa, että te olette hyvässä

tarkoituksessa erehtyneet. Mutta sitä juuri minä en usko enempää kuin

tarpeeksi. Teillä suomalaisilla on täällä aina omia visapääjuonianne

punottuina, -- olisihan minun pitänyt se muistaa. Erehdyin siinä,

kun jätin ohjakset täällä Viipurissa teidän käsiinne, jätin teille

päällikkyyden -- te Boijet, Hornit, Spåret ja mitä lienette, olette

siinä suhteessa samankarvaiset kaikki! Mutta nyt me erehdyksemme

korjaammekin. Me asetamme tänne toiset miehet päällikkyyteen, ja te

saatte totella käskyjä!

Harvinainen laatuaan oli se tervetuliaisateria, joka sinä päivänä

syötiin Viipurin linnassa. Mokomissa pidoissa ei ollut kukaan

suomalaisista eikä ruotsalaisistakaan ylimyksistä ennen ollut ja sangen

vähällä olivat nuo pidot käydä vielä oudommiksi, sillä monen soturin

sappi kuohahti. Vihdoin huomasi kuningas itsekin tämän yhdessäolon

liian särmikkääksi. Hän jutteli taas hetkisen vähän rauhallisemmin,

nousi sitten ja poistui omiin huoneisiinsa.

Juhana-prinssi sitävastoin jäi vielä istumaan sotatoveriensa seuraan

ja hänen läsnäolonsa vaimensi toki hieman sitä suuttumusta ja

mielipahaa, joka heidän sydämissään tämän kuninkaallisen vastaanoton

jälkeen kirveli ja kipinöi. Hän, joka osaltaan itse oli syypää siihen

sotaretkeen, josta kuningas nyt päälliköitä noin rajusti moitti,

tunsi nuoressa mielessään, että hänen isänsä oli tavanmukaisessa

sanamehukkuudessaan mennyt aivan liiallisuuksiin, ja koetti puolestaan

sen vuoksi kaikella luontaisella rakastettavuudellaan valaa öljyä

äskeisen keskustelun nostamiin laineisiin sekä viihdyttää noiden kelpo

miesten mieliä.

Mutta ei syntynyt tänään sitenkään pitkiä juominkeja sotaherrain

yhdessäolosta. Jokainen tunsi tänään vaivanpalkkiokseen saaneensa

kuninkaaltaan liian syviä iskuja sydämeensä, ja näitä aukinaisia

haavoja kirveli liiaksi. Moni mietti sen vuoksi uhma mielessään lähteä

jo varhain aamulla ratsastamaan kotiinsa. Ennen pitkää he nousivat

siten toinen toisensa perästä juhlapöydästä lähteäkseen hakemaan

itselleen makuupaikkaa tuossa tutussa linnassa, jonka jokainen soppi

nyt taas oli täynnä sotilasväkeä, tungosta ja hyörinää. Siellä kävi

taas yömyöhään asti kohina tuvissa ja portaissa, ovet paukkuivat ja

kannukset kilahtivat, niin että linnan oma väki, joka koko syyskauden

oli tottunut täydelliseen hiljaisuuteen, tuskin sai unen päästä kiinni.

Mutta vanha Kustaa-kuningas nukkui tänä yönä hyvin, paremmin kuin

kokonaiseen kuukauteen. Hänellä oli nyt poikansa luonaan, koko

sotajoukko oli hänen ympärillään kaupungissa ja linnassa, ainaisen

levottomuuden ja pahojen aavistusten aihe oli poistunut ja varma

turvallisuuden tunne antoi taas sekä vanhalle sielulle että ruumiille

lepoa. Ja hän oli tänä iltana myös saanut puretuksi sydämestään

kaiken sen happamen ja karvaan, joka sinne viikko viikolta oli yhä

paksummaksi patoutunut, ja siitä hän oli käynyt ikäänkuin keveämmäksi

ja terveemmäksi. Heti maata mentyään hän vaipui rauhalliseen, syvään

uneen ja hänen voimakas hengityksensä kumahti pian alakerrokseen asti,

missä omaa mielikarvauttaan hautovat miehet, vuoteillaan kuuntelivat

tuota kuninkaallista kuorsausta.