IX

Kahta viikkoa myöhemmin ajeli Martti Pietarinpoika itse kirjeen

viejänä erään linnanhuovin seurassa Viipurista rajalle päin. Hän oli

nyt hänkin huovin puvussa, pitkä ratsumiekka kupeellaan ja eväslaukku

satulasta heilumassa, niinkuin sotaan lähtijällä ainakin. Ja mielikin

oli miehellä reipas, -- pääsihän hän nyt tuosta ikävästä, ummehtuneesta

linnasta ja sen kuolettavista kirjurintehtävistä ainakin vähäksi aikaa

sotajoukkoon, taistelurintamalle, niinkuin Turusta asti oli uneksinut.

Tärkeät kuninkaankirjeet oli Martilla povellaan, ja niiden sisältö oli

kaiken varalta hänelle suullisestikin tiedoksi annettu. Sellaiseen

tehtävään ei ollut nyt Viipurissa löydetty toista sopivaa miestä, siksi

oli Martti päässyt matkalle. Nuo kuninkaankirjeet aiheutuivat rajalta

äsken saapuneista sanomista, jotka taas olivat panneet Kustaa Vaasan

vanhat veret kuohumaan.

Viestejä rajalta olikin kuningas Viipurinlinnassa jo kärsimättömästi

odottanut; niiden viipymistä oli hän siellä aamusta iltaan sadatellut,

syytellyt päälliköitä tottelemattomiksi niskureiksi, jotka ansaitsivat

kaikki hirttopuun, kun eivät ajoissa hänelle, kuninkaalle ja

ylipäällikölle, toimita tietoja. Ja samalla olivat taaskin yhteisestä

köydestä saaneet yleensä kaikki suomalaiset, jotka olivat saamattomia

ja vilpistelijöitä. Syynä tietojen viipymiseen näkyy kuitenkin olleen

se, että sotajoukko ei ollut päässyt niin helposti kuin oli toivottu

määräpaikkaansa, Nevan rannalle. Baggen laivasto oli viivästynyt Nevan

suulla, jossa väki ja tykistö oli siirrettävä pienempiin aluksiin,

suuremmat kun eivät uineet jokea ylöspäin, ja maajoukon oli odotettava

sitä. Nyt vihdoin oli saapunut Viipuriin sanoma, että Suomen sotaväki

oli ruvennut piirittämään Pähkinälinnaa, mutta että se tehtävä oli

vaikeampi kuin oli otaksuttu. Jo heti alussa meni viikko, ennenkuin

tykit saatiin niin sijoitetuksi, että voitiin tehokkaasti käydä

pommittamaan tuota linnaa, joka oli verrattain hyvin varustettu. Näin

sieltä oli nyt kerrottu.

Tämä yleiskuvaus oli jo heti ärsyttänyt kuningasta, jolle etukäteen

oli uskoteltu, että Pähkinälinna on käden käänteessä väkirynnäköllä

otettavissa, ja joka oli olettanut jo puolet Inkeriä valloitetuksi. Nyt

oli siis koko sotajoukko ja laivasto pysähtynyt tuon pähkinäpahasen

edustalle ja seisoi siinä. Mutta tähän harmin uutiseen liittyi vielä

toinenkin: venäläiset olivat tapansa mukaan laajalta alalta hävittäneet

koko maakunnan valloitusjoukon edestä, polttaneet kylät ja vieneet pois

viljat ja karjat -- ruoan saanti kävi siten hyökkäysjoukolle työlääksi

ja huolettavaksi.

-- Koko retki on huonosti järjestetty, ryssä on saanut tietoja

aikeistamme ja pitänyt varansa, marisi kuningas, syyttäen siitä taas

suomalaisia päälliköitä muistamatta, että retken alkaminenhan oli

riippunut hänestä itsestään. -- Mistä hankitte nyt niille muonaa, se

kai on täältä asti laivoilla sinne lähetettävä!

Uutta kiirettä se kaikki tietysti taas aiheutti linnan toimimiehille,

uutta hälinää, uusia verovaatimuksia. Korvat kuumina siinä saivat

juosta ja puskea sekä voudit että raadin herrat toteuttaakseen yhä

uusia kuninkaan käskyjä.

Eniten oli Kustaa-vanhusta kuitenkin huolettanut uutinen, joka koski

hänen poikaansa. Aluksi ei tältäkään saapunut mitään tietoja, ja

kuningas uhkaili jo sapekkaissa purkauksissaan tekevänsä Abraham

Leijonhufvudista, jonka tuli vastata prinssistä, "päättömän

jalopeuran". Ja kun nyt vihdoin Juhanalta itseltään tuli kirje,

kehahteli prinssi siinä nuorekkaalla ylimielisyydellä, kuinka hän muka

Klaus Flemingin kanssa jo oli tehnyt hyökkäyksen linnan satamaan.

-- Tarvitsiko hänen siellä panna henkeään alttiiksi! Mutta se

varomattomuus johtui tietenkin taas tuon uhkimuksen, Klaus Flemingin,

houkutuksista. Sen kynsiinkö nyt kuninkaan lemmikkipoika taas on

jätetty!

Tästä kaikesta ryhtyi kuningas heti varoituskirjoituksia laatimaan.

Ja vaikka tietojen kuljetus Viipurin ja Nevajoen välillä kävi

näin hitaasti, rupesi hän samalla ylipäällikkönä antamaan ohjeita

myöskin sotilaallisista tehtävistä. Rajalta saapuneissa kirjeissä

mainittiin, että vihollinen kokosi sisämaassa joukkoja Pähkinälinnaa

auttaakseen, mutta että Boijella ja Hornilla oli aikomus hyökätä niitä

hajoittamaan, ennenkuin ne ehtisivät perille. Tätä kuningas piti nyt

liian uskaliaana yrityksenä ja kielsi sen jyrkästi -- linna on ensin

valloitettava, sitten vasta on hyökättävä sisämaahan! Antoipa hän

muitakin yksityiskohtaisia sodankäyntimääräyksiä, joita hän yksinäisinä

yöhetkinään oli Viipurissa mietiskellyt, tuntematta tarkemmin

tilannetta ja sen muutoksia sotatantereella.

Näitä käskykirjeitä laadittaessa oli kuninkaan ääni päiväkaudet

ankarana jyrähdellyt Viipurin linnan kajahtavissa holvihuoneissa

ja niin tukahduttavaksi oli mieliala siellä siitä käynyt, että

Martti nyt, ajaessaan autiomaan halki outoihin seutuihin, tunsi

mielessään sanomatonta helpotusta. Hänen ajatuksensakin pääsivät taas

vapaina lentelemään omia teitään ja mielikuvitus rakenteli vapaita

pilvilinnoja, joissa oli viihtyisä viivähdellä. Satua hänestä oli, että

hän, jonka näihin aikoihin olisi pitänyt istua Turussa koulupenkillä

ja joka vielä toista kuukautta sitten ei uneksinutkaan muuta kuin

vaatimatonta apupapin paikkaa, nyt ajeli täällä Karjalan rajamailla

huovinmiekka kupeellaan ja kuninkaan kirjeet povellaan matkalla uusiin,

tuntemattomiin kohtaloihin.

Noihin entisiin pappila-unelmiin oli aina kuulunut toimelias emäntä,

jolla oli Kyrön Kertun siniset silmät ja vaaleat kiharat, -- mutta

nämä samat silmät ja kiharat ne asustivat yhtä tuttavallisina hänen

uusissakin unelmissaan. Nuo silmät olivat olleet surumieliset, kun

hän ne viimeksi näki Aningaisten mäellä jäähyväisillä käydessään, ja

samoin rannassa, kun hän nousi kuninkaan laivaan... Taisipa Kerttu

sittenkin vähän katua tuonnoista tylyyttään... Taisipa ajatella, että

jospa jääkin nuori mies tälle matkalleen -- varmasti hän sitä surisi!

Mutta se niskanheitto Turun kivisillalla ja se lyhytnokkaisuus,

jolla hän Marttia kohteli tuon Klaus-herran kohtauksen jälkeen, se

häntä sittenkin salaa peloitti ja poltteli -- niinkö on heilakka

naisen mieli! Saattoiko hänen Kerttunsa todella muutamain korusanain

vuoksi kiintyä juopuneeseen junkkariin? Tämän viimemainitun ilkeä ja

ilkkuva nauru kaikui aina selvästi Martin korvissa, -- jos voisi, niin

Klaus-herra kyllä pelkkää pirullisuuttaan toteuttaisi uhkauksensa...!

Onneksi tuli junkkarille toki silloin kiire lähtö Turusta eikä siellä

hänen humalapuheitaan enää kukaan muistanut. Mutta näillä yksinäisillä,

pitkillä ratsastustaipaleilla palasivat nuo muistot kiusaavina ja

kiduttavina nuoren airuen mieleen ja hänen täytyi niiden vastapainoksi

hyvin syvältä muistella noita iloisia, nauravia tytönsilmiä, jotta

ne loihtisivat hänestä pois pahat muistot. Ja ainapa tulivat matkan

vaivat ja seikkailut hänen avukseen, karkoittaen kaikki turhat, hempeät

mietteet.

* * * * *

Kolmantena päivänä Viipurista lähdettyään saapui Martti seuralaisineen

vihdoin Nevan alaville suorannoille, mistä sieltäkin kaikki asutus

oli tyystin hävitetty pois. Täällä kertoivat hiiltyneet nuotionpohjat

ja tallatut leiripaikat jo vilkkaasti siitä kulkeneen sotaväen

viipymisestä, ja ennen pitkää, ratsastettuaan vielä aukeata jokivartta

kappaleen ylöspäin, tulivat airuet jo ensimmäisille suomalaisille

vahtiasemille, joita oli asetettu sotajoukon selkäpuolta vartioimaan.

Näiltä he saivat tietoja, mihin heidän oli pyrittävä, jotta he

tapaisivat suomalaisen sotaväen päällikkökunnat ja Ruotsin prinssin

holhoojat.

Nevan niskassa, jokseenkin siinä, missä se leveänä kyminä lähtee

vuotamaan Laatokasta, oli joen pohjoisrannalla laajahko sotaleiri,

jossa Viipurista tuodun sotaväen varastot ja varajoukot pidettiin.

Mutta itse aseväki päällystöineen ja tykkeineen oli jo viety joen

vastakkaiselle rannalle, missä pieni mutta jykevä Pähkinälinna

vartioi Laatokan laskua. Sekä linnan edustalla olevaan saareen että

mantereelle olivat suomalaiset rakentaneet pattereitaan, joista

linnaa pommitettaessa kuului yhtenäinen, kumea pauke. Siellä saaren

suojassa, syyssumuisella joella, oli Baggen laivastokin, joka otti osaa

pommitukseen, ja eräässä näistä laivoista kerrottiin Juhana-prinssinkin

enoineen pitävän majaa.

Mutta ensiksi oli Martin vietävä sotaeversteille kuninkaan

käskykirjeet, ja hän soudatti sen vuoksi itsensä mantereen

lepikkoiselle etelärannalle, missä syysvetelällä niityllä oli joukko

märkiä, matalia telttoja rivittäin. Eräässä niistä majailivat Hornit,

setä ja veljenpoika, sekä Niilo Boije poikineen, -- siellä kuului

parastaikaa pidettävän jotakin sotaneuvottelua.

Sinne kuninkaanairut, vahtisotilaan saattamana, riensi ja pysähtyi

teltta-aukolle odottamaan suunvuoroa. Sillä herrat olivat juuri

kiivaassa väittelyssä keskenään eivätkä ovelle ilmestynyttä nuorta

huovia juuri huomanneetkaan. Keskellä telttaa hiipui tuli, joka

sähähteli, kun siihen rankisen raoista tippui sadevettä, ja sen ääressä

piti ylintä ääntä amiraali Bagge, joka tuntui puolustavan pikaista,

viipymätöntä hyökkäystä linnaan. Hänen maanmiehensä, ruotsalaisen

maaväen päällikkö Abraham Leijonhufvud oli päinvastaista mieltä,

katsoen, että pommitusta oli järjestelmällisesti jatkettava, mutta

sillä välin torjuttava kaikki linnan auttamisyritykset. Suomalaiset

sotaherrat, nimenomaan vanhemmat, kokeneet soturit, Henrik Horn ja

Niilo Boije, vaativat myös, että ensiksi oli lähdettävä sisämaahan

karkoittamaan ja kukistamaan linnalaisille Novgorodista päin avuksi

rientävät venäläisjoukot, -- näistä eri mielipiteistä pääsi Marttikin

keskustelua kotvasen kuunneltuaan pian selville.

Oli jo tuonoin pienemmällä joukolla tehty lyhyehkö partiomatka

sisämaahan, ja hyvällä menestyksellä, sillä sinne kertyneet

venäläisjoukot oli helposti hajoitettu pakosalle ja samalla oli saatu

melkoinen määrä hyvin tarpeellista muonanapua piiritysjoukolle. Nämä

partiolaiset olivat rajustikin elämöineet niissä venäläiskylissä,

joihin olivat saapuneet, olivatpa vanhain kalavelkain maksuksi

aseetontakin kansaa kurittaneet ja sen kirkkojakin ryöstelleet, mutta

sitenpä he olivatkin levittäneet rajattoman pelon vihollistensa

maihin. Nyt olisi tehtävä toinen ja vielä laajempi ja tarmokkaampi

kiertoliike ja sitten, kun apujoukoista olisi selviydytty, yhtaikaa eri

tahoilta rynnättävä linnaa vastaan... Tätä menettelyä näkyivät useimmat

puolustavan. Taitava piiritysjohtaja Klaus Kristerinpoika nimenomaan

todisti aivan sitovasti tällaisen menettelyn nykyoloissa varmimmaksi,

ja aina varovainen Jaakko Heikinpoikakin, jolla oli kädessään Lepaan

herran hänelle ojentama karttapiirustus, yhtyi samaan kantaan.

-- Eihän se mikään huvimarssi ole näillä syysmärillä mailla, mutta

tuloksiin nähden se on välttämätön, huomautti Klaus Horn.

-- Siis pimeän aikana aamuyöstä lähdetään, julisti Boije, ikäänkuin

lopettaen kuulustelun.

Syntyi pieni lepohetki väittelyssä ja sitä käytti nyt airut, Martti

Pietarinpoika, hyväkseen astuakseen esiin ja jättääkseen Abraham

Leijonhufvudille tuomansa kirjeet sekä lausuakseen tervehdyksen

kuninkaalta.

Ylhäinen ruotsalainen herra luki kirjeen, vaikeni, ja jätti sen

alakuloisena vieressään istuvalle Henrik Hornille. Teltassa, joka äsken

porisi kuin kiehuva kattila miesten puheista, oli nyt kaikki äänetöntä

-- uteliaina ja pahaa aavistaen odotettiin tietoa kirjeen sisällöstä.

Kirje kierteli miehestä mieheen ja kasvot toisensa perästä synkkenivät.

Pitkän kotvan istuivat herrat ääneti satuloillaan, jotka teltassa

ajoivat istuimen tehtävää, tuijottaen hiiltyvään nuotioon, jokunen

pidätetty kirous vain kuului heidän kehästään. Ensimmäisenä puhkesi

sitten puhumaan Jaakko Bagge, joka äsken oli ollut toista mieltä

kuin muut, mutta joka hänkin heti oivalsi kirjeessä annetut käskyt

epäkäytännöllisiksi.

-- Kuningas ei tunne asemaa, hän puhuu kuin sokea väreistä.

Niilo Boije luki uudelleen ääneensä katkelmia kuninkaan kirjeestä:

"Linna on teidän ensiksi saatava käsiinne, mutta varokaa uhraamasta

tuhmanrohkeihin väkirynnäkköihin liian paljon väkeämme, jota kyllä

edelleen tarvitsemme. Ja kaikki retket sisämaahan, joista voisi olla

sodankäynnille ja koko valtakunnalle arveluttavat seuraukset, kiellämme

jyrkästi, kunnes linna on antautunut..."

-- Menepäs sitten ja toimi sen mukaan, lisäsi hän sävyisästi, nostaen

silmänsä kirjeestä.

-- Ukko on kärsimätön, kun ei kuulu tuloksia, mutta samalla sitoo hän

kaiken toimintamme, murahteli Klaus Kristerinpoika, melkein mustaksi

synkistyneenä. -- Miten voisi siis tuloksia kypsyä?

-- Niin, sodassa on liika varovaisuus usein menestyksen vihollinen,

toisti Abraham-herra nyt aivan kipakasti.

Mutta Henrik Klaunpoika puhui tyynesti ja vakavissaan:

-- Onhan näissä neuvoissa paljon järkeä, varsinkin etäältä katsoen.

Kuningas pelkää joukkomme, joka ei tosiaankaan olet liian suuri,

joutuvan varomattomain liikkeiden johdosta saarrokseen, ja hän

tahtoo yleensäkin säästää väkeään. Se on viisasta. Mutta hän ei voi

Viipuriin asti nähdä, että linnaa ei täältä päin väkirynnäköllä oteta,

ainakaan hyvin suuritta uhrauksitta, ja että meidän ei toisaalta auta

toimettomina odottaa, kunnes vihollinen on laajasta maastaan ehtinyt

koota tänne joukkonsa, -- silloin piirityksemme raukeaa.

-- Entä muonavarat, huomautti Jaakko Heikinpoika, -- millä Viipurissa

luullaan joukkomme elävän, ellemme saa käydä sisämaassa partioissa.

-- Minusta tuntuu, että ne valtaäijät Viipurissa pelkäävät omaa

nahkaansa ja turvallisuuttaan, virkahti arkailematta Antti Niilonpoika,

jolla oli taipumusta liiankin vähän hillittyyn teräväkielisyyteen. --

Jos me täällä joudumme saarroksiin, niin hullustihan käy silloin pian

Viipurinkin...!

Karskit soturit hymähtivät, katsahtivat Abraham-herraan, joka ei

kuitenkaan näyttänyt mitään sopimatonta huomanneen, ja vanha Boije

kysyi vihdoin varsin vakavissaan:

-- Minkäs siis teemme? Äskeinen päätöksemme kai nyt raukeaa?

Happamella naamalla herrat totesivat, että muu ei tullut neuvoksi,

vaikka se heistä oli sapettavaa ja raskasta ja onnetonta koko heidän

sodankäyntinsä kannalta. Henrik Horn lausuikin alistuvasti:

-- Tietysti kuninkaan käskyä on toteltava. Piiritystä on siis vain

jatkettava.

-- Ja ehkä yrittäisimme nyt rynnäkköä, virkkoi Bagge, palaten äskeiseen

mielituumaansa.

-- Mutta väkeähän täytyy säästää, huomautti Klaus Kristerinpoika hiukan

pisteliäästi.

-- Täytyy, mikäli voidaan. Mutta toimettomuudessa sekin pian masentuu.

Herrain neuvottelujen jatkoa ja tulosta ei kuninkaan airut ehtinyt

kuulla, sillä hänet oli tällävälin käsketty matkan jälkeen

aterioimaan miesten nuotiolle ja pitihän hänen vielä yhtä painoa

toimittaa kuninkaankirje prinssillekin. Mutta senverran Martti tuosta

neuvottelusta oli ehtinyt selvästi käsittää, että päälliköille tuotti

hänen tuomansa sanoma pahan pettymyksen ja että kuninkaan etäinen

sekaantuminen heidän sodankäyntiinsä myrrytti syvästi heidän mielensä

ja herpaisi heidän intonsa. Eikä hän oikeastaan ihmetellyt, että

siinä keskustelun kuumuudessa tuli lausutuksi kuninkaan neuvoista

karvaskin arvostelu. Yhtä syvällisen, mutta vielä haikeampana ilmenevän

pettymyksen tuotti Viipurin viesti Juhana-prinssille, kun nuori airut

vihdoin illan suussa sai hänelle toimitetuksi hänen kuninkaallisen

isänsä kirjeen.

Martti tapasi prinssin laivassa, jonka lämpöinen kajuutta oli häntä

ja hänen enoaan varten, sisustettu kylläkin mukavaksi asunnoksi.

Abraham Leijonhufvud viipyi vielä päällikköjen neuvotteluissa

mantereella, ja prinssi näkyi sillaikaa tehneen olonsa laivassa oikein

hauskaksi: hänellä oli luonaan muutamia nuoria ylimysherroja, kuten

ritarillinen ja voimakas suomalainen aatelismies Juho Vestgöte sekä

Klaus Fleming, ja siellä näkyi sodan kunniaksi kevennetyn laivassa

olevaa viinitynnyriä -- herrat olivat repäisevällä puhetuulella. He

tervehtivät Martti Pietarinpoikaa sangen tuttavallisesti, tarjosivat

hänellekin kannun, kehuivat sotatekojaan ja surkuttelivat Marttia,

jonka oli täytynyt jäädä Viipuriin, kuiviin kirjurintöihin.

-- Ei tämä sotahomma ole niin peloittavaa, kuin miksi sen kirjatoukka

kuvittelee, kehui Klaus kannuksiaan kalistellen. -- Täällä mies

karaistuu.

-- Jos voit viipyä täällä pari päivää, saat ehkä meidän mukanamme

tulikasteesi sinäkin, lohdutteli prinssi ystävällisesti. -- Onhan

sinulla jo miekka!

-- Mikäli uskallat miesten rinnalla käydä verileikkiin, ylvästeli

edelleen Klaus-herra, joka muisti hyvin matkatoverinsa Turusta ja

nähtävästi mielellään pisteli häntä.

Mutta Martti oli sillä välin saanut poveltaan esille kuninkaan kirjeen,

ojentanut sen prinssille ja katseli nyt, pinnaltaan vakavana ja

kunnioittavasti kumartaen, mutta sisässään pienellä vahingonilolla,

minkä vaikutuksen kuningas-isän nuhteet ja käskyt tekisivät

kerskaileviin nuorukaisiin. Prinssi kävi vakavaksi ja hänen viinistä

hehkuviksi käyneet kasvonsa kalpenivat. Hän heitti kuninkaallisen

kirjeen suuttuneena pöydälle, otti sen sieltä taas ja jäi vaieten

istumaan.

-- Onko siinä jotakin ikävää? kysyi Vestgöte.

-- Isäukko nuhtelee meitä satamaretkemme johdosta, vastasi prinssi

pyrkien taas mieheväksi.

-- Ja kieltää teidän korkeuttanne uusiin retkiin antautumasta, eikö

niin? lisäsi Klaus Fleming, joka näkyi jo hyvin tuntevan kuninkaan

mielenlaadun. -- Varsinkin yhdessä minun kanssani, eikö niin?

-- Juuri niin, vastasi prinssi alakuloisena, mutta samalla häpeissään

toverinsa arvaamista asioista. -- Mutta sehän on mahdotonta!

-- Miksi niin, uteli Klaus hiukan nenäkkäästi.

-- Enhän voi istua täällä, kun kaikki muut ovat sotatoimissa, sillehän

kaikki nauraisivat...

-- Seuraatte enoanne, se on vaaratonta.

-- Mutta ikävää! Kun hyökkäys tulee, lähden kaikesta huolimatta teidän

mukaanne!

-- Ei käy laatuun, vakuutti Klaus hiukan katkerasti. -- Se voisi olla

vieläkin ikävämpää sekä teille että varsinkin meille...

Juhana-prinssi ymmärsi viittauksen ja hetken kuluttua istuivat nuo

äsken remuisat nuoret herrat noloina ja murjottuina tyhjän viinikannun

ympärillä. Äskeinen uhma ja ilkunta oli heidän piiristään tyyten

hävinnyt, eivätkä he enää muistaneet säälitellä Viipurista saapunutta

kirjatoukkaakaan. Mutta Martti nousi lähteäkseen:

-- Pitääkö sinun heti palata Viipuriin? kysyi Klaus-herra vieläkin

vähän ilkahtaen.

-- Ei, jään toistaiseksi tänne. Aion liittyä Turun huovien joukkoon.

-- Oikeinko sotamiehenä?

-- Niin. Ehkäpä jo ensi yönä saan olla ottelussa mukana. Leirissä

huhuttiin, että ensi yönä tehdään rynnäkkö...

Martti tahtoi näin kehaisten kostaa äsken kärsimänsä pistokset. Ja

tosiaankin hän oli ennen lähtöään päällikköjen leiristä saanut vihiä

siitä, että ensi yönä aiottiin tehdä uusi yritys tuota linnapahasta

vastaan, joka oli retkikunnan kaiken muun toiminnan tiellä. Kun ei

retkestä sisämaahan venäläisten apujoukkojen hajoittamiseksi voinut

kuninkaan kiellon johdosta tulla mitään, olivat päälliköt päättäneet

kiristää linnan piiritystä, siirtää tykkinsä lähemmäs, särkeäkseen

mantereenpuoleistakin muuria, joka tiedettiin merenpuoleista

ohuemmaksi, sekä tehdä äkkirynnäkön siten ehkä aukenevista aukoista.

Varmaa tietoahan ei Martilla näistä suunnitelmista vielä ollut,

mutta joka tapauksessa hän ymmärsi ensi yöksi jotakin toimintaa

valmistettavan, ja kertoi nyt kehahtaen, minkä tiesi, kajuutassa

istuville ylimyksille.

Nämä huhut lisäsivät yhä nuorten ylimysten mielenmasennusta, ja he

jäivät, kun Martti tuokion kuluttua palasi laivasta leirirannalle,

synkkinä hautomaan hänen tuomiaan sanomia.

Martti itse kiiruhti ilmoittautumaan siihen turkulaiseen joukkoon,

jossa oli useita hänen kotipuolensa tuttavia ja jonne uusi nahkapoika

ilomielin vastaanotettiinkin. Se osasto oli Jaakko Heikinpojan

komennossa ja oli sillä jo käsky olla kohta pimeän tultua valmiina

kiertämään linna maaportin kohdalta, jonne veteläin ketojen ja jyrkkäin

kallioiden poikki oli tykkejäkin hinattava. Leirissä oli nyt illan

hämärtyessä pinnalta katsoen kaikki hiljaista, harvakseen jymähtelivät

vain jokitykit suojatuista pattereistaan ja yötulet viritettiin

kuten ainakin teittäin edustalle. Mutta lähempää huomasi siellä

erityistä eloisuutta ja toimintaa. Hevosia apetettiin ja satuloitiin

pensastoissa, toisia valjastettiin tykkejä vetämään ja päälliköt

kulkivat edestakaisin tarkastamassa käskyjensä toimeenpanoa sekä

järjestämässä suunniteltua liikettä.

Yön pimeimmillä tunneilla nuo joukkojen siirrot ja tykkien kuljetus

sitten suoritettiin mahdollisimman hiljaa, jottei linna tietäisi

pitää varaansa, ja aamun ensi sarastuksessa alkoi tuima jyrähtely

joka taholta, mutta varsinkin maan puolelta, paljon lähempää linnaa

kuin ennen. Vihlaisipa nuoren teinisotilaan selkäpiitä, kun hän

kuunteli tuota räjähtelyä muutaman kunnaan taakse sijoitetusta

joukko-osastostaan, jossa se odotti ryntäyskäskyä. Ja kun vihollisten

ensi vastausluodit iskivät kunnasta vastaan ja heittivät soraa

ympärilleen, niin täytyi hänen tiukasti puristaa äsken saamaansa

raskasta käsipyssyä, ettei se putoaisi hänen tärisevistä sormistaan.

Mutta hän puraisi huultaan ja koetti olla mies kylmä ja rauhallinen

niinkuin muutkin, joille tällainen ottelu ei ollut ensimmäinen tulikoe.

Linnan maanpuoleinen muuri jo särähteli ja halkeili, kun siihen

läheltä ammutut luodit iskivät, ja aukkoa sinne laajeni joka

laukaisemalla. Mutta olivatpa siellä jo puolustajatkin pian äänessä;

heidän tulisuihkunsa leimahtelivat tiheästi vastaan portin yläpuolella

olevasta muurinsarvesta ja vallin harjanteelta. Pieni linna oli

tälläkin taholla paremmin varustettu kuin piirittäjät olivat uskoneet,

ja sen puolustusta johdettiin taidolla. Jo sai Turun lipullinen

käskyn siirtyä eteenpäin, lähemmäs kunnaan kuvetta, ja sinne iskivät

nyt vihollisen luodit tarkempaan. Jaakko Heikinpoika istui kuitenkin

tyynenä ja tuikean näköisenä ratsunsa selässä, seuraten tapausten

menoa ja ohjaten joukkonsa toimintaa. Hän komensi sen vesakon laitaan

suojaa saamaan, mutta jäi itse vesakon edustalle, mistä näköala oli

väljempi. Toisia piiritysjoukkoja siirtyi myös yhtä mittaa lähemmäs

linnaa ja Jaakko Heikinpoika kiinnitti huomionsa muutamaan pieneen

ratsuväkiosastoon, joka ajaa karautti viereisen kaljun kunnaan poikki

pieneen laaksoon, joka oli, siitä kun puut oli kaadettu, liian avoin

porttisarven tulelle.

-- Ketä nuo hurjimukset ovat, -- se on aivan hyödytöntä uhkarohkeutta,

murahti hän lähimmille miehilleen, joiden joukossa uusi nahkapoikakin

kalvakkana seisoi.

Marttikin katsoi noita sivummalla kunnaan rinteellä ratsastavia miehiä,

jotka hän päivän sarastusta vastaan hyvin näki, ja hän hätkähti silloin

levottomasti. Sillä hän oli ryhdistä ja ratsuista tuntenut nuo kolme

seikkailevaa huovia.

-- Menenkö heitä varoittamaan, hän kysäisi äkkiä, päällikkönsä luo

astuen.

-- Ne eivät ole meidän miehiämme, eikä sinne ole hyvä mennä, vastaili

Jaakko kylmästi.

-- Niiden joukossa on tuttaviani, -- he eivät huomaa vaaraa, sopersi

Martti uudelleen.

-- No, koeta hiipiä sinne pensaiden suojassa, vastasi päällikkö,

kääntyen samalla taas omaa joukkoaan vaalimaan.

Martti ei hiipinyt, hän juoksi avonaisen kentän poikki luoteja

muistamatta, vieri kuin kerä rinnettä alas, kapusi toista ylös ja

tunsi jo selvästi Klaus Flemingin karkean äänen, joka kiroili, kun

soraa silmille roiskui. Jo iski tykinluoti tämän pienen ratsuparven

taakse kunnaan juurelle. Miehet pysähtyivät, hillitsivät korskahtavia

ratsujaan ja seisoivat siinä hiukan neuvottomina, lähteäkö eteen vai

taakse.

Silloin ehti Martti läähättäen perille, tarttui erään hevosen

kuolaimiin, käänsi sen äkkiä ympäri, nykäisi sen jalkeille ja lähti

sitä kiireellä taluttamaan rinnettä pitkin mäen taa, mistä soi

ruotsalaisen maajoukon patteri.

-- Mikä helvetin nulikka, karjaisi mies hevosen selästä, kooten

ohjaksia kiinteämmiksi, ruvetakseen itse ratsuaan ohjaamaan. Martti

tunsi nyt äänestä varmasti nuoren prinssin, -- hän oli hänet tuntenut

asennosta ja liikkeistä jo etäältä, vaikka prinssi olikin pukeutunut

tavallisen ruotsalaisen huovin tamineihin ja painanut kypärän syvälle

silmilleen, -- eikä hän hellittänyt otettaan. Kaikki tapahtui niin

äkkiä, ettei nuori ratsastaja ennättänyt sitä väkinäistä menoa

vastustaakaan, ennenkuin oltiin aukealta ehtimässä mäen taa.

-- Sinäkö Martti? Kuinka uskallat...!

Mutta samassa mätkähti toinen tykinluoti parin hevosmitan päähän

heistä, syytäen korkealle lokaa ja kiviä ja katkaisten ratsumiehen

lauseen. He katsoivat molemmat taakseen yhä rientäessään eteenpäin.

Luoti oli kaatanut molemmat toiset ratsumiehet, jotka olivat

lähteneet seuraamaan prinssiä hänen tehdessään tuon odottamattoman

äkkikäännöksensä, ja siellä ne nyt myllersivät maassa. Toinen nousi

kuitenkin samassa hevosineen pystyyn, mutta säikähtynyt ratsu kiidätti

hänet kauas; toisen ratsu jäi siihen veriinsä sätkättämään ja henkensä

pelastanut mies sai ryömiä sen alta pois ja juosta kuhnutella

mäennyppylän suojaan.

-- Se oli vähän liian aukinainen paikka, tohisi Klaus Fleming sieltä

perästäpäin ontuessaan -- sillä hän oli tuo hevosensa menettänyt huovi,

syljeskeli rapaa suustaan ja pysähtyi aina väliin pitelemään polveaan,

johon ratsun kaatuessa oli kolaus sattunut.

Ennenkuin hän siten ehti prinssin luo, oli Martti jo, saamistaan

nuhteista välittämättä, virkkanut tälle:

-- Ratsastakaa, prinssi, tuohon vesakkoon, siellä on osastonne, minä

riennän tästä oman joukkoni luo.

-- Hyvä, vastasi Juhana-prinssi nyt rauhallisemmin, melkein

kiitollisena, ruveten vähinerin oivaltamaan, minkälaiseen paikkaan

hän äsken oli joutunut ja miksi nuori airut oli uskaltanut noin

väkivaltaisesti käydä hänen ratsunsa kuolaimiin. -- Mutta ei sanaakaan

tästä kenellekään!

-- Eipä tietenkään -- rientäkää vain!

Eikä tästä seikkailusta silloin eikä jäljestäkään käsin mitään

puhuttu. Martti piti tiedon omanaan, prinssin toverit eivät olleet

häntä tunteneetkaan, ja prinssi itse vain tavattaessa nyökäytti

hänelle ymmärtävästi päätään. Nuoren Juhanan osanotosta tämänöiseen

hyökkäykseen ei siten yleensä tiedetty mitään. Hän oli ollut jäävinään

laivaansa, mutta Martti ymmärsi kyllä, miten kaikki oli tapahtunut.

Nuoret herrat olivat tietysti myrtyneinä kuninkaan kiellosta ja

saatuaan varmuuden siitä, että yöllinen retki todella tehdään,

päättäneet tuntemattomina, tavallisiksi huoveiksi pukeutuneina, ottaa

siihen osaa. Niin he olivatkin yöpimeällä liittyneet ruotsalaiseen

ratsujoukkoon, mutta uhkarohkeina ja vallattomina loitonneet liian

lähelle linnan muureja ja liian aukealle maalle.

Eikä hän omasta puolestaan tuota prinssin uhmaa ihmetellytkään.

Häntä itseään ei olisi tänä yönä mikään pidättänyt, ottamasta osaa

Pähkinälinnaa vastaan tehtävään hyökkäykseen, kun tänne kerran oli

päässyt.

* * * * *

Se hyökkäys jäi kuitenkin tuloksettomaksi. Pähkinälinna sai tosin sinä

yönä kestää tavattoman kuuman pommituksen ja sen maanpuoleiset muurit

runneltuivat sangen pahasti. Mutta linnan taitava ja nokkela päällikkö,

ruhtinas Golovin, ehti kuitenkin järjestää väkensä niin ajoissa ja

niin tarmokkaaseen puolustukseen, ettei aiotusta väkirynnäköstä

linnaan voinut tällä kertaa tulla mitään. Aamun valjettua oli rynnäkkö

keskeytettävä; vain harvakseen jatkettiin päivän mittaan pommitusta.

Sen verran oli kuitenkin tällä yöllisellä liikkeellä saavutettu, että

nyt voitiin uusista pattereista pommittaa linnaa maan puoleltakin,

joten puolustajain täytyi jakaa väkensä useille tahoille ja siten

kestää yhä tiukempaa ja rasittavampaa piiritystä.

Suomalaisen sotajoukon päällikköjen oli ryhdyttävä uusiin

neuvotteluihin linnan valloittamiseksi ja suunniteltava

uusia toimenpiteitä retkensä edistämiseksi. Ja heillä oli,

huolimatta kuninkaan hämmentävistä määräyksistä, edelleen hyvät

onnistumisen toiveet; heidän intonsa oli tulinen, heidän tarmonsa

taittumaton ja sillä he sähköttivät joukkonsakin. He käsittivät

kunniavelvollisuudekseen toteuttaa sen, mitä varten he olivat retkelle

lähteneet. Siksi he hyvässä yhteishengessä herkeämättä ponnistelivat,

kaikki vakuutettuina siitä, että päivän, parin perästä olisi "pähkinä"

heidän.

X

Mutta parin päivän perästä tuli piiritysjoukolle uusi sanoma

kuninkaalta ja se taittoi kerralla kaikki heidän toiveensa, murskasi

heidän intonsa ja vei heiltä toimintamahdollisuuden. Kustaa Vaasa

käski näet sotaväkensä heti ja vähintäkään vikuroimatta keskeyttää

Pähkinälinnan piiritystyöt ja palata Inkeristä viipymättä takaisin

Viipuriin.

Se oli ratkaiseva isku. Käsky oli ehdoton. Sitä paremmin tehostaakseen

oli kuningas vielä sen viejäksi lähettänyt toisen lankomiehensä, Steen

Leijonhufvudin, jonka tuli valvoa, että annettuja ohjeita noudatetaan.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyivät sotaherrat hölmistyneinä, jopa vallan

turtuneina toisiltaan.

-- Ettäkö kaikki olisi jätettävä kesken, uhrattava nykyiset

saavutukset, lopetettava retki alkuunsa -- mitä tässä on mieltä?

-- Pidetäänkö meitä narreina, olemmehan juuri menestyksen kynnyksellä!

Millä olemme ansainneet tällaisen nöyryytyksen.

Näitä kysymyksiä ja paljon muita sateli närkästyneiden

sotaherrain joukosta; heidän oli nyt vaikea pysyä alallaan ja

olla niskoittelematta. Ylhäisen neuvoksen oli kuitenkin käsketty

perustellakin määräystään ja hän tekikin sen kohta lyhyesti ja

virallisesti:

-- Kuningas ei usko Pähkinälinnan piirityksen onnistuvan, kun se kerran

on ruvennut sitkistymään. Syksy on käsissä -- syyskuu oli todellakin

jo loppupuolellaan -- kelirikko voi katkaista maajoukon paluumatkan ja

tuottaa sille tuhon.

-- No, silloin täällä ollaan linnan lämpimissä talveen asti, intoili

Antti Niilonpoika, joka oli tuosta jymyviestistä muita harmistuneempi,

retki kun oli suurelta osalta juuri hänen aiheuttamansa. -- Taikka

mennään Moskovaan talvehtimaan!

Mutta vakavanaamainen Steen Leijonhufvud ei kuunnellut tällaisia

välihuudahduksia. Kuivasti ja asiallisesti, ilmeisesti itse asiastaan

suurestikaan innostumatta, mutta kuninkaansa käskyjä noudattaen, hän

jatkoi:

-- Sitäpaitsi on Viipuriin saapunut tietoja, että venäläiset kokoavat

suuria sotajoukkoja, eikä ainoastaan tänne Inkeriin, vaan myös

Käkisalmen puolelle...

-- Ah, niin, siinä on siis pähkinän sydän, irvisteli Antti edelleen

häikäilemättä, mutta jokunen toisistakin päälliköistä iski hänelle

ymmärtävästi silmää.

-- Siitä voisi olla seurauksena, -- jatkoi Steen-herra edelleen

virallisesti, -- että Viipuri, jonne uuden väennoston kautta vasta on

saapunut muutamia satoja talonpoikia, joutuu eroon sotajoukosta, ja

sitä kuningas tahtoo ehdottomasti välttää.

Jo murahti siihen nyt Klaus Kristerinpoikakin:

-- Nämä peloittavina uhkaavat tuhot hän on siis nähnyt niin synkässä

valossa, että mieluummin tahtoo laskea vihollisen oman maansa alueelle.

Mutta jospa me lähetystön avulla selitämme hänelle asiain tilan?

-- Turhaa, tokaisi siihen Steen-herra jyrkästi. -- Kuningas on jo

etukäteen kieltänyt kaikki viivytysyritykset. Sekä laivaston että

maajoukon on heti palattava Viipuriin.

Mikäpä siinä niin ollen auttoi. Kuninkaan käsky pani päälaelleen

sotaherrain kaikki toivehikkaat suunnitelmat ja typerrytti heidät

aluksi kokonaan. Mitä hittoja, nytkö olisi heti ruvettava valmistamaan

peräytymistä Nevajoelta? Synkin mielin ja innottomasti he vasta

vähitellen siihen ajatukseen tottuivat, yhä uudelleen toisilleen

valitellen:

-- Oli onnetonta, että pyysimme kuninkaan itsensä tänne Viipuriin, hän

turmeli nyt koko hankkeen. Mutta kukapa osasi arvata, että hän on jo

niin vanhentunut!

-- Tämä pako on häpeällistä...

-- Ja turmiollista, se antaa vain vihollisellemme rohkeutta!

-- Onko tämä kuninkaallinen käskijämme sama, joka aikoinaan ajoi

pienellä talonpoikaisjoukolla tanskalaiset maastaan, -- ei hän silloin

kysynyt keliä eikä vuodenaikaa.

-- Hän oli nuori silloin! Nyt hän on vanha...

-- Ja kaikki mahti on kuitenkin hänen vanhenevissa käsissään...

Niin sinkoilivat katkerat vuorosanat miesjoukossa, joskuspa vieläkin

särmikkäämpinä.

-- Onhan sotaväki meidän komennossamme, uhmaili Antti aivan

pohteissaan. -- Valloittakaamme heti linna sisukkaalla väkirynnäköllä,

ehkä muuttuu viipurilainen sävy silloin!

Mutta vanhemmat herrat ja varsinkin ruotsalaiset pudistelivat päätään:

ei ole Kustaa-kuningasta vastaan hyvä lähteä niskuroimaan, hänellä

yksin on kaikki valta! Kävipä hyvin tai hullusti, on omapäisen

yrittäjän niska vaarassa. Alistua täytyy, -- se oli sotaherrain

neuvottelun haikea lopputulos, joskin heitä sydänjuuria myöten kirveli,

kun heidät, soturit, jotka olivat varustautuneet kunniakkaaseen

taisteluun, yhtäkkiä estettiin toimimasta.

Vähinerin ryhdyttiin siis peräytymistä valmistamaan. Napisten ja

haluttomasti se tehtiin, purettiin varastoja, vedettiin tykkejä ja

telttoja laivoihin, linnaa kumminkin rantapattereista herkeämättä

pommitettaessa.

Tähän purkaustyöhön joutui nyt Martti Pietarinpoikakin, joka oli

rintamalle pääsystään niin paljon kunniakasta kuvitellut. Hän kuuli

herrain napinan ja uhmasanat, mutta tuli samalla ymmärtämään, että

yhdelle ja toiselle siinä oli sittenkin tainnut tapahtua mieluinen

vahinko. Näyttivätpä Ruotsin herroista useimmat, joille viipyminen

näillä kaukaisilla, syysmärillä mailla jo oli käynyt tuskaksi, olevan

tällä kannalla, niiden joukossa Juhana-prinssikin holhoojineen, jotka

heti ensimmäisellä laivalla kiirehtivät palaamaan Nevan suulle.

Ainoa, joka suoraan ja rehellisesti tunnusti peräytymiskäskyn hyvin

ymmärrettäväksi, oli Henrik Klaunpoika, Kankaisten herra.

Muuatta varastoa Nevan rannalta laivoihin lastattaessa kuuli Martti

hänen lausuvan sellaisen mielipiteen.

-- Kuinka niin, ivailivat toiset. -- Huolettaako sinuakin keli ja

vuodenaika?

-- Ei. Minua kirvelee tämä pakollinen peräytyminen tuloksettomaksi

jäävältä retkeltä yhtä paljon kuin teitäkin, ja jos itse saisin

määrätä, jatkaisin kyllä uhmallakin piiritystä. Ja kentiespä linnan

valloittaisimmekin. Mutta meidän olisi ehkä sittenkin peräydyttävä.

-- Mikä pakottaisi voittajat peräytymään? utelivat toiset edelleen

pisteliäästi. -- Vihollinenko, jonka voimaa ei ole saatu vielä

koettaakaan?

-- Ei, vaan ruoka. Nälkäinen sotilas rupeaa pian napisemaan. Ja silloin

saattaisi peräytyminen käydä hullummin.

Mutta Henrik-herran järkeilevä puhe hukkui kuin huutavan ääni korpeen.

Kaikki puhuivat vain retken päättymisen noloudesta, kotiinpalaavain

kunniattomasta vastaanotosta, murskatuista maineen toiveistaan.

Mutta nuoren teinin hiljaisessa mielessä iti ajatus, että ehkä on

Henrik-herra sittenkin oikeassa. Paljon soturielämän ja sotainnon

tyhjää vaahtoa hän oli jo tällä lyhyellä sotaretkellään ehtinyt nähdä,

ja hänestä tuntui, että se ylistetty sodan loisto, kultaus ja kunnia

ei ehkä sittenkään ole korkeinta maailmassa. Mutta näistä hiljaisista

mietteistään hän ei tietysti kenellekään virkkanut.

* * * * *

Viipuriin palasi Martti Pietarinpoika aikaisemmin kuin itse sotajoukko.

Hänelle joutui näet taas uusi lähetin tehtävä.

Pähkinälinnasta palaavalle suomalaiselle maaväelle tuli vielä matkalla

viivytys. Kun se oli lokakuun alussa lopullisesti keskeyttänyt

piirityksen ja palannut Nevajoen pohjoisrannalle ja lähtenyt sen

alavia, märkiä teitä myöten samoamaan Hantolaan päin, oli puristuksesta

päässyt vihollinen hihkaissut ja rohkaistuna soutanut sekin joen

yli, käydäkseen perääntyviä hätyyttämään. Venäläiset olivat tähän

mennessä jo saaneet suurenlaisen armeijan koolle ja ensiksi Nevalla

hätistelleet Baggen laivastoa, jota myrskykin samaan aikaan ahdisteli.

Ja kun se vihdoin oli selviytynyt pulastaan ja purjehtinut joensuulle,

rynnänneet väistyvän maajoukon kimppuun. Jälkijoukosta saapui

suomalaisille päälliköille hätäisiä sanomia. Silloin he päättivät

pyörähtää pääjoukkoineen takaisin iskeäkseen vainolaista vasten

kuonoa. Näin syntyi taistelu siinä Neva-joen alavalla rannalla, ainoa

kunnollinen ja tulinen taistelu koko sotaretkellä, ja siinä joutui nyt

Martti Pietarinpoikakin olemaan mukana. Iskettiin vastakkain oikein

vihan vimmalla. Suomalaiset soturit purkivat siinä esiin sydäntensä

iskostuneen katkeruuden, hyökäten silmittömästi vihollisen kimppuun.

Mutta vastarinta oli sitkeä, venäläisillä oli jo koossa suuri

sotajoukko, veristä taistelua kesti iltaan asti. Silloin vihollinen

lopulta väistyi ja suomalaiset ajoivat sen takaisin lauttapaikalle

asti. Mutta yö esti pitemmän takaa-ajon. Oman turvallisuutensa vuoksi

kuitenkin päälliköt päättivät viipyä siinä muutamia päiviä, saadakseen

kuormastonsa eteenpäin ja katsoakseen, tekikö venäläisten mieli

uudelleen yrittää jälkijoukon kintereille.

Tämä voitto lievensi jonkin verran palaavan sotaväen karvasta mieltä.

Mutta siitä aiheutuneesta viivytyksestä päättivät päälliköt heti

laittaa Viipuriin sanan kuninkaalle, jonka he tiesivät kärsimättömänä

ja levottomana odottavan väkensä paluuta. Ja kuninkaan oma airut oli

heistä sopivin tätä viestiä viemään.

Näin lähti Martti Pietarinpoika melkein heti taistelun tauottua

ratsastamaan takaisin samaa ilotonta tietä aution Karjalan maan halki

Viipuriin päin, jota hän pari viikkoa aikaisemmin oli iloisena samonnut

sotaretkeen yhtyäkseen. Nyt oli hän melkein yhtä iloinen sieltä

palatessaan.