VIII

Seuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki

Viipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että

Juhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat

linnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida

itselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin

ja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa

taipaleelle.

Siellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja

airut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana

Viipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta

evästä laukkuunsa.

-- Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään

nämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.

-- Rajalle, sotaväkeen, vastasi Martti reippaasti ja innostuksella.

-- Kuka sinut sinne on käskenyt?

Nyt rupesi nuorelta teiniltä leuka järkkymään.

-- Luulin, että niin oli tarkoitus, että sitä varten sain miekkani...

-- Erehdyit!

Siihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä,

komeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo

katsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. -- Mutta olithan,

isä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni...

-- Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni

ja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi

vanhemmat vartijat...

Paha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut

pääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli

tottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin

elämässään, -- hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas

poikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat

katselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta

tätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla

vanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan

läsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä

ei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.

Mutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja

ennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla

suinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään

pienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä

viime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta

varsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen

aikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein

järjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei

heti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät

kivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät,

ja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti

rajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä

surulla ja kauhulla.

Kyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta,

mutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä

hoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi,

väliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta

ei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin

ylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.

Varsinkin paluumatkalla, muutaman peninkulman päässä kaupungista

poikaansa jäähyväisiksi syleiltyään, ratsastaessaan takaisin vain

harvojen seuralaistensa keskellä, tunsi kuningas syksyn ja autiuden

ahdistusta sydämessään. Metsissä olivat jo lehdet kellastuneet,

tuuli tohisi puitten latvoissa, syksyä oli luonnossa, raskasta

toivottomuutta kaikkialla. Viipurin kaupunkikin, jonka asukkaat eivät

kuninkaan paluusta mitään tienneet, oli, kun pieni joukko taas sen

läpi ratsasti, keskipäivälläkin autio ja kuollut. Ja linna, jonne

raskaan kuninkaallisen taakkansa alla uupuva ratsu kumealta kolisevaa

hirsisiltaa myöten väsyneesti vaelsi, oli kuin hauta: tallit, pihat,

käytävät ja tuvat kumahtivat tyhjyyttään, vartijoita ei näkynyt

missään, joku rampa renkivanhus tuli vain linnan uumenista korjaamaan

vieraiden hevosia. Se kaikki tuntui kuningasvanhuksesta vallan

kaamealta, hänen jäseniään kolotti pitkän ratsastuksen jälkeen, hänen

päätään porotti, hän pelkäsi sairastuvansa ja hätäytyi taas siitä.

Valtaneuvosten kehoituksesta, joita heitäkin ratsastusmatka väsytti,

meni hän linnaan saavuttuaan levolle. Mutta kauan ei hän ollut

makuuhuoneessaan viipynyt, kun hän tulla puhisi sieltä pohteissaan

arkitupaan ja komensi linnavoudit, valtaneuvokset ja ruotsalaisen

vahdinpäällikön puheilleen. Hän oli tullut ajatelleeksi, että täältä

linnasta oli nyt liian tarkoin lähetetty väki rajalle ja hän näki siinä

suuren vaaran Viipurille ja itselleen:

-- Mitä tapahtuisi, jos vihollinen nyt hyökkäisi tätä puolustajista

tyhjennettyä kaupunkia ja linnaa vastaan? kysyi hän tiukasti Ahtisten

herralta, asettuen silmät palavina hänen eteensä.

-- Vihollinen... mikä vihollinen? sopersi vanha soturi kuninkaan

kysymyksen johdosta. -- Sotaväkemmehän on vihollista vastassa.

-- Häh, eikö mitään ole itse linnan turvallisuudeksi tehty? Eikö muka

vihollinen voisi muitakin teitä ja metsiä myöten samota tänne tämän

aution maan halki? Etkö ole sitä ajatellut, yömyssy!

Maunu Niilonpoika oli ratsastusretkeltä palattuaan riisunut

sotilaspukunsa, miekkansa ja suursaappaansa ja seisoi nyt kotoisissa

tamineissaan, pehmoisissa huopakengissä ja kudottu villalakki

päässään, kuninkaansa edessä, todellakin sangen epäsotilaallisen

näköisenä. Tämäkin kiukutti tänään Kustaata eikä hän arkaillut loukata

linnanpäällikköä, joka kuitenkin urhoollisesti ja valppaasti oli

Viipurin monesta vaarasta pelastanut. Kääntyen valtaherrain puoleen

kuningas tiukkasi:

-- Mitä arvelette? Eikö voisi vihollinen, sotaväkemme poissa ollessa,

hyökätä tänne äkkiarvaamatta esim. Käkisalmen puolelta, tuhottuaan

sikäläiset rajavartijat?

-- Eihän se olisi aivan mahdotonta, myönteli Svante Sture, uskomatta

kuitenkaan vaaraa vallan suureksi.

-- Kuka sen takaa? Mainio kaappaus ryssille, siepata rohkealla

liikkeellä linna ja Ruotsin kuningas sotaväkemme selän takaa, -- minkäs

me tekisimme?

Hiki valui vanhuksen otsalta ja ohimoilta, tuskan kylmä hiki, ja

hänen turpeat kasvonsa kävivät niskaa myöten punoittamaan. Huohottaen

hän asteli lyhyin, rauhattomin askelin edestakaisin, istahti sitten

seinärahille ja puheli katkonaisesti, melkein valittaen:

-- Kauniiseen loukkuun olet sinä Maunu Niilonpoika meidät saattanut.

Millä aiot työntää ryssän takaisin, jos se jonakin yönä tänne ryntää,

-- noilla töpökkäilläsikö?

Valtaherrat koettivat lohduttaa kuningasta, että sotaväellehän

voitaisiin pian saada sana ja siihen mennessä kyllä vähäinenkin

vartioväki porvarien avulla kykenisi puolustamaan Viipuria.

-- Onhan porvareilla sitä varten aseitakin, selitti puolestaan

Maunu-herra.

-- Mitä aseita! Knut Possen aikuisia ruostuneita rämiä, jotka kelpaavat

kaupungin puolustukseen aivan yhtä hyvin kuin sinä linnan päälliköksi!

Ahtisten herra jo ojentautui asianmukaisesti vastaamaan, mutta hillitsi

kielensä ja vaikeni, sillä hän huomasi, että pieninkin sana jo voi

aiheuttaa räjähdyksen. Vanhan kuninkaan olivat näet nämä hänen omat

kuvitelmansa saattaneet aivan pois suunniltaan. Hän takoi nyrkillään

pöydän honkaa ja huusi, että hänet on vartavasten houkuteltu tänne

satimeen, -- tänne autioon linnaan, ärsytetyn ja kostonhaluisen

vihollisen ulottuville, missä hän on eristettynä koko maailmasta,

kaukana sotaväestään, yksin muutamien höperöjen ukkojen kanssa, jotka

tuskin enää jaksavat pyssyä laukaista.

-- Sellaiseen asemaan on saatettu Ruotsin kuningas tässä kirotussa

maassa. Kuka siitä vastaa valtakunnan edessä!

Näitä tuimia, riehahtavia purkauksia seurasi sitten syvän

alakuloisuuden ja avuttomuuden tila. Kustaa Vaasa istahti pöydän

ääreen käteensä nojaten ja tunsi olevansa sanomattoman säälittävä.

Hän ikävöi poikaansa, joka oli "viety" sinne korpeen kuolemaan,

ja hän moitti katkerasti valtaherroja, että he olivat hänet

pakottaneet suostumuksensa antamaan. Ja hän ikävöi kotiinsa Ruotsiin.

Vuosikymmeniin hän ei ollut kuin lyhyiksi hetkiksi poistunut

pääkaupungistaan taikka perheensä luota -- mikä hornanhenki hänet oli

saattanutkaan nyt lähtemään tänne kaiken asutuksen takamaille...!

Vihdoin hän keksi sen sanan, jota hän jo kauan oli tapaillut, mutta ei

ollut ennen saanut kielelleen: hän katui! Miten hän katuikaan lähtöään

tänne Suomeen, katui sotkeutumistaan tähän sotaretkeen, katui sitä,

että oli ollut niin herkkä kuuntelemaan kaikenlaisten seikkailijain

liehakoivia puheita! Hän katui! Sitä hän ei ollut itselleen myöntänyt,

niin kauan kuin hänellä oli ollut sotaväkensä ja poikansa luonaan; nyt,

kun kaikki ikävä ylivoimaisena ryöpsähti hänen ylitseen, tahtoi hän sen

suoraan ja kaunistelematta myöntää.

-- Meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän katalain velhojen

maahan!

Ja siihen huokaukseen yhtyivät nyt sydämessään myöskin valtaneuvokset

Svante Sture ja Steen Leijonhufvud sekä Birger Niilonpoika Griip. Hekin

tunsivat ikävää ja autiutta mielessään ja myönsivät:

-- Ehkä ei olisi pitänyt.

-- Mutta miksi sitten ette ole antaneet minulle oikeita tietoja? Te

olette olleet huonoja, petollisia neuvonantajia!

Mutta kuningas muisti taas luullotellun, välittömän, henkilökohtaisen

turvattomuudentunteensa, ja se muisto nosti jälleen vireille hänen

luontaisen toimintatarmonsa ja synnynnäisen neuvokkuutensa. Hän

ikäänkuin taas heräsi alakuloisuudestaan, hänen piirteensä elpyivät,

hänen jäntereensä pingoittuivat, kun hän huudahti:

-- Tässä on ryhdyttävä pikaisiin toimiin! Kaikki on järjestettävä

uudelleen alusta alkaen. Maunu Niilonpoika, pistäpäs kiirettä

töpökkäihisi, saat nyt koettaa korvata laiminlyöntisi.

Ja siltä istuimeltaan rupesi kuningas jakelemaan määräyksiään.

Kaupungin porvaristosta, käsityöläisistä, teineistä ja kalastajista

oli heti paikalla muodostettava uusi varavartiokunta, jota oli

yhtämittaa harjoitettava ja jonka vuorotellen yöt päivät tuli

vartioida kaupunkia. Sopiviin paikkoihin kaupungin ulkopuolelle oli

asetettava tiedustusvartioita ja niille kaikille oli linnasta annettava

kelvollisia aseita.

-- Ja se on suoritettava tänä päivänä, hengen uhka sille, joka

vitkastelee! Ymmärrätkö, vouti, sinun tulee vastata kaikesta!

Maunu Niilonpoika kumarsi vaieten. Hän tiesi, kuinka vaikea tuollainen

käsky oli käytännössä toteuttaa. Mutta nämäkään käskyt eivät

riittäneet. Kuninkaan käytettäväksi oli hankittava kymmenen ratsastavaa

airutta, jotka olivat valmiit lähtemään hänen käskyjänsä viemään

valtakunnan eri tahoille.

-- Ja niidenkin tulee olla minun käytettävissäni tänä päivänä, muista

se!

Läsnäolleet valtaherrat oivalsivat, että tällaisten käskyjen

toimeenpano yhtäkkiä saatavissa olevilla apuneuvoilla oli mahdotonta,

ja he uskalsivat huomauttaakin, että kiireellisimmät tehtävät ovat

tietenkin ensiksi suoritettavat.

-- Kaikki ovat yhtä kiireellisiä! Pois vain vanha saamattomuus ja

suomalainen hitaus! Lähde toimimaan!

Mutta vieläkin pysäytti kuningas linnanvoudin, joka jo oli lähdössä

noita monia tehtäviään suorittamaan.

-- Tähän kaikkeen tarvitaan varoja -- niitä on hankittava. On

verotettava porvaristoa!

-- Sitä on äskenkin moneen kertaan verotettu, huomautti Maunu

Niilonpoika arasti.

-- Ei auta, puristakaa lisää -- anna luittesi luistaa vain! --

Ja kirkon on myös annettava apuaan. Minun täytyy heti saada se

hidasliikkeinen piispa puheilleni.

Martti Pietarinpoika, joka sivulta oli seurannut sekä kuninkaan

äskeistä alakuloisuuden puuskaa että sen jälkeistä toiminnan menoa,

sai nyt toimekseen hakea Paavali Juustenin hänen töittensä keskeltä

kuninkaan puheille linnaan. Piispa läksikin viipymättä nuoren

airuen matkaan, mutta siitä huolimatta odotteli jo kuningas häntä

malttamattomasti, ja esitti hänelle heti vaatimuksen, että maakunnan

kirkoista oli kerättävä varoja sotakustannuksiin.

-- Meidän kirkoistamme! sopersi Paavali aivan typertyneenä, ajatellen

nuorta, köyhää hiippakuntaansa, josta oli mahdoton saada varoja kokoon

edes välttämättömimpiin järjestelymenoihin. -- Kirkkomme on vihollinen

ryöstänyt moneen kertaan.

-- Älä petä minua, on niissä vielä jälellä paavinaikaisia kätköjä,

hopeaa ja vaskea, haeta vain esiin kirkonkellot ja alttarikalkit!

Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että täällä Karjalan kirkoissa on

Venäjältäkin ryöstettyä kultaa ja hopeaa, siitä on minulle tsaarikin

valittanut. Ne saaliit kuuluvat kruunulle.

Nämä kuninkaan kuulemat Karjalan kirkkojen ryöstöaarteista perustuivat

vanhoihin, iänikuisiin huhuihin, joilla ei ollut enää todellisuudessa

mitään tukea. Piispa rupesi tätä erehdystä selittämään kuninkaalle,

mutta tämä katkaisi hänen yrityksensä kerta kaikkiaan, komentaen:

-- Varoja on saatava kokoon, ja on parempi, että sinä, piispa, ne

kirkoistanne hankit, sillä huovimme ovat kovakouraisemmat. Toimeen vain

viipymättä!

Piispa Juusten sai poistua kuninkaan luota yhtä vaieten kuin äsken

hänen ystävänsä linnanvouti. He tapasivat tuokion kuluttua toisensa

Inga-rouvan pienessä tuvassa, jossa Maunu Niilonpoika jakeli

luokseen kutsumilleen Viipurin raadin hämmästyneille edustajille

ohjeita siitä, miten heidän oli kaupungin porvareista muodostettava

aseellisia vartiostoja sekä kerättävä heidän keskuudestaan uutta

veroa. Mielenrauhansa hetkeksi menettänyt piispa oli arvellut

ehtivänsä siellä siemaista vanhan ystävänsä kanssa edes kannun olutta

sydämensä vahvistukseksi sekä tarinoida hetken linnan naisten kanssa,

joista yksi varsinkin oli Paavalin mielestä kovin suloinen ilmiö,

mutta siitä ei nyt tullut mitään. Tulinen touhu oli siellä jo häntä

vastassa, käskyläisiä lennähteli edestakaisin, hikihelmet kostuttivat

voutivanhuksen harvenneita haivenia. Piispa Juusten kysyi kummissaan:

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko saapunut tietoja vihollisen

aikomasta hyökkäyksestä Viipuria vastaan?

-- Minkä vihollisen?

-- Ryssän, tiedän mä, sitä kai täällä pelätään.

-- Minä en pelkää ryssää enkä muuta vihollista, enkä ole koskaan

pelännyt, -- olen sille hätäilemättä aina osannut antaa vasten kuonoa.

Mutta jotakin minä nyt tosiaankin pelkään: vihaista kuningasta minä

pelkään, sillä hän voi tällä nykyisellä toimintavimmallaan tehdä meistä

kaikista lyhyessä ajassa lopun.

-- Amen, vastasi piispa, ristien kätensä vatsalleen ja yhtyen vanhan

ystävänsä huokaukseen.

* * * * *

Mutta Kustaa kuninkaan toimintavimma ei suinkaan ollut siitä lauhtunut,

että Viipurin linnanpäällikkö ja sen piispa oli saatu jalkeille. Hän

oli jo heti heidän poistuttuaan huoneesta kutsunut kanslerinsa ja

kirjurinsa, niiden joukossa Martti Pietarinpojankin, luokseen virkkoen

heille käskevästi:

-- Nyt alkaa meidän työmme -- teroittakaa sulkanne!

Ja hän kävi sanelemaan. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa,

jäljennettävää ja suomennettavaakin. Hän saneli käskykirjeitä Suomen

kaikkiin maakuntiin, niiden linnanisännille ja voudeille, joiden tuli

viipymättä toimeenpanna alueellaan uudet sotaväen otot ja vaatia

missä joka kolmas, missä joka viides mies aseineen ja eväineen heti

Viipuriin. Valtakunta on vaarassa, ankara uhka niskoittelijoille.

Suomalaista rahvasta varten oli Martti Pietarinpojan toimitettava

nämä kirjeet suomalaiseen asuun, ja se työ kävi häneltä hitaasti.

Sillä vaikea oli noihin värväys- ja muonituskirjeisiin löytää kansalle

helposti tajuttavat sanat ja lauseparret. Martin täytyi senvuoksi

myöhempään viipyä työhuoneessa käryävän talikynttilän valossa. Toiset

kirjurit olivat jo menneet levolle.

Mutta kuningas itse valvoi siellä myöskin. Hän oli tosin jo lähtenyt

makuuhuoneeseensa, mutta käveltyään siellä hetken edestakaisin

levottomana hän palasi työhuoneeseensa ja istahti pitkä yönuttu yllään

nojatuoliinsa papereittensa ääreen. Hän selaili vähän papereitaan,

mutta vaipui sitten hervotonna tuolinsa selkänojan varaan -- väsynyt,

riutunut, raihnas ukko! Siinä hän istui ja mietti, kuunnellen

kirjuripojan sulan rapinaa ja tuon tuostakin väsyneesti nivelien

pitkää, harmaata partaansa. Näyttipä Martista kuin hän joskus olisi

pyyhkäissyt silmäkulmaansakin. Väliin hän tarttui hanhensulkaan,

ikäänkuin kirjoittamaan ryhtyäkseen, mutta hänen heikoiksi käyneitä

silmiään hämärsi, hän varjosti niitä kädellään, laski sulan pöydälle ja

vaipui taas tuoliinsa. Yksinäisyytensä, ikänsä ja ikävänsä runtelema

ukko!

Kun Martti vihdoin oli saanut valmiiksi käännöksensä ja ojensi sen

kuninkaalle allekirjoitettavaksi, lähteäkseen sitten hänkin nukkumaan,

virkahti kuningas hänelle omituisen hiljaisella ja kainolla äänellä:

-- Vielä yksi kirje, poikaseni. Se oli kirje hänen puolisolleen,

kuningattarelle. Kuningas oli äsken, menetettyään toisen puolisonsa,

mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut aviokseen aivan nuoren

neitosen, Katariina Stenbockin, joka oli lupautunut antaumuksella

ja rakkaudella hoitamaan ja vaalimaan vanhaa kuningasta, siten

keventääkseen hänen iltahetkensä. Tälle hän nyt kirjeen saneli.

Hän saneli siihen aluksi paljon ikäväänsä ja katkeruuttaan. Kysyi,

miksi oli hänet näin vanhana ja voimiltaan heikkona jätetty yksin

riutumaan tänne kaukaiseen erämaahan. Miksi piti hänen täällä yksinään

kärsiä ikävää ja kaikkinaisia kieltäymyksiä, hänen, jolla kuitenkin jo

olisi oikeus saada hoivaa ja lämpöä... Mutta kohta hän taas pyyhitti

pois nuo moitteen ja karvauden sanat ja saneli kirjeensä uudelleen.

Siitä tuli nyt aivan asiallinen ja intohimoton kirje. Vanha kuningas

ilmoitti siinä kaipaavansa perhettään, kun hän näin kauas oli siitä

eroon joutunut, ja haluavansa vaimonsa ja nuorimmat lapsensa luokseen,

koska valtiolliset asiat voivat vaatia hänen viipymistään pitempäänkin

tässä maan osassa. Kustaa Vaasa käski sen vuoksi puolisoaan viipymättä

ryhtyä valmistuksiin voidakseen saapua Tukholmasta laivalla Turun

linnaan, jonne hänen oli asetuttava ja jossa hänen oli odotettava

kuninkaan lähempiä tietoja. Hän neuvoi, ettei puoliso antaisi

syysmyrskyjen eikä muiden esteiden pidättää itseään lähtemästä tälle

matkalle, jota kuningas hartaasti toivoi. Lopuksi vain oli valitus,

ettei kuningas huonojen silmiensä vuoksi itse voi tätä kirjoittaa.

Se oli lyhyt, asiallinen ja ystävällinen kirje, vailla äskeisiä

ruikutuksia ja nuhteita, jotka kuningas kai jo itsekin piti

aiheettomina. Mutta nuori suomalainen kirjuri tiesi sen rivien väliin

kätkeytyvän paljon salattua kaihoa, katkeruutta, itsesyytöstä ja

mielen levottomuutta, paljon vanhuuden heikkoutta ja avuttomuutta.

Ja hän kysyi itseltään tuota kirjettä laatiessaan, osaisikohan nuori

kuningatar löytää sen rivien välistä kaiken sen, mitä niissä oli

peitettynä.

Kirjeen valmiina kuultuaan ja sen nimellään varustettuaan -- airueiden

piti näet lähteä liikkeelle näitä kirjeitä viemään jo varhain aamulla

-- kuningas nousi ja käveli ikäänkuin levollisempana ja mieleltään

jonkun verran keventyneenä makuuhuoneeseensa. Martti Pietarinpoikakin

pääsi nyt nukkumaan.

Hän laskeutui pitkälleen pimeän arkituvan seinärahille, jossa jo toiset

kuninkaan nuoremmat palvelijat kuorsasivat. Mutta hän näki vielä kauan

silmiensä edessä nojatuoliin vaipuneen, väsyneen, riutuvan vanhuksen,

jota kalvoi tavallinen, inhimillinen ikävä. Siitä kuvasta oli

kuninkuuden kaikki loisto ja prameus riisuttu pois, siinä oli jälellä

vain vajavainen, heikko ihminen. Mutta sellaisena se kuva tuntui

nuoresta kirjurista rakkaammalta ja sydämellisemmältä kuin kuningas

Kustaa Vaasan juhlallinen, virallinen kuva.