VII

Viipurin piispa Paavali Juusten seisoi, päivätyönsä päätettyään,

tuomiokapitulinsa portilla miettien, suuntaisiko hän tänään

iltakävelynsä satamaan, jonka läheisyydessä oli hänen veljensä,

suolaporvarin talo ja missä väliin saattoi tavata Tallinnan ja

Lyypekinkin laivoja, vaiko linnaan, jossa aina sai kuulla uutisia,

-- jommallekummalle taholle hän joka ilta askeleensa ohjasi. Linna

oli kyllä nyt tyhjä, ei sieltä paljoa seuraa saanut. Mutta ehkäpä

Inga-rouva juuri sitä mieluummin ottaisi vastaan vieraan, -- niin, hän

lähtee sittenkin linnaan päin.

Se mustunut, umpinainen kivirakennus, jonka jykevän, raudoitetun portin

edustalla hän ratkaisunsa teki ja jolla nyt oli "tuomiokapitulin"

juhlallinen nimi, oli entinen Viipurin mustainveljesten luostari taikka

se osa siitä, joka vuosikymmenien rappeutumisen jälkeen oli voitu panna

auttavaan kuntoon Suomen toisen, uuden hiippakunnan hallintotaloksi.

Muuten tuota tuomiokapitulia vasta parhaillaan järjestettiin,

toistaiseksi siihen ei vielä kuulunut kuin hän, piispa itse, Viipurin

kirkkoherra, joka oli saanut tuomiorovastin arvonimen, sekä pari juuri

papiksi vihittyä teiniä apulaisina ja kirjureina. Vastahan toista

vuotta sitten tämä uusi hiippakunta oli perustettukin jakamalla vanha

kahtia, ja siinä oli kaikki vielä alkuvaikeuksien kannalla, -- eipä

ollut sen olemassaolokaan vielä yleisön tajuntaan juurtunut.

Mutta piispa Juusten, Turun koulun entinen rehtori ja Agricolan

apulainen jakamattoman hiippakunnan aikana, oli luonteeltaan

rauhallinen, miltei verkkainen mies, ja hän kävi vaikeaan tehtäväänsä,

uuden hiippakuntalaitoksen luomiseen, tyynesti ja hätäilemättä

käsiksi. Tehtävä oli monellakin tavalla vaativa ja laaja. Ei ollut

kysymys ainoastaan uuden järjestön luomisesta. Tämä osa Suomen vanhaa

hiippakuntaa käsitti, paitsi koko Karjalan, puolet Uuttamaata ja

Hämettä Hauhoa myöten sekä koko Savon asutuksen, niin pitkälle kuin

sitä ulottui Tavisalmelle ja Sisä-Suomen erämaihin asti, ja monet

näistä seuduista olivat vielä hyvin höllästi kirkkojärjestelmään

liitetyt. Siinä olisi ollut piispalle lääniä pitkiinkin

tarkastusmatkoihin, mutta hänen täytyi nyt aluksi järjestellä lähimmän

Karjalan kirkollisia oloja, joita oli niin kauan laiminlyöty, että sen

kansa syrjäseuduissa eleli melkein pakanuuden tilassa, arpojainsa ja

poppamiestensä varassa.

Juusten oli perusteellisesti ryhtynyt raivaustyöhönsä, teki pitkiä

työpäiviä, lähetteli tiheitä paimenkirjeitä, koettaen saada toiminnan

käyntiin. Mutta päivän työt päätettyään hän sulki sentään perin

kernaasti ja rauhallisesti kapitulin oven, jättäen sikäläiset huolensa

sinne, ja vietti iltansa rauhallisesti joko veljensä tai jonkun muun

porvarin talossa taikka sitten linnassa kunnon Ahtisten herran ja hänen

herttaisen rouvansa vieraana. Paavali oli näet vielä naimaton, vaikka

jo ikämies.

Outoa siellä linnassa nyt viime viikkoina oli ollut, kun koko tuo

remuava sotaväki oli poissa, mutta piispasta se toisaalta oli paljon

hauskempaa. Siellä saatiin nyt istua pienessä pirtissä Maunun ja

hänen puheliaan puolisonsa kanssa, usein kyllä mukana vielä alivouti

Sigfrid Matinpoika ja hänen suloinen tyttärensä -- todellakin suloinen

neito... Ja toimelias, ymmärtäväinen neito... ihan varmaan hyvää

emäntäainesta... Juotiin oluttuopista ja syötiin pala, ja niin meni

tarinoidessa ilta hauskasti...

Tällainen oli ohjelma tänäänkin, eräänä syyskuun päivänä. Siellä

Maunun pikkutuvassa oli kerrottu suomalaisen sotaväen hyökkäyksestä

rajan yli Inkeriin -- sanottavaa vastarintaa siellä ei oltu kohdattu

--, kuninkaan odotetusta tulosta Viipuriin -- hän saattoi tulla

laivoillaan minä päivänä tahansa, jos tuli, mikä ei sekään ollut aivan

varmaa --, ja pientä sukkeluutta oli sekaan lasketeltu Inga-rouvan ja

Sigrid Matintyttären kanssa, joka oli todella suloinen neitonen...

Tyytyväisenä iltaansa Paavali Juusten lähti hämärän tullen kävellä

löntöstelemään takaisin yksinäiseen, synkkään kapitulirakennukseensa,

jossa hän asuikin ja jossa aamulla anivarhain taas työ oli alkava.

Silloin piispan kävellessä sillan yli hänen katseensa takertui

hämärtyvälle, syystummalle lahdelle, ja hänen pyöreät silmänsä

seisahtuivat. Ilmestyihän sieltä suuria, haljakoita purjeita, jotka

levittäytyivät taivaan rantaa vastaan. Kokonainen laivasto tulossa

Viipuriin, -- tietysti kuninkaan laivasto...! Eikä Inga-rouva tiedä

mitään! Piispan lyhyet, tukevat sääret liikahtivat tavallista

liukkaammin hänen palatessaan linnaan tätä sanomaa viemään ja tuossa

tuokiossa olivat siellä valmistukset käynnissä. Ja itse seisoi Juusten

vanhan Ahtisten herran rinnalla linnan laivasillalla, kun kuningas

siitä nousi maihin ja vastaanotti ensimmäiset tervehdykset.

-- Mitä tietoja on rajalta? kysyi hän ensi sanoikseen poikansa rinnalla

maihin päästyään.

-- Toistaiseksi vain hyviä, lohdutti linnanvouti, saatellen vieraita

linnaan.

-- Mutta miksi täällä on niin hiljaista, niinkuin kuollutta, ihan

autiolta täällä kajahtaa? -- Näin ihmetteli kuningas heti linnaan

saapuessaan. -- Missä on linnanväki?

-- Sotaretkellä tietysti.

-- Kaikki? Kuka siis linnaa vartioi?

Kuningas oli taas merimatkansa jälkeen ärtyneellä päällä, ja siitä

saivat ryöppynsä tuntea sekä isännät että emännät. Matka tänne

Itä-Suomeen Tukholmasta asti oli hänestä tuntunut loppumattoman

pitkältä; hän tunsi, nyt vihdoin perille ehtiessään, joutuneensa

johonkin maailman ulkolaitaan saakka ja oli nähtävästi jo laivassa

ruvennut katumaan retkeään tänne kaiken asutuksen takamaille.

Olot olivat hänestä täällä vielä vieraammat kuin Turussa: puvut,

kansanmiesten pitkät mekot ja naisten väljät huntupäähineet,

kielenkäyttö, -- kaikki täällä puhuivat suomea --, ja sitten vielä sota

näillä kaukaisilla takamailla! Vanhasta kuninkaasta oli kuin hänet

olisi viskattu syrjään emämaastaan ja hallituspaikastaan johonkin

kaukaiseen korpeen, jossa hän ei tuntenut olevansa ollenkaan turvassa.

Niin, se sota!

Kustaa-kuningas ei ollut Ruotsissa asioita pohtiessaan osannut

kuvitella, että vielä täältä Viipurista olisi sotaväki lähetettävä

kymmenien peninkulmain päähän yhä synkempään korpeen sotimaan --

mitä hyötyä olisi siitä lopulta? Ja nyt oli hänen vielä vaikeampi

suostua siihen, että hänen pitäisi laskea nuori poikansakin noiden

rajattomien metsien ja soiden takaisille sotapalkoille näiden

kömpelöiden suomalaisten seurassa kavalaa ryssää vastaan. Siitä heillä

oli ollut kinaa Juhana-prinssin kanssa koko merimatkan ja sitä jatkui

nyt maihin noustuakin. Vanha kuningas oli erityisen äreä tuntiessaan

luissaan, ettei hän tässä painiskelussa lemmikkipoikansa seikkailuintoa

vastaan lopultakaan jaksaisi pitää puoliaan. Nuori prinssi oli jo

Ruotsista lähtiessään puhunut halustaan päästä taistelutantereelle,

eikä isä ollut sitä silloin aikoinaan kyllin jyrkästi kieltänyt, vaan

päinvastoin tuonut poikansa tänne mukanaan. Mutta nyt isä tahtoi tuon

seikkailun kieltää.

Kuningas oli majoitettu linnan keskikerroksen juhlahuoneisiin,

jotka Kaarle Knuutinpoika Bonde ja Krister Niilonpoika Vaasa --

Kustaa-kuninkaan esi-isiä sata vuotta sitten -- olivat sangen komeiksi

rakentaneet ja joita senkin jälkeen oli joltisestikin ylläpidetty. Ne

oli Inga-rouva ajoissa siistinyt ylhäisiä vieraitaan varten ja sinne

hän nyt oli näille ruokapöydänkin kattanut. Siellä kyseli kuningas

Ahtisten herralta ja Paavali-piispalta näitä Karjalan matkoja, seutuja,

missä sotatapahtumat liikkuivat, taistelevain joukkojen määrää ja

tietojen saannin nopeutta. Ahtisten herra mainitsi silloin hyvin

tärkeäksi, että kuningas lähettäisi Ruotsista nyt mukanaan tuomansa

väen, tuhatkunta miestä, senkin kiireellä Nevajoelle taistelevien

avuksi, sillä nämä odottivat näitä apujoukkoja, joiden tiesivät olevan

tulossa.

-- Eikö siellä sitten kokoamanne väki riitäkään, onko se nyt jo

joutunut hätään? tiukkasi kuningas.

-- Ei ole joutunut hätään, mutta tuloksiin nähden on mahdollisimman

tehokas sotajoukko tarpeellinen.

Kuningas käännähti kärsimättömästi nojatuolissaan, jossa hän istui

nahkareunaiseen vaippaansa kääriytyneenä, siveli levottomana kädellään

puolikaljua päälakeaan, joka kestitysviinin vaikutuksesta oli ruvennut

punoittamaan, ja virkkoi mukanaan olevien valtaneuvostensa puoleen

kääntyen:

-- Lienee siis ruotsalainen väkemme lähetettävä sinne rämeitä

tarpomaan, kun kerran leikkiin on käyty. -- Ja valtaneuvos Abraham

Leijonhufvudille, joka oli toinen mukana oleva kuninkaan lankomies,

mutta enemmän soturi kuin hänen Steen-veljensä, kuningas lausui nyt

melkein surkutellen:

-- Sinun täytynee, Abraham, lähteä varusväkemme päällikkönä sinne

rajalle, eivät taida nämä suomalaiset siellä muuten selvitä.

Siihen iski silloin taas kiinni Juhana-prinssi, joka terveenä ja

reippaana istui viluisen isänsä vieressä, huudahtaen:

-- Juuri niin, ja Abraham-enon mukana lähden sinne nyt minäkin.

Hän oli kuitenkin valinnut huonon hetken uudistaakseen vanhan

pyyntönsä. Sillä kuningas oli nyt huonolla tuulella ja vastasi

pojalleen lyhyesti ja kipakasti:

-- Sinä, Juhana, jäät minun kanssani tänne odottamaan tuloksia

tapausten menosta.

-- Tänne autioon linnaan!

Jo näkivät syrjäisetkin, että kiivas Vaasan veri kuohahti sekä isässä

että pojassa. Nuori prinssi sävähti punaiseksi kasvoiltaan, hänen

silmiinsä kohosivat kiukun ja pettymyksen kyyneleet ja läimäyttäen

oluttuoppinsa pöytään hän virkahti ikäiselleen oudolla kiivaudella:

-- Minä lähden sittenkin!

-- Vastoin isäsi kieltoa! Niskoitteletko kuningastasi vastaan, poika?

Nuori prinssi oli juuri ehtinyt 18 vuoden ikään ja jo tällä

Suomen-matkallaankin ruumiiltaan huomattavasti kehittynyt. Päivä oli

paahtanut hänen ennen maidonkarvaiset lapsenkasvonsa ruskeiksi ja

merielämä vahvistanut hänen ennen hentoja jäseniään. Hän nousi nyt

pitkänä ja solakkana istuimeltaan, astui kunnioittavasti isänsä luo ja

virkkoi äänellä, jossa soi sekä hellyyttä että päättäväisyyttä:

-- Isä, en ole lapsi enää. En voi palata tältä sotaretkeltä, voimatta

kertoa olleeni mukana sodan tapauksissa. Minua halveksisi sekä aina

ivallinen vanhempi veljeni että kaikki muut, jotka tietävät minun

olleen tällä Suomen-retkellä. Minut leimattaisiin pelkuriksi. Koko

sotaväkikin, jolle olen ilmoittanut aikovani sitä seurata, nauraisi

minulle, -- isä, ethän tahdo saattaa poikaasi tällaisen naurun

esineeksi! Miksi voisit sitä tahtoa?

Hän puhui lämmöllä ja arvonannolla, mutta oudolla lujuudella, -- isä

tunsi sen otteensa heltiävän, joka oli pitänyt häntä voiton puolella.

Hän tunsi poikansa esiintymisessä Vaasan suvussa salaa piilevän

kunnianhimon, joka saattoi sitä johtaa mihin tahansa, ja oivalsi

sen nyt Juhanassa heränneen. Mutta hän tahtoi vieläkin säilyttää

vaikutusvaltansa ja pysyttää poikansa luonaan vaaroista syrjässä.

-- Sitä, mikä tapahtuu minun käskystäni, älköön kukaan uskaltako

arvostella. Jos minä estän sinua lähtemästä luotani kymmenien

peninkulmien päähän tähän sissirosvojen ja noitain maahan, on minulla

siihen pätevät, valtakunnalliset syyni...

-- Mutta häpeä osuu minuun, ja koko eliniäkseni. Minä en voi sallia

nuoruuteni turmeltuvan turhista varovaisuussyistä. Ja kääntyen

valtaherrain puoleen puhui prinssi kiihkeästi ja hartaasti: --

Steen-eno ja Abraham, johtaahan isän rakkaus, joka minulle on kallis,

tässä harhaan...

-- Mitä sinä siitä tiedät! urahti ukko.

Mutta valtaherratkin kävivät kannattamaan nuoren prinssin pyyntöä. He

tekivät sen kyllä hillitysti, kautta rantain, mutta sentään selvästi

esittämällä, että vaara rajalla tuskin oli sen suurempi kuin täällä

Viipurissakaan, jos varteenotetaan tarpeellinen, kuninkaalliselle

henkilölle kuuluva varovaisuus. Pieni ratsastusmatka vain -- ja

pääseehän sieltä takaisin.

Kuningas taisteli sisäistä taistelua, nieli kiukkuaan, mutta ei voinut

kieltää, että pojan kanta oli jossain määrin oikeutettu. Viimeisiin

asti hän kuitenkin koetti tehdä vastarintaa ja huudahti melkein

vihaisesti vanhemmalle Leijonhufvudille:

-- Mitä, Abraham, otatko vastuullesi kuninkaallisen prinssin hengen ja

turvallisuuden, -- oma henkesi on siinä kysymyksessä.

-- Otan kyllä.

Vanha kuningas katsoi muuten varovaa ylimystä hämmästynein, hiukan

vetistävin silmin, katsoi poikaansa, jonka posket hehkuivat intoa,

ja ymmärsi, että hänen oli nyt tässä lopultakin peräydyttävä. Se

häntä sekä suututti että suretti. Suututti siksi, että hänen, isän ja

kuninkaan, oli arveluttavaa pyörtää sanansa. Ja suretti senvuoksi, että

hän nyt yhä selvemmin näki pojassaan ominaisuuksia, joita hän pelkäsi.

Juhana oli sydämellinen ja avomielinen, -- sillä herttaisuudellaan hän

juuri oli anastanut lemmikin paikan isän sydämessä, -- mutta hänen

tunteensa eivät olleet ketään, ei edes isääkään kohtaan niin syvät,

että hän niiden vuoksi olisi uhrannut kipenenkään itserakkauttaan tai

maineen taikka imartelun himoaan. Ja pohjalla oli kai sittenkin se

ainainen veljeskilpailu: Juhana tahtoi tietysti saada sotamainetta

voittaakseen kansan suosion vanhemman veljensä, tuon epäluuloisen

jurottajan, kustannuksella. Tämä into se näin oli ajanut pojan välit

isän kanssa hetkeksi asettumaan kuin veitsen kärjelle.

Sitä vanha Kustaa hätkähti, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä

oikeus vain omaa ikäväänsä ja omaa, ehkä aiheetonta levottomuuttaan

ajatellen laskea asiat niin pitkälle. Hän nousi nyt hänkin

ruokapöydästä ja virkkoi tyynemmin:

-- Me keskustelemme asiasta vielä kahdenkesken, Juhana. Hyvää yötä,

herrat, -- antamasi takuun, Abraham, panen mieleeni.

Pöytäkunta hajaantui, mutta kaikki olivat jo selvillä siitä, että

nuorella herttualla oli aamulla lupa lähteä rajalle.

Piispa Juusten käveli tällä kertaa yösydännä yksin linnasta

kapituliinsa. Olihan se ollut hänelle merkki-ilta! Merkkitapaushan oli

koko Viipurin kaupungille ja laajalle Karjalalle, kun maan kuuluisa

kuningas, sen voimakas isällinen hallitsija, kerran oli saapunut

tähänkin valtakunnan kaukaisimpaan laitaan vierailemaan. Mutta

hiljainen piispa, joka harvapuheisena ja vaatimattomana oli iltakauden

istunut tuossa ylhäisessä seurassa, tunsi sittenkin mielessään vähän

pettymystä. Hän oli kuvitellut kuninkaan jalommaksi ja mahtavammaksi,

voimakkaammaksi ja suurpiirteisemmäksi. Tämäkö äreä, pussinaamainen,

vetistäväsilmäinen ukko oli siis tuo nerokas ja voimakas

Kustaa-kuningas, joka oli voittanut miltei lukemattomat vihollisensa,

koonnut innollaan talonpoikaisjoukkoja aseisiin, ja niiden avulla

pelastanut maansa vieraasta ikeestä? Tämäkö levoton, tupsahteleva, arka

äijä...? Koko iltakausihan jankattiin vain siitä, raskisiko hän laskea

poikansa, kohta täyden, rotevan miehen, sotarintamalle, jonne hän

tuhansia muita komentaa!...

Ei, Paavalista tuntui, kun hän siinä verkalleen Viipurin syyspimeitä

kujia löntösteli, että oli parempi olla tutustumatta kuninkaaseen näin

läheltä, parempi häntä palvoa ja kunnioittaa kaukaisena, korkeana

olentona.