VI

Viipurin linnassa piti näihin aikoihin isännyyttä iäkäs soturi Maunu

Niilonpoika, Ahtisten herra, joka, vaikka jo olikin sairaalloinen,

kokeneena voutina huolehti linnan varustamisesta ja muonittamisesta.

Mutta linnan sisäsuojissa hoiti komentoa hänen paljoa nuorempi,

tarmokas puolisonsa, Inga-rouva, jonka vyöllä kaikki avaimet kalisivat.

Tämä terhakka emäntä oli kuin keskittävä sielu siinä suuressa

perheessä, joka nyt asusti Torkkelin vanhassa saarilinnassa.

Pitkä oli jo yksin herrain salissa se pöytä, johon Inga-rouvan tänä

kesänä joka päivä oli toimitettava ruokia ja juomia ja jonka ääressä

hän määräili, asemiesten ruokapöydästä puhumattakaan. Viipurissa oli

näet tänä vuonna (1555), ja jo viime syksystä asti, koolla Suomen

koko sotaväki, jonka päälliköt, Suomen asepalvelusta suorittamaan

velvolliset vapaamiehet, mainitussa pöydässä aterioivat. Vuoden ajan

oli tällä itäisellä rajalla ollut rauhatonta ja sen jälkeen, kun

venäläinen sotaväki viime talvena oli tehnyt äkillisen hyökkäyksen

Viipuria vastaan, viipyen muutamia päiviä sen muurien edustalla,

oli elämä linnassa ja kaupungissa ollut kuin sota-ajan leirielämää.

Virallista sotaa ei tosin ollut, mutta yöt päivät oli silti oltava

varustuksissa. Näiden sotaan velvollisten rälssimiesten oli ollut

jätettävä kotinsa ja tilansa Hämeessä ja Satakunnassa ja oltava koolla

Viipurissa maataan puolustamassa.

Näin oli mennyt talvi ja kesä eikä ollut kummaa, että miehet jo

ratkaisua ikävöivät. Siitä oli puhe aina kun he eri vartiopaikoiltaan

tai partioretkiltään keräytyivät tuon pitkän ruokapöydän ääreen ja

tarina läksi luistamaan.

Niin oli laita eräänäkin päivänä elokuun lopulla, jolloin ulkona vihmoi

sadetta ja miehet olivat, märät viittansa riisuttuaan, asettuneet

paikoilleen Inga-rouvan antimia nauttimaan.

Pöydän päässä istui lihavahko, iäkäs soturi, jonka kasvot olivat

suurimmalta osalta sankan, harmahtavan parran peitossa. Se oli

sotaeversti Niilo Boije, tyyni, harvapuheinen herra, joka oli vanhin

joukossa ja siksi istui kunniapaikalla. Hänen oikealla puolellaan oli

paikka jäntevännäköisellä, juurevalla ylimyksellä, jonka varma ääni

usein kaikui pöytäkunnassa ja jonka viisaat neuvot tavallisesti jäivät

ratkaiseviksi. Tämä kultalangoin kirjailtuun asetakkiin puettu mies oli

Kankaisten Horn-suvun päämies Henrik Klaunpoika, laamanni ja Suomen

sillä erää vaikutusvaltaisin mies. Hän oli nyt noin 45 vuoden iässä,

mutta nämä vuodet eivät näyttäneet häntä paljoakaan painavan, sillä

ketterä ja vilkas hän oli liikkeiltään.

Niilo Boijen toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, -- se oli

tyhjä kevätkesästä asti, jolloin sen haltija, Horn-suvun toisen,

Joensuunhaaran edustaja Klaus Kristerinpoika, Boijen lanko ja Henrik

Hornin veljenpoika, oli lähtenyt suomalaisten sotatoveriensa asiaa

ajamaan kuninkaan luo Ruotsiin. Lähinnä sotaeverstiä istui nyt

Yrjö Fincke, suomalaista Renkosen vapaasukua, Savon uuden linnan

ramparuumiisen, mutta tarmokkaan päällikön, Kustaan, veli, ja häntä

vastapäätä taas kenotti pystynä ja itsetietoisena nouseva kyky,

kruunun toimissa jo paljon käytetty Jaakko Heikinpoika, joka lukeutui

Hästesko-sukuun, vaikka tuo alkuperä olikin vähän epätietoinen.

Mutta hän oli nainut Kankaisten Hornin vanhimman tyttären, ja siten

päässyt Suomen parhaimpaan sukuun; ennenkaikkea oli hän kuitenkin

itse kyvyllään luonut nimensä ja varallisuutensa. Hän väitteli usein

vierustoverinsa Erik Akselinpoika Ståhlarmin kanssa, joka päinvastoin

oli ylhäistä perua, mutta sangen vähän omilla ansioillaan sukunsa

mainetta kullannut. Vilkkaampi väittelytoveri oli Hannu Björninpoika,

Lepaan sukua, kalpeaverinen, valkokätinen herra, jota oli ulkomaan

yliopistoissa kouluutettu, hienostunut lukumies. Nyt hän oli Sääksmäen

tuomarina, mutta sodan uhatessa oli hänenkin ollut lähdettävä

ratsumiehineen aseväkeen. Tiedettiin hänen kihlanneen Henrik Hornin

toisen tyttären, Jaakko Heikinpojan vaimon sisaren, ja oli näistä

tietorikkaista, kyvykkäistä miehistä siten tuleva langokset. -- Yrjö

Boije, Niilon poika, ja Maunu Ille, joka oli Ståhlarmin vävy, olivat

molemmat vastanaineita ja kaipasivat senkin vuoksi enemmän kuin muut

jotakin ratkaisua tähän pitkäveteiseen piiritystilaan.

Pöydän alapäässä istui sitten useita yllämainittujen sukujen nuorempia

jäseniä sekä nousevain vallassukujen edustajia, kuten Niilo Skalm, joka

äitinsä puolelta kuului Särkilahden sukuun, sekä "nuori" (erotukseksi

Hornista) Klaus Kristerinpoika, Jägerhorn-sukua.

Tässä valtaisessa ylimyspöydässä oli yksinomaan miehistä väkeä --

vain harvoin kävivät asianomaisten rouvat Viipurissa puolisojaan

tervehtimässä -- Inga-rouva oli siellä useimmiten yksin sukupuolensa

edustajana. Mutta hän pitikin hyvin puolensa, asetellen toisinaan

liian rajuiksi pyrkiviä pöytäpuheita taikka reipastuttaen iloisilla

jutuillaan pöytäkunnan mielialaa.

Sitäkin näet tarvittiin. Sillä vaikka sotaherroilla oli alituista

asehommaa ja seuraa toisistaan, painui mieli tuosta pitkästä,

odottavasta leirielämästä kuitenkin usein alakuloiseksi. Näin oli

varsinkin laita nyt syyskesällä, jolloin varrottiin tulosta Klaus

Hornin Ruotsin-matkasta ja kaikki vaappui arvaamisen varassa.

-- Saadaanko tästä ilmisota, vai onko uusi talvikausi täällä kykittävä

ja ryssän kanssa vaanittava toinen toistaan?

Tämä oli pöytäkunnan ainainen kysymys. Siitä oli väitelty, oli lyöty

vetoja, oli tarinoitu niin paljon, ettei siihen enää tavallisina

päivinä kajottu. Mutta tänään oli laivaston päällikkö Jaakko Bagge

Uuraasta, jossa hänen aluksensa olivat ankkurissa, tullut käymään

linnassa -- hänelle oli annettu kunniapaikka Inga-rouvan vieressä -- ja

hän palautti vireeseen tuon vanhan keskustelun.

-- Miksei meille tule mitään vastausta? puhui kärttyisästi tuo

kasvoiltaan tummanruskeaksi päivettynyt ruotsalainen laivaherra. --

Olavi Skottehan lähti jo kolme viikkoa sitten viemään kirjettämme

Turkuun, -- ei vain kuulu mitään!

-- Ehkei ole kuningas vielä saapunut Turkuun, ehkei saavukaan, arveli

Jaakko Heikinpoika raskasmielisesti. -- On voinut tulla jotakin väliin,

hän on voinut taas muuttaa mieltään.

-- Vaikkapa niinkin, kyllä hän meille siitä sanan laittaisi, virkahti

Henrik Klaunpoika Horn rauhallisesti ja lohduttavasti. -- Malttia vain!

-- Joka tapauksessahan tulisi Skotten palata, huomautti vanha Niilo

Boije pöydän päästä. Mutta siihen virkkoi taas Maunu Ille, jonka kaikki

tiesivät kovasti ikävöivän nuorikkonsa luo:

-- No, hän lepää tietysti viikon vaimonsa luona Turussa, -- kukapa ei

niin tekisi!

Herrat hymähtivät raskasmielisesti, he eivät enää kyenneet remuavampaan

iloon. Ja vallan vakavissaan tarrasi Jaakko Heikinpoika kiinni

Ille-herran pieneen pilaan:

-- Tämä ei ole naurun asia. Talonpojat, joita olemme koonneet tänne

sotaretkeä varten, napisevat, muonitus ryöstetystä maakunnasta käy

vaikeaksi, syksy lähenee...

-- Ja vihollinen ehtii varustautua, lisäsi Boije. Aina rienaileva Maunu

Ille veisteli taas siihen:

-- Ja olutkin loppuu. Mutta kun tämä tapahtuu, silloin lähtenee meistä

jokainen täältä kotiinsa perheensä luo, heittäen Viipurin Ahtisten

herran hoitoon.

-- Ja jättäen maan alttiiksi viholliselle, lisäsi Horn. -- Ei käy

sekään.

-- Mutta ei käy tämäkään, jyrisi Bagge kiukustuneena. -- Ratkaisu on

saatava: joko -- tahi!

Mieliala laskeutui yhä matalammaksi. Ei kukaan ehdottanut lautapeliä

eikä sotamiesten keskeistä paininäytöstä pihalla, niinkuin usein ennen

vieraiden käydessä; kaikki vain murjottivat ja Bagge hieroi lähtöä

takaisin laivastoonsa.

Silloin yritti taas Inga-rouva avuksi:

-- Miehiset miehetkö täällä ikäväänsä ruikuttavat! Mikä teillä on

oikeastaan hätänä katetun pöydän ääressä -- tahdotteko lisää puuroa

vai naurishaudikkaitako! Pankaa huilut soimaan, vieraan kunniaksi voin

tarjota teille ylimääräisen olutkannunkin tänään.

-- Yritetäänpä siis uutta kannua, -- kiitos, virkkoi nuori Boije,

repäisten itsensä reippaaksi. -- Inga-rouvan malja!

-- Ja Yrjö laulamaan sotalauluja, ehdotti Ille. Mutta väkinäisesti ei

iloa saatu syttymään.

Kulauksen siemaistuaan jurottivat miehet taas harvapuheisina

ja läksivät sitten iltakierrokselleen vartiopaikkoihinsa,

vapaavuorolaisten vääntäytyessä haukotellen pitkäkseen.

Tarkastuskierrollaan kävelivät Henrik Klaunpoika Horn ja Hannu,

Lepaan herra, yhdessä. Ikäerosta huolimatta sopeutuivat he luonteensa

puolesta hyvin toisiinsa ja hehän olivat nyt sitäpaitsi aikeessa

ruveta sukulaismiehiksi. Sittenkun Lepaan herra jo vuosi sitten oli

kihlannut Kankaan Hornin nuoremman tyttären, odottivat he vain tämän

sotarymyn päättymistä tai aseman vakaantumista, lähteäkseen häitä

viettämään. Siitä he taas keskustelivat astellessaan sillan yli

kaupungin muurivarustuksille, joihin vartiot olivat sijoitetut, ja

tarkastaessaan, että ne olivat paikoillaan ja valveilla.

Sade oli äsken tauonnut. Sotamiehet kykkivät siellä muurinsarvissa

velton ja kyllästyneen näköisinä virittämäinsä sääskisavujen ympärillä;

mieliala näytti heidän keskuudessaan olevan ainakin yhtä matala kuin

ratkaisua odottavain herrain keskusteluissa.

-- Odotukseen kyllästyneinä olisivat sotilaat kylläkin nyt hanakat

tappelemaan, virkahti Hannu, kun he taas karjaportilta palailivat

takaisin.

-- Mutta, lisäsi hän äkkiä, -- olemmeko sittenkään niin valmiit

toteuttamaan jännityksellä odottamaamme ratkaisua kuin yleensä

kuvittelemme?

-- Tarkoitatko, Hannu, että olisi parempi, jos ilmisota jäisi

syttymättä, -- silloin päästäisiin ehkä pikemmin häitä viettämään,

veisteli vastainen appi syvämietteiselle toverilleen.

-- Tarkoitan, että valloitussotaa varten pitäisi varustusten olla

täysin varmoja ja riittäviä, -- puolustussodassahan voi sentään

heikommallakin väellä selviytyä, selitti Hannu. -- Enhän ole varma

siitä, olisiko pidättyväisyyden kanta onnellisin, eikä hääjuhlani ole

minulle toki ratkaisevin, vaikka kyllä mielelläni mahdollisimman pian

veisin kauniin morsiameni kotiin Lepaalle. Mutta onko meillä täyttä

perustetta sotaintoomme?

Henrik Klaunpoika oli nuoren miehen puhuessa käynyt kasvoiltaan

vakavaksi. He olivat ehtineet Vesiportin linnakkeelle, jonka edustalla

oli rivittään telttoja ja niiden välissä loimuavia leiritulia, --

suurin osa talonpoikaista nostoväkeä oli leiritetty sinne. Sotaleiri

ei ollut suinkaan suuri ja Henrik-herra tiesi paremmin kuin kukaan

muu, ettei tästäkään sotaväestä suurin osa ollut hyökkäyssotaan

pätevää, harjoitettua aseväkeä. Hänen täytyi myöntää nuoren toverinsa

epäilyksissä olevan paljon oikeutettua ja perusteltua.

Mutta Hannu lisäsi vieläkin:

-- Käsitänhän, että me kaikki tähän kyttäämiseen kyllästyneinä

ikävöimme rutompaa ratkaisua. Mutta olen usein ihmetellyt, kuinka

sinäkin, Henrik, harkitsevin meistä ja kaikkea uhmaa karttava mies,

niin empimättä kannatat tätä sotaretkeä.

-- Olen sitä empinyt paljonkin, vastasi nyt Horn verkalleen, -- ja

turhat kuvittelut riisun mielestäni vieläkin joka päivä. Meillä on

tuskin 4000 täysin asevalmista miestä, muut ovat nostoväkeä; vihollinen

voi nostaa paljon suuremmat joukot vastaamme. Se on totta. Mutta jos

sittenkin mieluummin kannatan ilmisotaa kuin tätä salavaanintaa,

niin perustuu se käsitykseeni, että siihen on pakko. Tämä tilanne

on kestämätön, uutta talvea emme jaksa täällä vartioida, meidän

täytyy koettaa häätää vihollinen kauemmas. Tuloksestahan ei voi olla

varmuutta, mutta yrittää täytyy.

-- Eikä nykyisen mielialan vallitessa yritystä voida seisauttaa, jos

vain kuningas siihen suostuu, myönsi Hannu. -- Mutta mitä hän sanoisi

mahdollisesta epäonnistumisesta?

-- Niin, syyn saisimme me raskaasti kantaa... Mutta sittenkin luulen,

että maan etu silläkin uhalla vaatii yrittämistä...

Henrik Klaunpoika oli tunnontarkka mies ja katsoi asioita syvemmältä

kuin hänen sotatoverinsa. Ja hänen nuorempi toverinsa huomasi nyt

selvästi, että hän ajatteli suurella huolella tulevaisuutta, olipa

kuninkaan ratkaisu kumpi tahansa.

Näin keskustellen palasivat miehet siltaa pitkin kaupungista linnaan.

Sateenharmaa taivas oli ruvennut kirkastumaan, pilvien välistä pilkisti

toisinaan esiin kalvakka elokuun kuutamo, hopeoiden vanhan, jykeän

linnan särmikkäät torninharjat ja lahden tyynen pinnan. Hiljaista

oli kaupungissa, vesillä ja koko luonnossa. Linnassa jo nukuttiin.

Odotukseen kyllästyneet miehet olivat siellä varhain laskeutuneet

levolle, toivottaen toisilleen:

-- Saapuisi edes huomenna varmuus!

* * * * *

Mutta heidän ei nyt tarvinnut odottaa huomiseenkaan. Klaus Horn ja

Lepaan herra eivät vielä olleet ehtineet kuutamoiselta linnanpihalta

nousta sisäsuojiin, kun Neitsytniemen puoleiselta portilta kuului

ankaraa koputusta. He arvasivat heti asian, juoksivat portille, jonka

vartija kuului tiukkaavan saapuvilta tunnussanaa, ja tunsivat heti

ulkopuolella Klaus Kristerinpojan käskevän äänen:

-- Laske sisään, oman talon ollaan väkeä. Ja Antti Niilonpojan ääni

kuului säestävän:

-- Avaa helkkarissa, nihti, nopeammin, ja hanki meille olutta, tässä on

kamala jano...!

Pian tervehtivät sukulaiset ja toverukset toisiaan portilla, ja

muutamia kiireisiä vuorosanoja vaihdettiin jo siinä pihalla vieraiden

satulasta noustua:

-- Hyvät kuulumiset!

-- Kuningas on siis suostunut?

-- Käskenyt! Jäi Turkuun, saapuu itse tänne!

-- Väkeä ette tuo paljoa tullessanne?

-- Kuningas tuo laivoissaan enemmän. Nyt olutta!

Siitä sukeusivat pitkät ja iloiset juomingit sinä yönä Viipurin

linnassa. Makuulleen menneet miehet kimposivat pystyyn odotetun viestin

kuullessaan, mielten pingoitus ja pitkä alakuloisuus laukesi hilpeään

surinaan ja nuorten miesten kuultiin hihkaisevan toisiaan tavatessaan

sekä keräytyessään uudelleen Inga-rouvan pitkän pöydän ympärille.

Kyseltiin ja vastattiin. Matkalta saapuneet soturit eivät muistaneet

väsymystään, he kertoivat yhä uudelleen Kustaa-kuninkaan epäilysten

vähittäisestä hälvenemisestä, hänen matkastaan Turkuun, Olavi Skotten

sanoman ratkaisevasta vaikutuksesta ja omasta pikaratsastuksestaan

Suomen halki. Varsinkin oli äänessä Antti Niilonpoika, joka tyhjensi

tiheään sarkkansa ja pyysi uutta huudahtaen:

-- Toista oli lähtöni tästä linnasta vuosi sitten -- miekatta ja

kunniatta, varmuutta ei muusta kuin niskanikamani menettämisestä. On

monasti kurkussani tuntunut, kuin sitä hirttonuora kuivaisi -- täytyy

kostuttaa!

-- Ja nyt tuot kilven ja ritarinimen mukanasi tänne palatessasi!

-- Ja se nimi on kunnostautuva uusissa taisteluissa ryssää vastaan!

-- Miekka lippuna, -- Sabelfana!

Näin miehet palannutta toveriaan onnittelivat, huudahtaen lopuksi:

-- Terve tultuasi! Yhdessä lähdetään nyt takaisin Kivennavalle.

-- Ja siitä paljon kauemmas!

Herrain salista siirtyi tämä vapautunut, reipas mieliala miesten

tupaankin ja vahtimuutosten mukana kaupunginkin vartiopaikkoihin, ja

taas virisi miehistössäkin uusi sotainto.

-- Sotakäsky on saapunut!

-- Nyt päästään rajalle!

Jo aamulla alettiinkin sitä rajallelähtöä valmistaa.

Raskaammat tykit ja piiritysvehkeet sälytettiin laivoihin, kantohevosia

kuormitettiin, miehille pantiin kuukauden muona heidän kontteihinsa

ja aseet hiottiin ja rasvattiin. Jaakko Bagge varusti kiireellä

laivastonsa purjehduskuntoon, rientääkseen sillä Nevajoelle, jossa

sen oli yhdyttävä maajoukkoon. Ja muutamien päivien perästä samosi

Viipurin ratsu- ja jalkaväki liehuvin lipuin ja pärisevin rummuin ulos

Karjaportista, missä talonpoikainen nostoväki siihen yhtyi, ja siitä se

käänsi kulkunsa hävitetyn Karjalan halki Inkeriä kohden -- se maakunta

oli ensiksi valloitettava.

Viipuri tyhjeni. Sen porvarit, joille vuoden kestänyt sotaväen

majoitus oli kaikkinaisten rasitusten ohessa tuottanut hyötyisät

markkinat, katsoivat allapäin tyhjiä myymälöitään ja autioiksi jääneitä

rantasiltojaan, joissa ei nyt enää mikään kauppa käynyt, ja kaupungin

kellarin kapakoitsija jouti torkahtamaan tynnyrinsä päälle.

Linnassa kulki vanha Ahtisten herra sulkemassa aittoja ja talleja ja

järjestämässä harvat linnaan jääneet sotavanhukset portinvartijoiksi.

Hän kuuli Inga-rouvan äreänä toruvan piikojaan keittiössä. Sitä

toraääntä ei yleensä kuulunut, milloin kiire oli, milloin sotaisia

miesjoukkoja oli syötettävä ja paistinkäry paksuna tuprusi ulos

oventäydeltä. Silloin linnan emäntä keittiössään viihtyi, silloin hän

oli iloinen ja ketterä.

Sellaiseksi myönsi Inga-rouva itsekin luonteensa. Hänellä täytyi

olla ympärillään nurinaa ja kiirettä, miekkain ja kannusten kilinää,

kirpeitä sotajuttuja, pisara kohteliaisuutta sekaan ja vähän

sukkeluutta höysteeksi... Valmistapas nyt ateria yksinomaan Maunu

Niilonpojalle ja hänen kirjurilleen ja piispa Juustenille, milloin

tämä edes sattui linnan vieraaksi tulemaan, -- mokomakin tehtävä

toimeliaalle emännälle!

Hän ikävöi poistuneita sotapoikiaan. Mutta pian hän oli saava uusia ja

vaativia vieraita linnaansa.