IV

Arkielämän sävyisässä rauhassa ja mitään pahaa aavistamatta oli

Turun vanhahko, verkasliikkeinen linnanvouti Simo Tuomaanpoika juuri

hankkiutumassa perheineen levolle hiljaisen linnan hiljaisessa

siipirakennuksessa, kun hänelle äkkiä tuotiin sanoma kuninkaan airuen

saapumisesta. Hän hätkähti pahasti, sillä nämä kuninkaan viestit

olivat aina omiansa häiritsemään hänen elämänsä säännöllistä kulkua ja

aiheuttamaan hänelle ylimääräistä puuhaa ja vaivannäköä. Tosiaankin,

Turun linnanvoutina olisi nykyisissä rauhan oloissa ollut hyvä olla,

ellei aina toisinaan olisi saapunut näitä kuninkaallisia kirjeitä

ja pikaviestejä, jotka aiheuttivat senkin seitsemän toimenpidettä.

Nämä olivat silloin kohta ja tarkoin suoritettavat, siitä piti

kyllä kuninkaan valvova silmä huolen. Tuomas kiraisi senvuoksi nyt

hiljakseen, vetäessään uudelleen housut jalkaansa ja kutsuessaan airuen

puheilleen.

Mutta vasta hän pahasti säikähti, kun nuori airut oli hänelle asiansa

esittänyt ja hän oli lukenut kuninkaan kirjeen. Hän hypähti pystyyn ja

uni karisi kokonaan hänen silmistään.

-- Herra Jumala, mitä puhut, onko kuningas jo Suomessa? Taivassalossa

koko seurueineen, ja täällä linnassa huomenna -- niinkö väität? Etkö

horise?

-- Tänä aamuna kuningas lähetti minut Viaisista tätä sanaa tuomaan.

-- Tänään ja huomenna, mutta sehän on mahdotonta...!

Simo-parka, jolla kyllä oli ollut edeltäpäin saapunut jäytävä tieto

tai aavistus sellaisesta mahdollisuudesta, että kuningas tänä syksynä

tulisi Turkuun, mutta joka ei sitä tosissaan ollut ottanut uskoakseen,

hölmistyi niin, ettei tiennyt, kumman jalan pistäisi mihinkin kenkään.

Mistä päästä pitäisi nyt aloittaa vastaanottopuuhat, kunnollisiin

valmistuksiin ei tässä ole enää mitenkään aikaa! Hän pukeutui ensi

hädässä komeimpaan asepukuunsa, miekkavyöhön ja kannussaappaisiin,

joita hän vain suurina kirkkojuhlina oli käyttänyt, mutta oivalsi

samalla, ettei tämä puku häntä pitkälle auttanut eikä ollut vielä

tarpeellinenkaan. Itse linnahan olisi huomiseksi saatava auttavaan,

siistiin kuntoon kuningasta ja hänen seuruettaan varten, ja tämän tiesi

Simo varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi -- siksi hän vuoroin siunaili,

vuoroin kiroili.

Sillä Turun linna oli nyt vuosikymmeniä ollut -- sekä asianomaisten

toimettomuudesta että varojen puutteesta -- varsin vaillinaisessa

hoidossa ja varsinkin sen juhlahuoneet olivat jääneet korjaamatta.

Siellä olivat viime aikoina isännöineet vain tilapäiset linnanvoudit,

kuninkaan palkkakäskyläiset, veronkantajat ja tilintekijät, jotka

asuivat muutamissa taloushuoneissa, ei omaa hoviaan pitävät

linnanherrat taikka läänitysmiehet, niinkuin ennen aikaan. Siten

sekin vähä, mikä olisi eri aikoina kuninkaan käskystä ollut linnana

hoidettava, oli enimmäkseen jäänyt rappeutumaan. Vanhoissa n.s.

juhlasuojissa ja kanslioissa tuskin oli käyty vuosikausiin, niissä

vallitsi vuosien pöly ja ummehtunut autius, hiiret ja hämähäkit olivat

saaneet siellä vapaasti mellastaa. Rappuset olivat törkyä täynnä, ovet

tuskin liikkuivat saranoillaan, pienistä lasi-ikkunoista pääsi vain

kuulakas valo sisään. Entä huonekalut, entä vuoteet ja vuodevaatteet,

entä koko keittiökomento...!

-- Se on mahdotonta, saatte sen uskoa, hoki Simo niin ankaran

näköisenä, että Marttia aivan nauratti, sillä kenellepä hän siinä

vihojaan purki. Sen oivalsi silloin Simo itsekin ja laukesi taas

toivottomuuteen. Mutta kuninkaan kirje repäisi hänet taas siitäkin irti.

-- Ei, yrittää täytyy, mitä yrittää voidaan. Voi Jumala, sitä työn ja

edesvastuun määrää!

Siitä sukeutui sinä iltana rajatonta juoksua, huutoa ja hälinää Turun

vanhassa linnassa, niin että sen hiiret ja hämähäkit ja pelätyt

peikot arvatenkin panivat sitä menoa vastaan ankarat vastalauseensa.

Linnan väkeä ja palvelijoita oli vähän, kaupunkiin oli pikasanoja

laitettava ja sieltä vielä iltamyöhällä nostatettava aputyöläisiksi

kaikki miehet ja naiset, joita vain liikkeelle saatiin, -- Simo sääsi

tähän kiireeseen oikein ylimääräisen pakko-oton. Sinä yönä ei kukaan

nukkunut Turun linnassa, ei edes unestaan arka Simo Tuomaanpoikakaan,

jonka olisi pitänyt järkiperäisesti järjestää ja johtaa työt, mutta

joka vain kulki ympäriinsä ja valitteli tätä suunnatonta työn paljoutta

ja tuloksen epätyydyttäväisyyttä. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä,

juostiin ristikkäin, kannettiin vettä ja sohittiin luudilla, naulattiin

ja revittiin, huudettiin ja hoilattiin.

Nuori airut katseli tätä aiheuttamaansa menoa hetkisen ja sai samalla

moneen kertaan kysyjille vakuuttaa, että kuningas todella saapuu, --

lisäsipä hän omista tiedoistaan vielä senkin, että hän on varmasti äreä

ja vihainen, ellei vastaanotto ole arvonmukainen. Mutta asiansa näin

toimitettuaan hän läksi kaupunkiin -- tietysti nytkin ajaen hiukan

levänneellä selkähevosellaan. Sinnekin oli jo, tuon kiireellisen

pakkokutsunnan mukana, levinnyt sanoma kuninkaan tulosta, ja melkein

yhtäläisen hälinän ja kiireen se oli aiheuttanut monien porvarien

kodeissa. Kaiken varalta karautti Martti vielä märällä ratsullaan

kivisulan poikki raatihuoneelle, vieden sinnekin sanan kuninkaan

tulosta, herätti jo makuulleen menneen pormestarin Olavi Bruunin hänen

talostaan luostarinkorttelista ja sai siten asianomaiset maistraatin

herratkin liikkeelle kaupunkiaan siistimään ja koristamaan. Lennättipä

hän sanan kirkon viereiseen tuomiokapituliinkin, saaden hengenmiehetkin

hereille.

Nyt vasta hän ajoi verkemmin takaisin vanhaa majataloaan kohti.

Raatihuoneentorilla olivat kivimyymälän luukut suljetut, mutta niiden

edustalla seisoi vielä porvareita ryhmittäin keskustellen päivän

suuresta tapahtumasta, ja he osoittivat Marttia kädellään hänen

ohi ajaessaan, virkkaen toisilleen, että tuossahan se nyt on se

kuninkaan uusi airut, entinen teini. Kivisillalle, ainoalle Aurajoen

yli vievälle sillalle, oli hänen taas sen yli ajaessaan, kokoontunut

turkulaista nuorisoa tapansa mukaan iltayöhön asti jaloittelemaan, ja

aivan oikein, sieltähän töllisteli iltahämyssä häntä joku hämmästynyt

lukutoverikin. Mutta Martti ei nyt jäänyt heille selityksiä antamaan.

Hän oli pitkästä, oudosta ratsastuksesta lopen väsynyt, vaikka hän

ei sitä paljoa tuntenut; iloinen onni täytti nyt hänen mielensä ja

toivorikkaana hän ratsasti Aningaisten uutta kaupunginosaa kohti.

Samalla tykytti sydän kuitenkin hiukan levottomanakin; hän tunsi

olevansa tienhaarassa, jossa suunnat olivat tietymättömät. Ja

sitäpaitsi, -- turhaa kuvitteluahan se tietysti oli! -- mutta, kuinka

olikaan, virisi hänessä kuitenkin yhä uudelleen ja väkisinkin ajatus:

-- Mitähän, jos sille tytölle jo heti kautta rantain vähän

vihjaisisi...!

* * * * *

Seuraavan päivän iltana oli koko Turun kaupunki lähtenyt liikkeelle

tervehtimään kuningasta ja hänen seuruettaan, jotka olivat päivällä

laivastollaan, leudon merituulen lennättäminä, laskeneet Turun linnan

satamaan ja siellä nousseet maihin. Vastaanotto oli ollut -- niin

kerrottiin väkijoukoissa --, tilanteeseen nähden mahdollisimman

juhlallinen: Simo Tuomaanpoika oli linnarenkeineen parhaissa asemiehen

asuissa kumarrellut Vesiportilla, jonka laituriin päällikkölaiva oli

laskenut ja jonne myöskin kaupungin raadin edustajat sekä kaupungissa

olevat aatelisherrat naisineen olivat saapuneet kuningasta ja nuorta

prinssiä vastaanottamaan. Senjälkeen oli vieraat saattokulussa viety

linnan häthätää siistittyihin juhlasuojiin, missä linnanpappi heidät

siunasi. Mutta kiitos ja palkinto Simo Tuomaanpojan vastaanotosta

ja kaikesta suunnattomasta yöllisestä vaivannäöstä ei ollut

kovinkaan suuri. Kolkoissa, kylmänkosteissa, autioilta kajahtavissa

linnansuojissa oli kuningas kotvan kävellyt edestakaisin otsa poimuissa

ja sitten kipakasti komentanut tulen takkoihin, valittaen:

-- Täällähän on kylmä kesälläkin! Onko niin laita aina Suomessa vai

oletko sinä, Simo, juuri meitä varten valinnut linnan kolkoimmat

kellarihuoneet?

Simo Tuomaanpoika oli vakuuttanut, että huoneet olivat linnan parhaat.

Siihen oli taas kuningas vastannut, että ei hän aio kauaksi aikaa jäädä

tähän "koloon". Hän odottaa vain sanaa Viipurista ja sen saavuttua hän

lähtee taas matkalle -- jonnekin päin!

Kustaa-kuningas ei siis ollut kovinkaan ihastunut Turkuun tulostaan.

Hän oli kerran ennen, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, käynyt

Suomessa, oli silloin saanut epäedullisen vaikutuksen tanskalaisten

vähän aikaisemmin hävittämästä, köyhästä ja vähän viljellystä maasta

ja sen jurosta kansasta. Tämä vaikutus uudistui hänessä nyt entistä

voimakkaammin, eikä hän sitä suinkaan salannut.

Mutta nuori Juhana-prinssi ei ollut tullut Suomeen samanlaisin

ennakkovaikutelmin. Suomi oli hänestä jossakin määrin satumaata, jonka

oloja hänelle oli kuvattu hyvin eri tavoilla. Sellaiset ruotsalaiset,

jotka Suomea vain vähän tunsivat, kuvasivat sen yleensä karuksi

saloksi, jossa karhut ja sudet mellastivat ja jonka ihmisasukkaat

olivat puolivillejä paimentolaisia, noitia ja velhoja. Tällaiset

kuvaukset eivät kuitenkaan olleet nuorta prinssiä peloittaneet;

päinvastoin ne olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan.

Mutta hän oli saanut Suomesta vallan toisenkinlaisen kuvan, ja sen oli

hänen silmäinsä eteen luonut hänen opettajansa, Tukholman suomalainen

Martti-pappi. Tämä rakasti syvästi syrjäistä syntymämaataan ja

kertoi sen luonnosta, viljelyksistä, sen toimeliaista ja uutterista

asukkaista, heidän luonteestaan ja lahjoistaan sekä taisteluistaan ja

ponnistuksistaan kuninkaanpojalle varsin ihanteellisin, lämmittävin

sävyin. Siksi Juhana oli ollut niin kärkäs itse Suomeen tutustumaan,

siksi hän nyt jo kohta Turkuun saavuttuaan halusi, -- niin

edelleen kerrottiin -- käydä kaupunkia katsomassa ja sen asukkaita

tervehtimässä. Ja tätä vierailua nyt turkulaiset linnatiellä,

sillankorvassa ja kapeilla kaduillaan jännityksellä odottelivat.

He olivat vetäneet liput satamassa olevien laivojensa mastoihin,

he olivat lakaisseet torinsa ja katunsa ja tuoneet lehtikoivuja

porttiensa pieliin; olivatpa he tänään sulkeneet kivipuotinsa

ja ranta-aittansakin, kuten juhlaksi ainakin, ja moni oli jo

odotusaikana kaupungin kellareissa pohjustanut asiaan kuuluvan pienen

juhlahumalankin.

Vähitellen rupesikin illan suussa vieraita pienin ryhmin saapumaan

linnasta kaupunkiin. Sieltä tuli kirjavapukuisia hoviherroja ja

komeasti asestettuja henkivartijahuoveja, jotka yhtäkkiä antoivat

eloa kaupungin harmaaseen yksitoikkoisuuteen ja piankin miehittivät

sekä kaupungin koruttomat kapakat että monet sen vieraanvaraisista

yksityiskodeistakin. Ja vihdoin saapui sieltä odotettu, komea

ratsumiesparvi. Sen johtava, keskeinen henkilö tunnettiin heti

17-vuotiaaksi Juhana-prinssiksi. Hän ratsasti lumivalkoisessa

olkaviitassa, valkoinen sulka kauniissa lierihatussaan, jonka alta

hulmusivat kellervänpunaiset kiharat. Hänen kasvonsa olivat vielä

lapsekkaan nuoret; niillä leikki hilpeä, ystävällinen hymy ja koko

hänen olentonsa osoitti reippautta ja hyväntahtoisuutta. Heti ensi

silmäyksellään tämä valkoinen ruhtinas voitti puolelleen turkulaisten

sydämet; he tervehtivät häntä katuvieriltä voimakkailla huudoilla, ja

kun ratsuparvi oli verkalleen ajanut ohi, seurasi väkijoukko sankkana,

porisevana virtana sen perässä. Prinssi ajoi seurueineen ensiksi

vanhaan kirkkokortteliin, joka nyt, tulipalojen hävittämänä, oli

suureksi osaksi raunioina, mutta josta kuitenkin vielä saattoi saada

kuvan sen entisestä mahtavuudesta. Käytyään vanhassa tuomiokirkossa,

joka palojen jälkeen toki oli jo pantu auttavaan kuntoon, seurue

ajoi Hämeenkatua ylös Vartiovuorelle ja paremmin säilyneen

porvarikaupunginosan halki vanhalle Luostarimäelle, josta näköala

kaupungin yli oli laaja. Jo itse mäki oli näkemisen arvoinen. Raunioina

oli siellä nyt vanha, suuri, aikoinaan muhkea mustainveljesten

pyhättö. Tulipalo oli senkin hävittänyt -- ainoastaan luostarikirkko

oli vielä pystyssä -- ja noin parikymmentä vuotta sitten oli sieltä

viimeiset munkit muuttaneet pois, antautuen maallisiin tehtäviin.

Nyt oli raunioista jo ruvettu vedättämään pois tiiliä ja hirsiä

linnankorjauksiin ja muihin kruunun töihin, ja noissa pitkäsiipisissä,

sokkeloisissa kivimuureissa, joiden pienissä kammioissa ennen hartautta

harjoitettiin, mutta joita kohtaan Turun rauhallisella väestöllä nyt

oli eräänlainen kunnioittava kammo, piileskeli vain rikoksentekijöitä

ja karkulaisia, joita järjestysvallan oli sieltä vaikea saada käsiinsä.

Koko vanhalla luostarimäellä oli uusissa oloissa pahalta kajahtava

maine. Mutta Turun porvarit olivat kuitenkin ymmärtäneet muuttaa

luostarin ennen hyvästi hoidetut ryytimaat ja yrttitarhat peltomaikseen

ja niissä vihannoivat nyt rehevät kaaliviljelykset ja naurissarat.

Näiltä raunioilta Juhana-prinssi seurueineen katseli Suomen vanhaa

pääkaupunkia. Se oli nyt entisen kukoistusaikansa jälkeen laskeutunut

alas aallon pohjaan, mutta varsinkin sen laitamilta, missä uudet,

valkoiset puutalot kohosivat vihantain viljelysten keskitse, näkyi jo

uuden elpymisen merkkejä. Kaikille oli tunnettua, että Kustaa-kuningas

oli viimeisten tulipalojen jälkeen vahvasti ajatellut koko Turun

kaupungin siirtämistä pois sen vanhalta, ahtaalta paikalta, jonne sen

paavinaikaista kirkkokomentoa muistuttavat rauniot olisivat saaneet

jäädä maatumaan. Uusi kaupunki olisi rakennettu johonkin väljempään

paikkaan syvempäin vesien varrelle. Mutta Turun porvarit olivat

hartaasti pyytäneet, että heidän kaupunkinsa saisi vanhoine muistoineen

ja kapeine kujineen jäädä entiselle paikalleen, ja Juhana-prinssi

asettui ehdottomasti, Luostarinmäeltä katsellessaan tuota sortunutta

mutta uudelleen elpyvää yhteiskuntaa, heidän toivomuksiaan tukemaan.

Sillä koko tuo vanha asutuspaikka Aurajoen molemmilla rannoilla teki

häneen hauskan, viljelystä, työtä ja uurastusta todistavan vaikutuksen.

Kirkkoineen, tuulimyllyineen, laivoineen ja vihreine "ryydinmaineen"

oli tämä kukkulain ja laaksojen kaupunki lopultakin kaunis kaupunki.

Laskeuduttuaan takaisin sydänkaupunkiin ja tervehdittyään sen

luottamusmiehiä vanhan, uudestaan kuntoonpannun raatihuoneen edustalla,

prinssi nousi seurueineen torilla satulasta ja astui alas matalaan,

keskiaikaiseen, Pyhälle Nikolaille aikoinaan omistettuun kaupungin

kellariin, jossa kehuttiin tarjoiltavan vahvaa, hyvää, Ruotsissakin

kuuluisaksi tullutta Turun olutta. Ratsastus pölyisillä kujilla olikin

antanut vieraille aimo janon ja mielihyvällä he siemasivat harkan ja

toisen tuossa viileässä, vanhassa kiltassa, jonka savuttuneita seiniä

vielä koristivat haaleutuneet pyhimysmaalaukset ja jonka perällä,

myymäpöydän takana, seisoi kunnioitettava rivi suuria, tammisia

tynnyreitä. Täällä oli Turun ja sen seudun ylimysherrainkin tapana

sammutella janoaan ja usein kyllä panna toimeen jymyjuominkejakin,

jolloin he hurjastelullaan ajoivat pakosalle kellarin varsinaiset

vieraat, porvarit ja käsityöläiset.

Siellä oli nytkin pöytäkunta nuoria Turun seudun aatelisherroja, jo

auttavalla juhlatuulella; parhaina miehinä joukossa olivat siellä Klaus

Fleming ja hänen veljensä Jaakkima. Klaus-herra ei näet ollut Turkua

edemmäs vielä ehtinytkään, sillä hän oli kaupungissa tavannut äitinsä

ja veljensä ja oli ulkomaamatkansa jälkeen katsonut hetken sopivaksi

pieneen ilonpitoon. Semmoisista olivat veljekset, nuoresta iästään

huolimatta, jo kuuluisat Turussa, missä he hurjalla humalaluonnollaan

ja vallattomuudellaan monta kertaa olivat joutuneet väestön

puheenaiheeksi, miesten harmiksi ja naisten kauhuksi. Prinssi tervehti

matkatoveriaan ja seikkailumestariaan, kysäisten:

-- Et siis vielä ole lähtenytkään sukukartanoosi Paraisiin?

-- Enkä lähde, vastasi Klaus rehennellen ja tuttavallisuudella, joka

herätti läsnäolevain huomiota. -- Minä lähden omille retkilleni!

-- Niin, sotaretkelle, kunhan nyt asiat sinnepäin selviäisivät,

virkahti prinssi. -- Sinne lähden silloin minäkin.

-- Miten käynee, se riippuu kai isästä kuninkaasta, vastasi Klaus

vähän pisteliäästi. Hänellä näytti olevan jotakin hampaankolossa, joka

nyt oluen voimalla purkausi esiin. -- Kyllä minä tiedän, miksi minut

maalaiskaakilla ja teinikakaran matkassa lähetettiin ajamaan edeltä

Turkuun. Ei se tapahtunut äitini vuoksi eikä Viipurin kirjeiden takia,

vaan koska minua pidetään sopimattomana seurana kuninkaalliselle

prinssille -- olen vähän liiaksi voimanmiestä hoviseuroihin. Niinkuin

olenkin. Tahdotteko nähdä näytteen...!

Hän otti kolmijalkajakkaran, jolla oli istunut, ja iski sillä tiskin

yli lujasti vannehdittua, paksua tammitynnyriä, niin että jakkaran

jalat painuivat syvälle tynnyrin sisään, roiskauttaen ympäri seuruetta

ruskeaa nestettään. Kellarissa syntyi pian aikamoinen oluenpaisumus.

Jos Klaus Fleming jostain suuttui, täytyi hänen aina saada purkaa

sisunsa johonkin voimannäytteeseen, kykenemättä silloin ollenkaan

arvostelemaan tekojensa sopivaisuutta. Näin mellastettuaan hän nauroi

tekoselleen, pitäen sitä hyvinkin onnistuneena, ja vimma oli ohi.

Tämä kohtaus herätti tietysti pahennusta prinssin hienossa seurueessa.

Ja sitä lisäsi heti vielä toinen Klaus-herran ylimielisyyden puuskaus.

Kellarista lähdettäessä seurasivat Fleming-veljekset prinssin

matkuetta torille, josta taas oli lähdettävä jatkamaan kiertoretkeä.

Sinne torille oli tällä välin keräytynyt prinssin satulaannousua

katsomaan "koko" Turun väestö; tiheänä rykelmänä se seisoi siellä

intomielissään ja juhlapuvuissaan kuninkaanpoikaa taas tervehtiäkseen.

Väkijoukossa, lähellä kiltankellaria, seisoi nyt myöskin muiden lomassa

teini ja kuninkaanairut Martti Pietarinpoika, sivullaan naurusuinen,

valkohipiäinen neitosensa, jolle hän ylpeällä asiantuntemuksella

selitteli, kuka kukin hoviseurueeseen kuuluva oli, mikäli tämä oli

Viaisissa jäänyt hänen mieleensä. Tyttö oli puettu siniseen, ilmavaan

kesämekkoon, hänellä oli sininen nauha vaalean tukkansa siteenä ja

silmätkin olivat hänellä siniset ja iloiset, -- hän oli vaatimaton,

mutta sievä. Suotta ei Martti häntä ihastellut; monen muunkin katseet

kiintyivät tuohon kauniiseen porvarineitoon. Niin Klaus Flemingkin,

joka melkein suoraan kellarista astui Martin luo, löi häntä olalle ja

virkkoi:

-- Terve matkatoveri! Ja terve sinä sorea neitokainen, -- oletko tämän

Martin heila?

Tyttö punastui tietenkin tuollaista kysymystä tässä suuren väkijoukon

edessä, mutta Martti kiirehti tytön puolesta reippaasti vastaamaan:

-- Onpahan ystävä vain, mutta hyvä ystävä onkin.

-- Liian hyvä sinulle, teinipojalle. Heitä hiiteen, tyttö, tuollainen

aseeton tyhjätasku ja tule minun heilakseni...

Ja hän ojensi jo kättään temmatakseen tytön mukaansa. Kainosti neitonen

vetäytyi syvemmälle väkijoukkoon, mutta Klaus seurasi häntä sinnekin,

ladellen puolihumalaisen kohteliaisuuksia:

-- Älä pelkää, keijukaiseni. Otan sinut kanasekseni kauniiseen

Kuitiaan...

-- Erkane jo, virkahti Martti kuumenneena.

-- Vaiti, penikka! sähähti ylimys siihen uhkaavasti.

Väkijoukko liikahti jo pelästyneenä. Mutta Juhana-prinssin

viittauksesta oli samassa pari hänen seurueessaan olevaa herraa

rientänyt taltuttamaan nuoren ylimyksen karkeaa katukosiskelua ja

Klaus-herra seurasikin heitä nyt kiltisti, liittyäkseen ruhtinaalliseen

saattueeseen. Mutta vieläkin hän, ratsun selkään noustessaan, kääntyi

Martin puoleen, rämäytti karkean naurun ja uhitteli ilkkuvasti:

-- Sen syötin sinulta vielä kerran vien, poika, usko minua. Näkemiin,

sinityttö...!

Turun porvareillehan tällainen ilkeä katukohtaus ei ollut outo.

Samantapaisia oli ennenkin sattunut, kun nuoret ylimysjunkkarit

juovuspäissään sopimattomasti lähentelivät heidän tyttäriään, --

olipa sattunut, että tuollainen ujostelematon hienostelija todella

oli kääntänyt pään pyörälle joltakin porvarisneitoselta ja saattanut

hänet onnettomaksi. Varsinkin olivat Kuitian nuoret herrat pahassa

maineessa tällaisesta elostelustaan ja moni porvarinpoika hautoi

siitä sydämessään kaunaa heitä kohtaan, vaikka varoi sitä näkyville

päästämästä. Itse Juhana-prinssiinkin oli Klaus-herran esiintyminen

nyt tehnyt pahan vaikutuksen ja jollakin tavoin sitä hyvittääkseen

hän tervehti lähtiessään erittäin ystävällisesti Marttia ja kohotti

kohteliaasti hattuaan hänen kainostelevasti polviaan notkistavalle

seuralaiselleen.

Mutta nuoressa Martti-teinissä kohisivat veret ja hänen nyrkkinsä

olivat tiukalle puristuneina. Vihaisin silmäyksin katseli hän poistuvaa

seuruetta, vaikkei hän kotvaan aikaan oikein oivaltanut, mitä siinä

oli tapahtunut. Prinssin saattue ajoi edelleen kivisillalle ja siitä

linnaan päin, väkijoukon sitä yhä seuratessa; tori rupesi taas

tyhjenemään. Marttikin kulki virran mukana tyttönsä rinnalla, mutta

hän ei tiennyt enää minne ja mitä varten. Hänestä oli koko illan ilo

pilalla -- ylimielisen ylimysnuorukaisen karkeat uhkaussanat vain

soivat hänen korvissaan.

-- Ja kaikki hukassa...!

Jospa hän olisikin saanut jo eilen illalla virketyksi Kertulleen

sen, mitä oli aikonut. Siihen ei ollut häneltä kuitenkaan riittänyt

uskallusta teräväsilmäisen Elisa-emännän saapuvilla ollessa; hän oli

aikonut puhua tarkemmin tänään, mutta olipa hän sentään luullut,

että tyttö jo parista sanastakin oli ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi.

Tervehdittyään reippaana miehenä talon väkeä Köyhän Kyrön tuvassa, oli

hän näet astunut Kertun eteen ja kysynyt, "minkä miehen luulet nyt,

Kerttu, edessäsi seisovan"? -- "Saman papinsällin kuin ennenkin", oli

tyttö vastannut niinkuin aina ilvehtien, "saman sällin, vaikka se nyt

näkyy kyntöhevosella ajavan!" -- "Eipäs, sinä erehdyt, kuninkaan airut

tässä nyt sinun edessäsi seisoo", oli Martti kehunut, "ja sille tästä

nyt alkaakin uusi ja komeampi elämänura"...

Sen verran hän oli Kertulle saanut kehaistuksi, mutta sitten siihen

oli tullut muuta väliin; oli täytynyt ruveta juurta jaksain kuvaamaan

Heikille ja hänen uteliaalle akalleen ja koko muulle talonväelle, mitä

kaikkea Taivassalon rannalla ja Viaisten pappilassa oli tapahtunut,

mitä kuningas oli hänelle toimeksi antanut, mitä käskenyt ja mitä

luvannut... Niin oli kulunut ilta yöhön asti.

Tänään Martti oli yrittänyt mennä linnaan kuninkaan kutsua noudattaen,

mutta hän oli siellä saanut käskyn tulla huomenna. Ja tämän illan oli

Martti senvuoksi varannut hauskaan kävelyyn Kertun kanssa. Olipa hän

tytön silmistä nähnyt, että tämä ohjelma Kerttuakin miellytti. Ihan

varmaan siitä olisi tullut selvä. Mutta nyt...

-- Kuule, Kerttu, vähällä jo piteli, etten lyönyt tuota tungettelevaa

roikaletta, virkahti Martti vihdoin pitkän ajan jälkeen, kun he virran

mukana soluivat Aningaisten puolelle.

-- Sinä, nyrkilläsikö miekkamiestä, ja -- jalosukuista herraa!

Kertun äänessä ja silmissäkin oli nyt jotakin outoa, oli kuin ivaa.

Martista tuntui, ettei kenties tuo aatelisherran karkea liehittely

ollut lopultakaan köyhästä porvarintytöstä ollut niin erittäin

vastenmielistä... olihan Klaus lausunut hänestä kauniita mainesanoja,

jommoiset aina naisiin pystyvät... Martti vaikeni taas pitkäksi

kotvaksi. Hänen entinen rohkeutensa oli pahasti lamaantunut, mutta hän

koetti sitä sentään vielä karaista, virkahtaen:

-- Ehkä on miekka minunkin vyölläni jo jonkun päivän perästä.

-- Mikä miekka -- voipuukko...!

-- Katsotaanpa! Ja tulkoon silloin mikä ylimys tahansa sinua

kopeloimaan!

-- Minkäs teet! Ja mitä se sinuun kuuluu...

Kylminä nuo sanat sattuivat nuorukaisen tulistuneeseen mieleen. Ihan

selvästihän oli Kertun sanoissa ja sävyssä nyt jotain pistelevää

ja ärsyttävää. Heidän keskustelunsa katkesi siihen. Martti luki

seuratoverinsa kasvojen vaihtuvista väreistä ja hänen silmiensä

omituisesta kiillosta, että joitakin aivan uusia ajatuksia oli hänen

päässään ruvennut liikkumaan, ja seurasi senvuoksi ääneti tyttöä tämän

kotiin. Sinne oli jo tieto lennähtänyt äskeisestä katukohtauksesta

ja Kertulle osoitetusta huomiosta. Kaikki ehättivät nyt uteliaina

ja melkein mairemielellä siitä tarkemmin tiedustelemaan, häärien

ja kaakattaen kuin kanaparvi ympärillä. Elisa-muorikin oli aivan

pohteissaan...

Marttia tuo kaakatus ei ollenkaan miellyttänyt. Hän vetäytyi sen vuoksi

omaan tuvannurkkaansa, missä hänellä oli vähät kirjansa ja kapineensa,

ja rupesi uudelleen katselemaan sitä kuninkaan kirjeen suomennosta,

jonka hän aamulla oli ensi töikseen suorittanut ja joka huomenna oli

linnaan jätettävä. Se oli vastauskirje Uudenlinnan käskynhaltijalle,

Kustaa Finckelle, tämän tekemän kysymyksen johdosta, joka koski

Sisä-Suomen asuttamista.

Martti luki sen uudelleen, alakuloisena ajatuksiaan viihdytellen:

"Ja mitä erämaiden rakentamiseen ja omistamiseen tulee, on tahtoni,

että niiden viljelemistä voimalla eteenkinpäin harrastat ja käsket

Savon miehiä sinne vapaasti asettumaan. Kuka tahansa niitä, omikseen

sanoo, jos hän ei niillä asu, ovat ne kruunun omat ja me annamme maat

niille, jotka sinne muuttavat asumaan. Tätä tulee kaikkien totella."

Tähän kirjeen sisältöön ei Martti ollut aamulla kiinnittänyt mitään

huomiota. Nyt uudelleen lukiessa tuo pitkä juttu erämaista herätti

hänen mielessään muistoja siitä, mitä hänen isävainajansa oli kertonut

muinaisista taisteluista ja kilvoituksista noilla kaukaisilla

takamailla. Hänenkin sukunsa, joka oli hämäläistä talonpoikaisjuurta,

oli noiden erämaiden laidasta peräisin, niin oli isä hänelle usein

kertonut. Martti ei siitä heimoudestaan ollut sen koommin mitään

kuullut eikä siitä muuta sen tarkempaa tiennyt, kuin että hänenkin

sukunsa edustajia, vanhoja hämäläisiä, oli ollut mukana noissa

taisteluissa takamaiden omistamisesta savolaisia vastaan. Omituista,

tämän kirjeen mukaan ne maat nyt siis luvataan pois savolaisille...

Nuoren teinin ajatukset takertuivat, pyrkien tarmokkaasti vapautumaan

äskeisistä ikävistä mietteistä, tähän kaukaiseen seikkaan. Mutta

eipä hän osannut sitäkään selittää ja mitäpä se muuten häneen kuului

sekään, -- hän oli vain koettanut saada kirjeen suomalaisen rahvaan

ymmärrettäväksi ja tässä se nyt on. Omistakoon nuo takamaat sitten

kuka hyvänsä -- hän oli kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen ja vääntäytyi

hetken kuluttua, tuvan väen vielä tarinoidessa Kertun herättämästä

merkillisestä huomiosta, nurkkaansa penkille pitkälleen nukkumaan.

Ja unelmissaan hän oli kohta taas vapaa ja huoleton airut, joka mistään

välittämättä kiiti hevosensa selässä suuriin, tärkeisiin tehtäviin.

V

Turun linnassa Kustaa-kuningas tiedusteli yhä uudelleen, eikö ole

saapunut hänen odottamaansa airutta Viipurista, ja kävi kerta kerralta

kärsimättömämmäksi, kun aina sai kieltävän vastauksen. Hänen olisi

käskyjensä mukaisesti pitänyt saada rajalle kokoontuneen sotaväen

ja sinne lähettämänsä laivaston päälliköiltä tietoja asemasta

voidakseen tehdä päätöksensä, ja hän sadatteli sekä päälliköitä että

airueita, jotka häntä vastaan näin niskoittelivat. Siksi hän oli äreä

ja lyhytsanainen ja tällaisella tuulella hän myös otti vastaan ne

suomalaiset, jotka tulivat häntä linnaan tervehtimään, sekä ratkaisi

hallintoasiat, joita hänelle täällä esitettiin. Paljon näkyi linnan

odotushuoneissa olevan asiakkaita, joita ei ollenkaan viety sisään --

niiden joukossa istui Martti Pietarinpoikakin pitkän rupeaman eräällä

kivipenkillä odottaen vuoroaan --, ja nekin, jotka sisällä kävivät,

tulivat sieltä takaisin sangen pian, tulivat korvat kuumina ja selkä

käppyrässä kuin rokkiinsa saaneina.

-- Kuningas on pahalla tuulella, kuiskailivat he toisilleen.

-- Hän on äreä kaikille tänään.

-- Mutta etenkin meille suomalaisille.

Tällainen oli mieliala, kun linnaan saapui Erik Flemingin leski,

Kuitian ja Syrjän omistajatar, jaloryhtinen Hebla-rouva poikineen.

Heidät laskettiin heti sisään. Tämä suku oli näet Suomen ylhäisintä

ja rikkainta. Erik Fleming, joka oli tanskalaisilta valloittanut

Suomen Kustaa Vaasalle, oli senjälkeen monien vuosikymmenien varrella

ollut kuninkaan luotetuin mies Suomessa, hänen valtansa tuki, hänen

sotaväkensä päällikkö, hänen verolähteensä ja hänen neuvonantajansa.

Enemmän kuin kukaan muu oli hän näillä "itämailla" valtaherrana

isännöinyt, enemmän kuin kukaan muu Suomen vapaamiehistä hän oli siitä

asemastaan hyötynyt, saaden kuninkaansa suosiosta yhä uusia, laajoja

läänejä, korkeita virkoja, mahtia ja varakkuutta.

Tämä Erik Fleming, "Suomen kaunistus ja tuki", niinkuin oli latinaksi

kirjoitettu hänen hautakiveensä Paraisten kirkossa, oli kuollut 7

vuotta sitten, ja hänen leskensä Hebla Sparre oli jäänyt hoitamaan

miesvainajansa laajoja tiloja ja kasvattamaan heidän silloin vielä

alaikäisiä poikiaan. Ensinmainitussa suhteessa ylhäinen rouva oli

hyvin onnistunut, jälkimmäisessä huonommin, sillä pojat, joilla isänsä

perintönä oli itsepäinen, jäykkä ja raju luonne, olivat saaneet kasvaa

varsin vapaasti alustalaistensa seurassa noilla suurilla tiloilla,

tullen samalla liian aikaisin tietoisiksi mahdistaan ja rikkaudestaan.

Valituksia oli siitä tullut kuninkaalle asti eikä ollut Klaus-herraa

kesyttänyt puolen vuoden oleskelu Tukholmassakaan, hovin piireissä.

Tänään oli Hebla-rouva poikineen kutsuttu kuninkaan luo sen eilisen

tapauksen johdosta, jossa Klaus-herra oli sopimattomasti esiintynyt

Juhana-prinssin seurassa. Tiedettiinkin jo ennakolta, että siitä oli

tuleva sekä kuria että nuhteita, varsinkin kuninkaan ollessa nykyisellä

päällään.

Niin tulikin. Kuului aina etuhuoneisiin asti, kuinka vanha Kustaa

jyrähteli soimatessaan nuorta ylimystä hänen retustelemisestaan, ja

ylhäistä rouvaakin siitä, että hänen poikansa oli huolimattomasti

kasvatettu.

-- Te luulette, te suomalaiset aatelisjunkkarit, voivanne elää ja

remuta täällä miten tahdotte, mutta siinäpä tuli erehdys. Olette

olevinanne suuriakin ylimyksiä, talonpoikia sorratte ja porvareita

suututatte, ettekä kuitenkaan ole tavoiltanne ja ettekä puheiltannekaan

heitä parempia, ei, raaempia te olette. Mikäs sinäkin, Klaus, luulet

olevasi?

-- Olen Erik Flemingin poika, vastasi Klaus, ylväästi päätään kohottaen

ja saamistaan nuhteista masentumatta. -- Olen edelleen, niinkuin isäni,

kuninkaan käytettävissä sodan ja rauhan toimissa. Nyt pyydän päästä

sotaan.

-- Kelpaako siihen mies, joka jo nuorena räyhää kapakoissa ja rienaa

porvarien tyttäret, voiko sinua mihinkään käyttää?

-- Sen olen osoittava, kun toimiin pääsen, kehahteli nuori ylimys. --

Olen kuullut sanottavan, että Flemingit ovat voimana sille, johon he

liittyvät.

-- Mitä sanot, sano se uudestaan! kivahti kuningas.

-- Tarkoitan, että sukumme miehet ovat ennenkin olleet hyödyksi ja

tueksi sille, jonka puolelle he ovat asettuneet, mutta he voivat olla

vastustajinakin varteenotettavat.

-- Kuule poikaa!

Kuningas huudahti näin aivan hämmästyneenä, ja vallan kalpeana karahti

Hebla-rouva pystyyn seinäpenkiltä, säikähtäen poikansa rohkeutta. Hän

rupesi kuninkaalle hätääntyneenä sopertamaan anteeksipyyntöä, mutta

tämä ei rouvaa kuunnellutkaan, katsoa tuijotti vain edessään seisovaa,

komearyhtistä, lujarakenteista, päättäväisen näköistä nuorukaista,

ikäänkuin tutkien häntä katseillaan kiireestä kantapäähän. Eikä ollut

enää pelkkää äskeistä äreyttä ja vihaa hänen äänessään, kun hän tuokion

kuluttua jatkoi:

-- Kuule, poika, sinusta kalskahtaa jotakin, jonka vanhastaan tunnen,

Erik Flemingin itsetietoisuutta ja terästä. Klaus Eerikinpoika, sinä

olet lujaa juurta, kovaa visaa, niinkuin oli isäsikin, itsepäistä

ja varmaa. Sinusta voi todella tulla jotakin hyödyllistä, jos sinut

ajoissa väännetään oikeaan; mutta auta armias, jos väännyt vinoon.

Sinun on päästävä naisvaltikan alta pois miesten kuriin.

-- Sotaanhan pyysinkin päästä.

-- Sinne nyt pääsetkin.

-- Mutta eikö hän ole vielä liian nuori, sopersi äiti hätääntyneenä.

-- Ei, liian vanha hän pikemmin on ikäisekseen. Saat lähteä taitavamman

orpanasi, Klaus Kristerinpojan, mukana Viipuriin, syttyipä ilmisota tai

ei. Sinnehän olin sinut määrännytkin ja siellä sinä oletkin paikallasi

rajakahakoissa ja aseharjoituksissa, et täällä passaripoikana etkä

varsinkaan piikain pitelijänä, sinulla on siihen liiaksi karhun

liikkeet ja luonne.

Nuori Klaus kumarsi, ei niinkuin armon saanut, vaan niinkuin

tarkoituksensa saavuttanut mies. Mutta äidin puoleen kääntyen kuningas

vielä lisäsi:

-- Saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyn tynnyrin ja

tärvellyn oluen, ja -- Klaus, varo porvarien tyttäriä! Sitten matkalle

ilman uusia tuhmuuksia.

-- Miekkaani olen kantava kunnialla.

-- Hyvä. Saat mennä. Mutta varo, ettei sinusta tehdä meille uusia

valituksia -- silloin sinut perii paha. -- Olkaa huoletta, armollinen

rouva, teidän ja Erik Flemingin pojasta tulee kyllä mies, jonka

miekkaa ja sanaa kunnioitetaan. Teitä itseänne käyn pian Kuitiassa

tervehtimässä.

Klaus-herra kumarsi taas jäykästi ja poistui äitinsä kanssa,

kulkien ylpeänä ja pystyssäpäin etuhuoneen halki, jossa hän käsitti

uteliaisuudella odotetun tulosta hänen kuninkaissa käynnistään.

Halveksuen hän silmäili näitä uteliaita ja heitti ohimennen ivallisen

katseen vuoroaan odottavaan Martti-teiniin, joka hänen kasvoistaan

luki, että nuori ylimys oli voittoisana selviytynyt kuninkaan

kuulustelusta.

* * * * *

Hetkistä myöhemmin hiestynyt ratsastaja ajoi linnan pihalle -- odotettu

tieto Viipurista oli vihdoinkin saapunut. Sen tuoja oli Turun poikia,

Olavi Skotte nimeltään, joka oli nainut Turun rikkaimman porvarin,

Mikko Krankan, tyttären, ja täten nyt päässyt Viipurista asiamiehenä

kotonaan käymään. Hänet vietiin viipymättä kuninkaan luo, jolle hän

jätti laivastonpäälliköltä Jaakko Baggelta sekä Viipurin maajoukon

päälliköltä tuomansa kirjeet. Pitkän aikaa hän viipyi kuninkaan

luona, tehden suusanallisestikin selkoa rajaoloista ja uhkaavan sodan

edellytyksistä, -- toiset kuninkaan luo pyrkivät asiamiehet saivat

tietenkin edelleenkin odottaa.

Sinä iltana Kustaa-kuningas kutsui linnan vaakunasaliin puheilleen

koko seurueensa, kaikki Turussa olevat suomalaiset ylimysherrat, äsken

tarkastusmatkalta palanneen piispan tuomioherroineen sekä eräitä

raatia edustavia porvareitakin, tehdäkseen heille selkoa tilanteesta

ja julistaakseen heille päätöksensä. Laskettiinpa vapaina olevat

henkivartijatkin sekä kuninkaan airueet ja kirjurit tähän juhlalliseen

tilaisuuteen. Kustaa-kuningas asteli tuokion varmana ja ryhdikkäänä

näiden neuvonantajainsa ja alamaistensa piirissä, vaihtoi sanan

Ruotsista mukanaan tuomiensa valtaneuvosten, Sparren ja Leijonhufvudin,

kanssa, antoi ohimennen Klaus Kristerinpoika Hornille jonkin

määräyksen ja linnanvoudille toisen. Sitten hän viittasi poikansa,

Juhana-prinssin, joka yhä uudestaan uteli airueelta sotakuulumisia,

viereensä ja istahti niin leveänä ja rehevänä punaveralla äsken

kiireesti päällystetylle valtaistuimelle, puhuen verkkaan ja

juhlallisesti:

-- Viipurista juurikään saamamme tiedot kertovat, samoin kuin

varhemmat sanomat, että sota on siinä osassa maata puhkeamassa ja

että meidän väkemme on valmis sitä vastaanottamaan. Sekä laivaston

että maajoukon päälliköt kehoittavat meitä ryhtymään leikkiin

odottamatta moskovalaisen valmistuksia, ja he luulevat, kun heillä

nyt on koolla kaksikymmentätuhatta miestä sotavalmiina, siitä

leikistä menestyksellä selviävänsä. Varastoja on koossa ja Itä-Suomen

talonpojissakin vallitsee nyt sotainen henki; he pyytävät vain lupaa

saada hyökätä vanhojen vainolaistensa kimppuun, jotka tällä hetkellä

ovat valmistumattomat ja heikot. Viipuriin kokoontuneet sotapäälliköt

luulevat, että me voimme äkkiliikkeellä vaivatta valloittaa Käkisalmen

ympäristöineen, josta rajojamme aina uhkaillaan, sekä Pähkinälinnan

läänin Nevajokea myöten. Siten saataisiin valtakunnalle selvempi

ja kestävämpi raja ja estettäisiin vastaiset, itämaitamme kauan

riuduttaneet rajariidat. Päälliköt pyytävät vain, että me itse

henkilökohtaisesti saapuisimme Viipuriin johtamaan näitä liikkeitä ja

antamaan pontta yrityksillemme.

Kuningas keskeytti puheensa hetkeksi, mutta jatkoi kohta, syvän

äänettömyyden vallitessa tuossa vanhassa, haalistuneessa vaakunasalissa:

-- Tällainen on tilanne, vakava mutta toivehikas. Onko läsnäolevilla

herroilla mitään lisättävää tai huomautettavaa näiden sanomain johdosta?

Syvä äänettömyys vallitsi edelleen vaakunasalissa. Ruotsin valtaherrat

tiesivät, ettei Kustaa-kuningas, vaikka hän näin neuvoja kysyikin,

juuri suvainnut, että hänessä kerran kypsyneitä suunnitelmia ruvettiin

mestaroimaan, ja pääasiassahan he ne tällä kertaa hyväksyivätkin,

vaikkeivät olleetkaan erityisesti sotaintoisia. Ja suomalaiset

sotaylimykset taas olivat jo ennakolta selvillä toivomuksensa

lopullisesta toteutumisesta. Antti Niilonpoika iski intoa säteilevänä

silmää rauhallisemmalle Klaus Hornille, ikäänkuin todeten, että

nytpä hänen sotakuvauksensa olivat lopultakin voittaneet vanhan ja

varovaisen kuninkaan viimeisetkin epäilykset -- nyt oli tosi alkava!

He kerääntyivät rykelminä lähemmäs kuningasta ja kehoittivat häntä

vain kiirehtimään toimenpiteitä, ettei vihollinen ehtisi varustautua

ja ettei vuodenaika, syyskesä, kävisi liian myöhäiseksi. Nekin,

jotka, kuten Turun mukavuutta rakastava linnanvouti Simo Tuomaanpoika

ja raadin miehet, eivät oikein ymmärtäneet sodan tarpeellisuutta ja

pelkäsivät siitä aiheutuvan uusia vaivoja ja kustannuksia, pysyivät

tarkoin vaiti, ymmärtäen päätöksen jo tehdyksi.

Näin käsittivät aseman kirkonkin edustajat, jotka siinä sivummalla

seurasivat tapausten menoa, eivätkä he enää ruvenneet epäilyksiään

esittämään. Ainoastaan Härkäpää viittasi Olavi Skotten, tutun miehen,

luokseen ja kysyi häneltä ihmetellen:

-- Haluavatko siellä Itä-Suomessa todella talonpojatkin sotaa?

Kuninkaan toisinaan tavattoman herkkä korva kuuli kaukaakin tämän

kysymyksen, ja siihen iskien hän huudahti melkein ankarana airuelle:

-- Niin, airut, todista nyt suoraan näille epäileville hengenmiehille,

miten asia siinä suhteessa todella on!

Rajalta tullut soturi vastasikin suorasukaisesti:

-- Itä-Suomen kansa on alituisista rajakahakoista paljon kärsinyt,

se on niihin lopen tuskaantunut, ja toivoo nyt tosiaankin selvää

ilmisotaa, saadakseen sortajansa kerran kuritetuksi ja päästäkseen

sitten rauhaan. Talonpojat ovat parastaikaa aseissa rajalla.

-- Vieläkö epäilet, mestari Mikael, virkahti kuningas ilkahtaen

piispalle. -- Juuri tämä ilmoitus on minusta ratkaiseva: rajakansaa on

avustettava.

Härkäpää vaikeni ja piispa Agricola huoahti hiljaa. Hänellä oli tästä

asiasta sittenkin oma käsityksensä, hän luuli, että talonpojat oli

liian varmoilla voitontoiveilla saatettu harhaan -- tunsipa hänkin

tuota Karjalan kansaa niiltä ajoilta, jolloin hän Viipurin koulussa

nuorena opiskeli. Mutta hän ei ryhtynyt turhaan väittelyyn, hän nieli

hiljaa sekä poikkeavan käsityksensä että mielenkaihonsa, sillä hän

aavisti tästä kaikesta uutta kärsimystä Karjalan paljon kiusaantuneelle

kansalle.

Tuo ainoa julkilausuttu epäilys oli siten vain karaissut kuninkaan

sotavarmuutta, ja Juhana-prinssillä, joka nuoruutta ja intoa uhkuen

seisoi hänen valtaistuimensa vieressä, paloivat posket ja säihkyivät

silmät. Hän oli jo kauan rusoisissa unelmissaan kuvitellut niittävänsä

sankarinimeä ja mainetta tällä sotaisella retkellä, jolle hän oli

isäänsä taivutellut, hänen mielensä paloi taisteluihin kuuluisaa

moskovalaista vastaan sekä niihin vaihteleviin seikkailuihin, joista

hän oli Suomen itärajalta kuullut niin paljon kertomuksia. Nyt hän

oivalsi olevansa kuvitelmiensa toteutumisen kynnyksellä, ja käännähtäen

isänsä puoleen hän virkkoi:

-- Isä, Olavi Skotten tulisi saada palkinto niistä hyvistä tiedoista,

joita hän on tuonut.

-- Sen hän on saava, vastasi Kustaa, ja virkkoi airuelle: -- Olet

voittanut poikamme suosion, siis valitse palkinnoksesi minkä vapaatalon

ja tontin tahdot täältä Turun vanhasta kirkkokorttelista, olethan Turun

poikia.

Vanha kuningas oli palkintoja myöntäessään käytännön mies; hän teki

väliin arvokkaita lahjoituksia rasittamatta niillä valtion rahastoa,

jota hän tiukasti vaali ja piti kuin omanaan. Kirkon kiinteimistöjä ja

muita arvoesineitä, jotka hän oli julistanut kruunulle peruutetuiksi,

lahjoitti hän verrattain auliisti palkintoina huomattavista

palveluksista, ja sekä lahjan saaja että antaja olivat näin täysin

tyytyväiset. Sitä anteliaisuutta katselivat karsaasti vain ne kirkon

edustajat, jotka huoahtaen totesivat, että sinne meni taas muuan

köyhtyneelle kirkolle tarpeellisista taloista. --

Mutta vastaanotettuaan airuen kiitokset kuningas nousi seisomaan ja

julisti:

-- Olette oivaltaneet, hyvät herrat, kaiken mitä tässä olemme kuulleet

osoittavan, että me laiminlöisimme valtakunnalle tärkeän tehtävän ja

oikean hetken, ellemme juuri nyt kävisi asein vihollistamme vastaan.

Olemme aina rakastaneet rauhaa ja karttaneet sotia, missä olemme

voineet, mutta emme saa siinäkään rakkaudessamme tehdä valtakunnalle

vahinkoa. Siksi on päätöksemme: viipymättä on retki Inkeriin

toimeenpantava! Siitä lähetämme täällä olevain sotapäällikköjen mukana

heti käskyn Viipuriin, jonne myös itse tahdomme retken onnistumisen

nimessä matkustaa.

Näin puhui vanha kuningas juhlallisesti, ilmeisellä

mielenliikutuksella, joka osoitti, että hän oli monien kamppailujen

jälkeen tämän päätöksensä tehnyt. Hän pyyhkäisi oikein kyyneleen

silmäkulmastaan ja lisäsi:

-- Olkoon Korkein armollinen tälle hankkeelle ja johtakoon sen hyvään

tulokseen!

Samassa tilaisuudessa kuningas jo kävi antamassa yksityiskohtaisia

määräyksiään matkasta rajalle ja joukkojensiirrosta. Suomalaisten

sotaherrain, Klaus Kristerinpoika Hornin ja Antti Niilonpojan, piti,

mukanaan osa Ruotsista tuotua väkeä sekä Turun linnan harvat huovit,

lähteä heti maitse kiireellä Viipuriin toteuttamaan kuninkaan käskyt.

Itse aikoi kuningas vielä laivastoineen viipyä muutamia päiviä Turussa

varustuksia järjestääkseen ja purjehtia sitten Suomenlahden perukkaan.

Suomalaisen maaväen päälliköksi kuningas määräsi suomalaiset miehet,

nimittäin Klaus Kristerinpojan, hänen setänsä Henrik Hornin, Kankaisten

herran, sekä hänen lankonsa Niilo Boijen. Nämä miehet, joista kaksi

viimemainittua jo oli Viipurissa, saivat nyt käskyn samota väkineen

rajalle Pähkinälinnaa kohden. Se oli tehtävä jo ennen kuninkaan

saapumista Viipuriin, josta Jaakko Baggen johtaman sotalaivaston

myös oli riennettävä Nevajoelle. Muun osan Ruotsin joukkoja oli

Kustaa päättänyt tuoda mukanaan laivastollaan, jäädäkseen sitten itse

Viipuriin tapauksia johtamaan, -- vanha kuningas aikoi nimittäin

tosiaankin itse pysyä ylipäällikkönä.

Näin nyt ilmoitettiin, ja intomielin valmistautui jokainen saamiaan

käskyjä noudattamaan. Syntyi melkoinen hälinä linnassa, ja sen keskellä

Juhana-prinssi kuljeskeli vähän levottomana hakien Klaus Flemingiä,

jonka kanssa heillä aikaisemmin oli ollut puhetta matkatoveruudesta.

-- Mitäs sinä Klaus-herrasta nyt tiedustelet? kysyi isä kuningas.

-- Hänhän lähtee maajoukon mukana, ja me olimme sopineet, että

matkustamme yhdessä.

-- Hm, poikani, Klaus Fleming lähtee kyllä Hornin mukana, mutta sinä

seuraat meitä laivassa... Niin, niin, me emme tahdo sinusta erota tässä

karussa, harvaanasutussa maassa.

-- Enkö pääsekään vielä satulaan? -- Se oli intomielisestä prinssistä

ankara pettymys. Mutta kuningas ei niin paljon luottanut näihinkään

taattuihin suomalaisiin, joiden hoivaan hänen poikansa olisi joutunut,

että olisi hennonut laskea hänet maajoukon mukana matkalle; hän tahtoi

pitää aarteensa silmiensä edessä. Ja nuoren prinssin täytyi alistua,

toivossa, että hän kuitenkin vielä ehtii mukaan taistelupaikoille.

Vähitellen väkijoukko hajaantui vaakunasalista. Kauan mielissä

vallinnut odotuksen pingoitus oli nyt lauennut. Se tuntui helpotukselta

kaikista, niistäkin, jotka tätä sotaretkeä edelleen epäilivät. Mutta

useimmat tosiaan uskoivat tämän päivän juhlallisen päätöksen tietävän

reippaan toiminnan, kauniiden voittojen ja isänmaallisen kunnian

aikaa, tietävän loistotekoa, jolla vanha Kustaa-kuningas oli pitkän

ja hedelmöittävän hallituskautensa kruunaava. Näin siitä toivoi vanha

kuningas, epäilyksensä vihdoin karkoitettuaan, itsekin, ja päättäväisin

askelin, rauhallinen, melkein juhlallinen varmuus leveillä kasvoillaan,

hän asteli kankein jaloin edestakaisin kumahtavassa vaakunasalissa,

tyynnyttäen siten äskeisen kiihtymyksen jäliltä mieltään.

Näin astellessaan jo melkein tyhjentyneessä huoneessa hänen silmänsä

kohtasivat ovipielessä seisovan nuorukaisen, jonka katseet ujoina ja

odottavina seurasivat jokaista kuninkaan liikettä. Kustaa pysähtyi

hänen eteensä:

-- Vai niin, oppaani Taivassalosta, Peder Sillan poika. Mitä odotat?

-- Minun piti jättää tämä kirje takaisin kuninkaalle ja ilmoittautua

tänne palvelukseen.

-- Aivan oikein, sinusta tahdoin tehdä kirjurin, eikö niin... sitä siis

haluat?

-- Niin, haluan päästä kirjuriksi tai miekkamieheksi...

-- Kummaksi mieluummin?

-- Miekkamieheksi, vastasi Martti empimättä.

-- Katsopas lukutoukkaa! Mutta sellaista se rohkea sotapäätös

aiheuttaa! Ja me voimme käyttää sinua sekä kynämiehenä että airuena.

Saat seurata meitä laivassa -- miekan saat kyllä jo heti kaiken varalta.

-- Ja laivassa hän voi opettaa minulle suomea, virkahti Juhana, taas

reipastuneena äskeisestä alakuloisuudestaan.

-- Sen voit tehdä, Martti, niinhän oli nimesi? Sinusta tulee nyt

kuninkaan mies!

Asetakki yllään ja miekka vyöllään oli Martti-teinillä jo, kun hän

hetkeä myöhemmin lähti linnasta kaupunkiin, hakeakseen vähät tavaransa

Kyrön Heikin talosta Turun linnaan. Uuden arvonsa ja asemansa hän

tahtoi samalla näyttää Kertulle vielä ennen eroa, ilmoittaen nyt

jättävänsä luvut ja kirjat ja lähtevänsä kuninkaan kanssa sotaan.

Ohimennen hän aikoi mainita uudesta toimestaan prinssinkin luona, mutta

sen enempää hän ei kehu eikä kärtä...

-- En nöyrry enkä rukoile, ylpeä tahdon minäkin olla, puheli hän

itsekseen. -- Hempeys pois, ymmärtäköön tyttö itse, mihin nyt hänen

tulevaisuutensa viittaa!

Reipas ja kevyt oli taas hänen käyntinsä, miekka heilui niin miehevästi

kupeella, ja hän kuvitteli, että kaikki vastaantulijat varmaankin

huomasivat hänen uuden asemansa. Mutta eihän sitä kukaan huomannut;

asetakkisia miekkamiehiä kulki nyt kymmenittäin linnan tiellä,

monet sekä aateliset että porvarispojat olivat näet ilmoittautuneet

sotaretkelle lähtemään ja saaneet huovin tai nihdin pukimet. Mutta

yksi huomasi hänet kuitenkin. Sillan korvassa ratsasti kookas, komea

nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja voimakas alaleuka, hänen

ohitseen ja käännähti satulassa häntä katsomaan.

Se oli nuori Klaus Eerikinpoika Fleming, joka juuri valmistautui

ratsastamaan Viipuriin. Hänen katseessaan oli ensin hämmästystä, sitten

ivaa, lopuksi uhmaa ja vahingoniloa...

Se katse jäi Martin sielua polttamaan vielä kauaksi aikaa senkin

jälkeen, kun hän oli kuninkaan laivassa Turusta lähtenyt.