III.

Tummaa tietänsä käveli Kalle takaisin. Hiljainen yöllinen tuuli oli

alkanut hengitellä ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen

eteen, eikä nyt enää yhtään tähtöstä näkynyt. Melkeinpä pilkkopimeässä

kulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon halki, sitten

kolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota mukavampaa

metsätietä myöten, joka maantielle saattoi.

Vähän aikaa kulettuaan seisahtui hän ja kuulosti.

--Mikä peijakas siellä veisaa, vai korvaniko tilliä soivat

Eivätpä hänen korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni

lähenevä ääni, ja pian erotti kuunteleva mies tutun virren nuotin,

tunsi hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan

Aapon, omaksi ääneksi.

Ensin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että

onhan nyt pimeä.--Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee--eihän vain?--

ja nyt oli kaikki selvillä.

Ja kun valkeat housut puiden välistä vilahtivat, hyppäsi Kalle koppina

polulta metsään ja parkaisi julmalla äänellä.

Tulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua

vähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina

ennen oli väkeänsä kovasti kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän

rosvojenkin pelosta oli hän alottanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi

juuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän

seurakunta tuolta kaukaa vaaran kylestä vastasi. Kauhistuksen kamalalla

äänellä kirkaisi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli siihen paikkaansa

istuilleen typertyä. Mutta sai hän kuitenkin siksi luontoaan lyödyksi,

että osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului sieltä

nauruaan pidättelevän Kallen korvaan, ja itse tunsi isäntä, että

housunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vasten. Vastakkain

seisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja hänen

renkinsä.--Kovasti pelotti Aapoa, sillä muisti hän tämäniltaiset

rosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana metsäläisten

väijyvän. Ajatteli hän ensin jo pakoonkin lähteä, mutta uskallus petti,

sydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut totellaksensa. Ja

sitten hän jäi paikalleen seisomaan ja tuumi, että ehkä olisikin

parasta, jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin tupestansa sujutti

ja painoi sen petäjän kaarnaan, jotta se paremmin käsillä olisi, jos

niiksi tulisi.

Mutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Hän kohosi

suoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: »Onko siellä jänis vai mies

siellä kuusen juurella?»--»Jäniskö siellä on vai mies» mörisi Kalle

uudelleen, kun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut

ääneen. Silloin Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. »Tottapa se

on jänis--ja jänis on ammuttava», tuumasi hän ja iski uudelleen, että

säkenet kauaksi säihkyivät pimeässä.--Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli,

että häntä piilukolla aiotaan ampua tuohon vain noin niinkuin jänistä

makuuseen.

--Mies minä olen--ei pidä ampua, mieshän minä olen, rukoili hän

surkealla äänellä, mutta kun Kalle vain yhä iski eikä helpottanut, niin

sai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. »Ehkä se

ei laukeakaan», ennätti hän ajatella ja kursaisi viidakosta polkua

kohti. Sille kerran päästyään kirmaisi hän eteenpäin kuin hullautunut

hevonen. Kalle jäi paikoilleen polviaan pidellen nauramaan, sytytti

sitten piippunsa ja kuuli vielä kaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat

katkeilivat pakenevan miehen jalkojen alla.

Kerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies vihurina eteenpäin

ja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetki hänen peräänsä laukeaisi.--

Vihdoin seisautti hän kuitenkin menonsa, kun metsätie loppui ja hän

joutui sille aukealle aholle, jonka toisesta laidasta pellon takaa

kuumotti hänen matkansa määrä, Tuomaalan mökki.

Ankarasti läähättäen pysähtyi hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei

sieltä ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta

oli itse hyökännyt. Eikä hiiskaustakaan, ei muuta kuin hänen omain

keuhkojensa valtava lietsonta--ja vähitellen siinä kivelle istuutuen

rauhoittui mies.

Mutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun temmellyksessä

oli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti mökkiä

lähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti ärhentelevällä

haukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille asti. Mutta

Aapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys, eikä hän koiria

pelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan tulon ja

istuutunut eloaitan kynnykselle. Aapo oli tullessaan miettinyt hyvinkin

koreita pyrkiäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki eikä niitä

puheita tarvittukaan, joutui hän kokonaan hämmennyksiin ja osasi tuskin

tervehdystään toivottaa.

--Hyvää iltaa, isäntä--minnekäs se on isännällä matka näin öiseen

aikaan? sanoi Annu.

--Eipähän juuri--eipähän tuota--tännehän minä--tuota--vain läksin

vähän--

--Taloon ei sattunut nyt ketään muita kotiin kuin minä ja Vahti--

lähtivät tästä muut väet kirkkoon, ja eikö tuo isä liene teillä--vaan

isäntä on hyvä ja käypi huoneeseen.

--Kyllä minä saatan tässäkin--eikä minulla olekaan mitään erinäisiä

isällesi eikä muille--läksin vain huvikseni vähän jaloittelemaan--se on

tuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää.

Kun Annu huomasi, minne päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi hän

sen tahallaan toisaalle.--Onkos teillä vielä paljon leikkuuta tähdennä?

--Leikkuutako--eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä--mutta tänä

päivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että--

--Mutta eihän se isäntä nyt tässä pimeässä saata seista--eikö isäntä

nyt lähtisi pihanpäähän?

--Kyllä minä tässäkin saatan--eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin

tuolla tullessa metsässä--minä istun tähän kynnykselle--ei, istuu vain

Annukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä--

--Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen,

mutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua.

Annu aukaisi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui, ja meni

sisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi,

kuinka poskensa paloivat.

--Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua--voi, kyllähän se

viitsii, vaikka se vain--viitsiihän se sylissäkin--ja Aapo oli niin

kuumentunut, että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta silloin Annu sysäsi

hänet luotaan aitan perälle.--»Pysy poissa minusta, senkin vanha

kontti!»--ja samalla paukahti ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.

Aapo kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi nenässään uudiselon tuoreen

tuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän ovea vastaan, mutta se ei

liikahtanutkaan. Kumahtihan vain kuin tynnyrin pohja ja ponnisti miehen

takaisin. »Ei siitä pääse--se on meidän vanhan eloaitan ovi--ei se

säry, kun sen isä vainaja kerran on raudoittanut--mutta päästä minun

pitää, pitää vaikka perkele valaisi rautapadan pääni päälle--minä menen

katosta kuin ukkonen, minä sären seinät--missä minun puukkoni?--sehän

jäi sinne puun kylkeen--mutta pääsen minä silti--pääsen minä silti!»--

Ja hän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti kattoa. Mutta katto olikin

siksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa

ja horjahti, horjahti ensin toisaanne päin, mutta kampesi sitten

ruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi

pitkäkseen jauhohinkaloon.

Tähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli

viimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas ukko huomisaamuna

verkalleen aamiaisen syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan,

niin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka

ovi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän

pihanpääkamarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa hänen

silmänsä repesivät, kun näki siellä isäntänsä, jonka kaikki olivat

luulleet kirkkoon menneen, aivan silmäripsiä myöten jauhoisena

nojautuen hinkaloa vasten ja tuijottaen eteensä maahan. Eikä hän

näyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan tullutkaan.

Tuijotti vain ja rykäisi silloin tällöin kuivan yskän. Ja sitten hän

lähti ulos aitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas

kielsi häntä tupakalle jäämään. Pois hän vain urkeni mökistä ja otti

mennessään puukkonsa petäjän kylestä. Siinä muisti hän, että kun olisi

sitä ensimmäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli

annettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut.

Mutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa

kironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä

milloinkaan ollut tehnyt.

Sen törmän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi

häneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat

valkeaa, jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen,

alkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä

maittavaa suurusta nuoleksia. Eikä Aapo heitä pois häsinytkään, eikö

lie huomannut, vai muutenko lie ajatellut, että »nuoleksikoot,

siitäpähän saavat». Aina kotiveräjille seurasivat häntä vasikat ja

surullisesti siihen ynisemään jäivät, kun Aapo sulkupuiden välitse

pihaan pistihe. Siitä astui hän pirttiin, riisui nuttunsa naulaan ja

meni sitten lähteelle peseytymään. Sen tehtyään pukihe hän puhtaihin ja

veisasi ja luki sitten koko päivän, aivan niinkuin ennenkin.

Siitä päivästä pitäen tuli Aapo entistään yhä jurommaksi ja

vähäpuheisemmaksi ja samalla jumalisemmaksikin.

Yhtenä ainoana päivänä oli hänet kuitenkin nähty erittäin iloisena ja

hupaisena. Se päivä oli silloin, kun Annu ja Kalle häitään pitivät.

Annua oli isänsä ankarasti torunut, ja Annun oli täytynyt pyytää

Aapolta anteeksi. Aapo oli siitä »sydämen nöyryydestä» niin hyvästynyt,

että oli vietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan isossa

pirtissä ja vihkimätilaisuudessa oli hän itse toimittanut lukkarin

ammattia. Olipa sitten huomentuoppia juotaessa kymmeniä pöytään

heittänyt ja sitä mukaa makeita maistellut, ja siitäkö lie niin

puheliaaksi tullut, että oli kertonut alusta loppuun koko

kosimaretkensä ja puhunut kaikesta, mitä hänelle sillä tiellä oli

tapahtunut, niinkuin hiiristä, hevosista ja muista seikoista. (Sieltä

kautta ne olen minäkin kuullut ja tähän paperille pannut.) Sitä hän

vain kaikista enimmän kuului ihmetelleen, että mikähän se mahtoi olla

se mies, joka häntä oli ampua aikonut, mutta että hän kuitenkin oli

pelastunut, »kun ei Jumala ollut antanut ruudin syttyä, vaikka pyssy

oli jo ihan kohti ojennettuna ollut ja jo säkenetkin piistä

säihkyneet».

1881.