II.

Tuomaalan mökki on sievoinen mökki, rakennettuna pienoisen

luhtarantaisen lampipyörylän rannalle. Häämöttää siinä nyt hämärän

sisästä vähäinen vasta tehty tervanurkkainen pirttirakennus, sen kanssa

nurkakkain ovat pihanpäähuoneet, ja taampana seisoo aittapari, joista

toinen on vaatehuone, toinen eloaitta.

Hiljaistahan täällä on, hiljaista ja äänetöntä elokuun yön viileässä

helmassa. Narahtaa kuitenkin tuolloin tällöin tuolta lammelta poikiaan

kuletteleva sorsa, ja väliin kalahtaa kujasta pikkuhärän kaulassa

rautainen kello, kun lähelle työntäytynyt lehmävasikka siihen

hännällänsä huiskauttaa. Mutta eipä sitten kaukaan aikaan taas kuulu ei

sorsan narahdusta eikä kellon kalahdusta.

Yht'äkkiä tuosta kuitenkin mörähtää yhteen ääneen koko pikkukarja,

kello kalisee, ja tutusti ynisten rientävät vasikat porstuan ovesta

tulevaa naista vastaan. Ystävällisesti tämä heille huhuaa, lähestyy

sanko kädessä ja panee sen piha-aidan toiselle puolelle. Kilvan vasikat

astiansa tyhjentävät, keikauttavat sen sitten kumolleen ja vieläpä

pohjankin puhtaaksi nuoleksivat. Mutta pian poistuu solakkavartaloinen

tyttö, astuu helkytellen solasta aitallensa ja sinne katoaa. Hetken hän

siellä vaateortensa ääressä viipyy, pukee yllensä puhtaan hameen ja

punareunuksisilla hihansuilla koristetun ostopalttinasta ompelemansa

pyhäpaidan. Kaulaansa kiertää hän Kallelta saamansa pihkahelmet ja

sormeensa sovittaa kultasormuksen, sillä hän on Kallen salainen

kihlattu, on ollut jo helluntaipyhistä saakka. Istuu sitten aitan

kynnykselle, leuka käteen nojaten, ja katselee, katselee metsän laitaan

kesantopellon poikki, ja sitten ahotietä pitkin.

Mutta sitä, jota hän odottaa, ei vielä näy--ei näy muuta kuin mustaa,

pimeätä metsää ja ylempänä himmeästi rusottelevaa iltataivasta.

Rapsahtaapa tuosta yht'äkkiä sitten kuitenkin hänen takanansa aita.

Mutta se onkin vain Vahti, joka nyt päivällisiltä juoksuiltaan

kotiutuu. Hiljaa vikisten ja tuuheata häntäänsä tuttavallisesti

heilutellen se tytön luo juoksee ja laskee päänsä hänen polvilleen.

--Vahtimiestä, voipa sitä Vahtimiestä--mistäs nyt tulet ja mikset

miesten matkassa kule?--Mutta nyt kohoavat koiran korvat pystyyn, pää

luikahtaa tytön käsien alta, ja muristen alkaa se juosta metsäpolulle

päin. Sitten ärähtää se äkkiä äkäiseen haukuntaan, mutta vaikenee vähän

ajan päästä ja tuntuu vikisevän, niinkuin koira tutulle miehelle

vikisee.

Vaan poispäin kääntää tyttö päänsä, nojaa poskensa vasten vasempaa

kättänsä ja katselee kohden hämärää iltatähteä, joka tuvanharjan takaa

jo alkaa pilkutella. Ei hän ole mitään näkevinään eikä kuulevinaankaan,

vaikka Kalle lähenee ja koiran kanssa tullessaan telmii. Eikä hän

päätänsä käännä sittenkään, vaikka Kalle aivan vieressä yhä Vahdin

kanssa mellastelee. Vähän hän kuitenkin sitä kääntää, niin vähän, että

vain parahiksi saattaa sanoa hyvin kuivalla ja välinpitämättömällä

äänellä:--Ka, hyvää päivää--sinäkö se oletkin, minä luulin, että kuka

se on.--Sitten hän kääntää päänsä pois ja alkaa taas hyräillä

itsekseen.--Päivää, päivää! vastaa Kalle, mutta pelailee vain sillä

välin vielä koiran kanssa.--Vahti seh! anna vieraan olla rauhassa!--

Vahti hyppää Annun luo, nuolaisee häntä poskelle ja laukata kaapaisee

siitä häntä suorana pihaan, jossa vasikat ensin hyppäävät mörähtäen

askeleen syrjään, mutta seisahtuvat siihen ja märehtivät sitten taas

yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

--Minkä tähden sinä niin kauan viivyit?

--Mikä lie isäntään tänä iltana mennyt, kun se ei maata lähtenytkään.

Sinne se vain jäi istumaan ja isäsi jäi kanssa. Porstuasta kuulin, että

ne siellä jotakin juttelivat. Meitä oli monta miestä, jotka olisimme

odottaneet isännän maata menoa, mutta kun ei siitä valmista tullut,

niin ajattelin minä, että kun näkee, niin nähköön, ja sitten päästiin

kuin päästiinkin hiipimällä pois. Maantiellä oli kaikki kylän hevoset,

me hyppäsimme selkään ja ann' mennä vain! Teidän tienhaarassa

käännytettiin hevoset takaisin, lyötiin kämmeniä yhteen ja monen miehen

parkaistiin--mutta sitähän minun piti, että meidän isäntä kuuluu

lähtevän emäntäperiin. Se poika se kuuluu taas alkavan kosia, kuulemma.

--Joko taas?--Ja kirkonmäelläkö niinkuin aina ennenkin, lukkari

puhemiehenä?

--Senpähän sitten näkee, mutta tosi sillä vain mielessä kuuluu olevan.

Meidän Tiina sanoi kuhilaan takana kuulleensa, että hän oli isäsi

kanssa sinusta puheita pitänyt.

--No, mitäs isä oli sanonut?

--Luvanneen kuului, jos itse tahdot.

--Mitäs, jos tahtoisin?

--Onhan meidän isäntä vielä poikamies--

--Ja vielä tuoreimmassa iässään--

--Vaikka jo viideskymmen alulla--

--Mutta se on siivoluontoinen ja hyvälukuinen--

--Ja veisatakin osaa.

--Eikä käy yöjalassakaan, niinkuin sinä.

--Mutta huomenna se tulee sinun luoksesi ja kihlat tarjoo--mitäs sanot?

--Senpähän saat sitten kuulla.

Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta myöskin kesäyön

tyvenessä hämärässä, ja kiireesti kulkivat hauskat hetket. Mutta ei

Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen olla kotona, ennenkuin

päivä valkenisi.