KELLO.

Martti kulki Esplanaadissa ja ajatteli kelloaan ... ei muuta mitään

kuin kelloaan. Grönqvistin monikertaista kivirakennusta katseli ...

silmä juoksi pitkin heijastavia ikkunoita ja rusottavaa kattoa ja

komeita koristuksia ... sitä hän katseli, mutta ajatteli kelloaan.

Martti kulki siivosti Esplanaadissakin, sillä hän oli aina ollut siivo

poika, vähäpuheinen ja miettiväinen. Hän oli oppipoika, kuuliainen

mestarilleen ja hyvämaineinen.

Enimmäkseen katseli Martti eteensä ... kenkäinsä kärkiä ... ja

liivejänsä, joiden päällä välkähteli vaskiset kellon vitjat.

Martti oli maalta tullut, puolen vuotta opissa ollut ... suutarin

opissa.

Alusta alkaen oli hän tarkka ollut, ei tuhlannut penniäkään, mutta nyt

vasta niitä oli sen verran varoja kertynyt, että niillä oli kellon

saanut. Eilen illalla, kun viikkopalkka maksettiin, oli määräsumma

täyteen tullut...

Ja eilen illalla, heti verstaasta päästyä, oli kello käyty kellosepältä

ostamassa. Katsottuna oli se jo siellä ollut monta viikkoa ennen ...

viidestä kolmatta markasta luvassa, ilman vitjoja. Silinterikello se

oli, neljällä kivellä käypä ... joka oli yhtä hyvä, kuin jos olisi

ollut kahdeksalla. Semmoisen oli sanonut itsellään olevan kelloseppäkin

... eikä sitä tavallinen mies sen parempaa tarvitsekaan...

Eikä se viittäkolmatta sitten maksanutkaan. Neljäänkolmatta markkaan ja

viiteenkymmeneen penniin oli kelloseppä tosioston tullessa helpottanut

ja antanut vielä vitjat yhteen hintaan.

Hyvinpä ne nyt välkkyivätkin samettiliivien päällä.

Samettiliivit oli näet Martilla, juutalaiselta ostetut, ja saketti,

edestä aukinainen ... jotta liivit näkyivät ja liivien päältä vaskiset

kellonvitjat.

Martti astuskeli Esplanaadia pitkin ... katseli eteensä ... sitten

kenkäinsä kärkiä ja aina ohimennen vaskisia vitjoja, jotka kiilsivät

kuin kullalle.

Esplanaadissa käveli paljon ihmisiä, ja Kappelin edustalla, jossa

musiikki soitti, oli niitä tungokseen asti. Mutta ei Martti halunnut

tungoksessa kävellä. Marttia miellytti paremmin kävellä väljemmässä

väessä. Siellä on mukavampi kävellä semmoisen miehen, jolla on kello

... on kello ja välkkyvät kellon vitjat. Eihän niitä tungoksessa kukaan

näe ... ei itsekään, vielä vähemmän muut.

Martista näytti välistä, että muutamat hänen kellonvitjoihinsa

sivumennen katsahtivat. Ja niillä ei ollut kelloa niillä, jotka niin

katsahtivat ... mahtoivat ajatella, että kunpa heilläkin olisi. Paljoa

enemmän niitä näytti olevankin niitä, joilla ei ollut kelloa, kuin

niitä, joilla oli... Niillä ei varmaankaan kelloa ollut, joilla oli

takki kiinni ... olisivat kai ne sen auki pitäneet, jos olisi ollut

kello.

Martti ei oikein tahtonut osata, missä kätensä pitäisi ... koetti pitää

selän takana ristissä. Olisi ollut mukavampi pitää nutun taskussa

molemmat, mutta Martin saketissa olivat taskut takana. Ei se ollut

mukavaa ... eikä kupeellakaan suoraan riippumassa ... remppasivat niin

pahasti silloin edestakaisin. Parasta oli pitää niitä kellonvitjoissa,

toisen vuoron toista...

Siitä oli sitten sievä katsoa kelloaan. Ja sitten Martti katsoikin

kelloaan... Onko yhdessä tornikellon kanssa?--Yhdessäpä on ...

minuutilleen.--Paljonko se onkaan?--Viittä vailla puoli kuusi.

Martti pani kellon takaisin taskuun ja tunsi koko vasemmalla puolen

ruumistaan, että siellä se on kello ... vasemmassa liivintaskussa.

Tuntui se vähän oudolta ... tuntui liivivaatteen läpi ihoon asti, mutta

hyvältä se kuitenkin tuntui.--

Ennen kellotonna ollessaan oli Martti aina väistynyt kaikkien tieltä,

kun katua tai Esplanaadia kulki ... varsinkin niiden tieltä, joilla oli

kello. Hän melkein oli kunnioittanut niitä, joilla oli ja hänellä ei!

Ainahan on Martti ollut ujonlainen ja aina nöyrä ... ja epävarma

olennossaan, sen hän itsekin huomasi. Mutta ehkä se vain on siksi niin

ollut, ettei hänellä ollut kelloa ennen. Nyt on hänellä kello... Ei hän

tahdo olla liian rohkea nytkään eikä ylpeä millään lailla ... mutta hän

tuntuu itse mielestään kuitenkin entistään varmemmalta. Eikä hän nyt

ainakaan _joka_ miehen tieltä aio ruveta väistymään. On kai sitä tilaa

toisellakin väistyä yhtä paljon ... tarvitseeko hänen väistyä enemmän

kuin toisenkaan, joka katua kulkee? Hän päätti, että ei suinkaan...

Niin hän päätti, sillä ei kai Esplanaadi ole enemmän toisen kuin

toisenkaan. Ja henkirahanhan hänkin maksaa...

Taitavat kaikki luulla, kun hänet näkevät, että hänen sitä mukaa aina

vain pitää väistyä ja muiden ei ollenkaan. Mutta siinä ne erehtyvät,

jotka niin luulevat...

Joka kerran sattuu mistä kulkemaan ... totta kai se siitä kulkeekin,

kulkekoon toinen toisesta kohti...

Ja kyllä Martti nyt kulkikin, mistä tahtoi... Mutta hän tuli kuitenkin

aina väistyneeksi ... ja hän vakuutti itselleen, että sen verran vain,

mikä on ihan välttämättömän tarpeellista. Jos ei ollenkaan väistyisi,

niin ei tulisi kenenkään kulusta mitään. Eikä hän nyt enää väisty

enemmän kellollisten tieltä kuin kellottomainkaan ... minkä väistyy,

väistyy kenen tieltä tahansa ... ilman vain vaikka huvikseen... Ja

tarvitseeko sitä aina suoraan kulkea? Paljoa hauskempi on välistä

mutkitellenkin kävellä milloin mitäkin puolta...

Olisi Martin mieli kuitenkin välistä tehnyt puulautua noiden

kaartilaisten keskitse, työntäytyä heidän välitsensä eikä antaa tietä,

kun siinä niin ylpeästi rivittäin kulkivat. Mutta ei Martti sitä

kuitenkaan tehnyt ... olisivat saattaneet survaista jotenkin ja vitjat

saattaneet jotenkuten tarttua nappiin kiinni ja katketa, tai kello

lentää maahan ja särkyä...

Ehyt kai se vielä on?

Ehyt on ... ja nakuttaa myöskin ... eikä niillä, noilla kaartilaisilla,

kuitenkaan ole monellakaan kelloa. Tyhjää ne siinä kävelevät keskitietä

ja ylpeilevät tyttöjensä kanssa... Ei Martti ole tytöistä milloinkaan

... eikä hän niistä nytkään, vaikka on kello lakkarissa. Hullu se on,

joka rahansa tyttöihin tärvää ... säästää ennen ja ostaa jonkun kalun,

esimerkiksi kellon...

Ei se mitään kuitenkaan, jos itseensä vähän menettäisi ... vaikka joisi

vaikka lasillisen limunaatia ... kymmenen pennin edestä ... ja vaikka

kahdenkymmenenkin pennin edestä ... eihän se paljon olisi...

Sentähden meni Martti juomaan lasillisen liinunaatia. Juo häntä kerran

kellonsa kunniaksi!

Martti joi siitä vesipuodista, jonka ovenpielet olivat peililasista;

niissä näkyi koko mies ja miehen vitjat...

Martti valutteli vähissä erin alas limunaatia ja katseli juomalasia

pitkin ovenpieliin. Sitten Martti maksoi, antoi markan ja sai

yhdeksänkymmentä penniä takaisin. Muut juomamiehet näkyivät maksavan

mikä viidestäkymmenestä, mikä viidestäkolmatta pennistä ... markasta ei

kukaan. Ei mahtanut olla ... eikä niillä näkynyt monella olevan

kelloakaan.

Ei Martti tahdo olla millään lailla ylpeä. Ja erehtyisi se, joka

luulisi, että hän muka sentähden olisi ylpeäksi tullut, että on tullut

kellon ostaneeksi. Hullu tyhjästä ylpeilee... Ei... Mutta taisivat muut

oppipojat ja kisällit hänestä sitä eilen kuitenkin luulla. Siltä

hänestä näytti, kun hän sitä nyt ajatteli, vaikka ei hän sitä eilen

niin... Eihän hän ollut muuta kuin leikillä vain kysynyt, paljonko

_heidän_ kellonsa oli...

Ja siitä ne olivat alkaneet pilkata ja kysellä koko eilisen iltaa ja

tämän aamua.

»Paljonko kellosi on, Martti?... Sano nyt meillekin, paljonko on

kellosi'»

Taisi käydä kateeksi niiden, kun ei itsellään ollut ... olisivat kai ne

saaneet, jos olisivat tahtoneet ... saahan niitä kelloja vaikka kuka

kellosepän puodista...

Tuolla niitä nyt tuleekin!

Martti meni heitä vastaan ja rupesi seisahtumaan heidän kohdallansa.

»Paljonko on kellosi, Martti'» kysyivät ne taas ja mennä reuhkasivat

nauraen ohitse...

Niinpähän on! ... kateeksipahan käy! Mutta käyköön, mitäpä Martti siitä

... oma syynsähän se on ... olisivat säästäneet!... Ja pakkoko oli

panna ansionsa olueen menemään' saavat nyt olla ilman kelloa!... Kun

elää siististi ja säästää, niin äkkiähän sen kellon saa, ja siinä ei

menekään raha hukkaan...

Eipä Martti ollut pitkään aikaan muistanut katsoa kelloaan... Paljonko

nyt olikaan jo aika kulunut?...

»Pois, poika, tieltä!»

Ka, mitä se tuo kaartilainen, mokoma? ... luuleekohan se olevansa mikä

herra ja saavansa survia?... Olisikohan ollut maksajata, jos olisi

kello maahan pudonnut?

Ja Martti katseli vihaisesti kaartilaisen jälkeen. Mutta kaartilainen

vain meni, ja helmat heilui.

»Siinähän sinä olet ... ja minä kun olen etsinyt!»

Se oli oppipoika sekin, Antti, saman suutarin luona opissa kuin

Marttikin ja yht'aikaa maalta tullut.

He olivat hyviä ystäviä. Olivat yhdessä ruvenneet kumpainenkin

kellorahaa säästämään, vaikka Martti oli ennen saanut summan täyteen.

Antista puuttui vielä paljon ... hän ei tahtonut saada millään lailla

kertymään ja hän kunnioitti Marttia, joka sai... Martti piti vuorostaan

Antista, sillä tämä oli toisenlainen kuin ne muut. Ja kun Martti oli

kellon ostanut, piti hän Antista vieläkin enemmän ... sillä nyt Antti

häntä melkein ihmetellen katseli, kun katseli hänen kelloaan...

Yhdessä olivat käyneet kellon ostamassa. Martti oli tahtonut Antin

matkaansa, mutta muille he eivät olleet sanoneet mitään.

Ei Antti ollut tahtonut Martin kelloa paljon kädessään käyttää, vaikka

Martti oli kehoitellen hokenut, että saat tätä lakkariisikin koetella

... koettele vain!...

»Jos minä sen pudotan'» oli Antti sanonut.

Etkä pudota, minä pidän peräimestä kiinni...

Sitten vasta oli Antti uskaltanut, käännellyt, ihmetellen katsellut ja

viimein pitkään huokaisten takaisin antanut ... ja Martin mielestä ei

koko maailmassa ollut parempaa poikaa kuin Antti.

Muut oppipojat ja kisällit sitä vastoin ... ne olivat Antin suhteen

kuin hurttia. Heti kellon nähtyään olivat sen väkisin käsistä vieneet,

töytänneet kaikki sen ympärille yhteen kehään, ettei Martti saanut itse

sitä nähdäkään, ja aukaisseet kuoren ... vaikka olisihan niiden pitänyt

se tietää, ettei kello kestä verstaan pölyä... Mutta siitäkös ne huoli

... vaikka herkeäisi käymästä, kun oli toisen kello.

»Onko kellosi paljon'» kysyi Antti.

»Istutaanhan tähän ensin ja katsotaan sitten...» Martti ja Antti

istuutuivat tyhjälle penkille, ja Martti katsoi kelloaan...

Viittä vailla kuuden oli kello...

Vitjat riippuivat samettiliivien päällä, ja Martti katseli niitä. Antti

katseli myöskin syrjästä silmäillen... Sitten kohotti hän kätensä ja

otti sivelläkseen Martin vitjoja. Martti tarjosi hänelle käteen koko

kellonkin...

»Koetappas, saatko auki...»

»Vaan jos tämä särkyy...?»

»Eikä säry...»

»Enhän tuota saa auki...»

»Ethän sinä osaa ... anna, kun minä näytän ... näin ... paina vain

peukalosi päällä tätä nappia ... koetappas nyt!...»

»Ka, jo kimposi auki!... Mitä siinä sanoo tuossa sisässä?»

»4 _rupis_ 17,534 ... se on niin mones kello maailmassa ... niin

monella miehellä on samanlainen kello kuin minulla ... osta sinäkin

tämmöinen...»

»Eihän minulla ole rahaa--»

»Tekisikö sinun hyvin mielesi? ... taitaisi tehdä--»

»Ei tuo niin hyvinkään»--Vaikka näkihän Martti, että tekihän sen niin

mieli, että suupielissä revähteli.

Martti antoi Antin vielä katsella kelloa kauan aikaa, piti sitä hänen

edessään ja antoi hänen sitä omasta kädestäänkin katsella, eikä

pelännyt ollenkaan, että Antti sen särkisi tai pudottaisi. Ja Antti

näytti siinä hänen mielestään paljoa vähäpätöisemmältä kuin ennen. Ja

mikä siinä lie ollut, että hän myös itse mielestään oli Antin suhteen

suurempi kuin ennen. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut ... välistä

vain, kun olivat lukeneet säästöjään ja Martilla oli monta markkaa

enemmän.

»Joko pannaan kello taskuun?»

Martti pani kellon taskuunsa. Mutta häntä rupesi heti kohta

säälittämään, että ehkä Antti vielä olisi tahtonut katsoa ... ja näytti

sitä vielä uudelleen Antille... Ei sillä raukalla ole kelloa, ja tuossa

se istuu niin täpärästi penkin laidalla ... nenän pää hienona kuin

veitsen kärki ... ja sivelee toisen kellon kuorta ja vitjoja...

Jos Martti olisi ollut rikas mies, olisi hän saattanut antaa tämän

kellon Antille ja itse ostaa ankkurin ... niin häntä säälitti Antti...

»Kelpaisiko sinulle silinterikello?»

»Kelpaisi toki ... vaikka minkälainen, kunhan olisi vain kello...»

»Minä meinaan ostaa ankkurin ... tässä joskus...»

»Minnekkäs sinä sitten tämän...?»

»En tiedä, vaikka möisin jollekulle...»

»Myö minulle...»

»En minä nyt vielä osta uutta ... vasta sitten, kun pääsen

kisälliksi... Enkös minä jo nyt näytä vähän kisälliltä ... kun on

kellokin...?--Sen oli Martti leikillä sanovinaan.

»Kyllä näytät...»

»Mutta sinä olet vielä aivan oppipojan näköinen...»

»Kun ei ole kelloa...»

»Sentähdenköhän se on...--Etkö tahtoisi, Antti, limunaatia? ... minä

itse jo join...»

Martille tuli tuossa yht'äkkiä semmoinen hyvän tahdon puuskaus ...

hänestä tuntui ihan, kuin olisi hän ollut Antille velkaa yhden lasin

limunaatia ... sillä raukalla kun ei ole kelloakaan ja milloin

saaneekaan... Mutta heti kohta katui hän sitä tarjoustaan ... menee

rahaa ihan omasta edestään ... vaikka eihän tuo paljon olisi ...

kymmenen penniä... Pitäähän sitä siksi toki toisen tähden ... jolla ei

edes ole kelloa...

Ja Martti joi itsekin ja kilisti lasia Antin kanssa.

»Sano nyt, Antti, minulle, että olkoon onnea uudelle kellollesi», sanoi

Martti,--leikillä olevinaan...

»No olkoon ... olkoon...»

Molemmat he naurahtivat, ja Martti tuli yhä paremmalle tuulelle. Ei hän

ollut koskaan rinnassaan tuntenut semmoista paisuvaa tunnetta kuin nyt.

»Tuolta ne nyt taas tulee ... ei olla näkevinämmekään... Ei, ei

käännytä syrjään ... luulevat, että me heitä väistytään ... kuletaan

suoraan ja katsotaan suoraan eteenpäin ... ollaan mekin ylpeitä

puolestamme...»

Sitä ei Antti nyt ymmärtänyt, miksi niin pitäisi olla, mutta hän koetti

kuitenkin niin olla. »Katsooko ne jälkeensä, katsoppas!» sanoi Martti

Antille, kun olivat päässeet ohitse.

»Eihän nuo katso ... menevät vain.»

Ja se vähän harmitti Marttia.

Se kaartilainen, joka äsken oli Marttia survannut, tuli vastaan muuan

tyttö käsipuolessa. Ne kulkivat keskitietä ja Martti kulki myöskin.

Antti väistyi syrjään, mutta Martti ei väistynyt ... tiukotti tahallaan

kulkuaan ja survasi olkapäällään tyttöä, niin että tämän piti

seisahtua.

»Hyi!» sanoi tyttö, ja kaartilainen kirosi. Mutta Martti vain nauraa

hihitteli Antille, eikä ollut tietävinäänkään.

Minkä tähden se nyt noin? kummasteli Antti eikä ymmärtänyt nyt

ollenkaan Marttia.

Mutta Martti tunsi tunteen yhä paisuvan...

»Eikö mennä juomaan pullo olutta?»

Marttiko ehdottaa olutta juomaan?... Eikä Antti nyt enää vähääkään

ymmärtänyt Marttia, joka ei milloinkaan ennen ... ja joka aina oli

siitä Anttia moittinut, että tämän teki välistä mieli muiden kanssa

pistäytyä kapakkaan...

»Mitä katsot ... eikö lähdetä...? Istutaan tähän!»--He olivat tulleet

Kappelin edustalle.

»Eihän me tähän...»

»Minkä tähden ei?...»

»Herrain penkkiin...»

»Kun raha maksetaan, niin ollaan me yhtä suuria herroja kuin

muutkin...»

»Täällä on kalliimpaa...»

»Minnekäs me sitten?»

»Mennään olutpuotiin...»

Olisi Martin tehnyt mieli istuutua tuohon mukavalle puusohvalle pyöreän

pöydän ääreen ... selkäkenoon ... jalka toisen päälle nostettuna ja

käsi kellon vitjoissa ... niinkuin tuo herra tuossa toisella sohvalla,

jolla ei kuitenkaan ole edes niinkään kiiltäviä vitjoja kuin Martilla

... tummat teräksiset mitkä lie ... ja eikö lie sitä mukaa kellokin...?

»Eikähän sieltä kuule soittoakaan», väitti Martti...

Mutta suostui hän kuitenkin tulemaan olutpuotiin, joka oli kauppatorin

laidassa ja jonne Antti osasi viedä------

* * * * *

»Näin minä kelloani vain heittelen ... ja otan ilmasta kiinni! ... sinä

et uskaltaisi milloinkaan...!--Noin! ... hih!»

»Elä ... elä! ... se putoo ... ja särkyy...»

»Ja nyt se pannaan suuhun ... ja nielaistaan vaikka mahaan ... ja

lähtään taas juomaan olutta päälle...!»

»Martti! ei se ole hyvä kellolle ... ota nyt se pois suustasi ja pane

lakkariisi...»

»Se on minun kelloni ... enkö minä ole sitä omalla rahallani maksanut?»

»Olet ... olet...»

»Enkö minä maksanut sinunkin oluttasi ... enkö maksanut...?»

»Maksoit, maksoit ... vaikka kyllä minä olisin osastani itsekin...»

»Niin ... mutta minäpähän maksoin ... eihän sinulla ole, millä

maksaa... Paljonko on kellosi, poika?»

»Eihän minulla ole kelloa ... ennenkuin ostan...»

»Ostat? millä sinä sen ostat?»

»Omalla rahallani ... sitten kun säästän...»

»Sinä et saa ikänäsi niin paljon rahaa säästetyksi...»

»Mistä sinä sen tiedät?»

»Kas, kas, kun on äkäinen ... mistä sinä olet äkäinen? Minähän sinun

oluesikin maksoin...»

»Itsehän sinä veit kellon ostajaisia juomaan...»

»Olisit sinä saattanut sen toisen pullon...»

»Sinähän sen kutsuit...»

»Olisit sinä kutsunut ... joitpahan kuitenkin ... kun minä jo kutsuin

ensimmäisen ... sinä olet itara mies ... et milloinkaan saa kellorahaa

... minulla on kello, mutta sinä et saa milloinkaan ... ja sinä olet

itara mies...»

»Mene sitten ... en minä lähde sinun matkaasi ... sinä olet humalassa

ja haukut ... minä lähden kotiin...»

»Mene vain ... joudat mennä ... kelloa sinä et saa milloinkaan, mutta

minulla on kello... Suus kiinni!--sinä olet semmoinen kaitanenä ...

huippunenä ... kuin veitsenkärki ... hieno...»

Se oli suurin loukkaus, minkä Antille saattoi sanoa, se, että hänellä

oli hieno nenä kuin veitsenkärki. Muulla millään eivät kisällit ja

oppipoiat häntä saaneet suuttumaan, mutta niin kohta kuin häntä

huippunenäksi sanoivat, suuttui hän ja suuttui silmittömäksi ... huusi,

viskeli lestejä ympäri verstaan, kaatoi tuolit ja pöydät ja kiroili. Ja

kun joku vanhempi häntä silloin kädestä hillitsi, tavoitteli hän sitä

purrakseen, kun ei muuta tainnut.

Mutta nyt pillahti hän itkemään ja lähti käymään pois...

Martti yksin oli ollut hänelle hyvä, kun muut olivat pahoja. Hän yksin

oli ollut häntä haukkumatta hänen huipusta nenästään ja puolustanut

häntä muita vastaan. Ja nyt hänkin haukkui ... samalla lailla kuin muut

... ja ihan ilman syyttä... Se kävi Anttiin niin pahasti, että häneltä

pääsi itku. Ja hänestä tuntui, ettei heistä enää milloinkaan oikeita

ystäviä tule ja ettei ole yhtään oikeata ihmistä maailmassa, kun

Marttikin on semmoinen. Se häntä itketti vielä enemmän... Ei hän mitään

pahaa olisi tahtonut Martille suoda, mutta ei hän sille mitään tainnut,

kun tuli ajatus mieleen, että kyllä Martti vielä kellonsa pudottaa ja

sen kivikatuun rikkoo...

Mutta Martti kulki kivistä rantatoria pitkin Esplanaadiin päin ja

horjahteli välistä kulkiessaan... Semmoinen Antti ... huipponokka ...

mokoma...

Taisi mennä päähän olut ... ei, eikä ole mennyt ... mitäs tyhjää se sen

vertainen ... aikamiehen ... yks, kaks, kolme ... paljonko se löi ...

seitsemän ... yhdessä on kellot... Olen sitä minäkin yhtä suuri herra

kuin...

Siellä on tuolla musiikkia...

Ja Martti lähti juoksujalassa Kappelin edustalle.

»Onko sinulla, mies, kelloa?...»

»Minullako' Ei! ... onko sinulla?»

»Minulla on kello, vaikka en ole muuta kuin oppipoika ... mikäs sinä

olet?»

»Ei ole sinulla kelloa ... valehtelet...»

»Etkö sinä näe, että vitjat välkkää ... liivien päällä.»--Martti

pullisti mahaansa ja rintaansa--... »minulla on samettiliivit ... ja

kello ... ja vitjat...»

»Vitjat lie, mutta ei kelloa...»

»Eikö ole? ... katsoppas, eikö ole... Ähäh! eikö ole?...»

»Näkyy olevan ... hyvä, kun on...»

»Elä mene ... katso kuoren sisään, jos et usko, että tämä on

silinteri...»

»Pudotahan...»

Mutta siitä Martti säpsähti niin, että pisti vikkelästi kellon

taskuunsa...

Oliko hän todellakin ollut pudottaa kellonsa?... Eihän hän taida

ollakaan oikein ... mitenkä se on? ... pää?... Minnekä se Antti

meni?... Jos hyvinkin olisi kello pudonnut?... Ei, ei ... taskussahan

se on ... ja käykö se? ... käy se vielä ... pannaan pois, pidetään

kiinni, ettei putoa...

Mutta silloin rupesi taas musiikki soimaan, ja väkeä kokoontui yhteen

kohti soittolavan ympärille kuuntelemaan. Martti jäi väkijoukon

keskeen. Hänkin rupesi kuuntelemaan ... ja päällään ja jalallaan

innostui hän tahtia polkemaan ja vähitellen koko ruumiillaan ... niin

ettei muistanut kelloaankaan, ei ollenkaan, että sitä oli hänellä

ollutkaan olemassa.

Mutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin

... niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi,

että oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä

katseli... Mitä se hänestä katselee? ... mitähän se katselee ja

hymyilee? ... ja iskee silmää, niinkuin tutulleen ... eikä herkeä

katselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin... Sitten se

sipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään

käännä ... ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät ... mutta

sitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame ...

ja kalvosimet ... ja kaulus ... ja hyvin punaiset posket ... ja silmät

... ne ei muuta kuin katselevat...

Ja Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös

maasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka

miten tahansa sinne päin päästä... Mutta väkeä oli edessä, niin ettei

päässyt...

Martti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä

enemmän taapäin työnnetyksi... Hän kadotti vähäksi aikaa sen

silmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja

koetti nähdä ylitse...

Ja hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen

katsomaan ... ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei

milloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut

ajattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi

päästä...------

Mutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki

Marttiakin vähän matkaa mukanaan...

Silloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa...

Se välähti kuin salama hänen mieleensä...

Hän haparoi vitjojaan...

Vitjat riippuivat irrallaan koukussaan...

Hän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa...

Se oli tyhjä ... ja toinen tasku oli myöskin tyhjä...

Ei, ei hän sitä vielä uskonut... Mutta sen hän tunsi, että epätoivon

parahdus jo kohosi sydämestä ... ja kurkkua myöten ... ja tinki

pääsemään ulos...

Kello oli poissa ... poissa se oli ... ei ollut povitaskussa ... eikä

housun ... eikä liivienkään...

Ja silloin se pääsikin ulos, mikä oli pyrkinyt...

»Varastettu! ... varastettu! ... minun kelloni! ... rosvo!...»

Ja hän tarttui ensimmäiseen nutun helmaan, jonka tapasi käsillään ...

ja sitten toiseen ... ja kolmanteen ja viimein poliisiin, joka tuli

häntä asettamaan, ja huusi häntäkin rosvoksi ... ja huutonsa välissä

itki.

Mutta poliisi otti hänet niskasta kiinni ja vei syrjään joukon

keskestä.

»Ottakaa kiinni ... varas! ... ottakaa kiinni!» huusi Martti, mutta

poliisi käski hänen mennä kotiinsa ja tulla huomenna poliisikamariin.--

Martti lähti kotiinsa ja mennessään itki hän koko matkan ja höpisi

itsekseen...

Ja koko sen viikon höpisi hän työtä tehdessään, niin että muut luulivat

hänen tulevan hulluksi...

... Eikä hän moneen pyhään mennyt Esplanaadiin kävelemään. Mutta kun

viimeinkin meni, kulki hän aivan laitaa myöten ja väistyi kaikkien

tieltä ... ei juonut limunaatia, eikä mennyt koskaan sinne asti, missä

musiikki soitti...

Tyhmän näköisenä kulki hän eikä näyttänyt miettivän mitään... Mutta

yhtä hän kuitenkin mietti ja mietti sitä joka askeleella ... sitä,

mitenkä paljon tarvittaisiin aikaa vielä, ennenkuin olisi kertynyt

rahaa uuteen kelloon...

1884.