I.

On lauantai-ilta loppupuolella elokuuta. Loppuneet ovat viikon

kiireiset leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki istuksii hämärässä

tuvassa, ja somasti hohtavat kaikkien yllä puhtaat, valkoiset paidat.

Etuikkunain ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä

liinaharjalla, mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa

palmikoille laittelee. Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen

heretä, kuin höyryävä perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt.

Paikallensa sitten kukin pöytään ehtii, eikä kotvalle muuta kuulu kuin

piimän särpimistä ja tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan.

Mutta vähitellen kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja

padan mustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta

nouseekin väki pöydästä ravittuna, ja pian kumpuaa miesten piipuista

sinertävä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskeinen puhekin,

ja hilpeästi hyppelevät ajatukset sukkelain sanojen selässä, kun mieli

on rauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.

Muut ovat jo aikoja äänessä olleet, mutta talon isäntä, harvapuheinen

Aapo, ei suutaan avaa. Ei näytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu

niihin; istuu vain ääneti pöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää

vasten nojaten. Luulisi miehen melkein nukkuvan siinä, ellei rätisevä

koppa ja pöllyävät savupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä

kuitenkaan kukaan pidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä

tuommoinenhan on mies ollut jo melkein siitä pitäen, kun isä vainaja

isännyytensä hänelle jätti ja itse muutti tuvan turvekaton alle

asumaan. Eipä silti, että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulaan

pannut. Pienuudesta pitäen on hän ollut harvasanainen ja ajatuksiaan

muille uskomaton mies--ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin

arveli, että »jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ole, niin eipä järin

teräväpäinenkään».

Pahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista

puhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenkin yhä

juttelivat, että Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ettei hän

saa millään lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä on vain joka

talosta satanut, vaikka Sipola on rikas talo, vaikka äidit ovat

puolella olleet ja kanttori puhemiehenä.

Illan kuluessa alkoi Aapon piippu kuitenkin sammumistaan sammua, ja

rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan ja korvaansa miesten

tarinoihin kallistamaan. Eivät ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin

huvittaa, koskapahan hän kohta muistutti miehiä, »etteiköhän maatamenon

aika jo olisi käsissä, jos mieli huomenna kirkkoon nousta».

Eivätpä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas

kertoeli parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa erään nähneensäkin

monena iltana talonsa ympärillä vainuavan. »Eikä sitä Vahtikaan tahdo

haukkua, mikä mies se sitten lieneekään.» Tuota kaikki pojat, jotka

suummalla ovea istuivat, kovasti kummeksivat, renki Kalle kaikista

enimmän, mutta toisilleen ne siinä silmää iskivät ja ajattelivat:

»Taisipa se olla sen rosvo».

Ja jäipä kuin jäikin Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan,

ehdottipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, että »sietäisihän siitä

vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu».

»Niinpähän taitaisi tehtävä olla», arveli tuohon Tuomas, mutta penkin

päästä meinaili Kalle, että »eikö liene turhaa työtä--kyllä ne

kinttunsa katsoo».

Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä, ja vihdoin alkoi väki levolle

hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja

siirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät

kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista

katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia

olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä

pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään

juoksivat he sen, minkä jalat kannattivat, lähimmäisen tienkäänteen

suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille

ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen, ja sen hän heti kohta

pani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.

Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin,

kopistettuaan »kahvit» piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan

naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäisi:

--Joko sitä aiotte levolle mennä?

--Jopahan se lie makuunkin aika--vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria,

ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen.--No, enhän saa nutustani

selvää, mihinkähän sen paninkaan.

--Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne.--Muistattehan sitä

äskeistä puhettamme pellolla?

--Muistan kaiketi. Kas, tuossahan on nuttu.--Ettäkö todenteolla

aikoisit niinkuin naimapuuhiin ruveta.--No, tarvitseehan kunnon talo

emännänkin.

--Sepä se on, sepä se on--äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoliseksi, ja

pitäisihän minunkin aikanani naida.

--Niinpä niin--nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin,

niinkuin sananlasku sanoo--emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon

kunnossa pitäisi. Vaan mahtaisiko tuosta meidän Annusta olla?

--Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää

koreile eikä kopeile--ettehän pane vastaan, jos hän itse suostuu?

--Josko itse suostuu--sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä

pellolla sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa--mutta

mikäpähän pitäisi! Olethan poikamies ja kelpo mies, niinkuin isäsikin

ennen. Luulisipa tytön katsovan etuaan, kun pääsee taloon, mutta

käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole

ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet,

yhtä hyvin kuin rikkaampienkin lapset.--Parasta on, että itse käyt

puheillaan.

Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua

kyhnysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän

sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija

laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään teki. Ja nahkaset korvilleen

vedettyään vaipui vanhus pian uneen.

Mutta kauan vielä ukon mentyä istui Aapo äänetönnä katsellen ikkunasta

tummaan ulkoilmaan--eikä tuvassa kuulunut muuta kuin sirkan vapiseva

sävel seinänraossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki, hiljaa tuvassa,

hiljaa ulkona--ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän hiukan

levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi, kohosi

seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten

taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.

Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi,

mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Päivän koittoon olisi

hän siinä ehkä saattanut istua, ellei karsinapuolelta tupaa olisi

alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta

piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.

Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi

hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain

elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähän vavahdutti niiden

pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään

potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina

sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin

olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui nyt Aapo, ja kenkänsä

noudettuaan ovensuunurkasta veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista

miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain

tavallista arveluttavampaa ja entistään oudompaa, koskei hän

mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt.

Muulloin uneliasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan,

mietityttihän vain kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiireesti veti

harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen

lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän

ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas ukko.

Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti

ulkoilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan ja kuhilaspellon

hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa

kiiltävin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahtelivat

maantien takana yösyötässä kulkevan lehmikarjan rautakellot. Mutta

muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän

varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä

seisahtui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysti tarkasti taakseen,

mutta kun ei mitään kuullut eikä tietäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi

hän sulkupuiden välitse maantielle.

Puolen virstan paikoille kulettuaan juhlallisen tummassa yössä, jossa

ainoastaan joku iltaruskon häikäisemä tähtönen siellä täällä himmeästi

tuikki, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja

jyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän

mäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä

alkoi kuulua kummallinen töminä. Ensimmältä se kuului hiljempää,

ikäänkuin kaukana kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä

kasvavalla vauhdilla ja kuminaila--ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat

ennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen

päältä kiviin tulta iskevin kavioin korskuva hevoslauma. Ellei Aapo

olisi nopeasti hypännyt ojaan, josta lika hänen ympärilleen roiskahti,

olisi hänestä siinä paikassa tullut multaisen maantien miehiä. Mutta

kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin pelästyivät vauhkot

hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat nekin vähän syrjään ja

kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.

Noustuaan tielle ja toinnuttuaan hiukan, tempasi Aapo ison kiven

kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: »ääh!», johon hiljaiset

metsät vastasivat: »ääh!», lähetti hän sen vonkuen menemään jo kaukana

kumisevan hevoslauman jälkeen.

--Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa, mutisi Aapo

kämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan.--

Perkeleen kylänkonit! oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan

sanonut, sillä kiroaminen on jumalansanassa kielletty.

Äkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisivat ja sora

kantapäissä kohosi. Pian talttui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi

valtatieltä syrjäpolulle, joka vei Tuomaalaan.--Sillä Tuomaan tyttären

luo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan.

Yöjalkaretkellä oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita

siitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan

asteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien

poikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei

kuontunut valaisemaan. Arkana asteli mies, ja kokoon oli kuristunut

sydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku, ja

usein kompastui jalka pimeässä milloin kiveen, milloin kantoon.

Viettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja jättämään

sillensä koko tuuman, mutta tukehdutti hän kuitenkin tämän halunsa ja

kulki eteenpäin.