Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella
heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin iljennyt, kun muistin, että
lamppu vasta iltasella pannaan palamaan. Olin nähnyt unta, että isä
yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän paloi.
Heti päivän tultua kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin
ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme
kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä
oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.
Mutta kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruuvaamaan
ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi:
--Mitä se isä nyt tekee?
--Panen öljyä lamppuun.
--No, vaan särethän sinä sen--mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka
irti väänsit?--Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi
sanottaisiin sitä, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei
virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vain pysyä loitommalla. Sitten
hän kaasi siitä pienemmästä putelista siihen lasiastiaan, niin että se
tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa
mahtoi olla öljyä.
--No, eikö siihen nyt tulta pannakaan? kysyi äiti taas, kun kaikki ne
irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti
lampun kattoon.
--Nytkö päivällä?
--Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa.
--Kyllä se palaa--odota vain iltaa eläkä hätäile!
Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja
romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa hytkähti ja öljy
lampussa liikahti.
--So, so! sanoi isä. Mitä sinä nyt?
--Toin pärepölkyn sulamaan--eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko.
--Eihän sitä ole pakko kiskoakaan, sanoi isä ja iski meille silmää.
--No, ei kai se tuommoisenaankaan pala.
--Eihän sen ole pakko palaakaan.
--Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakaan?
--Entäs jos ei kiskottaisikaan.
--Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee.
--Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu?--Kun isä tämän
sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka
asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.
--Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakaan.
--Vai ei tarvitakaan, sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta
havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen
havukoon sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei
tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei
kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti
ulos.
Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli
vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö
kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekään
lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kuka meistä sormellaankaan
lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet
mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vain pelotti, että jos se
nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaa ja sitä
sitten sanotaan meidän syyksemme.
Ikävältä meistä kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei
muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli
yhteinen vesitie joelle, ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta
keikka juoksi aina avannon toiselle puolelle pitkän matkan.
--Tuolla tulevat Lamppulan lapset! huusivat kylän lapset, kun näkivät
meidän tulevan.
Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkoittivat, mutta kuitenkin
kysyimme me: »Mitkä Lamppulan lapset--eihän meidän talon nimi ole
Lamppula.»
--Jos kohta--mutta eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?
--No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?
--Sinun äitisi oli meidän pihan läpi kulkiessaan sanonut äidille, että
teidän isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se
palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialta, sanoi lautamiehen tyttö.
--Se kuuluu olevan ihan samanlainen kuin se, joka on pappilankin
salissa--niin kertoi teidän isänne meillä vast'ikään, ja minä itse
kuulin sen, sanoi kievarin poika.
--No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu? kysyivät kaikki kylän
lapset.
--On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala;
mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki.
Me laskea jyrräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen
päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.
Sillä lailla kului aika nopeammin, kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä
viimeisen kerran laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti
juoksemaan.