Oli mitä ihanin ilta. Käki kukkui, ja kevätkaskien käry sekaantui
lehtojen tuoksuun. Impi asteli mietteissään metsäpolkua. Hän palasi
Karvetista kotiin. Nyt hän saapuu juuri salmen rannalle, ja silmät
etsivät venettä, millä soutaisi yli salmen Kultarannan puolelle.
Vaan jo pysähtyvätkin silmät muuhun. Meren rannalla siinä on kallio,
kalliolla kaatunut puu, ja puulla istui Kulkija. Hän tuijotti synkkänä
syvyyteen. Oli totuttu siihen, että Kulkija sai olla missä oli, tehdä
mitä teki, kukaan ei häntä koskaan häirinnyt. Mutta nyt oli hänen
muodossaan jotain niin synkkää ja murheellista, ettei Impi voinutkaan
äänetönnä ohi kulkea, kuten aina ennen. Hän meni lähemmäksi ja kysyi:
"Helkky, mitä täällä murheellisena mietit?"
"Muistelin vain äitiäni."
"Äitiäsi! -- Niin todella, tietysti sinullakin on äiti ja isä, vaikka
en sitä ole tullut ajatelleeksi."
"Niin minulla oli kerran äiti ja isä, mutta nyt minulla ei ole
kumpaakaan."
"Ei kumpaakaan, Helkky!"
"Ei. Kadotin heidät samana päivänä jo kauan sitten."
"Samana päivänä!"
"Niin, Isäni oli kuningas. Alkuaan ei hänellä kuitenkaan ollut omaa
maata hallittavanaan. Hän oli vain kulkijakuningas. Mutta sitten hän
kyllästyi kulkemiseen, ja kun Mälarin rannalla Svitjodissa erästä
aluetta hallitsi Gyda-niminen kuninkaantytär, otti isäni Gydan
puolisokseen, jotta sai hänen maansa. Mutta rakkauttaan ei isäni
Gydalle antanut, sen sai minun äitini. Käydessään kauppamatkoilla
Suomessa, tapasi isäni täällä tavattoman kauniin kuninkaantyttären.
Ja tuo ihana nainen antoi hänelle vastarakkautta. Useana kesänä tuli
isäni tänne Suomeen vain äitini takia, ja vihdoin eivät he enää voineet
erota. Äitini, kuninkaantytär, poistui salaa kodistaan ja pakeni isäni
kanssa Svitjodiin. Jonkun aikaa hän eleli isäni talon läheisyydessä,
mutta kun julma Gyda sai siitä vihiä, vei isäni rakastettunsa kauas,
kauas, yksinäisen salojärven rannalle ja rakennutti sinne ihanan pirtin
äidilleni. Metsästysretkillään kävi isäni sitten tapaamassa äitiäni
usein, sangen usein. Muistan, kuinka kiikuimme isän polvella, minä
ja sisareni, joka oli minua kahta vuotta nuorempi. Isä minulle antoi
nimenkin: Helge, vaikka äiti jo minua aina kutsui Helkyksi, sillä
äitini puhui suomea, ja sitä minäkin alussa opin. Isä minulle harpun ja
huilunkin toi. Hän oli niin hyvä, ja äiti rakasti häntä sanomattomasti.
Yhdessä me aina puhelimine isästä ja odotimme häntä. -- --
"Sitten tuli se kamala päivä. Olin silloin kahdentoista talven. Gyda oli
saanut jollain tavalla tietoa, että isäni kävi metsämatkoillaan äitini
luona. Vihansa vimmassa poistui Gyda yöllä pirtistä, minne isäni jäi
nukkumaan, telkesi oven ja sytytti pirtin palamaan. Liekkeihin kuoli
isäni ja monet hänen miehistään. Sitten Gyda otti isäni hiiltyneen
ruumiin ja lähti suuren miesjoukon kanssa metsään etsimään meidän
pirttiämme. Hän oli päättänyt heittää isän ruumiin äitini eteen,
salvata oven ulkopuolelta ja polttaa meidät, kuten isänikin. -- -- --
"Muistan kuinka isäni uskotuin mies ryntäsi pirttiin, kertoi isän
surkeasta kuolemasta ja Gydan tulosta sekä käski meidän kiiresti
paeta. Mies riensi takaisin metsään. Mutta äitini repi tukkaansa,
naurahti kerran kamalasti, juoksi pirtin taakse kalliolle ja syöksyi
sen jyrkältä kielekkeeltä mereen. -- Sitähän juuri muistelin tässä
syvyyteen katsellessani. -- Pikku siskoni ja minä jäimme avuttomina
kalliolle itkemään. Vaan silloin alkoi metsästä kuulua kauheita
huutoja. Vaistomaisesti pakenimme kallion alla olevaan syvään luolaan,
joka oli ollut meidän hauskimpia leikkipaikkojamme. Kohta kuulimme
hirveätä rätinää ja oksien välistä näimme, kuinka pirtti oli tulessa,
liekit roihusivat yli puitten latvojen. Kauhusta väristen kyykistyimme
luolan pimeimpään soppeen. Olimme siellä sen päivän ja vielä yön. Vasta
seuraavana aamuna uskalsimme lähteä. Katselimme pirtin rauniota. Se
vielä savusi. Keskellä näimme luita -- isäni luita. -- -- -- Meidän
oli nälkä, ei ollut mitään syötävätä. Silloin muistin, kuinka äitini
kerran oli sanonut minulle: 'Poikani, jos joskus jäät yksin tänne
erämaahan, niin lähde kulkemaan järven rantaa tuonne päin. Pian tulee
joki vastaan. Sitten mene jokivartta myöten siksi, kunnes joudut
asutuille seuduille.' -- Niin, tuon muistin äkkiä. Riensin luolaan.
Siellä oli harppuni. Se oli sinne leikkiessämme unohtunut, ainoa, mikä
säästyi liekeiltä. Otin harpun kainalooni, tartuin siskoani kädestä ja
niin läksimme kulkemaan järven rantaa. Oli syksypuoli ja metsässä oli
marjoja, joita söimme. Kahlasimme suopaikoista ja purojen yli kannoin
sisareni. Ensimäisen yön nukuimme kankaalla havuvuoteella. Aamulla taas
eteenpäin. Mutta kauas emme ennättäneet, kun taivas tummeni mustista
pilvistä ja kohta alkoi rankasti sataa. Etsimme suojaa tiheitten
kuusien alta, mutta vettä tuli niin voimakkaasti, että pian olimme
läpimärkiä. Näin satoi sen päivän ja seuraavan yön. Vilusta väristen
istuimme kuusien alla. Muistan, kuinka sisareni etsi minulta lämpöä
ja turvaa. Hän kietoi hennot kätensä kaulaani ja minä vedin hänet
luokseni, mutta siitä huolimatta hän värisi vilusta. Seuraava aamu
valkeni taas kauniina, mutta sisareni ei silloin enää jaksanutkaan
lähteä matkalle. Valmistin hänelle pehmeän sammal vuoteen kuusen alle
ja peitin hänet havuilla. Mutta nyt ei hänellä ollutkaan kylmä. Hänen
kätensä oli kuuma ja otsa aivan polttava. Kannoin hänelle tuokkosella
vettä, sillä hän joi kovasti, mutta marjoista ei hän huolinut. Illan
tullen alkoi hän puhua käsittämättömiä asioita. Hän kertoi liekeistä,
jotka uhkasivat häntä, pahoista miehistä, jotka ahdistivat meitä ja
vihdoin äidistä, joka kantoi häntä syvyyden yli. Yöllä hän lakkasi
puhumasta, kädet ja otsa jäähtyivät ja hän nukkui. Minä luulin, että
hän nyt oli parantunut ja paneuduin myöskin nukkumaan. Mutta aamulla
ei sisareni herännytkään, ja hänen kätensä oli kylmä kuin jää. Koko
sen päivän ja seuraavan yön odotin hänen heräämistään, mutta sitten
huomasin, ettei hän heräisi enään koskaan. -- -- Kaivoin matalan kuopan
sammaliin. Sinne nostin sisareni kankean ruumiin. Peitin hänet hyvin
pehmeillä sammaleilla ja havuilla. Hetken istuin mättäällä ja itkin.
-- -- Sitten otin harppuni ja läksin. Tulin joen rannalle ja vihdoin
muutaman päivän päästä asutuille maille. -- -- En kertonut kellekään,
kuka olin tai mistä tulin. Soitin vain harppuani ja kuljin pirtistä
pirttiin. -- Siitä asti olen maailmaa kiertänyt." -- -- --
Impi nojasi puuhun aivan samassa asennossa kuin tultuaan. Hän näki
edessään Kulkijan kuin sumun läpi. Hän melkein värisi tuskasta, tuntui
kuin sisimmässä olisi kaikki sortunut paikoiltaan. Oi, Kulkija raukka,
oi! -- Vain yksi ajatus selvisi hänelle sisäisen sekasorron keskeltä
ennen muita: Hän ei jätä Helkkyä yksin tänne kalliolle!
Kulkija nosti ihmeissään päätään, kun kuuli Impin sanovan: "Helkky,
nyt lähdemme kotiin! Tuolla alhaalla on vene." -- Noin varmasti ja
päättävästi ei Impi ollut koskaan käskenyt, ja Kulkija tunsi, että
hänen täytyi totella.
Äänettöminä he astuivat veneeseen. Helkky souti ja Impi piti perää.
Mutta sanaakaan he eivät keskenään vaihtaneet. Impin sydämessä yhä
kaikki kuohui, värisi. Kulkija eli edelleen muistojensa mailla. Mutta
kun veneen kokka kosketti rantaa, oli Impin sydämen sumusta kirkastunut
jo toinen selvä ajatus: Nyt hän tiesi, miksi Helkyn harppu niin usein
itki.