Kultarannan miehet olivat juuri tulleet kotiin kasken raivannasta.
Helkkykin oli ollut mukana ja oli nyt aivan musta noesta. Kaikki
nauroivat, sillä tuonlaisena ei oltu Kulkijaa koskaan nähty. Pian
olivat miehet kuitenkin pesseet itsensä ja panneet puhtaat mekot
yllensä. Illallinen maistui mainiolta.
Mutta hirmu! Kesken illallisen alkoi kuulua hätätorven ääni. Miehet
kavahtivat pystyyn ja kuuntelivat hetken: Pitkää törähdystä seurasi
aina kaksi lyhyttä. Se merkitsi: mereltä vaara! Jos olisi kuulunut
vain pitkiä, olisi vaara uhannut mantereen puolelta. Kiiresti etsivät
miehet aseikseen jousia, nuolia, keihäitä, miekkoja ja tapparoita. Ja
pakolinnan vallilla vartijan torvi soi yhä: tuuu-tu-tu, tuuu-tu-tu.
Tyyneenä ja maltillisena antoi Impi käskyjään: Kaikki naiset ja lapset
veneisiin ja mantereen puolelle, samoin kaikki irtain omaisuus.
Pian olivat veneet täpötäynnä tavaroita, ja hätääntyneet naiset ja
lapset olivat rannalla lähdössä. Siinä oli Kulkijakin harppuineen.
Hän ei ollut koskaan ottanut osaa aseitten kalskeeseen, aina hän oli
sellaisesta poistunut ja niin hän aikoi nytkin tehdä. Mutta jopa hän
äkkiä kävi totiseksi, sillä hän kuuli, miten Impi kertoi naisille
menevänsä miesten luo vuorelle ja viipyvänsä siellä siksi, kunnes vaara
on ohi. Helkky katsoi hetkisen maahan. Sitten hän suoristi vartalonsa
ja hänen kasvoilleen kohosi päättävä, miehekäs ilme. Hän laski
harppunsa ja huilunsa veneeseen ja sanoi: "Varokaa, etteivät ne kastu!"
-- Sitten hän läksi takaisin pirttiin ja valitsi itselleen aseet.
Miekkaa vyölle sitoessaan hän puheli itsekseen: "En pidä taistelusta,
kammoksun aseita ja verta. Mutta totisesti, vainolaisen käsi ei Impiin
koske, niinkauan kun minä miekkaa pitelen." -- Miesten hämmästys oli
suuri, kun näkivät Kulkijan asestettuna tulevan vuorelle. -- -- --
Vartija vuorella kertoi totisena, miten hän kaiken päivää oli
seuraillut muutamia purjeuiskoja kaukaisuudessa. Nyt illan tullen ne
olivat ilmestyneet lähemmäksi ja laskeneet tuonne saaren rantaan. Hän
oli vakuutettu, että ne olivat vainoveneitä.
Juuri kun miehet vakavina tuumivat, mitä olisi tehtävä, saapui
viestintuoja naapurisaarelta. Tämä kertoi, että verottaja Sveanmaasta
oli tullut, ottanut veroja jo muutamista saarista ja aikoi käydä koko
Suomen verottamassa.
Kaikki henkäisivät helpotuksesta, sillä vaara ei ollut nyt kovin
suuri, vaikka voihan se verottajakin muuttua vainolaiseksi milloin
hyvänsä. Pian kuitenkin oli päätös tehty: Kultarannan parhaat
soutajat ja nopeimmat veneet läksivät kiireesti viestinviejiksi
etelään ja pohjoiseen. Sinä yönä soivat hätätorvet; sinä yönä pantiin
urhouiskot kuntoon; sinä yönä pukeutuivat miehet sotisopaan. Ja kun
auringon kultainen kehrä kohosi itäisten vaarojen takaa, olivat sadat
sankaripurret jo matkalla kohti Luonnonmaata.
Pahaa aavistamatta lähtee verottaja liikkeelle. Mutta mitä ihmettä?
Tuolla salmessa näytti olevan niin paljon uiskoja vastassa, että oli
paras etsiä toista tietä. No hirtehinen! Kaikki mantereelle vievät
salmet olivat suljetut! -- Verottajakuningas manasi purressaan: "Tässä
ei auta muu kuin taistelu!" -- Hän kutsuu urhonsa neuvottelemaan, mutta
useimmat heistä olivat taisteluun nähden epäilevällä kannalla, sillä
vastustajia näytti olevan paljon. Neuvotellessa kului aikaa. Tästä
taas seurasi, että kauempaa lähteneitä pursia ennätti paljon Suomen
joukkojen vahvistukseksi. Kauhukseen huomaa verottaja, että hänen
paluutietänsäkin jo uhataan. Ei muu neuvoksi kuin miehet airoihin ja
nopeasti kohti Svitjodia, jotta ei jouduttaisi saarroksiin.
Kun Suomen miehet tämän huomasivat, läksivät he riemuiten ajamaan
verottajaa takaa. Soudettiin siinä todentotta molemmin puolin. Illalla
suomalaiset pääsivät jo nuolenkantaman päähän. Ja eivätpä he nyt
nuoliaan säästäneet. He kulkivat verottajan kintereillä aina aamuyöhön
asti. Vasta kun verottaja oli ajettu saaristosta suurelle ulapalle,
kääntyivät he takaisin, ja vanha Harto virkkoi: "Ei tehne Svean
verottajan mieli pian lähteä Suomeen." -- -- --
Mutta verottajakuningas kirosi purressaan. Hammastaan purren hän
lausui: "Isäni ja isäni-isä kävivät verotusretkillä Suomessa harva se
kesä. Ja veroja he saivat määrättömästi. Mutta minä jos milloin lähden,
näin matkani aina päättyy. Sanon minä sen, hiisvieköön, että niin kauan
kun tuo vanha Väinävalta Suomea johtaa, pitää heimoaan koossa, et
sieltä veroksi ota turkisriekalettakaan."